Hirvittävä haaste kirjabloggareille!

Tuotantoa anno domini MMXVII

Uudistu, kirjailija! Näinhän sitä tavataan silloin tällöin huudella kriitikoiden toimesta. Ja kirjailijahan uudistuu, tai palaa vanhoja jälkiään pitkin takaisin, tai jopa eksyy harhapoluille. Kun yksi kriitikko kaipaa jotain ihmeellistä uutta ja kirjailija erehtyy toiveen toteuttamaan seuraavassa kirjassaan, toiveen esittänyt kriitikko ei kirjaa lue vaan sen lukee joku toinen, joka kaipaa taas jotain ihan muuta.  Niinpä kaikki tuo kirjailijan kehitysihanuus jää monesti huomaamatta, sillä harva (jos kukaan), kriitikko arvostelee kirjailijan erityylisiä kirjoja. Dekkareita arvostelee X, tieteiskirjoja Y, kovaa kaunoa Z ja lastenkirjoja, noh, yleensä ei kukaan. Mitään kokonaiskuvaa ei oikeasti synny, paitsi ehkä post mortem.

Haluaako kirjailija tietää, miltä samasta lukijasta vaikuttavat eri tyylilajin kirjat? Haluaa, sillä sehän olisi pirun mielenkiintoista! Onko kirjailijalla muka se oma ääni, joka väräjää teoksesta toiseen, tai peräti sielu? Ja juuri siksi esitän tässä nyt nöyrän haasteen, johon toivon muutaman iki-ihanan kirjabloggarin tarttuvan. Miltä vaikuttavat samoin silmin luetut eri tyylilajin kirjat? Onko niissä jokin yhteinen punainen lanka vai ei? Jotain omaäänistä, uutta, lainattua, vanhaa ja sinistä? Tahtoo tietää, joten, tässä se on:

HAASTE  (#luekoskinen2017)
Lue JP Koskisen vuonna 2017 julkaistu tuotanto ja kerro mielipiteesi. Onko vahvuuksia, heikkouksia, jotakin yhdistävää tekijää, jotain muuta metkaa, jota huomasit? Pitääkö kaverin ihan oikeasti luopua jostakin ja keskittyä johonkin? Saatavilla on kuusi eri teosta, jotka saa toki lukea/kuunnella kaikki tai poimia yhden joka korista:

Kori 1 – Dekkarit: 

– Maaliskuun mustat varjot (kirja, e-kirja)
– Ruosteinen sankari (äänikirja, StoryTel)

Kori 2 – Kaunokirjat:
– Kannibaalien keittokirja (kirja, e-kirja)

Kori 3 – Lasten- ja nuortenkirjat:

– Salaperäinen sirkus (kirja, e-kirja)
– Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon (kirja)
– Benjamin Hawk – myrsky nousee (kirja, e-kirja)

Kaikki kirjat löytyvät ainakin kirjastosta, paitsi tuo Ruosteinen sankari, sillä sitä ei ole painettuna. Kuunnelma Töissä täällä olisi ollut mukava lisä tähän, mutta sitä ei ikävä kyllä ole enää saatavilla. Minimissään tästä tuskasta pääsee siis lukemalla kolme kirjaa, työn sankari voi kiskoa koko sixpackin!

En kyllä osaa yhtään arvailla, kiinnostaako tämä ketään, mutta ei voi tietää, jos ei kysy. Vastaavaa ei ole kukaan kriitikko koskaan tehnyt (koska X,Y,Z) ja siksipä tämä on todella kiinnostava koe. Laitan tähän vielä muutamia suoria haasteita, älkää pahastuko niistä. Teidät on valittu, koska olette lievästi (ehkä mielenhäiriössä) olleet kiinnostuneet tästä kokeesta tai olette muutoin arvostelleet kirjojani lähiaikoina. Voitte jakaa tätä ilosanomaa eteenpäin, sillä haastehan on avoin, siihen saa tarttua (tai jättää tarttumatta) kuka vain! Kiitos!

Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kujerruksia
Lukupino
Yöpöydän kirjat
Kirjakaapin kummitus

Mainokset

Voitot ja pettymykset

1997

Vasta eilen hoksasin, että tänä vuonna vietetään kirjailijuuteni 20-vuotisjuhlaa! Tietysti laskutapoja on monia, mutta vuonna 1997 julkaistiin novellini antologiassa, joka koottiin kirjoituskilpailun avulla. Voitin tuolloin 10 000 markkaa, mikä oli muhkea summa novellista. Nykyrahassa tuo tarkoittaa inflaatioiden läpi talutettuna 2280 euroa, mikä on vieläkin aivan huikea raha novellista. Tuosta koviin kansiin päätyneestä tarinasta voidaan siis hyvällä syyllä laittaa laskuri käyntiin.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Tuskin olisin voinut kuvitella, mihin kaikki johtaa. Minulla oli tuolloin oikeastaan kolme hiukan erilaista tavoitetta: saada romaani julkaistua hyvältä kustantamolta, löytää kirjoilleni lukijoita sekä saada jossakin vaiheessa käännössopimus teoksilleni. Jotenkin olin varma, että aiheeni sopivat laajaan maailmaan paremmin kuin Suomeen, vaikka tuolloin suomalainen kirjallisuus ei liikkunut käytännössä laajemmalti juuri Ahvenanmaata kauemmas. Mutta olin nuori ja valmis taistoon, alle kolmekymppinen on kuolematon otus.

Hyvän kustantamon löytäminen kesti kauemmin kuin olin ajatellut. Kirjoitin enimmäkseen novelleja ja nakuttelin siinä sivussa romaaneja. Novellit keräsivät tasaisen tappavasti lisää palkintoja ja suureksi ilokseni esikoisromaanini ilmestyi vuonna 2004. Olin lähettänyt käsikirjoituksia vain viisikolle  WOTGK (WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Karisto), sillä halusin saada kirjoilleni jonkun suuren ja/tai perinteisen kustantamon. Karisto tarttui historiallisen romaanin kirjoituskilpailussa menestyneeseen teokseeni ja siitä se lähti.  Nyt jo pelkästään romaaneita on ilmestynyt 14 kappaletta, joten tämä tavoite on saavutettu.

2013

Lukijoiden löytäminen tapahtui hiljalleen. Mitään raivoisaa myyntihittiä ei ilmaantunut, mutta uin yleisesti laskevassa kirjamyynnissä vastavirtaan. 2013 oli tietysti se riemuvuosi, kun Finlandia-palkintoehdokkuus osui kahdeksanteen romaaniini. Siitä otettiin neljä painosta, joten kyllä ne lukijat ovat kivasti löytyneet. Rasti ruutuun siis.

Hämmästyttävää kyllä, jo 2006  Saksan Random House oli minuun yhteydessä Savurenkaita -romaanin tiimoilta. Agenttiahan minulla ei ollut, joten kirjeenvaihtoa käytiin suoraan kustantamon ihmisten kanssa. Hanke hiipui henkilövaihdosten myötä, mikä oli tietysti pettymys. Sama toistui nuortenkirjojeni kohdalla, kun ranskalainen kustantaja halusi kääntää kirjojani. Ja kuinka ollakaan, taas kirjoistani innostunut henkilö vaihtoi firmaa ja hanke kuivui kokoon. Muutaman vuoden ajan olin Bonnierin Foreign Rightsin listoilla, mutta vetäjä vaihtui tuona aikana kaksi kertaa ja minusta tuntui, ettei homma etene mihinkään ja sopimus purettiin. Nyt tosin heillä on vakaampaa menoa, joten päätökseni oli varmaankin väärä. Tapasin pariin otteeseen myös vapaata agenttia Elina Ahlbackia, mutta johonkin sekin kiinnostus tuolta agentuurin suunnalta hiipui. Koskaan ei päästy allekirjoittamaan mitään, vaikka innostus tuntui välillä olevan puolin ja toisin kova.

Tämä kolmas tavoite on siis yhä saavuttamatta, ja aika vaikea uskoa, että saavutan sitä koskaan. Mikä 2006 olisi ollut melkoinen jymypaukku, suora käännössopimus suuren saksalaisen kustantajan kanssa, on sulanut kymmenessä vuodessa pannukakuksi. Minulla ei ole agenttia kirjoilleni, joten niistä mitään ei edes kaupata ulkomaille. Suorien kontaktien aika on jo ohi, ammattimaiset myyntitykit hoitavat hommat. Ei tullut rastia tähän laatikkoon. Pettymyshän se on, turha sitä on peitellä.

Joka tapauksessa nämä vuodet ovat olleet mahtavia. Olen saanut kirjoittaa hienoja kirjoja, tavata innostuneita lukijoita ja nauttia menestyksestäkin ihan mukavasti. Seuraavat kaksikymmentä vuotta tuovat mukanaan ehkä uusia voittoja, mutta varmasti myös pettymyksiä. Elämä on kumpuileva maasto, niin se vain on.

Kilpailu!

(c) Spacehouse -Piia

Kesän kunniaksi on hyvä järjestää jotakin rennompaa tapahtumaa, ja mikäpä olisi rennompi tapahtuma kuin kilpailu! Spacehouse  -blogin Piia keksi loistavan idean yhdistää lukupäiväkirja ja värityskirja. Nämä kaksi kirjaahan ovat ehkä maailman suosituimpia, joten niiden yhdistelmästä tulee varmasti maailmanlaajuinen hitti .

Kilpailun idea on hyvin yksinkertainen.
1) Kopioi tuo juliste itsellesi.
2) Väritä julisteesta niiden kirjojen nimet, jotka olet lukenut.
3) Lähetä kuva minulle 15.7. 2017 mennessä.

Kirjailijan naamankin saa värittää, jos tuntee sisäisen taiteilijansa heräävän. Kun klikkaat kuvaa, saat siitä suuremman version käyttöösi. Valmiin kuvan voi toimittaa:

a) tämän postauksen kommentteihin
b) twitteriin @jpkoskinen ja tägi #väritäkirjailija
c) FB:hen kirjailijasivuilleni, koordinaatit ovat tuossa oikean silmäsi haminoilla

Palkintona on koko tähän mennessä ilmestynyt sarja Murhan vuotta, eli nämä kolme kirjaa:
maaliskuukansi

Ei muuta kuin hyvää kesää ja värittämään!

Erään kirjan kuolema

Se saapui täysin yllättäen, kuten kuolemalla usein on tapana. Sain kirjeen kustantajalta, avasin sen ja hämmästyin suuresti. Makulointikirje! Vaikka vuoden 2016 kirjamyyntitilitykset eivät olleet vielä saapuneet, myyntiluvut olivat ilmeisesti ainakin jollakin osastolla selvillä. Kuinka sydän pysäytetään ei ollut liikkunut riittävästi vuoden 2016 aikana, joten painoksen häntä, 234 kappaletta, oli päätetty makuloida. Siis, tuhota, silputa, hakata kappaleiksi.

Olin hämmästynyt, tyrmistynyt ja hiukan vihainenkin. Kirjan julkaisusta oli kulunut 24 kuukautta, siis kaksi vuotta. Kirja kertoo talvisodasta, ei suinkaan päivän säästä tai muusta ohimenevästä ilmiöstä. Olisin kuvitellut, että viimeiset kahdeksan laatikollista kirjoja saisivat rauhassa odottaa ostajiaan vielä ainakin kaksi vuotta. Mutta ei, vuonna 2015 ilmestynyt kirja oli matkalla silppuriin jo armon vuonna 2017, vaikka aihe ei todellakaan vanhene ihan heti. Minkäs teet, ajat ovat kovat.

Muistan, kuinka kirja syntyi. Kun sain kustannustoimittajaltani puhelun syksyllä 2013, jossa hän kertoi Ystäväni Rasputinin olevan Finlandia-ehdokkaana, ennen vastaamista ajattelin puhelun koskevan tätä uutta romaania. Olin juuri päättänyt lisästä kirjaan noita autenttisia lehtileikkeitä, joita sain kummitädiltäni ja joita olin myös ostanut The New York Timesin arkistosta. Kirjan hahmo alkoi olla selvä, halusin tehdä jotain ihan muuta, tuoda sodan juurineen ja mytologioineen esiin. Keitos oli vahva ja omaperäinen, olin onnellisesti työn syövereissä.

Jokin pieni hiekanjyvä  oli kuitenkin jo tässä vaiheessa uinut kirjaprojektiini. Syksy 2014, jolloin kirja olisi hyvin voinut ilmestyä, alkoi tuntua mahdottomalta aikataululta. Kirjan hiominen tuntui venyvän joka käänteessä, palautteen saaminen viivästyi, emme olleet kustin kanssa samalla nuottiviivastolla, emme ehkä aina ihan edes saman kappaleen äärellä. Kun aika kului, oli pakko siirtää kirjan ilmestymistä seuraavaan kauteen, kevääseen 2015. Kansikuva ei oikein meinannut löytyä, sitä väännettiin ja käännettiin ja lopputulos oli kompromissi kompromisseista. Ennakkokappaleen saaminen liikkeelle oli kaaosta, aikataulut eivät talon sisällä olleet  kaikkien tiedossa ja ihan viime hetkillä

minun piti vielä purkaa teoksen rakenteeseen ehdotettu viritelmä, joka ei olisi toiminut lainkaan. Mutta lopulta kaikki onnistui nappiin, ennakkokappale saatiin matkaan joulukuussa ja oikeakin ilmestyi 13.3.2015. Tehtiin hieno kirjatraileri, joka keräsi katsojia mukavasti. Ihan normaalia kustannustoimintaa siis pienine ylä- ja alamäkineen.

Kirjan vastaanotto valtamedioissa ratkaisee aika usein, kuinka kirja lähtee lentoon. Sen jälkeen on markkinoinnin vuoro hehkuttaa kirjaa sen verran, että ihmiset tietävät sen ilmestyneen. Siksipä voitte kuvitella iloni, kun Turun Sanomat julisti jo kirjan ilmestymispäivänä: ”Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin.” ja Hesarikin intoutui antamaan hyvän arvion. Ikävä kyllä silloin ei ollut vielä tapana, että hyvillä arvioilla tienataan etusivun mainoksia, mutta ajat olivat ankarammat.  Aamun kirjassa ja Radio Rockissa ryntäilin kertomassa kirjasta ja siten saattelin lapseni maailmalle.

En tiennyt vielä silloin, että kirjan huippuhetket olivat jo käsillä ja pian myös ohi. Kirjan julkkareita vietettiin kahteenkin kertaa, virallisesti Elina Hirvosen kanssa Bonnierin tiloissa ja sitten vielä toinen kierros Anu Holopaisen ja Laura Honkasalon kanssa Villa Kivessä. Elinan kanssa kiersimme myös yhdessä puhumassa kirjoistamme pitkin ja poikin maata. Ja ehkä juuri tuon kiertämisen aikana aloin huomata, ettei tämä kirja ole syntynyt onnellisten tähtien alla.

Jossakin vaiheessa yhteisesiintymisiämme Elinan loputon energia pelasti monta tilaisuutta. Esiinnyimme kirjakaupoissa, joissa kirjojamme ei ollut esillä missään, ennen kuin Elina sai henkilökunnan, tai jonkun, ne meille etsimään. Haastattelijoita oli tarjolla harvoin, suurimman osan keikoista haastattelimme toisiamme. Se sujui hyvin, koko projektin suurin voitto oli tämä kollegiaalinen ystävyys Elinan kanssa. Olimme hyvä markkinointitiimi, ja kirjanjulkkarimme muodostui alan klassikoksi, jota tuskin ylitetään pitkiin aikoihin.

Kevään edetessä tein kirjan tiimoilta keikkaa myös yksin. Myrskypilvet alkoivat kasaantua. Olin Jyväskylän messuilla puhumassa, mutta kirjaa ei ollut lainkaan myynnissä ja se saatiin sinne vasta kun ArtHouse/Jalavan Urpu taikoi sen sinne (älkää kysykö miten). Esiinnyin Turussa äidinkielen ja historian opettajille, mutta heille luvattu haastattelija ei ollut saapunut paikalle, joten pidin kirjasta kolmen vartin monologin. Pientä kitkaa ilmeni pitkin matkaa, mutta samaan aikaan sain paljon hyvää palautetta lukijoilta ja innokkaimmat alkoivat väläytellä F-korttia. Kirjasta pidettiin paljon, mikä tietysti nosti mielialaa.

Tuli syksy 2015. Monista veikkauksista huolimatta kirja ei ollut millään ehdokaslistalla. Kirjakaupan ystävämyynneissä tapasin lukijoita, jotka kysyivät, milloin ilmestyy seuraava romaanini Ystäväni Rasputinin jälkeen. Kirjaa ei huomattu edes kirjakaupassa, ennen kuin hain sen lukijalle omin käsin. Kannesta ei pidetty. Tehtiin uusi kansipaperi, mutta sekin jakoi mielipiteet. Jollakin tavalla kirja putosi lukijoiden tutkasta, palkintohuuma vei valokeilan pois. Joulumyynti tuli ja meni, hyvää nostetta ei saatu kantamaan. Ehkä kustantamo oli laskenut liiaksi palkintoloton varaan ja mainoshyökkäys jäi suutariksi.

Vuodesta 2016 en tiedä mitään. Myyntilukuja en ole nähnyt, mutta makkelikirje kertonee kaiken. Tosin vielä joulun 2016 alla kirjaani kaivattiin joululahjaksi kerralla 20 kappaletta, mutta sitä ei löytynyt Helsingin keskustan Akateemisesta eikä Bonnierin omasta kirjakaupasta. Ehkä kirjani odottivat jo varastossa makulointia, ne eivät osanneet liikkua omatoimisesti. Onneksi ostaja löysi tilalle toisen kirjailijan kirjoja, sekin oli varmasti ihan hyvä ostos.

Kuinka sydän pysäytetään

Klikkaa ja jätä hyvästit!

Katselin makkelikirjettä ja tuumin, ettei painetun kirjan elämässä ole enää kehumista. Kirjaa etsivä ei löydä kirjaa vuoden kuluttua sen ilmestymisestä, koska kirja ei osaa itse liikkua. Varastokirjanpidon punaiseksi numeroksi muuttunut, lähes uusi teos, halutaan tuhota, ei voi jäädä tuleen makaamaan. Mieletöntä tuhlausta ja samalla pakollista säästöä. Fyysisen kirjan hävityksen myötä vuosien työn konkreettinen muistomerkki  katoaa silppuna taivaan tuuliin, sitä ei voi enää kosketella muutoin kuin digitaalisesti. Mutta hyvä, että edes niin.

En tietenkään voinut niellä tätä kohtaloa miehen lailla, vaan harasin vastaan, kuten tapanani on. Neuvottelin WSOY:n kanssa loppuvaraston ostamisesta ja pääsimme heidän kanssa todella hyvään sopimukseen. Ostin loput kirjat omalla rahalla, mitäpä sitä kirjailija rahalla muuta tekisikään. Sekä kustantaja että minä olimme yhtä mieltä, että kirja on tehty luettavaksi eikä silputtavaksi, emmekä nyt sen enempää ruotineet, miksi edes ajauduimme makulointikoneen ääreen.

Mitä tein 234 romaanilla? Lahjoitin ne 20-30 kappaleen erissä yhdeksään eri koulukirjastoon ympäri Suomea, Turkuun, Jyväskylään, Kouvolaan, Espooseen, Nurmijärvelle, Klaukkalaan, Mikkeliin, Imatralle ja Perttulaan. Äidinkielen opettajat ottivat ne riemuiten vastaan, lämmin kiitos heille! Lukemisen tukemisestahan juhlapuheissa puhutaan paljon, mutta koulukirjastojen hyllyt taitavat olla taas se paikka, jossa puhe kohtaa ikävän realismin. Siksi oli mukava päästä helpottamaan tätäkin ahdinkoa, edes hiukan .

Kun kirjat lähtivät varastolta, Kuinka sydän pysäytetään oli paperikirjana tullut tiensä päähän. Alla olevien linkkien takana kirja muistelee suuruutensa päiviä, muistelkaa tekin! Kiitos, ja hyvästi!

Viikon kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Puhe, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Häme, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Aamun kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Elina Hirvonen & JP Koskinen
Prosak, Kuinka sydän pysäytetään

Mistä löydän itselleni sopivan kirjan?

Toinen tuntematon

Klikkaa ja tutustu!

Emme ole edes vielä kunnolla päässeet kevääseen, kun kirjasyksyn lämmin tuuli jo puhaltaa kirjakatalogien muodossa. Paljon hyviä kirjoja on ilmestymässä, mutta pirustako lukija saa tietää, mitä ja keneltä! Onhan noita kaikenlaisia sivuja ympäri nettiä, vaan niiden avulla ei mitään kokonaiskuvaa helposti saa, mitä on menossa ja mitä tulossa. Ongelma on siinä, että miten osaa etsiä asiaa, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään?

Olen kirjailija, olen lukija. Lukijana olen jopa ahkerampi kuin kirjailijana, vaikka sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Kärsin samasta ongelmasta kuin monet muutkin lukijat. Mikä on se kirja, johon haluan panostaa aikaani, lukea ja upota kirjan maailmaan? Mistä löydän ne oikeat kirjat juuri minulle? Kyllähän kirjoja aina muutamalla lauseella mainostetaan, mutta kun kaikki ovat herkullisia, aistivoimaisia, vimmaisia, hykerryttäviä, riipaisevia, monikerroksisia ja latautuneita, alkaa korvat humista ja silmiä kivistää. Ja kun oikeasti noitakaan mainoslauseita ei näe kuin muutamasta kirjasta, ellei lapion ja kuokan kanssa kaiva sitä helkkarin katalogia netistä, on löytämisen ilo yhä vaikeampaa.

Joskus muinoin luin kritiikkejä sillä silmällä, että niiden perusteella saattoi päätellä jotakin ja ostaa suhteellisen hyvän kirjan. Vaan nykyajan klikkijournalismin tai muun aivoruton myötä ei lehtikritiikkeihinkään voi luottaa. Otsikoiden mukaan joka toinen teos on Vuosikymmenen paras romaani tai Kirjavuoden mestariteos. Joka toinen taas Vetämätön tarina arkipäivästä tai Ontuva yritys romaaniksi. Koska kaiken pitää olla tulikuumaa tai jääkylmää herättääkseen huomiota, luotto kritiikkeihin on mennyt lähes kokonaan. Moni mestariteos on jäänyt kesken, ja tuskinpa ainoastaan minulta.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Kun kustantamot mainostavat aktiivisesti vain muutamia kirjojaan muualla kuin venäläisessä instagramissa, on pakko kaivella niitä katalogeja.  Onneksi sentään niiden kevytversiot postitetaan kotiin, kuten Viherpeukaloiden kevätkuvasto. Kuvastoja on aina hauska selailla. Paitsi eihän mikään kustantamo postita kotiin yhtään mitään. No, netistähän ne kaikkien kustantamoiden kuvastot löytyvät kätevästi jostakin yhdestä paikasta? Eivät todellakaan löydy, tekniikka voi olla olemassa mutta lukijan kannalta tärkeä yhteistyö puuttuu.

Lucufer_frontcover_final

JP Koskinen kirjoitti yhden Suomi-scifin vuoden helmistä

Niinpä niin, ei ole lukijankaan elämä helppoa. Ja kirjailijaakin ottaa oikein sydämestä, kun puoli vuotta kirjan ilmestyminen jälkeen joku kysyy, milloin se Luciferin oppipojat  ilmestyy. Meni ohi, katalogi oli jäänyt kaivamatta.  Näin se käy.

Mutta eipä elämässä ole mitään niin suurta murhetta, jota ei jollakin konstilla voisi edes vähän lievittää! Onhan se tieto netissä, tiedetään, tiedetään, mutta ei kaikki koko päiväänsä jaksa käyttää siihen, että hakukoneella haravoi aukkoisen verkkoavaruuden nurkat ja kääntöpuolet löytääkseen sopivan kirjan. Ei millään pahalla, mutta aika kiinnostava saa olla se kirja, jota joku sokkona lähtee etsimään. Vaan tässä teille nyt apua, katalogit samalla sivulla. En minäkään tähän kaikkia jaksa kaivaa, mikä puuttuu, se löytyy netistä!

Atena, kevät 2017.
Atena, syksy 2017. 
CrimeTime, kevät 2017.
Gummerus, kevät 2017.
Gummerus, syksy 2017.
Jalava, kevät 2017.
Jalava, syksy 2017.
Karisto, kevät 2017.
Like, kevät 2017.
Myllylahti, kevät 2017.
Myllylahti, syksy 2017.
Otava, kevät 2017.
Tammi, kevät 2017.
Tammi, syksy 2017.
Teos, kevät 2017.
WSOY, kevät 2017.
WSOY, syksy 2017.

Riemu, jota ei mikään haalista

Karisto : Salaperäinen sirkus : 9789512362462

Klikkaa ja tutustu uutuuteen!

Vaikka kirja-alan vesilasi usein läikkyy ja hiukan loiskahtelee, perusasiat pysyvät. Kirjailija kirjoittaa ja kustantaja kustantaa. Kun tämän loistavan yhteistyön tuloksena kirja on kovissa kansissa, aukenee uudelle tarinalle koko avara maailma.

Kirjan ilmestymisen nostattama ilo ei ole minulla näinä vuosina laimentunut tippaakaan. Vaikka uraa on takana vuosissa ja teoksissa mitattuna melkoisesti, uusi kirja on aina uusi kirja! Kun ne tekijänkappaleet kuoriutuvat pahvilaatikosta kannet kiiltäen ja sivut vielä tuoreina rahisten, sydäntä lämmittää oudosti. Tästäkin tuli valmis työ, ideasta, joka leijui jossakin korvien välissä ja sai lopulta hahmon. Ja kun lukijat vielä saavat käsiinsä samaisen kirjan ja mukavaa palautetta alkaa saapua, kirja on totisesti herännyt  eloon.

Kaltaiselleni moniottelijalle on tarjolla iloa monella eli pelikentällä. Lasten- ja nuortenkirjojen tekeminen on hauskaa omalla tavallaan, sillä lapsukaiset eivät kuvia kumartele. Kun he tykkäävät kirjasta, he lukevat sen kymmenen kertaa ja kehuvat sitä, vaikka joku suurempi guru sanoisi, ettei tarinan substanssi riitä perustelmaan peripetiaa. Nuoret ovat viimeinen villi lukijalauma, joka uskaltaa lukea ja sanoa mielipiteensä vilkuilematta jatkuvasti olkansa yli peläten, mitä muut sanovat.

Salaperäinen sirkus liikkuu jälleen Jonin, Liisan ja Samin maailmassa. Näitä veijareita on välillä oikein ikävä, sillä he ovat todellakin heränneet eloon ja seikkailevat jo ilman lupaani. Häpeäkseni on pakko myöntää, että tätä uutta kirjaa viimeistellessäni purskahdin välillä nauruun, kun eräs kirjan henkilöistä on aivan mahdoton vääräleuka. Omalle tekstille nauraminen on aina vakavasti otettavalle kirjailijalle suuri synti, mutta näin vain pääsi käymään. Saattaa olla, että lukijat sortuvat samaan, siltä vahvasti näyttää.

Olen siis hiukan häpeällisenkin tyytyväinen tähän uuteen kirjaan. Ja ehkä vähän ylpeäkin, että jälleen uusi kirja aloittaa taipaleensa maailman tuulissa. Toivon lujasti, että joku nuori, jolla on ollut rankka päivä, tarttuu illalla tähän kirjaan ja pääsee tarinan avulla irti murheistaan. Jos sieltä huoneen oven takaa kuuluu muutama nauruntyrskähdys, täällä kyllä ollaan erittäin iloisia.

 

 

Kirja-ala sairastaa, häntä hellikäämme

Bigini

OSTA RUNOUTTA!

Paljon on taas ollut puhetta suomalaisen kirjallisuuden kaupallisesta tilasta. Taiteessa kaupallisuus ei kiinnosta ketään kakkakikkareen vertaa, ellei se syö pohjaa taiteen monimuotoisuudelta. Antti Majander toteaa Helsingin Sanomissa, että: Runous on siivottu pois kevään kustannusohjelmista – onko tappolistalla seuraavaksi proosa?” Kustantajat, nuo kirotut paskiaiset, ovat siis jo tappaneet runouden.

Olen ollut tekemisissä aika monen kustantajan kanssa, ja läpeensä pahaa kirjallisuuden hirttäjää en ole vielä tavannut. Innokkaimmat pilvilinnan rakentajat ovat kuitenkin usein joutuneet reivaamaan kurssiaan, ettei liikelaiva ole ajautunut siihen kuuluisaan kurssiin, konkurssiin. Onhan kustantajissakin kaikenlaista hiihtäjää, mutta harvoin kukaan nyt ehdoin tahdoin itseään ampuu jalkaan. No, jotkut kyllä, mutta ei puhuta heistä.

Kustantaminen on likaista liiketoimintaa. Jos ja kun kirjat eivät myy, niiden kustantaminen ei kannata. Mitä vähemmän kirjoja myydään, sitä vähemmän löytyy myös bestsellereitä, joilla voidaan kattaa kaupallisesti kannattamattomien kirjojen kustantaminen. Suomessa runoutta ovat tukeneet Ilkka Remes, Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo enemmän kuin koko muu kulttuuriväki yhteensä.

Kannattaa myös hiukan vilkaista peruutuspeiliin ja tuumia, miksi painokset pienenevät ja myynti putoaa kipurajan alle. Suomessa oli vielä vuonna 1960 peräti 4007 kirjastoa. 2015 niistä oli jäljellä 765. Wanhat kollegat muistelivat, että ennen kirjasta kuin kirjasta otettiin 3000 kappaleen painos, koska kirjastoihin meni kirjoja 1000-1500 kappaletta. Totta vai tarua, en tiedä, mutta se on ainakin totta, että kirjastojen määrä on romahtanut. Jossakin sekin tuntuu, että yli 80% kirjastoista on kadonnut. Kymmenen kirjastoa saattoi ostaa kukin yhden kappaleen jotakin marginaalista kirjaa, mutta yksi kirjasto ei kyllä osta sitä samaa kirjaa kymmentä kappaletta.

Kirjakauppojen kriisistä ollaan puhuttu jo niin paljon, ettei pirukaan jaksa jauhaa siitä enempää. Sanotaan nyt kuitenkin se, että 2008 kirjakauppoja oli 279 kappaletta ja 2015 enää 179, eli seitsemässä vuodessa noin 35% katosi taivaan tuuliin. Vaikka kirjakaupassa myydäänkin nykyään kaikkea sontaa kirjojen lisäksi, on niiden kmyyntikanavairjavalikoima taatusti laajempi kuin markettien. Ja katso, vuodesta 1997 kirjamyynti kirjakaupoista oli markkinasta vielä 37% kun marketeista meni 10% kirjoista. 2014 kirjakaupoista myytiin 27% kakusta ja marketeista 22%. Kehityksen suuntaa voitte ihan itse tuumia tuosta kuvasta. Onko marketissa runohylly?

Suomalainen kirjallisuus on aina uhanalainen laji. Musiikkimme on jo syntyessään kansainvälistä, samoin kuvataide, mutta mitäpä jenkki ymmärtää kirjallisista pupelluksistamme ilman käännöstä. Siksi meidän pitää vähillä voimillamme vaalia sitä vähää, mitä kirjallisuudesta on jäljellä.

Rahaa tarvitaan, niinpä niin! Ja tähän voi kukin jo huutaa, että mikä ei myy, sitä ei kaivata, menkää oikeisiin töihin. Vaan kulttuuri ilman omaa kieltä ja kirjallisuutta on kuin alkoholiton olut, onhan se olevinaan olutta mutta limua se on, sori vaan. Kuinka sitten saamme kaupalliselta tappolistalta pois proosan ja voimme herättää runoudenkin kuolleista? Kirjoja on yksinkertaisesti saatava myytyä enemmän, ei niitä muutoin paina mikään kustantamo.

En usko, että voimme mitenkään uudelleen rakentaa mahtavaa kirjastokoneistoa, jonka turvin moni kirja sitkutteli kannattavaksi. Myyntikanavien muutos on kapitalistisen evoluution tulos, sille ei edes ukko ylijumala voi mitään. Miten siis elvyttää vähälevikkisten kirjojen myyntiä? Pitäisikö valtion tukea suoraan kustantamoita, jotka julkaisevat vähälevikkistä kirjallisuutta, sillä siellä ne päätökset julkaisuista lopulta tehdään.

Jos olisin kunnallisvaaliehdokas, väittäisin tietäväni varmat ratkaisut tähänkin ongelmaan. Koska en ole, listaan neljä ajatusta, joita kukin voi vapaasti makustella.

  1. Ostakaa kirjoja! Jos olet huolestunut runouden kuihtumisesta, osta runokirja kerran kuussa.
  2. Yrityksille kirjahankinnat verovähennyskelpoisiksi. Ai että 1325 meidän äitiä Saarioisilla ilahtuu, kun saa firmalta joululahjaksi kirjan!
  3. Lainaa edes se kirja! Kirjasto tekee hankintoja myös kysynnän mukaan. Jos jotakin kirjaa lainaava yleisö kaipaa, kyllä kirjasto sen ostaa.
  4. Uuden kirjan hintaa alaspäin. ALV% pudotetaan nollaan ja koko myyntiketju tarkistaa marginaalinsa.

    Nythän käy karkeasti ottaen näin, jos uusi kirja maksaa lähtökohtaisesti 30 euroa (myyntihinta on keskimäärin 90% tuosta eli 27 euroa):
    alennus: 3 euroa
    valtio saa: 2,7 euroa
    kirjakauppa saa: 9,3 euroa
    kustantaja saa: 15 euroa
    josta
    tuotantoon menee: 5 euroa
    markkinointiin menee: 1,5 euroa
    logistiikkaan menee: 1,05 euroa
    yleiskuluihin ja voittoon menee: 3,75 euroa
    ja kirjailija saa: 3,70 euroa

Jos nyt pitää arvata, kohdat kaksi ja neljä voisivat tuoda uusia lukijoita, kohdat yksi ja kolme ovat vain meidän kirjallisuuskuplassa lilluvien omaa puuhastelua. Mutta olen varma, että pian joku keksii oikeasti jonkin nerokkaan, huomattavasti paremman tavan jakaa kirjallisuuden ilosanomaa suurille massoille. Sitä odotellessa!