Saako tästä edes puhua?


IMG_0199Kirja-ala puhuttaa, ja hiukan tarkempiakin huomiota alkaa nousta esiin. Se on hyvä, sillä monia tabuja on tälläkin alalla, unilääkkeiden ja piristeiden lisäksi. Itsekin olen monia asioita ihmetellyt, mutta yleensä pidän suuni kiinni ja katselen, kuinka tukit uivat alavirtaan.

Voin rehellisesti myöntää, että eniten nautin kirjoittamisesta. Tuskin tällä alalla olisinkaan, jos näppäimistön nakuttaminen, ja joskus muinoin kirjoituskoneen rääkkääminen, ei olisi minusta mukavaa. Tarinat vaativat päästä paperille, niiden parissa olen aina viihtynyt. Kun tarinani vielä kohtaavat sellaisia lukijoita, jotka jakavat luomani pienoismaailman riemun, tuntee joskus jopa onnistuneensa.

Voin myös rehellisesti myöntää, että eniten vihaan alalla esiintyvää snobismia. Milloin mistäkin suunnasta ammutaan ilmoille listoja, joiden sisältämät kirjat olisi pakko lukea, jotta olisi sivistynyt, viisas ja aikaansa seuraava. Kyllähän ihminen pätevöityy alalle kuin alalle, mutta kirjallisuuteen istuu kovin huonosti autoritaarinen julistaminen. Harva lukija pitää siitä, että hänet leimataan tolloksi, kun hän ei ole lukenut yhtäkään niistä 44 kirjasta, jotka jokaisen olisi pitänyt lukea. Klikkijournalismin aikana kaikki pitää tietysti olla provosoivaa, mutta mielikuvat syntyvät otsikoista.  Olet viisas tai tollo, vaihtoehtoja siinä välillä on vain vapaan kanan muna.

Lukemisessa ei ole mitään ”pitää” osiota. Paitsi siinä mielessä, että jokainen lukee sellaista kirjallisuutta, mistä pitää. Joku pitää klassikoista, joku toinen taas ei. Onhan se yhtä helvettiä, jos omaa lukemistaan pitää puolustella tai hävetä. Kirjallisuus ja sen hyvyys on makuasia. Toiset tykkäävät mustikoista, toiset mansikoista ja joku jopa paskasta, mutta minkäs teet. Ihmisille on annettava sanan lukemisen vapaus, ilman vainoa. Tavallinen lukija ei ole suorittamassa kirjallisuustieteen tutkintoa, näin se vaan on.

Mitkä ovat asioita, joita on vaikea myöntää leimautumatta typerykseksi ja sivistymättömäksi? Mietin tuota hiukan omalta osaltani, ja tässä muutama konkreettinen esimerkki, joiden julkituontia saisin/saan katua. Mutta voinhan minäkin kehittyä, ja ehkä jo ensi vuonna ihmettelen, miksi nämä kaksi listaamaani asiaa minua sylettivät.

 

Kirjallisuuskeskustelut, joista pitää maksaa

Voi osua omaan nilkkaan ja pahasti. Mutta olen jo vuosia miettinyt, miksi minua kiinnostaa aika vähän kirjallisuuskeskustelut. Haastattelut on juttu erikseen, mutta keskustelu? Olenhan itsekin ollut jorisemassa ties missä paneelissa ja kuuntelemassa vaikka kuinka monia. En edes keksi suoraa syytä tähän nuivuuteen, mutta suorastaan kauhistuin, kun tajusin, että Helsinki Lit -tapahtumaan pitää maksaa. Olen istunut Savoy-teatterissa viimeksi katsomassa Porraa, ja pysyin hereillä. Litin kohdalla pelkäisin pahinta.


Keskustelu on keskustelu, eihän se mikään rock-show pidäkään olla ja harvoin kirjallisuuteenkaan liittyvissä keskustelussa on draaman kaarta. Vika ei siis varmasti ole keskusteluissa eikä edes keskustelijoissa, vaan minussa, jota keskustelujen seuraaminen pitkinä sarjoina harvoin innostaa. Alitajuntani häirikkö haukottelee ensimmäisen vartin jälkeen ja huutelee minulle, että tylsää on, kirjailija puhuu kirjoittamisesta ja ehkä siitä kirjasta, joka kertoo kirjoittamisesta ja kirjoittamisen vaikeudesta.

Tuo Lit tulee töllöstä ilmaiseksi, ehkä annan sille mahdollisuuden, sillä sohvalla saa nukkua rauhassa, jos sellainen vahinko pääsee tapahtumaan.

 

Kirja, josta en älyä pitää, vaikka se on mahtava

Tuskin olen ihan ainoa lukija, jossa jokin syksyn/kevään hypekirja synnyttää käsittämättömän TÄH-tunteen (Totaalisen, Älyttömän, Hirveä). Tämähän on sallittua, sillä makuja on monia. Siinä missä minä näen pateettisen, päälle liimatun ja keinotekoisen juonikyhäelmän, joku näkee elämän suuret arvot. Asiahan olisi aivan kunnossa, ellen joutuisi kuuntelemaan ympärillä vellovaa hysteriaa ja nyökyttelemään typerä hymy huulillani (enhän halua olla tyhmä). Ja varsinkin, jos en olisi enenevässä määrin ajautumassa vähemmistöön, jolloin omat suosikkini löytyvät yhä useammin marginaalista, jos edes sieltä.

No, pieniä ovat elämäni murheet, eihän kukaan voi olla täydellinen! Mutta olisi mukava kuulla, mitä hävettäviä salaisuuksia muut hautovat siinä pelossa, että minä tai joku toinen puhkeaa vähättelevään nauruun. Vaikka omintakeisuus on usein hyve, laumasta erottuminen on joskus tuskallista.

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Saako tästä edes puhua?

  1. Virkistäviä ajatuksia! Tosin HelsinkiLit-tapahtuman maksullisuus ei ole minua haitannut. Kahtena keväänä olen istunut katsomossa ja kuuntelemassa minua kiinnostavat osuudet. Houkuttimena on toki myös ystävien tapaaminen, kun köröttelee bussissa 3,5h suuntaansa. Mutta maksullisuus ei ole hämännyt. Vedän joltinsenlaiset yhtäläisyysmerkit Kirjamessuille, joissa maksaa sisäänpääsyn, jotta voi ostaa kirjoja – karkeasti yleistettynä, sillä onhan siellä paljon muutakin ohjelmaa. HelsinkiLitissä on myös lämmin, intiimi ja miellyttävä tunnelma, jota taas messuilla ei ole. Teatteriympäristö mahdollistaa hälyttömän tilaisuuden kuunnella keskustelua, ja toki sielläkin on useimpia keskustelijoita mahdollisuus tavata kirjamyynnin ohella. Toki HelsinkiLit voisi olla ilmainenkin, en minä sitä, mutta myös maksan mielelläni kokonaisuudesta. Upeaa on, että keskusteluja voi kuunnella jälkikäteen Areenasta, ja näytetäänhän niitä uusintoina Teemaltakin.

    • Hyvä, että sinusta HelsinkiLit toimii, se on mukava kuulla. Minua se ei kiehdo, mutta vika voi tosiaan olla minussa. Yleisemmin sen profiloinnissa oli muutamia huonoja painotuksia, mitkä eivät uusia lukijoita houkuttele kirjallisuuden pariin. Helsingin Sanomien esittely tapahtuman puhujista (Tämä sinun PITÄÄ tietää HelsinkiLitin esiintyjistä) nostaa karvat pystyyn satunnaiselta lukijoilta. Ulkopuolinen ei halua tuntea itseään tyhmäksi tarkistamalla, mitä hänen olisi pitänyt tietää. Mutta nuo ovat niitä pieniä virityksiä, joita tarvitaan, jotta kaikki ihmiset tuntisivat kirjallisuuden omakseen.

      Tapahtuman maksullisuus ei ole sinänsä ongelma, kun tapahtuman esiintyjillekin maksetaan. Tätähän ei esimerkiksi kirjamessuilla tapahdu. Minulle tuo tapahtuma on vain niin turruttava, etten missään nimessä maksaisi sen seuraamisesta. Mutta se on vain luonnollista, en käy kaikissa konserteissakaan mistään hinnasta, vaikka joistakin maksan aika paljonkin.

      Yksi ajatus, mitä ole yleisesti ajatellut kirjallisuuden esiintulosta, on kirja-alan arvostus ja esiintyminen ulospäin. Kun alan kovat harrastajat (lukijat) ovat vähenemässä, on vaara, että kirjallisuus muuttuu elitismiksi. Jos verrataan kirjallisuutta musiikkiin, suuri arvostus ja media-aika annetaan tapahtumille, jotka vastaavat musiikissa klassista musiikkia. Tässä palataan taas siihen lähtökohtaan, että jokaiselle pitäisi tarjota jotakin ja niitä, jotka eivät pidä jostakin, ei tule syyllistää tai leimata sivistymättömiksi. Ehkä kirjallisuus käy nyt kamppailua, jota musiikkiala kävi jo vuosikymmeniä sitten.

      Noh, ajatuksia riittää ja niitä on hyvä välillä tomuttaa. Tämä kommentti on hyvä päättää Jean Sibeliuksen kommenttiin, kun hänelle kerrottiin, että lapsenlapsi aikoo soitella jazzia. Mestari totesi muistini mukaan näin: ”On aivan sama, mitä musiikkia soittaa tai säveltää, kunhan tekee sen hyvin.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s