Paljon kaikkea, ei mitään liikaa

Kuvassa voi olla ainakin yksi henkilö
Helsingin kirjamessuilla isosti esillä.

Vuosi 2021 on kohdaltani ollut mielenkiintoinen. Tietenkään en ole voinut välttyä maailman megatrendeiltä, mutta k-sanaa ei jaksa enää kukaan sanoa ääneen. Oma osuuteni näihin talkoisiin on ollut rokotusten ottaminen heti, kun ne ovat olleet saatavilla ja siinäpä se. Matematiikan näkökulmasta asia on aina vähän toinen kuin lehtiotsikoissa, mutta tähän on nyt totuttu ja näillä mennään.

Vuoteni koostui aika pitkälti
kirjallisuuden osalta muutamista pääasioista. Kirjoittaminen on aina ykkösjuttuni, mutta mukana on tietysti pakolliset kuviot keikkojen muodossa. Lisäksi olen jatkanut taivaltani järjestötyön saralla, ja siinäkin on ollut omat murheensa ja ilonsa. No, ilot ovat kyllä olleet vähissä ja aiheesta voisi kirjoittaa vaikka psykologisen trillerin, mutta mitä kabineteissa puhutaan, se sinne jääköön. Ehkä ennen kuolemaani kirjoitan bioautofiktion, jossa maailman rakenteet paljastetaan.

Päätyöni on tietysti kirjoittaminen ja päiväkirjaa selaamalla vuodesta paljastuu seuraavaa. Helmikuussa valmistui Elokuun viimeinen ehtoollinen (CrimeTime 2022), Murhan vuoden osa 8. Saman kuun lopussa valmistui Benjamin Hawk ja paholaisen kirstu (Karisto 202X). Näissä kahdessa on muistiinpanojeni mukaan 231 liuskaa, eli alkuvuosi on mennyt keskimäärin kevyellä noin 4 liuskan päivävauhdilla. Tämä on muuten tyypillistä työni rytmitystä, että aikuisten kirjan jälkeen teen lanu-kirjan, koska se on aina vapauttava kokemus, ihan kuin pääsisi lomalle! Helmikuuta seurasi outo hiljaisuus, olen tehnyt vain novellin maaliskuussa. Pieniä terveydellisiä murheita oli perhepiirissä keväällä, ja sairaalan parkkipaikalla tai aulassa en kirjoittele, joten seuraava työ, Taivaan vartijat (Like 2023), valmistui kesäkuun viimeisenä päivänä. Tuossa oli 207 liuskaa, joten etenin todella löysin rantein. Heinäkuussa valmistui Hugo ja hirmuinen ihmisbakteeri (vailla kotia), pieni lastenkirja, noin 10 liuskaa. Sitten olikin paljon muuta pölyä ilmassa ja päätin tehdä etanavauhtia seuraavan työn ja Vanha ruhtinas (Like 2024) valmistui vasta marraskuun puolivälissä. Siinä on noin 150 liuskaa, joten nyt on kudottu tiheästi. Ei mikään tykkivuosi mutta onnittelen itseäni siitä, että vaikeuksista huolimatta sain pidettyä työkykyni elossa ja koneen käynnissä.

Toki vuoteen mahtui jotain silpputöitäkin, mutta niitä en ole pahemmin kirjannut. A.A:ta on hiottu jatkuvasti, mutta se on niin valmista tavaraa, ettei se ole ollut rasitus vaan ilo. Tästä päästäänkin sopimusrintamalle, joka on ollut melkoista sotkua. Tuo mainittu A.A. on yhä jumissa neuvottelupöytien takana, vaikka kirjasta ehdittiin tehdä jo kansikin. Nyt vaan peukut pystyyn, että julkaisu onnistuu ja saatte lukea sen. Tulisiivestä on solmittu vuoden aikana elokuvaoptio, mutta turha siitäkään on numeroa tehdä, nämä hankkeet voivat kaatua niin monessa kohdassa, että odotellaan rauhassa, kuinka käy. Tulisiipi lentää myös Tšekkiin ja lippuja on varattu muihinkin suuntiin, mutta kaikki aikanaan. Äänikirjasoppareita olen yrittänyt vääntää siihen suuntaan, että tännekin valuisi hiukan enemmän hilloa ja hunajaa. Jos ei tarvitsisi jatkuvasti vääntää sopimusten kanssa, vapautuisi aikaa kirjoittaa enemmän, sillä raha on myös aikaa. Mutta, pelin säännöt ovat mitä ovat, joten pelataan näillä.

Vaikka kirjoittamisen osalta vuosi jäi vähän heikoksi siihen nähden, mitä olin suunnitellut, meni se silti hyvin. En alkanut puristaa sen enempää vaan pysyin siinä omassa tahdissani, missä jälki on parasta. Kuten noista vuosiluvuista voi päätellä, kun vuonna 2024 ilmestyvä romaani on jo valmis, minulla ei todellakaan ole kiirettä mihinkään. Tahdin tasaus vei toki muutaman lanu-kirjan pois listalta, mutta kun niiden julkaisu isomman kustantajan tuutista alkaa Suomessa olla käytännössä muutaman portinvartijan takana, homma alkaa käydä minulle liian vaikeaksi. Lanua on jonossa odottamassa kotia jo kolmen romaanin ja neljän pienemmän kirjan verran, joten onko mitään mieltä tuota jonoa enää kasvattaa. Ehkä mietin tätä 2022.

Kuvassa voi olla 2 henkilöä ja seisovat ihmiset
OKM:n uumenissa minä ja kirjallisuuskummilapseni kulttuuriministeri Antti Kurvinen.

Mitä tulee tuohon järjestötyöhön, onhan siinäkin ollut oma hupinsa. Jos ei puhuta siitä, mistä ei voi puhua, niin päällimmäiseksi jää taistelu valtiovaltaa vastaan. Pitkään valmisteltu tekijänoikeuslain uudistus oli suoraan sanottuna aivan kuraa, ja sen tiimoilta on koko kulttuurikenttä lakiluonnosta kommentoinut ja antanut OKM:n suuntaan palautetta, että laki pitää luonnostella uudestaan. Sanaston lanseeraama kirjallisuuskummitoiminta lähti liikenteeseen lokakuun lopussa ja siinäpä avautui kanava jakaa tietoa kansanedustajille ja ministereille. E-aineistotkin pitäisi saada lainauskorvauksen piiriin ja muutenkin lainauskorvausten pohjoismainen taso on meiltä karannut, ynnä paljon muuta murhetta. No, yritetään nyt saada kulttuurillekin jotakin vetoapua valtion suunnasta, puheitahan on toki jo kuultu. Yleinen pohjavire on ollut viime aikoina, että kulttuuri on tärkeää, kunhan siitä ei tarvitse maksaa mitään. Toki näissä tapaamisissa on positiivisiakin asioita. Kummilapseni Inka Hopsun kanssa oli mukava puhu asioista, hän oli hyvin kartalla ja todellakin pitää kulttuurin puolta. Myös ministeri Antti Kurvinen piti lupauksensa ja tuo lakiluonnos ei edennyt eduskuntaan joulukuussa, kuten jossakin välissä oli suunnitteilla. Ihmisiä ne poliitikotkin ovat, vaikka itsekin sen välillä unohtaa.

Image
Minä Tampereen kirjafestareilla Alasen Askon haastateltavana.
Kuva: (c) Aamulehden arkistot

Keikkarintama oli kaksijakoinen. Vuoden alkupuolisko oli täysin kuollutta, joku etäkeikka siellä taisi minulla olla. Sitten syksypuolella hanat aukesivat ja vaikka se k-tilanne oli matemaattisen tartuntatautiopin näkökulmasta selvästi pahempi kuin vuonna 2020, mentiin hommiin takki auki. Seuraukset toki tiedämme, mutta mennyttä on turha itkeä. Pysyin elossa ja sovitut keikat on hoidettu. Neljät kirjamessut oli aika rypistys. Turussa sain puhua peräti neljästä eri kirjasta, mikä on etuoikeutettua touhua. Jenni Haukio vielä rupeaman päätteeksi kiitteli, että jaksoin kaikki esiintymiset vetää, mutta se oli ilo ja kunnia. Tietysti oli mukavaa tavata kollegoita ja lukijoita Vammalassa, Valkeakoskella, Urjalassa, Kouvolassa, Turussa, Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella, ei siinä tienpäällä enää kannata ajatella turhia. Kun on avantoon hypännyt, on parasta pitää suu kiinni ja uida.

Tulevaa vuotta varten on tässä vaiheessa syytä valmistautua. Vuonna 2022 ilmestyvät kirjat on kaikki jo tehty, kahdesta on taittovedoksetkin korjattu. Mitään kiirettä ei siis ole, ja juuri siksi ei pidä jäädä vetelehtimään. Luonnostelen työsuunnitelman vuodelle 2022, ja jos kaikki käy hyvin, saan kirjoitettua BH:n, ST5:n, RAEn, KM:n, S:n ja toivottavasti myös H:n. Aika kuluu nykyään niin nopeasti, että jos tammikuussa istuu huokaisemaan onkin yhtäkkiä kesäkuu, kun nousee tuolista ylös. Toki vain Ukko ylijumala tietää, kuinka töiden kanssa lopulta käy, mutta toivotaan parasta!

Se yksi kauhea vuosi

Työpäiväkirja on aina siitä mukava dokumentti, että sitä lukemalla voi palauttaa mieliin kaiken sen, mitä on unohtanut. Kulunut kaksitoista kuukautta on mennyt kuten kaikki sen tiedämme. Arrogantti karvaton apina on joutunut ottamaan muutaman askeleen taaksepäin harhaisesta kuvitelmastaan maailmanherruudesta. Ehkä säikähdyksessä on pieniä ylilyönnin merkkejä, mutta ainahan sitä on parempi olla liian varovainen kuin liian varomaton. Haluamme säilyttää edes tunteen kontrollista, vaikka sitä ei oikeasti olisikaan.

Keikat, kuten tuo jouluinen pikku rypistys, pääsääntöisesti peruuntuivat ja hyvä niin. Hiljaiselo ei ole minulle niinkään pahaksi, sillä olen kuitenkin parhaimmillani silloin, kun saan kirjoittaa. Työpäiväkirja tosiaan paljastaa, mitä on tullut tehtyä. Aika usein minulta kysytään juuri tuota, kuinka ja missä tahdissa kirjani valmistuvat. Ehkä nyt sitten tämän kerran avaan vähän vuodenkiertoani, näin kertoo työpäiväkirjani kuluneista 14 kuukaudesta.

Kirjat ovat sen kuun nimissä, jonka aikana ne valmistuivat, sillä kirjoitellahan voi mitä vaan, mutta jos ei tule valmista, mitäpä iloa siitä on. Ja nuo ovat raakaliuskoja, jotka siis painettuna normikirjaksi muuttuvat niin, että yhdestä liuskasta tulee noin kaksi sivua.

Tammikuu 2020:
nuortenkirja (1) 34 liuskaa
nuortenkirja (2) 32 liuskaa

Helmikuu 2020:
lastenkirja (1) 4 liuskaa
lastenkirja (2) 4 liuskaa
lastenkirja (3) 4 liuskaa

Maaliskuu 2020:
YA-kirja (1) 126 liuskaa

Huhtikuu 2020:
nuortenkirja (3) 83 liuskaa

Toukokuu 2020:
aikuistenkirja (1) 152 liuskaa

Kesäkuu 2020:
lastenkirja (4) 14 liuskaa

Heinäkuu 2020:
0 liuskaa

Elokuu 2020:
aikuistenkirja (2) 241 liuskaa

Syyskuu 2020:
0 liuskaa

Lokakuu 2020:
0 liuskaa

Marraskuu 2020:
aikuistenkirja (3) 128 liuskaa

Joulukuu 2020:
0 liuskaa

Tammikuu 2021:
0 liuskaa

Helmikuu 2021:
aikuistenkirja (4) 151 liuskaa
nuortenkirja (4) 81 liuskaa

Yhteensä tuo saldo siis näyttää näihin kuukausiin 4 aikuistenkirjaa (672 liuskaa), 4 nuortenkirjaa (230 liuskaa), 4 lastenkirjaa (26 liuskaa) ja vielä 1 YA-kirja (126 liuskaa).  Kalenterissa oli päiviä 366+59 eli 425. Liuskoja tuli yhteensä 1054, josta näkyy, että eipä se kirjoitustahtini kummoinen ole, reilusti vajaa kolme liuskaa päivässä. Olen aika maaninen tekijä ja paljon jää kalenteriin tyhjiä päivä, koska parhaimmillaan syntyy 17 liuskaa päivässä.

Siinäpä se. Mitään taikaa tähän ei sisälly. Kun on kirjan idea ja runko päässä, se pitää vain kirjoittaa. Pienelläkin päivätyöllä syntyy suuria asioita, kun on vain säännöllinen työssään.

Hyvästi, vuosi 2020!

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös tämä mukava vuosi 2020! Tätä kirjoittaessani vuotta on jäljellä enää kymmenen tuntia. Me kaikki odotamme tulevaa vuotta 2021 ja toivomme, että se on parempi kuin 2020. Minusta se on kohtuullinen toive, sillä koska emme tunne tulevaa, odottakaamme parasta, kuten Mauno Koivisto aikoinaan muotoili.

Opin jälleen paljon vuoden 2020 aikana. Suuret luvut ovat suuria ja oma laskukoneeni on kalibroitu hiukan toisin kuin muilla. Myös uskoni siihen, ettei ihminen ole kovin kummoinen laji muiden joukossa vahvistui, kun eräskin virus pyyhki läpi maapallon, vaikka sillä ei ole edes jalkoja. Iso populaatio on iso populaatio ja siinä omat riskinsä, olipa kyseessä Homo sapiens tai Lemmus lemmus.

Töitäkin tuli tehtyä, vaikka minusta tuntui, että aika valui sormieni lomitse kuin hapan piimä. Juuri hetki sitten istuin keskikesän auringonpaisteessa miettimässä uuden romaanin käänteitä, nyt sataa räntää ja olemme menossa kohti uutta kevättä. Romaanikin on käytännössä valmis. Kun ikää karttuu, vuodet lyhenevät, näin siinä vain käy.

Kirjailijana pysyttelin olosuhteiden pakostakin poissa näkyvistä. Joitakin hajakeikkoja kai tuli tehtyä, mutta aika lailla uusi romaani Hukkuva maa sai viettää hiljaiseloa. Olin kyllä todella iloinen, että se keräsi hyvät kritiikit sieltä, missä niitä julkaistiin. Ehkä huonot ovat vielä tulossa, ken tietää. Jälleen kerran kirjabloggarit pitivät huolta, etten kuvitellut työni menneen hukkaan. Tulisiipikin nousi vielä lentoon heidän ansiostaan. Eniten minua aina ihastuttaa, että he lukevat myös vanhempia kirjoja, sillä oikeastihan kirja on aina uusi sille, joka siihen ensimmäistä kertaa tarttuu. Arvostan kovasti, että niin moni jaksaa kirjoittaa lukukokemuksistaan ja jakaa niitä myös muille.

Joitakin kirjoja tuli myös julkaistua vuoden 2020 aikana. Ehkä nyt sallitaan pieni kertaus, sillä kaikkiin näihin upposi kuitenkin paljon yksinäisiä tunteja.

1) Benjamin Hawk ja kultainen sapeli
Minusta on todella mukavaa kirjoittaa näitä merirosvotarinoita. Kultainen sapeli oli vähän veijarimainen tarina, mutta vauhtia ei siitäkään puuttunut. Näiden kirjojen tekeminen on ollut minulle kyllä suuri ilo jo vuosien ajan. Kariston kanssa olemmekin tehneet yhteistyötä jo yli 16 vuotta!

2) Gabriel Hullo ja viheltelevä vampyyri
Gabrielin tarinat ovat riimiteltyjä satuja. Tämä työ pitää aivot liikkeessä ja vaikka riimittely on runoudessa ollut mustalla listalla jo pitkään, se on hyvää aivojumppaa. Voin myöntää, että romaaneissa en tavuja laske, mutta näissä lasken. Hauskaa oli siis saada tämäkin tehdä, kiitos Haamu Kustannuksen!

3) Hugo ja lukutoukan arvoitus
Tässäpä oli myös hauska projekti, mitä hierottiin pitkään. Vaan nyt on myönnettävä, että kun tämä meni Kirjakärpänen -sarjaan, tarina ehkä jäi kuitenkin ihan aavistuksen liian vaikeaksi kohderyhmälle. Vaan saahan kirjan ostaa vaikka 7-8 vuotiaalle, jolloin ongelma poistuu. Mutta seuraavasta osasta tulee helpompi, virheistä pitää oppia.

4) Kesäkuun kalmantanssi
Murhan vuosi -projekti tuli nyt puoliväliin, hallelujaa ja aamen! Tässä osassa Auerin tapaus, joka on pyörinyt osissa 4-6, paketoidaan, pikavippisotkuja setvitään ja Arosuon suvun mysteerit aukeavat hiljalleen. Kesäinen tarina etenee tarkoituksella kesäisellä tempolla, kuten oli tarkoituskin, mutta tokihan tämmöinen hienous voi mennä ohi ammattikriitikolta. Samoin voin ihmetellä, kuinka dekkarisarjani, josta ilmestyy kirja vuodessa, on ”lujatahtinen”, kun vastaavia kirja vuodessa -sarjoja ilmestyy Suomessakin vaikka kuinka monta. No, ihminen on erehtyväinen. En kai ole tuosta arvostelusta hiukan katkera? Pois se minusta!

5) Hukkuva maa
Viimeisenä vaan ei suinkaan vähäisimpänä ilmestyi tämä pieni yhteiskunnallinen romaani. Tähän tuli ladattu yli 30 vuoden taustatyöt ja eihän siitä nyt ihan paska kirja tullut. Kirja ei ole loitsu, saarna eikä rukous, vaan tarina, joka kulkee maailmassa, jossa kohta olemme. Valitsin tähän hiukan niukahkon esitystavan, sillä halusin pitää päähenkilön Niklas Vaaterin kylmänä ja aavistuksen etäisenä. Olin tähän kyllä ihan tyytyväinen, vaikka tämä ei nyt edusta mitään eeppistä historiallista linjaa, jota välillä tallaan. Ja perhana, vaikka kirja on hyvä ja ajankohtainen, Hesari ei sitä arvostellut. Aika harvoin varmaan käy niin, että edellisellä teoksella Savonian ja Vuoden kirja -palkinnon sekä F-ehdokkuuden napanneen kirjailijan seuraava romaani jää ennen joulua arvioimatta maan päälehdeksi itseään tituleeraavassa aviisissa, mutta minkäs teet. Taas turhaa itkua ja märinää! Nyt se saa jäädä, kohti uutta.

Vuonna 2020 näkyviin pulpahtaneet työt eivät toki olleet niitä, joita tein 2020. Tänä tiutiu vuotena kirjoitin ja viimeistelin tulevia teoksia. Niistä ensimmäinen, Hiilijalanjäljillä, ilmestyy jo aivan pian. Kirjassa on Niklas Vaaterin luentomuistiinpanojen tiivistys, joten tuhtia tavaraa on sekin. Lisää on luvassa pitkin vuotta ja jotenkin, ehkä harhaisesti, tuntuu, että nyt ilmestyy erityisen hyvin onnistuneita kirjoja joka saralla. Mutta niin se maailmaa vaan menee, että tällä hetkellä viimeistelen 2022 ilmestyvää opusta, joka kaipaa pientä laittoa. Ja pian teen jo 2023 ilmestyvää kirjaa.

Tapahtuipa mitä tahansa, emme koskaan palaa menneeseen. Meillä on vain tämä päivä, ja tänään voimme rakentaa huomista, emme eilistä. Siispä kohti mahtavaa vuotta 2021 ja kaikkea hyvää teille kaikille!

Työn jälkeen näkyy uusi työ

Klikkaa ja tutustu.

Pitkätkin matkat päättyvät joskus! Näin voin nyt todeta kahdessakin mielessä. Kirja, jonka aihiot kylvettiin jo 80-luvun lopussa, on ilmestynyt. Hukkuva maa on kirja, jonka aiheen toivoin menevän ohi, mutta eihän se mennyt. Kun seurasin pelkästään Suomen lämpenemistä (eikä nyt puhuta keskustelukulttuurista) läpi 90-luvun kitkerälle uuden vuosituhannen 10-luvulle saakka, huomasin, ettei kehitystä yritettykään pysäyttää. Jatkuva talouskasvu oli ykkösaihe läpi niiden vuosikymmenten, jolloin jotain olisi voitu vielä tehdä. Nyt, kun talouskasvun junaan on saatu Kiina ja Intiakin seuraa perässä, on peli jo käytännössä menetetty. Kun kivivyöry on liikkeellä, sitä ei voi pysäyttää ja on keskityttävä vain minimoimaan vahingot.  Ei se Antarktis kuitenkaan ihan muutamassa vuodessa sula, joten jotakin kyllä ehditään hyvin tehdä. Etelänavalla huidellaan talvella yhä -60C pakkaslukemissa ja jäävaipan paksuus on 2,5 kilometriä.

No, kirjailijathan eivät koskaan ota kantaa mihinkään, joten Niklas Vaaterin seikkailu tässä kirjassa ei ole kannanotto puoleen eikä toiseen. Ehkä kirjan tarina herättää ajatuksia, tai sitten ei. Kirja ei kuitenkaan ole saarna, joten olen aina halunnut jättää runsaasti tilaa myös lukijan ajatuksille. Ja ehkä Niklas ei olekaan niin pirun viisas kuin luulee.

“Koskisen kunnianhimoinen uutuusdekkari pui ilmastonmuutosta ja tarjoaa uskottavaa kauhua vallan huipulta. (–) Jo henkilögalleriasta huomaa, ettei Hukkuva maa ole perinteinen sukuromaani, dekkari, tai ekokatastrofilla uhkaileva teos. Notkeasti eteenpäin soljuva romaani on kyllä näitäkin, mutta vielä paljon muuta.” – Turun Sanomat

Hukkuva maa on kuitenkin osaltani tehty ja se elää omaa elämäänsä. Minä olen jatkanut matkaani jo aikoja sitten tietokirjan parissa, eräs herra Aku Ankka on vaivannut mieltäni. Lisäksi aineiston keräämisen ja haastattelujen ollessa tauolla olen saanut hiljalleen kudottua romaanin, joka voisi ilmestyä vuonna 2021. Ei voi koskaan tietää, kuinka lopulta käy, mutta tarina on kyllä lähes eeppinen. En muista, milloin viimeksi olen ihan noin muhkeaa kässäriä kirjoittanut. Tämä uusi on Tulisiipeä noin neljänneksen paksumpi, eikä Tulisiipikään ollut ihan hoikka.

Paljolti kirjailijan työtä mitataan sillä, mitä voidaan nähdä. Kirjojen kanssa pitäisi hengailla julkisuudessa, jos se suinkin on mahdollista, sillä tavalla useampi lukija voi huomata, että kirja on olemassa. Tässä lajissa olen aina ollut vähän laiska, eikä se hengailu ihan sovikaan työrytmiini. Olen näin harmaantuessa alkanut säästellä promotunnitkin kirjoittamiseen, mitä tämä meneillään oleva peruutusaika tietysti nyt hyvin tukee. Kun keikat peruuntuvat, keskittyminen itse asiaan nousee kummasti.

Mutta, katsotaan nyt, miten Hukkuva maa pysyy pinnalla ja mitä siitä pidetään. Sen verran ehkä tuossa tuotantoni kategorisoinnissa voin kaikkia auttaa, että minusta tämä kirja soittelee samaa säveltä kuin Kannibaalien keittokirja ja Matilda pelastaa maailman . Tosin kirjailija on surkein arvioimaan omia töitään, mutta siltä nyt tuntuu. Huomenna ehkä kaikki on toisin.

Tappamisen sietämätön keveys

Oletteko koskaan lukeneet dekkareita? Aika moni on, sillä hyvin usein kuulee kirjailijaksi mielivien haaveilevan rikastumisesta juuri dekkarin kirjoittamalla. Dekkari on genre, jota ostetaan, luetaan ja lainataan enemmän kuin mitään muuta, ainakin sitkeä legenda kertoo yhä niin.

Jos katsotaan Suomen  myydyimpien kaunokirjojen listaa vuodelta 2019, niin legendalle löytyy myös pohjaa. 20 myydyimmän kirjan joukossa on 7 dekkaria/trilleriä, joten jännityskirjallisuudelle todellakin löytyy lukijoita. Lainaustilastoista en voi sanoa mitään varmaa muuta kuin omalta kohdaltani. Ja totta tosiaan, vuonna 2018 kuuden lainatuimman kirjani joukossa on viisi dekkaria! Ja mikä hämmästyttävintä, kun perusromaani hiipuu aika nopeasti kirjastossa, dekkari pitää pintansa sielläkin!

Dekkarin kirjoittava kirjailija on hyvin pian dekkaristi. Tällä tarkennuksella on helppo myydä kirjailijaa käsitteleviä juttuja. Dekkaristi kertoo jo aika tarkasti, missä mennään. Kun keikalle ilmestyy dekkaristin sijaan kirjailija, yleisöllä on paljon vähemmän tietoa, mitä tuleman pitää. Ja koska minulle joka asiasta (miksi, oi miksi?) muodostuu lopulta ongelma, niin onhan tästäkin sellainen aikojen saatossa tullut.

Olen urani alusta asti ollut pelkkä kirjailija. Genreleimat ovat tarttuneet minut melko huonosti, sillä kirjoitan milloin mitäkin. Minulla ei ole valumuottia, johon väkisin valan jokaisen tarinan vaan tarinat saavat mennä siihen muottiin, johon ne parhaiten sopivat. Murhan vuosi -dekkarisarjani on yksi iso tarina, jonka hajotin kahteentoista osaan. Ja niin minusta tuli dekkarien kirjoittaja, mutta ei dekkaristia. En muista koskaan nähneeni juttua, jossa minua olisi tituleerattu dekkaristiksi. Se ei ole hyvä eikä huono juttu, se on fakta.

Pitkän urani aikana olen oppinut sen, että kun on monessa mukana, ei lopulta ole mainosmielessä mihinkään muottiin sopiva. Kunnon hyllpaikan saaminen vaatii punkin sitkeyttä, on nakerrettava tiensä ytimeen, alan tapahtumiin, lukupiireihin ja imettävä vain ja ainoastaan sitä verta, joka tietyn genren  lukijoissa virtaa. Kirjakaupan sisäänostajan silmissä JP Koskinen näyttää tältä:

”JP Koskinen, Te olette luova ja aikaansaava. Mutta kirjoitatte todella monenlaista genreä mm dekkaria ja fantasiaa, joten ongelma kuluttajan näkökulmasta on haaste oppia tunnistamaan minkätyyppistä kirjaa on myynnissä.

Esim. XXXXssa kirjat ostetaan usein heräteostoina ja tunnistettavuus on silloin tärkeää. Esimerkiksi Remes, jonka jokaisen on helppo ostaa kun tietää mitä ja minkätyyppisen kirjan saa.”

Miksi siis turhaan teen meagolmaanista rikosromaanisarjaani, kun dekkarien lukija ei sitä osaa/uskalla ostaa, koska se voi olla lastenkirja, tai historiallinen romaani? Vastaus on yksinkertainen. Teen aina ihan sitä mitä haluan ja tiedän kyllä, mikä hinta siitä maksetaan. Kyllähän tässäkin hommassa pitää olla vapaus, ja jos ette tunnista minua, ei se haittaa. Kirjan tunnistaa lukemalla! Tästäkin huolimatta, tai juuri tämän takia, erittäin hyvää dekkariviikkoa!

 

Kevään 2020 kirjat

Aika on kulunut tänä keväänä oikein mukavasti,  ei ole liiemmälti ollut turhia menoja. Omat kirjoitukset ovat hyvällä mallilla, mutta lukemista kaivataan aina.  Elämä on ollut julmaa jo ennen koronaa, ihmisiä on kuollut aikaisemminkin, vaikka nyt sitä on vaikea lehtiä lukiessa uskoa. Joka tapauksessa tuoni on vienyt viime vuosina niin E. L.  Doctorowin kuin Philip Kerrin, joiden uusia kirjoja aina kovasti odotin.

Mutta eipä hätää, sillä hyvissä voimissa on vielä moni kirjailija, joiden teoksia odotan. Erityisesti olen tykästynyt Björkin seikkailuihin, joita meille tarjoilee Virpi Hämeen-Anttila. Sarjahan liikkuu sillä iloisemmaksi osoittautuneella 20-luvulla, jolloin rikostutkinta ei vielä ollut välineurheilua. Kirjoissa on mukava historiallinen tunnelma, joka vie mukanaan, kuten hyvän kirjan pitääkin.  Tyyliltäänhän Karl Axel Björk -dekkarit ovat täysin erilaisia kuin vaikkapa omat Murhan vuosi -dekkarini. Siksipä juuri ne ovat jo monen vuoden ajan tuoneet piristystä kevääseen. Tämä uusin näyttää nyt tulevan kesäkuussa, mutta hyvää jaksaa odottaa.

 

Nollapisteestä eteenpäin

Vuoden 2020 sato

Iloinen 20-luku ei ehkä alkanut sillä tavalla kuin moni odotti. Etelä-Suomessa talvi jäi väliin ja pitkän syksyn jälkeen tuli korona. Tauti on kourinut lähipiiriäkin, mutta hengissä ovat pysyneet. Ystävien kuolinsyyt ovat tänäkin keväänä ikävä kyllä olleet ne tilastoja vuodesta toiseen hallitsevat kuninkaat.

Satoi tai paistoi, kirjailija kirjoittaa. Vapaaehtoinen karanteeni on ollut pitkä, mutta kirjailija on tottunut istumaan omien ajatustensa kanssa hiljaa ja itsekseen. Kun ei ole sitä toimistoakaan, johon pitäisi tai saisi mennä, mikään ei oikeastaan muutu. Keikkojahan ei kaltaiseni tekijä voi paljoa harrastaa, sillä muutoin jää kirjat tekemättä. Onneksi on syntynyt myös tulosta, näinä aikoina ajatus voi harhailla pahastikin.

Kun tilanne on se mikä on, talouden kannalta maailma näyttää huonolta. Kirja-ala on jo pitkään ollut vähän heikossa hapessa ja autioituvat kirjakaupat eivät ole varmaankaan kirjamyynnille mikään piristysruiske. Äänikirjoja kuunnellaan paljon näissä oloissa, mutta siinäkin kultaisessa pilvessä on kirjailijan kannalta raesade piilossa. Kevään tilitykset kertoivat, että tänne työhuoneeseen kantautuu yhdestä myydystä äänikirjasta tuottoa noin 1/8 siitä, mitä tulisi painetun kirjan myynnistä. No, se on kirjailijan ongelma, joka kirjailijan pitää ratkoa. Kaikilla ammattikunnilla on omat ongelmansa.

Tämä vuosi on osaltani jo paketissa. Kirjat, jotka nimissäni ilmestyvät armon vuonna 2020, ovat valmiit. Paljon on poterossa tehty töitä tulevia vuosia varten, ja osa nyt tehdyistä töistä saattaa ilmestyä vasta 2024 tai jopa vielä myöhemmin. Kun tasaisesti kirjoittaa, häntä venyy ja pian alkaa syntyä jo postuumia tuotantoa. Siltä ajatukselta ei voi välttyä, kun olen kerännyt vanhaa arkistoani poisvietäväksi. Kun löytää 30 vuotta vanhoja novelleja ja romaaniaihioita, tajuaa, että aika kuluu nopeasti.

Näinä aikoina ja tässä vaiheessa kirjailijanuraa on melko turha kuvitella enää mitään. Muutamia hienoja aiheita on päässä, ja ehkä ne sieltä tulevat joskus myös ulos. Kaupallisuushan on yhä voimakkaammin vallitseva trendi, kirjan julkaisun jälkeen kirjailijan pitäisi sen promoamiseen käyttää vuosi tai kaksi. Ei onnistu täällä, ei. Kun aika on rajallinen, on parempi tehdä sitä, mistä pitää eniten. Siispä kirjoitan.

 

 

Äänikirja tulee – tili menee?

JP näyttää maailmanlopun lähestyvän

Vuoden 2019 myyntiluvut tulevat pian kirjailijoillekin, mutta jo nyt on kantautunut viestejä, että äänikirjat ovat todellakin lyöneet itsensä läpi. Varsinkin lukuaikapalvelut ovat kasvattaneet suosiotaan ja esimerkiksi Bookbeat ylitti viime vuonna 100 000 maksavan asiakkaan rajan.  Painetun kirjan myynti on laskenut tasaisesti, mutta äänikirja on alkanut paikata ainakin kappalemääräistä myyntiä.

Kirjailijoille painetun kirjan myynti on ollut se syömähammas, jolla tiliä on tehty, jos sitä ylipäänsä on tehty. Kun hieman oiotaan mutkia, voidaan sanoa, että uutuusromaanin myyntihinta kustantamosta ulos on noin 15 euroa ja siitä kirjailijan osuus sopimuksesta riippuen on 3-4 euroa tekijänpalkkiona.  Kun taannoin tutkailin vuoden 2018 vastaavia lukuja lukuaikapalvelujen suhteen, huomasin, että lukuaikapalveluun uusikin kirja meni noin 5,20 euron kappalehinnalla. Kun kirjailijoiden äänikirjasopimukset ovat lähes poikkeuksetta paljon huonompia kuin painetusta kirjasta, lukuaikakappaleena myydystä kirjasta jäi kirjailijan käteen noin 0,65 euroa. Voidaan siis karkeasti sanoa, että jos lukuaikapalvelun vuoksi yksi painettu kirja jää ostamatta, tarvitaan kuusi kuuntelijaa paikkaamaan tuo aukko.

Tässä vaiheessa on vaikea arvioida, miten paljon lukuaikapalvelun yleistyminen vaikuttaa kirjailijan toimeentuloon. On selvää, että äänikirja on saatavilla vielä silloinkin, kun painettu kirja on jo poistunut myynnistä. Tämä mahdollistaa, että kirjailijan vanha tuotanto on saatavilla jatkuvasti, jos se on ylipäätään saatavilla äänikirjana. Paljonko tämä ns. backlist lopulta tuottaa, jää nähtäväksi. En oikein usko, että se kovin suuri kultakaivos on yksittäiselle kirjailijalle, kun muistetaan, kuinka vaikeaa on saada edes uudelle kirjalle merkittävää huomiota.

Vaikka usein minua sanotaan pessimistiksi, olen lähinnä realisti. On totta, että äänikirja on tuonut mukanaan jonkin verran uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Osa heistä ostaa kuuntelemansa kirjan myös painettuna versiona. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että jokaista ostamatonta painettua kirjaa kohti tarvittaisiin kuusi uutta kuuntelua. Jo ajatellaan vaikka kaunokirjallisuuden yhteenlaskettua TOP20 myyntilistaa, vuonna 2019 katosi vuoteen 2018 verrattuna 135 000 myytyä kirjaa. Pelkästään tuon aukon rahalliseen paikkaamiseen olisi tarvittu noin 800 000 kuuntelua lukuaikapalvelussa. Jokainen voi jo tuosta itse päätellä jotain. Niin, ja e-aineistosta, eli e-kirjasta ja e-äänikirjasta ei makseta myöskään lainauskorvausta, joten kakkosviulukin soittaa mollia.

Onko kirjailijan nyt lopullisesti mahdotonta saada kirjamyynnistä mitään järkevää tiliä aikaiseksi? Sanotaanko nyt näin, ettei se ainakaan helpommaksi muutu. Äänikirjojen ja lukuaikapalvelujen suurimmat ongelmat kirjailijan vinkkelistä ovat muinaiset äänikirjasopimukset, joissa palkkioprosentit ovat liian alhaiset. Toinen ongelma on tuo maksu per kuuntelu, jonka lukuaikapalvelu tilittää kustantajalle. Se on niin alhainen, ettei hyvälläkään sopimuksella päästä vielä pitkälle, ellei volyymit triplaannu. Myös aloittelevien kirjailijoiden taival vaikeutuu. Heillä ei ole mitään backlistaa, ja jos jo esikoiskirjasta jää käteen vain rakot, voi tulevaisuus näyttää turhan synkältä.

Mutta maailmahan ei  ole koskaan valmis, joten parempaa kohti voidaan mennä. Jos seuraavat kolme seikka saadaan kuntoon, voi jo hiukan helpottaa:

1) Kirjailija ei voi vaikuttaa siihen, minkä hinnan kustantaja onnistuu saamaan kirjoista lukuaikapalvelun tarjoavilta yrityksiltä. Kustantaja tietysti neuvottelee parhaan mahdollisen sopimuksen palvelun tarjoajien kanssa, mutta markkinatalouden raja on sielläkin vastassa. Kun kuukausimaksut ovat alhaiset, paljoa jaettavaa ei jää. Toivoa sopii, että sitä jäisi kuitenkin hiukan enemmän kuin miltä nyt näyttää.

2) Kirjailijan kontolle jää neuvotella oman tekijänpalkkioprosentin nosto äänikirjojen osalta. Joka on näistä asioista neuvotellut kustantajan kanssa, tietää, ettei tehtävä ole helppo.

3)  E-aineistot pitäisi saada myös lainauskorvauksen piiriin. Tämän asian varmaankin OKM hoitaa kuntoon ihan piakkoin, kun kansallista e-kirjastoakin jo tutkitaan.

Jään jännityksellä odottamaan vuoden 2019 tilityksiä. Se kertoo ihan toisella tavalla, missä mennään. Käytäntö on ikävä kyllä usein paljon karumpi kuin teoria.

 

Ilmaista rahaa vuonna 2019!

 

Tutustu kirjaan tästä!

Vuodet eivät ole veljeksiä, eikä varsinkaan kirjailijan vuodet. Koskaan ei voi tietää, miten hommat luistavat ja mikä on julkaistujen kirjojen vastaanotto. Paljon on aina tuuristakin kiinni, sen on jo tähän ikään mennessä oppinut. Moni huikea juttu sujahtaa ohi niin läheltä, että käsivarteen jää nirhauma, mutta suuri yleisö ei saa koskaan tietää niistä mitään.

Tämä vuosi oli selkeästi Tulisiiven vuosi. Kirja todellakin lensi ja keräsi matkalla Vuoden kirja 2019 ja Savonia-palkinnot sekä Finlandia-ehdokkuuden. Finlandia-ehdokkuus oli minulle jo toinen, mikä sekin on saavutus sinänsä. Huikeinta oli kuitenkin, että lukijat löysivät Tulisiiven jo ennen mitään ehdokkuuksia ja sitä jopa ostettiin niin, että Kuvahaun tulos haulle jp koskinen savoniauusintapainos oli menossa uutisten julkitulon hetkellä. Tämä kaikki oli pitkälti kirjabloggarien ansiota, sillä he ihastuivat kirjaan jo heti sen ilmestyttyä ja myös kertoivat sen muille. Legendaarinen viidakkorumpu kumisi ja tyytyväiset lukijat suosittelivat kirjaa ystävilleen. Nythän kirjasta on menossa kuudes painos ja se on marraskuun myydyimpien kaunokirjojen listalla sijalla seitsemän! Tulipahan tämäkin ihme nyt nähtyä!

Olen sanonut tämän aikaisemminkin mutta sanotaan vielä uudestaan. Arvostan todella paljon kirjabloggarien pyyteetöntä työtä kirjallisuuden esille nostajina. Kun suurten sanomalehtien kulttuuritoimitukset tekevät työtään kuukausipalkalla, kirjabloggarien palkka on useimmiten hyvä mieli ja kirjan arvostelukappale, jos sitäkään. Ilman kirjabloggareita kirjallisuutemme laaja kirjo jäisi kyllä melkoiseen varjoon ja monista kirjoista ei ilmestyisi yhtäkään arviota. Lasten-, nuorten- ja YA-kirjallisuus vaeltaisi käytännössä lähes täydellisessä uutispimennossa ilman kirjabloggarien työtä. Siispä suuri kiitos teille, blogistanian joukot!

Tulisiiven hurja lento oli luonnollisesti tämän vuoden kohokohta. Muut tekemiseni jäivät sen varjoon, mutta ahkeroitu on, monellakin saralla. Vaikka yritin ja yritän yhä pitää keikkailut minimissä, kävin syksyllä juontamassa Mikkelin sotakirjallisuustapahtuman. Siitä huolimatta, että olin suhteellisen huonossa hapessa, onnistuin pitämään luut pystysuorassa riittävän pitkään. Tapahtuma oli todella hyvä, joten jos ja kun se taas järjestetään syksyllä 2020, suosittelen sitä lämpimästi.

Lasten- ja nuortenkirjasaralla minulta ilmestyi tänä vuonna kolme kirjaa. Näistä aika harva tietää mitään, mutta Omituinen ooppera, Gabriel Hullo ja pihistelevä peikko sekä Benjamin Hawk ja timanttitasangon arvoitus ovat nekin löytäneet muutamia uskollisia lukijoita, vaikka lehtitietojen mukaan kotimainen lanu-tarjonta on aina vaan vähäistä. Dekkarisarjani sai jatkoa, ja Toukokuun tuonen kukat on sekin miellyttänyt niitä kaikkia (kolmea?) lukijoita, joita Murhan vuosi -sarjalla on.

Ruosteinen sankari 3 - JP KoskinenTänä vuonna tein myös muutaman uuden originaalin äänikirjan. Hautakello ja Ruosteinen sankari 3 löytyvät ainoastaan Storytelin uumenista, niistä ei siis ole paperiversiota. Tulevana vuonna pidän taukoa tällä puolella, sillä nuo äänikirjat vastaavat pituudeltaan romaania, joten niiden tekeminen ei ole ihan mikään pikkujuttu.

Kaiken kaikkiaan tästä vuodesta jäi minulle kirjallisella puolella positiiviset tunnelmat. Tulisiipi löysi lukijansa ja koska kirjan yksi perimmäinen tarkoitus on tulla luetuksi, palattiin ihan perusasioihin. Vuoden aikana törmäsin samoihin vanhoihin kysymyksiin siitä, kuinka voin julkaista niin monta teosta vuodessa. Ahkeruus ja tehokkuus kirjallisuudessa ovat yhä joillekin hankalasti hyväksyttäviä ominaisuuksia, mutta minkäs teet. Jokaisella meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutemme eikä varsinkaan vahvuuksien selittelyssä ja anteeksipyytelyssä ole mitään mieltä. Ehkä tiukkapipoisimmatkin kriitikot joskus oppivat lukemaan kirjat kirjoina hokematta sitä, kuinka paljon muuta Koskinen on julkaissut samana tai edellisenä vuonna. Totuus on kuitenkin se, ettei yksikään kriitikko tiedä niitä tuntimääriä, joita teoksiini on upotettu.

Kirjailijakahvit eduskunnassa

Kirjallisuuden järjestöpuolella heiluin myös suhteellisen ahkerasti. Olen yrittänyt ajaa kirjailijoiden asioita yleisestikin kohti kirkkaampaa tulevaisuutta. Olen ollut mukana Kirjailijaliiton johtokunnassa sekä Sanaston että Lukukeskuksen hallituksessa. Luottamustoimista ei tietenkään voi huudella sen tarkemmin, mutta jotain on saatu aikaiseksi. Kun itse aloitin kirjailijana, turhan moni asia piti oppia kantapään kautta. Ehkä siksi haluan vähän tasoittaa tulevien kirjailijapolvien tietä.

 Iloinen 20-luku on siis pian täällä. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Aion yhä jatkaa kirjoittamista omalla tavallani ja omalla rytmilläni. Jos tulevana vuonna saan murto-osaakaan siitä positiivisesta lukijapalautteesta, jota satoi tänä vuonna, olen enemmän kuin tyytyväinen. Mielikuvitus on minulle rakas ja kuljen yhä tarinan ja oikkujeni ehdoilla. Toivotaan, että se tuottaa myös tulevina vuosina lukijoille iloa ja elämyksiä!

PS. Konsultit sanovat aina, että (klikki)otsikko pitää olla myyvä, liittyipä se juttuun taikka ei.

Hautakello K1O2 - JP KoskinenRuosteinen sankari 3 - JP Koskinen

Tulisiipi lentää!

Tutustu kirjaan!

No niin, Tulisiipi todellakin lentää! Aika huimaa on ollut meno tämän kirjan kanssa, se on pakko myöntää. Tulisiipi on kerännyt lentonsa aikana jo Vuoden kirja 2019 -palkinnon, Finlandia-palkintoehdokkuuden ja Savonia-palkintoehdokkuuden. Joskus voi käydä näinkin.

Kirja sai mainion startin julkkareissa, kun moni ystävä oli myrskystä huolimatta saapunut paikalle juhlistamaan Tulisiipeä. Se tilaisuus oli jo niin mukava, että ehkä siellä kirjaan tarttui hyvä karma. Ystävät tekevät aina juhlan, näin se vaan on!

Kaikkihan on minulle helppoa. Kirja on tehty, ja se mitä tapahtuu nyt, tapahtuu muiden toimesta ja siihen en voi vaikuttaa millään lailla. Autoa ajavat muut, minä istun kyydissä ja katson kuinka maisema vaihtuu ja mihin päädytään. Hiukan tietysti välillä väsymys iskee vanhukseen, mutta eiköhän tästäkin selvitä.

Mutta, työ jatkuu ja 2020 kirjat ovat jo vahvasti tekeillä. Kiitän taas lukijoita, sillä ilman heidän intoaan en ehkä minäkään jaksaisi sauhuta näin paljon. On hienoa, että voin tuottaa muille iloa ja elämyksiä kirjojen parissa. Ja kyllä se arki kajahtaa päälle viimeistään tammikuussa, ketään ei kiinnosta enää mikään, tämän vuoden urotyöt ovat historiaa. Mutta iloitaan nyt vielä hetki, hip ja huraa. Tulisiipi lentää!