Hirvittävä haaste kirjabloggareille!

Tuotantoa anno domini MMXVII

Uudistu, kirjailija! Näinhän sitä tavataan silloin tällöin huudella kriitikoiden toimesta. Ja kirjailijahan uudistuu, tai palaa vanhoja jälkiään pitkin takaisin, tai jopa eksyy harhapoluille. Kun yksi kriitikko kaipaa jotain ihmeellistä uutta ja kirjailija erehtyy toiveen toteuttamaan seuraavassa kirjassaan, toiveen esittänyt kriitikko ei kirjaa lue vaan sen lukee joku toinen, joka kaipaa taas jotain ihan muuta.  Niinpä kaikki tuo kirjailijan kehitysihanuus jää monesti huomaamatta, sillä harva (jos kukaan), kriitikko arvostelee kirjailijan erityylisiä kirjoja. Dekkareita arvostelee X, tieteiskirjoja Y, kovaa kaunoa Z ja lastenkirjoja, noh, yleensä ei kukaan. Mitään kokonaiskuvaa ei oikeasti synny, paitsi ehkä post mortem.

Haluaako kirjailija tietää, miltä samasta lukijasta vaikuttavat eri tyylilajin kirjat? Haluaa, sillä sehän olisi pirun mielenkiintoista! Onko kirjailijalla muka se oma ääni, joka väräjää teoksesta toiseen, tai peräti sielu? Ja juuri siksi esitän tässä nyt nöyrän haasteen, johon toivon muutaman iki-ihanan kirjabloggarin tarttuvan. Miltä vaikuttavat samoin silmin luetut eri tyylilajin kirjat? Onko niissä jokin yhteinen punainen lanka vai ei? Jotain omaäänistä, uutta, lainattua, vanhaa ja sinistä? Tahtoo tietää, joten, tässä se on:

HAASTE  (#luekoskinen2017)
Lue JP Koskisen vuonna 2017 julkaistu tuotanto ja kerro mielipiteesi. Onko vahvuuksia, heikkouksia, jotakin yhdistävää tekijää, jotain muuta metkaa, jota huomasit? Pitääkö kaverin ihan oikeasti luopua jostakin ja keskittyä johonkin? Saatavilla on kuusi eri teosta, jotka saa toki lukea/kuunnella kaikki tai poimia yhden joka korista:

Kori 1 – Dekkarit: 

– Maaliskuun mustat varjot (kirja, e-kirja)
– Ruosteinen sankari (äänikirja, StoryTel)

Kori 2 – Kaunokirjat:
– Kannibaalien keittokirja (kirja, e-kirja)

Kori 3 – Lasten- ja nuortenkirjat:

– Salaperäinen sirkus (kirja, e-kirja)
– Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon (kirja)
– Benjamin Hawk – myrsky nousee (kirja, e-kirja)

Kaikki kirjat löytyvät ainakin kirjastosta, paitsi tuo Ruosteinen sankari, sillä sitä ei ole painettuna. Kuunnelma Töissä täällä olisi ollut mukava lisä tähän, mutta sitä ei ikävä kyllä ole enää saatavilla. Minimissään tästä tuskasta pääsee siis lukemalla kolme kirjaa, työn sankari voi kiskoa koko sixpackin!

En kyllä osaa yhtään arvailla, kiinnostaako tämä ketään, mutta ei voi tietää, jos ei kysy. Vastaavaa ei ole kukaan kriitikko koskaan tehnyt (koska X,Y,Z) ja siksipä tämä on todella kiinnostava koe. Laitan tähän vielä muutamia suoria haasteita, älkää pahastuko niistä. Teidät on valittu, koska olette lievästi (ehkä mielenhäiriössä) olleet kiinnostuneet tästä kokeesta tai olette muutoin arvostelleet kirjojani lähiaikoina. Voitte jakaa tätä ilosanomaa eteenpäin, sillä haastehan on avoin, siihen saa tarttua (tai jättää tarttumatta) kuka vain! Kiitos!

Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kujerruksia
Lukupino
Yöpöydän kirjat
Kirjakaapin kummitus

Mainokset

Voitot ja pettymykset

1997

Vasta eilen hoksasin, että tänä vuonna vietetään kirjailijuuteni 20-vuotisjuhlaa! Tietysti laskutapoja on monia, mutta vuonna 1997 julkaistiin novellini antologiassa, joka koottiin kirjoituskilpailun avulla. Voitin tuolloin 10 000 markkaa, mikä oli muhkea summa novellista. Nykyrahassa tuo tarkoittaa inflaatioiden läpi talutettuna 2280 euroa, mikä on vieläkin aivan huikea raha novellista. Tuosta koviin kansiin päätyneestä tarinasta voidaan siis hyvällä syyllä laittaa laskuri käyntiin.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Tuskin olisin voinut kuvitella, mihin kaikki johtaa. Minulla oli tuolloin oikeastaan kolme hiukan erilaista tavoitetta: saada romaani julkaistua hyvältä kustantamolta, löytää kirjoilleni lukijoita sekä saada jossakin vaiheessa käännössopimus teoksilleni. Jotenkin olin varma, että aiheeni sopivat laajaan maailmaan paremmin kuin Suomeen, vaikka tuolloin suomalainen kirjallisuus ei liikkunut käytännössä laajemmalti juuri Ahvenanmaata kauemmas. Mutta olin nuori ja valmis taistoon, alle kolmekymppinen on kuolematon otus.

Hyvän kustantamon löytäminen kesti kauemmin kuin olin ajatellut. Kirjoitin enimmäkseen novelleja ja nakuttelin siinä sivussa romaaneja. Novellit keräsivät tasaisen tappavasti lisää palkintoja ja suureksi ilokseni esikoisromaanini ilmestyi vuonna 2004. Olin lähettänyt käsikirjoituksia vain viisikolle  WOTGK (WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Karisto), sillä halusin saada kirjoilleni jonkun suuren ja/tai perinteisen kustantamon. Karisto tarttui historiallisen romaanin kirjoituskilpailussa menestyneeseen teokseeni ja siitä se lähti.  Nyt jo pelkästään romaaneita on ilmestynyt 14 kappaletta, joten tämä tavoite on saavutettu.

2013

Lukijoiden löytäminen tapahtui hiljalleen. Mitään raivoisaa myyntihittiä ei ilmaantunut, mutta uin yleisesti laskevassa kirjamyynnissä vastavirtaan. 2013 oli tietysti se riemuvuosi, kun Finlandia-palkintoehdokkuus osui kahdeksanteen romaaniini. Siitä otettiin neljä painosta, joten kyllä ne lukijat ovat kivasti löytyneet. Rasti ruutuun siis.

Hämmästyttävää kyllä, jo 2006  Saksan Random House oli minuun yhteydessä Savurenkaita -romaanin tiimoilta. Agenttiahan minulla ei ollut, joten kirjeenvaihtoa käytiin suoraan kustantamon ihmisten kanssa. Hanke hiipui henkilövaihdosten myötä, mikä oli tietysti pettymys. Sama toistui nuortenkirjojeni kohdalla, kun ranskalainen kustantaja halusi kääntää kirjojani. Ja kuinka ollakaan, taas kirjoistani innostunut henkilö vaihtoi firmaa ja hanke kuivui kokoon. Muutaman vuoden ajan olin Bonnierin Foreign Rightsin listoilla, mutta vetäjä vaihtui tuona aikana kaksi kertaa ja minusta tuntui, ettei homma etene mihinkään ja sopimus purettiin. Nyt tosin heillä on vakaampaa menoa, joten päätökseni oli varmaankin väärä. Tapasin pariin otteeseen myös vapaata agenttia Elina Ahlbackia, mutta johonkin sekin kiinnostus tuolta agentuurin suunnalta hiipui. Koskaan ei päästy allekirjoittamaan mitään, vaikka innostus tuntui välillä olevan puolin ja toisin kova.

Tämä kolmas tavoite on siis yhä saavuttamatta, ja aika vaikea uskoa, että saavutan sitä koskaan. Mikä 2006 olisi ollut melkoinen jymypaukku, suora käännössopimus suuren saksalaisen kustantajan kanssa, on sulanut kymmenessä vuodessa pannukakuksi. Minulla ei ole agenttia kirjoilleni, joten niistä mitään ei edes kaupata ulkomaille. Suorien kontaktien aika on jo ohi, ammattimaiset myyntitykit hoitavat hommat. Ei tullut rastia tähän laatikkoon. Pettymyshän se on, turha sitä on peitellä.

Joka tapauksessa nämä vuodet ovat olleet mahtavia. Olen saanut kirjoittaa hienoja kirjoja, tavata innostuneita lukijoita ja nauttia menestyksestäkin ihan mukavasti. Seuraavat kaksikymmentä vuotta tuovat mukanaan ehkä uusia voittoja, mutta varmasti myös pettymyksiä. Elämä on kumpuileva maasto, niin se vain on.

Kirjailijan syksy

Kirjasyksy ja varsinainen syksy eivät kulje ihan käsikkäin. Kirjasyksy alkaa jo elokuun puolessa välissä ja jatkuu jouluaattoon saakka. Monille esikoiskirjailijoille pitkä kirjasyksy on täynnä jännitystä. Kirjan julkaisu muuttaa tekijänsä julkiseksi eläimeksi, jonka teosta, ja joskus tekijääkin, voi kuka tahansa arvostella. Esiintymisiä on enemmän tai vähemmän, haastatteluja annetaan ja ehkä vieraillaan televisiossakin.

Kirjailijan tie on kuitenkin pitkä. Jo esikoiskirjan jälkeen moni laittaa kynän santaan ja varsinainen kirjallinen ura jää rakentamatta. Jos kuitenkin intoa, ideoita, onnea ja kestävyyttä riittää, kirjasyksyistä alkaa tulla rutiinia. Samat kuviot toistetaan vuodesta toiseen, pienin variaatioin, mutta kuitenkin.

1) Kirja saapuu kotiovellesi
Kohokohta! Tekijänkappaleet tulevat kotiin, jos kustantamosi on maksanut kuljetuksen. Avaat laatikon ja siinäpä se on, suuren aherruksen tulos! Uusi kirja tuoksuu hyvälle ja näyttää hienolta! Käsikirjoitusnipusta on kuoriutunut kaunis perhonen. Nyt kaikki on siis totta, tarinasi on ihmisten saatavilla.

2) Ensimmäinen arvostelu ilmestyy
Arvostelua voi joutua odottamaan kauan, tai ei yhtään. Tämä riippuu hiukan kirjallisuuden nokkimisjärjestyksestä. Jos kirjasi on etukäteen kiinnostava (tai, sinä olet kiinnostava), arvosteluja voi olla lehdissä jo ilmestymispäivänä. Normaalisti lehtiarvostelujen  ilmestymiseen menee parista viikosta kolmeen, neljään kuukauteen, jos jotakin ylipäätään lehtiin tulee. Kaikkia kirjoja ei arvostella sanomalehdissä lainkaan. Onneksi on blogit ja muu internetissä majaansa pitävä media, joka paikkaa tätä hiljaisuutta silloin tällöin.

3) Kirja leviää kirjakauppoihin
Mitä tuoreempi kirjailija on, sitä varmemmin tekee mieli tarkistaa, miltä se oma kirja siellä kirjakaupassa näyttää. Se on aivan luonnollinen mielihalu eikä sitä pidä hävetä tai kavahtaa. Sitä vartenhan kirjaa on yön pimeinä tunteina tehty, että se olisi ihmisten saatavilla! Oman kirjan bongaaminen on yleensä yllätys. Kirja on joko hyvin esillä, tai ei lainkaan.

4) Esiintymiset alkavat
Kirjan tiimoilta esiinnytään, enemmän tai vähemmän. Julkkaritkin voi pitää, jos siltä tuntuu. Tyypillisiä esiintymispaikkoja ovat kirjakaupat ja kirjastot, sekä erilaiset messut. Joskus esiintymisiä voi olla paljon, joskus vähän ja joskus voi käydä niinkin, ettei niitä ole yhtään ellei itse ole aktiivinen.  Kirjaa on hyvä esitellä ihmisille, muutoin se voi vaivihkaa vaipua unholaan. Kirjoja ilmestyy paljon, ei lukijat tiedä niistä kaikista juuri mitään ilman huutelua.

5) Kustantamon kirjasyksyn avaus
Sosiaalisesti on terveellistä nähdä kollegoja ja kustantamon väkeä. Paikalla on usein lehdistöäkin, kustantamosta riippuen. Tilaisuuksissa kirjailija tuntee olevansa kirjailija! Uransa alussa voi nähdä omia suosikkejaan, uran lopussa nousevia, nuoria kykyjä.

6) Esiintymiset televisiossa/radiossa
Isossa mediassa on tietysti mukava kertoa kirjastaan, ja jos sellaista tilaisuutta tarjotaan, yleensä siihen kannattaa tarttua. Vanha hokema ”teeveestä tuttu” ei ole mikään löysä heitto, television kautta tavoitat ihmisiä tehokkaasti. Joskus se näkyy kirjan kysynnässä, toisinaan ei.

7) Turun- ja Helsingin kirjamessut
Kirjailijoiden kokoontumisajot ovat lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna Turussa ja viimeisenä viikonloppuna Helsingissä. Näillä messuilla esiintyy suuri joukko kirjailijoita, mukana on mukava olla, tuntee olevansa osa suomalaista kirjallisuutta. Tosin kun vuodet kuluvat, alkaa tuntua, että olisi paljon mukavampaa pysyä kotona.

8) Joulu saapuu
Ennen joulua saatetaan vielä järjestää joitain tilaisuuksia, joissa kirjoja tarjotaan joululahjoja etsiville ihmisille. Lopulta jouluaattona kierros on ohi. Vuoden vaihtuessa kirjasi putoaa alelaariin ja uudet kirjat valtaavat areenan. Toivottavasti olet muistanut kirjoittaa jotain uutta kaiken tämän keskellä.

 

Maailman (toiseksi) pienimmät kirjamessut 25.8.2017!

Klikkaa ja tutustu!

Mitäpä olisi vuosi ilman omia kirjamessuja? Ei yhtään mitään, sehän on selvä. Kesän aikana on kiirettä piisannut kaikenlaisessa puuhastelussa, kuten kirjoittamisessa, mutta siitä huolimatta nuo messut saadaan järjestettyä. Samoihin aikoihin ilmestyy uusin (<—–) kirjani, ehkä saan sen tuotua jo messuille. Ja saanhan minä, pidetään sen kunniaksi julkkarit samalla!

Viime vuonna maailman pienimmät kirjamessut epäonnistuivat surkeasti. Yleisötavoite oli viisi ihmistä, mutta illan aikana paikalla pyöri lähes kaksisataa kuulijaa. Menetimme pienimpien messujen statuksen, joten nyt voimme järjestää vain toiseksi pienimmät messut. No, onnittelut Turun kirjamessuille, joka vei tämän tittelin ansaitusti itselleen.

Messujemme ohjelma alkaa olla piakkoin valmis, mutta messuväen ei oikeastaan tarvitse tietää muuta kuin nämä viisi seikkaa:
1) Aika:              25.8.2017 klo 19:00
2) Paikka:         Hämeenlinnan kaupunginteatterin lämpiö, Pikkuhuvila.
3) Tarjoilu:       Rahalla saa juotavaa ja syötävää
4) Kirjat:           Kirjoja myydään, uusia ja vanhoja
5) Esiintyjät:   Tapani Bagge, Matti Rönkä ja Leena Lehtolainen 

Viime vuonna myyntiin toivottiin esiintyjien vanhoja kirjoja ja nytkin sellaisia toivomuksia saa esittää. Kaivamme kaappeja ja tuomme paikalle ne, mitä löytyy. Keskustelu on totutun leppoisaa ja yleisö voi kysellä mitä haluaa ja esiintyjät vastaavat mitä huvittaa. Siispä, tervetuloa!

 

Kilpailu!

(c) Spacehouse -Piia

Kesän kunniaksi on hyvä järjestää jotakin rennompaa tapahtumaa, ja mikäpä olisi rennompi tapahtuma kuin kilpailu! Spacehouse  -blogin Piia keksi loistavan idean yhdistää lukupäiväkirja ja värityskirja. Nämä kaksi kirjaahan ovat ehkä maailman suosituimpia, joten niiden yhdistelmästä tulee varmasti maailmanlaajuinen hitti .

Kilpailun idea on hyvin yksinkertainen.
1) Kopioi tuo juliste itsellesi.
2) Väritä julisteesta niiden kirjojen nimet, jotka olet lukenut.
3) Lähetä kuva minulle 15.7. 2017 mennessä.

Kirjailijan naamankin saa värittää, jos tuntee sisäisen taiteilijansa heräävän. Kun klikkaat kuvaa, saat siitä suuremman version käyttöösi. Valmiin kuvan voi toimittaa:

a) tämän postauksen kommentteihin
b) twitteriin @jpkoskinen ja tägi #väritäkirjailija
c) FB:hen kirjailijasivuilleni, koordinaatit ovat tuossa oikean silmäsi haminoilla

Palkintona on koko tähän mennessä ilmestynyt sarja Murhan vuotta, eli nämä kolme kirjaa:
maaliskuukansi

Ei muuta kuin hyvää kesää ja värittämään!

Kirjailija! Luo brändi tai kuole!

Otsikko ärsyttää monia, varsinkin kun se alkaa olla totuus. Mitään ihan uuttahan tämä brändäys ei toki ole, sillä onhan taiteen tekijät ennenkin brändänneet itsensä saadakseen paremmin näkyvyyttä teoksilleen. Katleena Kortesuo on ehkä näkyvimmin ollut nostamassa esiin tämän puolen tarpeellisuutta ja tekee sen minusta hyvin. Tosin, en antaisi täyttä viinilasiani Katleenan pideltäväksi, mutta se on ihan toinen juttu.

Kirjailijalle brändääminen on keskimäärin yhtä hauskaa kuin piikkilangan syöminen.  Kirjailijan työ on jo luonteeltaan sellaista, että hiukan sulkeutunut luonne on vain avuksi, kun pitää keskittyä suuriin kokonaisuuksiin, jotka pitää myös itse tehdä. Monelle kirjailijalle itsensä esittely tuntuu pellen hommalta. Puhutaan asiaa, puhutaan kirjasta! Ikävä kyllä kirjoja ja kirjailijoita on niin paljon, että massaan hukkuvat kaikki, jotka eivät erotu joukosta edes hassun hatun tai puikkoviiksien avulla. Se on vain totuus, josta on varmasti poikkeuksia, mutta kovin vähän.

Itselläni tuo brändäys on mennyt täysin poskelleen. Vähä-älyisenä idealistina lähdin aikoinaan kirjailijaksi kirja edellä -asenteella, mitä nuoret kirjailijat varmaan nykyään kutsuvat perse edellä puuhun -tekniikaksi. Jos olisin ollut viisas, olisin tehnyt seuraavat asiat:

1) Ottanut kirjailijanimen.
2) Valinnut yhden genren ja pysynyt siinä
3) Vuodattanut perhetragediat lehtiin
4) Julistanut uudistavani suomalaisen kirjallisuuden
5) Suostunut kaikkiin haastatteluihin, kirjasta viis
6) Vähentämisen sijaan lisännyt juomistani
7) Kirjoittanut omasta elämästäni

Noilla eväillä olisin päässyt jo aika pitkälle.  Ilkka Aarnituli (1) olisi mukavasti ollut aakkosissa heti silmillä ja erikoisena nimenä jäänyt helpommin mieleen. Kirjailijaesittelyissä (2) olisin vaikkapa vain ja ainoastaan dekkaristi, nythän homma menee selittelyksi ja toimittajat nukahtavat jo puolessa välissä. Kun luurangot pysyvät kaapissa (3), kukaan ei pääse myötäelämään kohtaloani eikä etsimään yhtäläisyyksiä proosastani, kun en kirjoita omasta elämästäni (7). Tylynä ja arroganttina paskiaisena (4) olisin jäänyt paremmin mieleen kuin tällaisena sopuisana yhteistenkin asioiden hanslankarina. Hilpeä esiintymiseni (5) olisi varmasti noussut otsikoihin (6), ja tuo osuus olisi tullut ihan luonnostaan. Noh, elinvuosia tulee näin enemmän.

Henkilöbrändin osalta pidän omaa tilannettani jo menetettynä. Olen mikä olen ja tästä se ei taida muuksi muuttua. Renessanssi-ihmisenä en kyllä luovu minulle rakkaista kirjoittamisen lajeista, vaikka keskittyminen onkin päivän sana. Minä en ole mikään muurinmurtaja, minä ole koko hiton piiritysarmeija, joka on saartanut lukijat edestä ja takaa.

Klikkaa ja kuuntele!

Niin ja viimeinen, tai viimeisin, virhe oli hajottaa tätä tiivistä brändiäni entisestään. Kesken kaikkien vakavien romaanien tein komedian, joka pyörii Radioteatterin voimin eetterissä täyttä häkää. Jos olisin itseni manageri, repisin jo hiuksiani. Tai olisin varmaankin kalju, eihän tässä ole mitään mieltä. Kuinka tässä nyt voi Koskista kuvata kenelläkään kolmella sanalla, että voi olla ärsyttävä tyyppi!

Lukekaa:
Katleena Kortesuo: Tee itsestäsi brändi!

Tiedätkö mitä haluat, jos haluat kirjailijaksi?

Aiotko kirjailijaksi?

KLIKKAA itsesi kirjailijaksi!

Suomi on kirjailijoiden luvattu maa, ainakin Tilastokeskuksen mukaan. Vuonna 2009 harrasti kirjoittamista yli 10-vuotiaista suomalaisista peräti 13%. Karkeasti laskien kynäilijöitä oli siis ollut peräti 500 000, mikä tuntuu kyllä aika uskomattomalta määrältä. Tästä suuresta massasta kumpuaa myös se ikiaikainen ja kiitettävä halu saada julkaista oma kirja ja olla jonakin päivänä oikea kirjailija. Tuona samaisena vuonna 2009 Suomessa ilmestyi 722 kaunokirjaa aikuisille ja 1008 lasten- ja nuortenkirjaa, joten kyllä moni kirjoittava ihminen tavoitteessaan aina onnistuukin.

 

Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon

Klikkaa ja tutustu!

Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä on olla kirjailija Suomessa. Millainen on kirjailijan päivä, mitä hän tekee? Pääsääntöisesti suomalainen kirjailija on ihan tavallinen tallaaja, hän tekee normaalia päivätyötä ja julkaisee kirjoja otona. Kirjailijoita, joiden verokortti ei ole jonkin firman palkanmaksajalla kuukaudesta toiseen, on vähän. Lukuisat tunnetut kirjailijat ovat toimittajia, opettajia tai vaikkapa juristeja, joiden elanto ei suoraan riipu julkaistuista teoksista. Jos heillä pää kestää ja aika riittää, he ovat taloudellisesti katsoen juurikin niitä vapaita kirjailijoita. Ikävä kyllä usein kahden työn tekeminen ei ole mitään herkkua, sen tiedän ihan kokemuksesta. Kahdella hevosella on aina hiukan vaikea ratsastaa. Tähän säännöllistä päivätyötä tekevien kategoriaan kuitenkin putoaa lähes kaikki kirjailijaksi päässeet ja päätyvät tekijät.

Toinen tie kirjailijana on hiukan kivikkoisempi. Jos on nähnyt pegasoksen lentävän taivaalla eikä voi tästä näystä koskaan toipua, päivätyön tekeminen muuttuu mahdottomaksi. Kirjailija haluaa ansaita leipänsä vain kirjoittamalla, mikä on ihan kunnioitettava intohimo. Jos on vakaasti ja harkiten päätynyt tähän lopputulokseen, joutuu kärsimään myös valintansa seuraukset. Tai nauttimaan niistä, ihan miten vain. Tämä on apurahojen, kirjamyynnistä taistelun, monipuolisuuden ja oman venymisen, ehkäpä silpputyönkin tie. Se on tie, joka voi muuttua kinttupoluksi, jos onni ja voimat ehtyvät.

Mitä ihmettä sitten se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee? En tiedä, pakko myöntää. Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää, mitä kukin tykönään puuhaa. Omat asiat tiedän juuri ja juuri, joten varminta on kai puhua niistä.

Minulla on ollut onnea geeniarpajaisissa sen verran, että olen suhteellisen nopea kirjoittaja ja omaan ihan kohtalaisen mielikuvituksen. Olen myös vuosien varrella oppinut tekemään lähes kerralla valmista, mikä avaa kalenteriin ylimääräistä aikaa yllättävän paljon. Jos joutuisin hiomaan tekstejäni yhä uudestaan ja uudestaan, en kovin montaa projektia voisi vuodessa tehdä. Tosin tämäkin nopeus johtuu siitä, että kun kirjoitan, teksti pyörii päässäni jatkuvasti ja paperille päätyvä ensimmäinen versio on jo kuudes. Kiitän geenejäni.

Vuosi on mennyt hyvin erilaisten projektien parissa. Sain viimeisteltyä vuoden alussa kaksi kirjaa, jotka ovat jo ilmestyneet. Maaliskuun mustat varjot ja Salaperäinen sirkus ovat lukijoiden käsissä, siihenhän tässä aina tähdätään. Painokoneessa on myös tuo mainio Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, siinä suurin työ on aina kuvitus, joten minä pääsen siihen nähden jopa helpolla. Valmiiksi on väännetty myös syksyn saldo, eli Benjamin Hawk – myrsky nousee ja Kannibaalien keittokirja. Katse on kirjoittamisen suhteen vuodessa 2018, mutta niin sen pitää ollakin.

Miltä se kirjailijan päivä sitten näyttää? Mitä hän tekee, kun ei kirjoita tai kehu itseään joka mediassa? Kevääni meni suunnilleen näin. Kirjoitin uutta tekstiä (jotakin, ei nyt takerruta siihen). Kävin YLE:llä palaverissa ymv. tuon tekemäni Töissä täällä -kuunnelman tiimoilta, en nyt jatkuvasti mutta muutamia kertoja kuitenkin. Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä hoidin leiviskääni siellä, kokoukset ovat Helsingissä, joten matkoja niistäkin tulee. Sanastoa autan yhteisten asioiden hoidossa, jos apua tarvitaan. Neuvottelin myös Södikan kanssa äänikirjoista, ja sen tuloksena Ystäväni Rasputin on nyt ilmestynyt mainiona äänikirjana! Ja lisää tulee, kunhan jaksatte odottaa.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä leipä pitää ansaita kovalla työllä. Olen ollut jo StoryTelin syntymästä lähtien mukana touhussa, joten sielläkin on palaveerattu tiukasti. Helppoa rahaa ilmestyi jo viime vuonna, tälle vuodelle tehtiin sitten äänikirjana Paholaisen vasara, joka ilmestyy sekin ihan pian. Ja lisää on tulossa, olen tekemässä 10-osaista sarjaa, josta ehkä tulee toinenkin tuotantokausi, jos sanonta sallitaan. Likellä ravasin Kannibaalien keittokirjan tiimoilta miettimässä syntyjä syviä ja Kariston kanssa olemme myös jatkuvasti yhteydessä.  Kun setvin matkojani verottajalle, erilaisia palavereita, esiintymisiä ja sopimusneuvotteluja oli kertynyt viime vuonna keskimäärin 1,5 viikossa, 96% prosenttia näistä Helsingissä. Jaa niin, teenhän tietysti myös KultTV:tä, etten ihan pääse laiskistumaan.

Poimitaan tuolta nyt konkreettisena esimerkkinä vaikka huhtikuusta viikko 15. Kirjoitin silloin sitä uutta juttua (ei nyt puhuta siitä), mutta viikosta piti varata maanantai Tampereen retkeä varten, tiistaina olin Helsingissä YLE:llä kuunnelman nauhoituksissa ja torstaina Helsingissä neuvottelemassa StoryTelin kanssa.  Muut päivät kirjoitin, noin 5-10 liuskaa päivässä. Ja tietysti hoidin sähköpostilla muita juoksevia asioita, mutta sehän on arkea ihan meille kaikille.

JP Koskinen 2017 katalogi

Mitä yritän tässä epätoivoisesti kertoa sinulle, joka haluat kirjailijaksi? Ehkä lähinnä sen, että ahkeruudesta ei ole kirjailijalle haittaa, eikä mielikuvituksesta. Kirjailijalle mielikuvitus on kuin sahanomistajalle tukkipinot. Jos on vain kaksi pölliä ristissä, sillä ei pitkälle mennä, vaikka olisi maailman paras sellukattila käytössä. Tietysti voi luottaa onneensa, että se yksi teos kolmessa vuodessa riittää ylläpitämään kirjailijaa, hänen perhettään, koiraa ja ruohonleikkuria. Mutta sitten kyllä todellakin luottaa onneensa. Suomessa on nähty monet kerrat, että hyvä kirja ei myy itsestään, tarvitaan hypeä ja onnea. Se on fakta, joka on parasta uskoa, jos aikoo tosissaan jättää päivätyönsä ja heittäytyä kirjailijaksi.

Olkaa kuitenkin positiivisia! Kaikki on mahdollista, sanoo latteuksien mankeli, mutta osittain tämä hokema on totta. Jos on riittävästi tahtoa ja kykyjä, onnistuminen on aina mahdollista. Pitää kuitenkin myös olla realisti ja tuntea omat kyvyt ja voimavarat. Jos homma ei luonnistu, on turha rääkätä itseään. Maailma on täynnä muitakin mahdollisuuksia.  Kuten jo Waltari sanoi: ”Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä! Nimitystä ”kirjailija” käytetään paljon väärin. Tosiasia on, että kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.”

Joka tapauksessa tärkeintä on muistaa, että jokainen tallaa lopulta oman polkunsa. Kun tietää suunnilleen maaston, missä kuljetaan, voi yllättää muut löytämällä reittejä, joista muut eivät tienneet mitään. Onnea matkaan!

Aiheesta muualla, Anneli Kanto: Mitä kirjailija tekee?