Paljon kaikkea, ei mitään liikaa

Kuvassa voi olla ainakin yksi henkilö
Helsingin kirjamessuilla isosti esillä.

Vuosi 2021 on kohdaltani ollut mielenkiintoinen. Tietenkään en ole voinut välttyä maailman megatrendeiltä, mutta k-sanaa ei jaksa enää kukaan sanoa ääneen. Oma osuuteni näihin talkoisiin on ollut rokotusten ottaminen heti, kun ne ovat olleet saatavilla ja siinäpä se. Matematiikan näkökulmasta asia on aina vähän toinen kuin lehtiotsikoissa, mutta tähän on nyt totuttu ja näillä mennään.

Vuoteni koostui aika pitkälti
kirjallisuuden osalta muutamista pääasioista. Kirjoittaminen on aina ykkösjuttuni, mutta mukana on tietysti pakolliset kuviot keikkojen muodossa. Lisäksi olen jatkanut taivaltani järjestötyön saralla, ja siinäkin on ollut omat murheensa ja ilonsa. No, ilot ovat kyllä olleet vähissä ja aiheesta voisi kirjoittaa vaikka psykologisen trillerin, mutta mitä kabineteissa puhutaan, se sinne jääköön. Ehkä ennen kuolemaani kirjoitan bioautofiktion, jossa maailman rakenteet paljastetaan.

Päätyöni on tietysti kirjoittaminen ja päiväkirjaa selaamalla vuodesta paljastuu seuraavaa. Helmikuussa valmistui Elokuun viimeinen ehtoollinen (CrimeTime 2022), Murhan vuoden osa 8. Saman kuun lopussa valmistui Benjamin Hawk ja paholaisen kirstu (Karisto 202X). Näissä kahdessa on muistiinpanojeni mukaan 231 liuskaa, eli alkuvuosi on mennyt keskimäärin kevyellä noin 4 liuskan päivävauhdilla. Tämä on muuten tyypillistä työni rytmitystä, että aikuisten kirjan jälkeen teen lanu-kirjan, koska se on aina vapauttava kokemus, ihan kuin pääsisi lomalle! Helmikuuta seurasi outo hiljaisuus, olen tehnyt vain novellin maaliskuussa. Pieniä terveydellisiä murheita oli perhepiirissä keväällä, ja sairaalan parkkipaikalla tai aulassa en kirjoittele, joten seuraava työ, Taivaan vartijat (Like 2023), valmistui kesäkuun viimeisenä päivänä. Tuossa oli 207 liuskaa, joten etenin todella löysin rantein. Heinäkuussa valmistui Hugo ja hirmuinen ihmisbakteeri (vailla kotia), pieni lastenkirja, noin 10 liuskaa. Sitten olikin paljon muuta pölyä ilmassa ja päätin tehdä etanavauhtia seuraavan työn ja Vanha ruhtinas (Like 2024) valmistui vasta marraskuun puolivälissä. Siinä on noin 150 liuskaa, joten nyt on kudottu tiheästi. Ei mikään tykkivuosi mutta onnittelen itseäni siitä, että vaikeuksista huolimatta sain pidettyä työkykyni elossa ja koneen käynnissä.

Toki vuoteen mahtui jotain silpputöitäkin, mutta niitä en ole pahemmin kirjannut. A.A:ta on hiottu jatkuvasti, mutta se on niin valmista tavaraa, ettei se ole ollut rasitus vaan ilo. Tästä päästäänkin sopimusrintamalle, joka on ollut melkoista sotkua. Tuo mainittu A.A. on yhä jumissa neuvottelupöytien takana, vaikka kirjasta ehdittiin tehdä jo kansikin. Nyt vaan peukut pystyyn, että julkaisu onnistuu ja saatte lukea sen. Tulisiivestä on solmittu vuoden aikana elokuvaoptio, mutta turha siitäkään on numeroa tehdä, nämä hankkeet voivat kaatua niin monessa kohdassa, että odotellaan rauhassa, kuinka käy. Tulisiipi lentää myös Tšekkiin ja lippuja on varattu muihinkin suuntiin, mutta kaikki aikanaan. Äänikirjasoppareita olen yrittänyt vääntää siihen suuntaan, että tännekin valuisi hiukan enemmän hilloa ja hunajaa. Jos ei tarvitsisi jatkuvasti vääntää sopimusten kanssa, vapautuisi aikaa kirjoittaa enemmän, sillä raha on myös aikaa. Mutta, pelin säännöt ovat mitä ovat, joten pelataan näillä.

Vaikka kirjoittamisen osalta vuosi jäi vähän heikoksi siihen nähden, mitä olin suunnitellut, meni se silti hyvin. En alkanut puristaa sen enempää vaan pysyin siinä omassa tahdissani, missä jälki on parasta. Kuten noista vuosiluvuista voi päätellä, kun vuonna 2024 ilmestyvä romaani on jo valmis, minulla ei todellakaan ole kiirettä mihinkään. Tahdin tasaus vei toki muutaman lanu-kirjan pois listalta, mutta kun niiden julkaisu isomman kustantajan tuutista alkaa Suomessa olla käytännössä muutaman portinvartijan takana, homma alkaa käydä minulle liian vaikeaksi. Lanua on jonossa odottamassa kotia jo kolmen romaanin ja neljän pienemmän kirjan verran, joten onko mitään mieltä tuota jonoa enää kasvattaa. Ehkä mietin tätä 2022.

Kuvassa voi olla 2 henkilöä ja seisovat ihmiset
OKM:n uumenissa minä ja kirjallisuuskummilapseni kulttuuriministeri Antti Kurvinen.

Mitä tulee tuohon järjestötyöhön, onhan siinäkin ollut oma hupinsa. Jos ei puhuta siitä, mistä ei voi puhua, niin päällimmäiseksi jää taistelu valtiovaltaa vastaan. Pitkään valmisteltu tekijänoikeuslain uudistus oli suoraan sanottuna aivan kuraa, ja sen tiimoilta on koko kulttuurikenttä lakiluonnosta kommentoinut ja antanut OKM:n suuntaan palautetta, että laki pitää luonnostella uudestaan. Sanaston lanseeraama kirjallisuuskummitoiminta lähti liikenteeseen lokakuun lopussa ja siinäpä avautui kanava jakaa tietoa kansanedustajille ja ministereille. E-aineistotkin pitäisi saada lainauskorvauksen piiriin ja muutenkin lainauskorvausten pohjoismainen taso on meiltä karannut, ynnä paljon muuta murhetta. No, yritetään nyt saada kulttuurillekin jotakin vetoapua valtion suunnasta, puheitahan on toki jo kuultu. Yleinen pohjavire on ollut viime aikoina, että kulttuuri on tärkeää, kunhan siitä ei tarvitse maksaa mitään. Toki näissä tapaamisissa on positiivisiakin asioita. Kummilapseni Inka Hopsun kanssa oli mukava puhu asioista, hän oli hyvin kartalla ja todellakin pitää kulttuurin puolta. Myös ministeri Antti Kurvinen piti lupauksensa ja tuo lakiluonnos ei edennyt eduskuntaan joulukuussa, kuten jossakin välissä oli suunnitteilla. Ihmisiä ne poliitikotkin ovat, vaikka itsekin sen välillä unohtaa.

Image
Minä Tampereen kirjafestareilla Alasen Askon haastateltavana.
Kuva: (c) Aamulehden arkistot

Keikkarintama oli kaksijakoinen. Vuoden alkupuolisko oli täysin kuollutta, joku etäkeikka siellä taisi minulla olla. Sitten syksypuolella hanat aukesivat ja vaikka se k-tilanne oli matemaattisen tartuntatautiopin näkökulmasta selvästi pahempi kuin vuonna 2020, mentiin hommiin takki auki. Seuraukset toki tiedämme, mutta mennyttä on turha itkeä. Pysyin elossa ja sovitut keikat on hoidettu. Neljät kirjamessut oli aika rypistys. Turussa sain puhua peräti neljästä eri kirjasta, mikä on etuoikeutettua touhua. Jenni Haukio vielä rupeaman päätteeksi kiitteli, että jaksoin kaikki esiintymiset vetää, mutta se oli ilo ja kunnia. Tietysti oli mukavaa tavata kollegoita ja lukijoita Vammalassa, Valkeakoskella, Urjalassa, Kouvolassa, Turussa, Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella, ei siinä tienpäällä enää kannata ajatella turhia. Kun on avantoon hypännyt, on parasta pitää suu kiinni ja uida.

Tulevaa vuotta varten on tässä vaiheessa syytä valmistautua. Vuonna 2022 ilmestyvät kirjat on kaikki jo tehty, kahdesta on taittovedoksetkin korjattu. Mitään kiirettä ei siis ole, ja juuri siksi ei pidä jäädä vetelehtimään. Luonnostelen työsuunnitelman vuodelle 2022, ja jos kaikki käy hyvin, saan kirjoitettua BH:n, ST5:n, RAEn, KM:n, S:n ja toivottavasti myös H:n. Aika kuluu nykyään niin nopeasti, että jos tammikuussa istuu huokaisemaan onkin yhtäkkiä kesäkuu, kun nousee tuolista ylös. Toki vain Ukko ylijumala tietää, kuinka töiden kanssa lopulta käy, mutta toivotaan parasta!

Omilla teillä

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.No niin, kaikki yllätykset eivät aina ole ikäviä! Tulisiipi otti ja voitti Vuoden kirja 2019 palkinnon! Tämän Suomalaisen kirjakaupan jakaman palkinnon voitti 2018 Yuval Noah Harari, joten ihan mukavassa seurassa ollaan.

Tulisiipi on kyllä lentänyt vauhdikkaasti koko syksyn, mistä tietenkin olen erittäin tyytyväinen. Jos ja kun kirja myy, se antaa työrauhaa tuleville teoksille. Aika on rahaa mutta ennen kaikkea raha on aikaa. Ja aikaa, sitä tässä työssä tarvitaan paljon, varsinkin jos on varustettu kovin mielikuvitusrikkaalla päällä. Hienoja tarinoita on aina enemmän kuin millään ehtisin kirjoittaa.

Tietysti olen syksyn aikana pohtinut samoja asioita, joita olen tuuminut koko urani ajan. Teen kirjan ja toivon, että se lentää lukijoiden käsiin. Jotta niin kävisi, tarvitaan sitä surullisenkuuluisaa näkyvyyttä. Ja se näkyvyys, se on Suomessa harvoissa käsissä. Vuoden 2017 tilastojen mukaan Helsingin Sanomien kokonaistavoittavuus on noin 1757000 lukijaa, Aamulehden 556000 lukijaa, Kalevan 322000 lukijaa ja Turun Sanomien 316000 lukijaa. Jo näiden neljän sanomalehden yhteiskattavuus on päällekkäisyyksien kanssakin yli 2,5 miljoonaa silmäparia. Siihen kun lisätään vaikkapa Arto Nybergin ohjelma, jossa joskus kirjailijatkin vierailevat, saadaan 813000 silmäparia lisää. Jos nämä kaikki mediat valloittaa, kirjan ilmestyminen kyllä huomataan. Tulisiiven kohdalta Aamulehti on tehnyt kirjasta jutun, näistä muut eivät, joten menestykseen ei ole menty perinteisen suurmedian kautta.

Muinoin Helsingin Sanomia sanottiin kirjallisuuden piirissä kuninkaan/kuningattarentekijäksi juuri sen vuoksi, että sen kritiikki määritteli kirjan näkyvyyden ja usein myös kohtalon. Tämä valta, kuten kaikki valta, turmeli osaltaan sekä käyttäjät että kohteet. Hesarin kritiikkiä odotettiin kuin tipattoman tammikuun loppumista. Jos Hesari ei tehnyt kritiikkiä, kirja oli auttamatta B-luokkaa. Jos teki, vaaka saattoi kallistua rajustikin suuntaan taikka toiseen. Toisinaan kritiikin pihvi oli kriitikon pakottava tarve esitellä omaa kirjallista lahjakkuuttaan, tai lahjattomuuttaan, tapauksesta riippuen.  Nythän kaikki on paremmin, ainakin joiltakin osin.

Vuodet tekevät tehtävänsä ja kirjailijan nahka kovettuu. Asioista murehtii yhä samalla tavalla kuin ennenkin, mutta nuolet eivät enää tavoita vereslihaa. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, eikä kaikille asioille voi mitään. Loppupeleissä kukaan ei ole mitään, joten en ole alkanut polvillaan kontata median edessä. Ehkä sekin hetki vielä tulee, mutta onneksi todennäköisyys pienenee päivä päivältä.

Olen jo vuosia sitten päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjoja. Jotta voin tehdä sen, minun pitää varastaa kaikki mahdollinen aika kirjoittamiseen. Siksi olen keikkaillut luvattoman vähän ja aina kirjoittamiseni ehdoilla. Ja keikkailu on muutoinkin vaikeaa, kun olen lasten- ja nuortenkirjailija, dekkaristi sekä tavallinen prosaisti. Tästä suunnasta ei löydy keihäänkärkeä vaan laaja ukkosrintama, jota on vaikea saada mahtumaan yhteen purkkiin. Tilanne ei muutu tulevaisuudessa, sillä töitä on paljon ja aikaa vähän. Siksi minulle on tärkeää, että kirjat myyvät omalla painollaan. Minä en ole myynnissä, kirjani ovat. Niiden pitää näkyä, minusta ei niin väliä.

Syksyn aikana olen huomannut, että jos kirjallisuutemme olisi printtilehtien varassa, ala olisi näivettymisen sijaan todennäköisesti kuollut. Kritiikkejä näkyy painetuissa lehdissä yhä vähemmän ja yhä harvempien kirjailijoiden teoksista. Lukijan on vaikea himoita kirjaa, jonka hän ei tiedä edes ilmestyneen. Tulisiiven loistava lento on todistanut minulle kirjabloggareiden voiman. Heidän innostuksensa lennätti kirjaa alkusyksyn, nyt sitä lennättää tämä palkinto hetken verran ja sen jälkeen olemme taas pimeydessä, jossa voi vaania jotakin hyvää taikka pahaa. Olipa niin tai näin, työni jatkuu. Kiitos teille, jotka jaksatte yhä innostua kirjoistani! Niin kauan kuin te jaksatte lukea, minä jaksan kirjoittaa.

Tässä näitä nyt on!

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html

https://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi-kauno-historia.html

JP Koskinen: Tulisiipi

Kirja-arvio: JP Koskisen Tulisiipi kertoo julmasta, mutta kauniista maailmasta

https://suomenkuvalehti.fi/kirjailijanpaivakirja/jp-koskinen-lentaa-halki-1900-luvun/?shared=1597-13b60f09-999

Ihmisen käsissä mikään kaunis ei kestä

https://kirjanvuoksi.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://lumoustaetsimassa.blogspot.com/2019/08/tulisiipi-lentaa-korkealla.html?

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2019/08/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://savannilla.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://johiltunen.wordpress.com/2019/10/22/vihan-hedelmat-suomalaisittain-vievat-pilvien-paalle/

JP Koskinen: Tulisiipi

https://kirjakaapinkummitus.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/poika-joka-halusi-lentaa/

Kreisi boi sai siivet selkään

https://kirjakkoruispellossa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi.html?

Kirjailija tervatulla katolla

Kuvan mahdollinen sisältö: 2 henkilöä, mukaan lukien Juha-Pekka KoskinenVuosi 2019 on käynnistynyt vauhdikkaasti ja hyvä niin. Elämässä meillä jokaisella on omat myrskymme ja toisten on vaikea tietää niistä mitään, eikä tarvitsekaan tietää. Kirjailijapersoonani on sipulin uloin kerros ja mitä sisällä on, se sisälle jääköön.

Sen verran sipulini suojalehdet ovat alkaneet kuivahtaa, että se on ehkä näkynyt jo vähän niin sanotulla kirjallisuuden kentällä. Olen sitkeästi pitänyt kiinni ajatuksesta, että lukijat kaipaavat hyviä kirjoja, eivät mielenkiintoista kirjailijaa. Tässä vuosien kuluessa on kyllä käynyt hyvinkin selväksi monelta taholta, että kirjat myydään ensisijaisesti kirjailijan persoonan kautta, herätetään mielenkiinto tyyppiin ja sitä kautta sitten kirjatkin nousevat esiin, jos nousevat. Mitä useammassa paikassa vierailet tai esiinnyt, sen parempi. Sinällään tuossa ei ole mitään vikaa, sillä pidän kyllä lukijoiden kohtaamisesta ja uskoisin, että tuskin viidentoista vuoden aikana olen tehnyt yhtäkään keikkaa, joka olisi jättänyt kuulijoihin nuivan vaikutelman.

Kaikessa on aina se mutta. Pitäisi esiintyä, liikkua fyysisesti paikasta toiseen promoamassa kirjaa. Jos keikka on hiukankin kauempana, keikka syö helposti noin kaksi työpäivää. Valmistaudut esiintymiseen edellisenä päivänä, matkustat neljä tuntia, olet läsnä pari tuntia, esiinnyt 45 minuuttia, matkustat takaisin neljä tuntia. Odottelua joka väliin, sämpylöitä syöden ja kahvia juoden. Seuraavana päivänä pää alkaa selkiytyä iltapäivän lopulla. Jos kirjoittaa romaania, kahden päivän tauko on aina huono juttu. Tahkoa on helpompi pyörittää ja pitää liikkeessä kuin antaa sen pysähtyä ja veivata uudestaan liikkeelle, yhä uudestaan ja uudestaan.

Fyysisen näkyvyyden lisäksi on nykykirjailijan oltava läsnä myös somessa. Jaa hyvät arvostelut, pöyristy huonoista, jaa jänniä kuvia naamastasi eri taustoilla, osoita olevasi elossa ja inessä skenessä, kaivattu, arvostettu ja menestyvä. Tämähän on suhteellisen helppoa ja hauskaakin, mutta sekin vaatii aikaa. Ja toisin kuin väitetään, aika ei ole rahaa vaan raha on aikaa. Kun ei ole rahaa, ei ole aikaa häröillä, on tehtävä töitä.

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaa kuulostaa, kirjailijan työ on kirjoittaa kirjoja. Kaikki muu on sijaistoimintaa, myyntiä, promoamista ja vesilasin keikuttelua. Jos ei synny kirjaa, ei ole mitään. Niin niin, arvaatte, mihin tämä johtaa. Vanha (ja aina vaan yhä vanhempi) nihilisti haluaa nyt ylistää mystistä kirjailijuutta ja paeta kammariin eikä esiinny missään. Myönnettäköön,  olen keskittynyt kirjoittamiseen keikkojen kustannuksella. Siihen on tietysti ihan arkinen syy, jonka jokainen tuotantoani seurannut on havainnut. Teoksia ilmestyy tasaiseen tahtiin, mikä vaatii tietysti runsaasti työtä, eli kirjoittamista. Olen tietoisesti valinnut tämän linjan, kirjoittamisen. Radikaali veto, mutta mielenrauhan kannalta loistava valinta.

En tietenkään ole lukijoitakaan hyljännyt ja esiinnyn harvakseltaan jossakin. Mutta kaikki esiintymiset teen kirjoittamisen ehdolla. En riko enää hyviä kirjoitussessioita pieniin paloihin. Jos keikkoja tarjotaan sopivaan väliin, silloin mennään, jos ei, sitten ei mennä vaan kirjoitetaan.

Nykyään on mahdollista tuottaa lukijoiden iloksi (tai piinaksi) paljon eläväistä materiaalia, jota jokainen voi ihan itsekseen katsella. Talven aikana tein suurtyön ja kuvasin kaikista kirjoistani esittelyt. Ne kaikki löytyvä helposti täältä (Kirjani omin sanoin). Vuosikausia on ollut tarjolla myös KultTV:n tarinoita, joissa kuullaan  laajemmin kirjallisuuden kentän toimijoiden puhetta aina kustannusjohtajista kirjailijoihin ja kriitikoista kirjallisuusagentteihin. Olen ehkä enemmän tuollaisen esiintymisen kannalla, sillä siitä jää jälki ja nekin, jotka eivät Ypäjälle päässeet 1.3. 2008 klo 16:30, voivat esiintymiset nähdä milloin vain.

Näin olen nyt asiani päättänyt järjestää, ainakin toistaiseksi. Selkeä painopiste on kirjoittamisessa ja jos siitä joudun hinnan maksamaan, sittenpähän sen maksan. Mutta jotenkin näen urani koostuvan kirjoista, joita olen tehnyt ja joita haluan tehdä, enkä suinkaan hetkistä, jolloin istuin bussissa iskiastuskassani sämpylänmurut sylissäni ja kuolettava väsymys sielussani.

Koittakaa kestää, kyllä me silti vielä näemme, oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

Kuinka aloin hiljalleen inhota itseäni

Moni asia on hyvin. Saan tehdä työtä, jota rakastan. Olen elossa. Välikatolla rapistellut hiiri on nyt poissa (okei, loukutin sen, sori!). Jokin on kuitenkin tämän vuoden aikana alkanut hiertää minua yhä pahemmin. No, katkenneet kylkiluut tietysti hiersivät, mutta ne ovat jo hiljalleen kunnossa.

Olen aina ollut innokas keksimään kaikenlaista kivaa. Kun jossakin on jokin hauska näkökulma tai idea, hommaa on mielekästä tehdä. Kirjallisuudessa innovointia todellakin tarvitaan, sillä urani alusta saakka kirja-ala on ollut jatkuvassa kriisissä milloin mistäkin syystä. Markkinatalous on markkinataloutta ja tällekin alalle se on hiljalleen valjennut, kun ajat ovat koventuneet. Vapaassa maailmassa kuluttaja on kuningas ja hänen kukkaronsa sanelee monia asioita.

Voi olla, että olen nukkunut onneni ohi, mutta jossakin välissä kirja-alan mainosponnistelut luiskahtivat kuin huomaamatta suurimmaksi osaksi kustantamon tontilta kirjailijan tontille. Tee itsestäsi myyvä -ajattelu alkoi levitä somen myötä ja jotenkin se kustantamon rahalla tehty mainostus siirtyi muutamien kärkinimien tukemiseen.  Kuka saa mitäkin tukea on monien sattumien summa, kuten aina tällä alalla.

Eihän tämä itsensä promoaminen sinänsä ollut minulle mikään ongelma. Minusta on aina ollut hauskaa värkätä kaikkea. Vuonna 2006 tarjosin luettavaksi kirjojeni ensimmäisiä lukuja vapaasti, kun silloin tuo ei ollut vielä mikään vallitseva tapa. Seuraavana vuonna organisoin jo varhaista kirjamainoskilpailua, joita nykyään kirjatrailereiksi kutsutaan. Minusta nämä olivat hauskoja juttuja ja molemmat kokeilut onnistuivat hienosti.

Vuonna 2013 halusin oman TV-kanavan ja minähän perustin sellaisen! KultTV:n idea oli antaa tilaa kirjoille ja kirjailijoille, eikä pelkästään vaahdota omista kirjoista. Viisi vuotta tuotakin jaksettiin, nyt hommaa saattaa ruostua telakalle. Omat messut tuli järjestettyä Tapani Baggen kanssa 2016 ja 2017. Maailman pienimmät kirjamessut oli huikea menestys, kirjoja myytiin ja kahdessa tapahtumassa oli puolituhatta kuuntelijaa.

Olen tehnyt kaikenlaista ja kustantajani varmaankin ovat olleet onnellisia aktiivisuudestani, ehkä. Kaiken perustalla on ollut keksimisen ilo ja luonnollinen tekeminen, ei väkisin puskeminen. Vaan ajat ovat muuttuneet. Tai minä. Tai molemmat.

En voi mitään sille, että itsemarkkinointimeno on alkanut kuvottaa minua. Me, joille kustantamon markkinointiosasto useimmiten tarjoaa ”somenostoa” olemme tapelleet vähenevästä näkyvyydestä kuin hukkuvat viimeisestä paikasta pelastusveneestä. Tarjoamme somekanavissa kuvia kirjoistamme, nostamme esiin arvosteluja ja teemme kaiken sen, mitä lastaan vaaliva vanhempi tekee. Taistelemme kynsin hampain, ettei yksikään kirja, johon uskoimme, hukkuisi vaan löytäisi lukijan. Sillä kylmä totuus on, ettei lukija voi ostaa kirjaa, jonka olemassaolosta se ei tiedä mitään. Siihen ei kustantamon somenosto, joka peittyy samaan tunnin aikana tuleviin kärkinimien tuuttauksiin, auta yhtään mitään.

Olen todella surullinen, että kirjailijat on puettu väkisin markkinamiehen haalareihin. Minä en ainakaan ole hyvä markkinoija, jos edellä kuvatun kaltaista ideaa ei päähäni syty. Voin myöntää, että sieluni mätänee, jos joudun aivottomasti postaamaan jatkuvana virtana kuvia kirjastani. Haluaisin, että mainoksessa on aina jokin hauska juttu. Mutta jos et tee mitään, maailman kiihkeä palo peittää kirjasi unohduksen tuhkaan. Ja sitten suret, ettet tehnyt kaikkeasi kirjasi eteen, olisit, saatana, mainostanut ENEMMÄN!

Tietysti on mukavaa puhua kirjoista kiinnostuneelle yleisölle. On mukavaa esitellä kirjoja niille, jotka haluavat niistä kuulla. Mutta välillä minusta tuntuu, että kirjailija on valjastettu ovelta ovelle kulkevaksi pölyimurikauppiaaksi, jonka tyrkyttämiseen sadasta ihmisestä 99 kyllästyy totaalisesti ja se yksi ehkä on aidosti iloinen.

Niinpä tämän vuoden aikana olen hiljalleen alkanut inhota itseäni. Jos postailen mainoskuvia, tekee mieli mennä pesemään kädet. Jos en tee mitään, tunnen itseni laiskaksi ja saamattomaksi. Kun en kirjoita ja ajattelen kirjojen saattamista markkinoille, olen kuin harakka tervatulla katolla. Jos nokka ei jää tervaan kiinni, pyrstö jää ja syyllisyys on jatkuva vieras.

Markkinointi on hieno asia ja se on tarpeellista sekä hyödyllistä. Kun ajattelen kuinka tamperelainen puuhamies Hannu Peltonen hoitaa homman sata kertaa paremmin kuin keskiverto kirjailija, eron huomaa välittömästi. Hannu kertoo tapahtumista, kirjailijoista ja kirjoista laajasti, eikä mainostuksessa ole tyrkyttämisen vaan tiedottamisen maku. Kun itse myy omia juttujaan, tyrkkytunnelmaa on vaikea välttää, ainakaan henkisesti. Sitä vaan olen miettinyt, miksi hannupeltosia ei löydy joka kustantamosta kaksin kappalein? Miksi meille kirjailijoille tuntuu usein jäävän kouraan vasaran lisäksi myös alasin?

En tiedä, kärsiikö tästä ongelmasta kukaan muu kuin minä. Ihminen erehtyy usein kuvittelemaan omat ongelmansa joko ainutlaatuisiksi tai koko maailmaa puisteleviksi. Joka tapauksessa tämä vuosi on näyttänyt marraskuulta monessakin mielessä. Jotakin uutta pitäisi keksiä, mutta taitaa jäädä keksimättä. Onpahan pelastusvenepaikasta yksi tappelija vähemmän.

Hyvää pohdintaa löytyy myös täältä:
https://jsmeresmaa.blogspot.com/2018/11/vapaa-kirjailija-lentaa-raskaassa.html
https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/epatoivo/

 

Kirjamessuraportti 2018

Nyt on vuoden 2018 messut onnellisesti takana, sekä Turku että Helsinki. Esiintymisiä piisasi mukavasti ja mikä on tietysti parasta, yllättävän moni lukija oli tullut paikalle ja ehdittiin vähän jutella kirjoista, uusista sekä vanhoista. Lukijoillehan näitä kirjoja tehdään, joten siinä mielessä messut olivat onnistunut tapahtuma.

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö ja ihmiset istuvat

(c) Kirsin kirjanurkka

Turun messut piti jättää hiukan kesken, kun hotellivaraukset eivät olleet onnistuneet niin kuin luulin ja tavaroiden ylimääräinen roudaaminen sai kyljen vielä kiukuttelemaan. Hyvä puoli tuossa oli, että kunto tuli koeteltua ja kuntoutussettiin piti etsiä lisää liikkeitä. Helsinki sujuikin sitten ilman suurempia ongelmia. Taisi olla peräti viidestoista kerta, kun osallistuin tähän Helsingin messuhulinaan esiintyjänä. Jo vuoden 2007 muistot tuntuvat esihistorialta. Kuten alla olevalta videolta voi huomata, messut vanhentavat ihmistä!

Messuaminen ei  ole sinänsä ollut minulle koskaan mikään ongelma. Kuten arvata saattaa, lukijoiden kohtaaminen on todellakin ollut vuosien saatossa mukava juttu. Esityksiä on seurannut isoja yleisöjä ja pieniä yleisöjä, kirjoja on myyty välillä enemmän ja välillä vähemmän. Messukoordinaattorien papereissa taidan olla vahvaa keskikastia, kun esiintymisiä tippuu vuodesta toiseen tasaisesti. Tietysti tuo kolmikärkeni (peruskauno, lanu-kirjallisuus, rikoskirjallisuus)  aiheuttaa sen, että mitään lipunkantajan roolia ei kohdalleni lankea. Jos messut ovat betonia, minä olen soraa, betonin runkoainetta.

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö

(c) Outi Mäkinen

Pitkän kaaren aikana  olen nähnyt tähtien syttyvän ja sammuvan, messujen isoissa lakanoissa kasvot vaihtuvat. Messujen kaupallisuudesta on puhuttu aina, ja joka vuosi messut ovat sekä onnistuneet että epäonnistuneet, näkökulmasta riippuen. Itse olen jo suhteellisen turtunut kaikkeen. Jos ja kun kerran lukijat pitävät messuista, ostavat kirjoja ja tulevat juttelemaan, niin toimiihan tuo. Aina yhtä hauskaa on puhua lukijan kanssa vartin verran kirjasta, jota ei messuilla enää myydä ja kuulla, kuinka lukija on saanut siitä hillittömästi iloa ja/tai ajatuksia. Se on vaan niin mahtavaa.

Nyt juhlat on juhlittu ja meno hiljenee. Töitäkin pitää tehdä, jotta niitä kirjoja ilmestyisi tulevinakin vuosina. Näitä messuilla esiteltyjä voitte vielä ostella lahjoiksi, tai jopa itsellenne. Oli hauska nähdä, nähdään taas! Kiitos!
Helppoa rahaaKalevanpoikien kronikka : historiallinen romaaniHuhtikuun hiipuva rakkausBenjamin Hawk ja merten aaveMatilda pelastaa maailman Gabriel Hullo amp; kadonnut kummitus

 

Kirjailija omalla maallaan

Aika harvoin tulee mietittyä kirjailijauransa vaiheita ja päätöksiä, jotka ovat nykyisyyden muokanneet. Jokaisella kirjailijalla on varmasti ollut omat valintansa, miten tehdä työtä, mitä haluaa kirjoittaa, mitä kustantamoita kutitella vai julkaistako itse, yrittääkö vielä vai jättääkö kaikki sikseen. Nuoret kirjailijat osaavat ehkä perehtyä näihin asioihin tarkemmin ja miettiä etukäteen, mikä on paras taktiikka seilata uralla eteenpäin.

Minulla oli ilo ja kunnia käydä Ylen aamu-tv:n vieraana puhumassa viimeisen kahdentoista kuukauden julkaisuista, joita kieltämättä olikin sangen paljon. Kun juttua valmisteltiin, kaivelin esiin ilmestyneet teokset ja olin itsekin hiukan hämmästynyt. Paljon on kahdessatoista kuukaudessa tarinoita ilmestynyt ja genrevalikoima on kieltämättä laaja. Mikään itsestäänselvyys tämäkään matka ei ole ollut, enkä kyllä ollut sitä näin edes suunnitellut.

Kun tuota saldoa räknättiin, heräsi tietysti kysymys, kuinka tämä on mahdollista? Yhdeksän painettua kirjaa, kesädekkari, kaksi originaalia äänikirjaa. Olin vähän jo pakenemassa varjoihin aiheen edessä, sillä touhu näyttää ulospäin suhteellisen maaniselta. Sitten mietin ihan oikeasti, miten tässä on näin käynyt ja keksin muutaman tärkeän seikan.

GENRE

Yhdeksän painettua teosta sisältää kaksi lastenkirjaa, kolme nuortenkirjaa, yhden dekkarin, yhden trillerin, yhden historiallisen romaanin ja yhden keittokirjan. Vaihtelu tosiaan virkistää ja minulle olisi täysin mahdotonta kirjoittaa esimerkiksi vain dekkareita. Kone hyytyisi aika nopeasti, ei voi mitään.

KUSTANTAJAT
Näillä kirjoilla on ollut peräti kuusi eri kustantajaa. Lanu-osasto on tullut Karistolta, lasten riimikirja Haamukustannukselta, vähän viistommat kirjat Likeltä, dekkari CrimeTimelta ja historiallinen romaani WSOY:ltä. Niin, ja äänikirjat Storytelin huomasta. Olisi täysin mahdotonta julkaista näin kirjavaa valikoimaa saman kustantajan siipien suojista, se ei ainakaan minulta onnistuisi.

LUKIJAT
Tässäpä se tärkein kivijalka. Jos lukijoita ei olisi juttuni kiinnostaneet, kustantamot olisivat jo raapineet niskaansa ja paenneet takavasemmalle. Niin se vain on, että jos lukijoita ei kirjalle löydy, ei pian löydy kustantajaakaan. Nöyräksi vetää, ja syystä. Joku päivä näin voi käydä, mistäs sen tietää.

Nuo kolme seikkaa mahdollistavat myllyn pyörimisen, loppu on raakaa työtä. Liuskojahan ei romaaneissani ihan mahdottomasti ole, taitaapa Miki Liukkosen O syödä merkkimäärässä sisäänsä kaikki edellä mainitut kirjani. Lanukirjat ovat minulla suhteellisen ohuita, koska haluan helliä niitä hiukan huonompiakin lukijoita, jotka kavahtavat tiiliskiviä. Ideoita tässä tarvitaan, mutta niistä ei ole vielä ollut pulaa. Ja hyvä on muistaa myös optinen harha, sillä kirjat on kirjoitettu milloin sattuu ja julkaisu osuu johonkin. Kalevanpoikien kronikkaa kirjoitin pitkät pätkät jo 2008, loppurutistus oli 2016. Helppoa rahaa oli valmista kauraa 2015 jne.

Mikään laskelmoitu valinta tämä laajuus ei ole. Ja jos olisi, se olisi aika idioottimainen valinta. Markkinointihenkilöt vihaavat minua, sillä jos edustaa montaa eri genreä, ei edusta lopulta mitään, mitä voisi täysillä markkinoida. Mutta en voi mitään sille, että olen kiinnostunut kirjoittamaan erilaisia tarinoita, jotka istuvat parhaiten eri genreihin. Olisi pitänyt ottaa käyttöön taiteilijanimiä, mutta enpä älynnyt sitä ajoissa. Näillä mennään, ei voi mitään. Brändini on varmaan se, ettei minulla ole brändiä.

Täytyy silti sanoa, että olen tyytyväinen tilanteeseeni. Saan tehdä mitä haluan ja riekkua eri genreissä jos jaksan ja kykenen. Omassa päässäni nämä pikku puroset ovat ihan eri lokeroissa ja näen aina vain yhden linjan kerrallaan. Siksi tuo kirjojen kokoaminen studion pöydälle hiukan hirvitti. Kas minä näen nämä polut vain näin:

1) Dekkarit
– Murhan vuosi -sarja, Crime Time
– Ruosteinen sankari, Storytel

2) Nuortenkirjat
– Haavekaupunki ja Benjamin Hawk -sarja, Karisto

3) Lastenkirjat
– Gabriel Hullo -sarja, Haamukustannus

4) Romaanit
– Kalevanpoikien kronikka ymv., WSOY

5) Äkkiväärät kirjat
– Kannibaalien keittokirja ymv., Like

Kaikki puroset elävät omaa elämäänsä omaan tahtiinsa. Kyllä niistä joku voi kuivuakin ja lopulta ne kuivuvat kaikki, mutta sellaista se elämä on. Olen nyt ainakin hetkeksi raivannut kirjallisuudesta itselleni oman tontin, jossa tunne olevani kotonani. Näin se menee.

Helppoa rahaa – kirjailijan iloja!

Helppoa_rahaa-1

Tutustu kirjaan!

Kevät on kulunut vauhdilla. Tälle vuodelle tuli ladattua kovat työodotukset ja alkuvuosi olikin melkoista ahkerointia. Tilanne ei ole parantunut vaan paremminkin pahentunut, kun kalenteriin on tullut lennosta pakollisia töitä. Tai pakollisia ja pakollisia, ehkä kyse on lähinnä siitä, että tarjolla olevat rahat on hyvä ottaa pois. Ja kirsikkana kakun päällä on murtunut kylkiluu, joka ei kyllä helpota työntekoa, vaikka tässä ei sementtisäkkejä tarvitsekaan nostella. Lomittajaa ei tässä ammatissa tunneta, diilit raukeavat jos töitä ei tehdä.

Ahkeroinnin keskellä olen myös jaksanut jonkin verran keikkailla. Tänä keväänä on kyllä ollut erityisen hyviä keikkoja (Pirkkalassa, Kangasalla ja Helsingissä) joissa on puhuttu laajemminkin kirjoittamisesta eikä yritetty pakkosyöttää kuulijoille uusinta kirjaa. Lukijoiden kysymykset ovat aina keikkojen kohokohtia, sillä saarnaaminen on puuduttavaa. Keikoilla on noussut nyt säännöllisesti esiin tekemiseni eräs puoli, joka jaksaa hämmästyttää monia, nimittäin suhteellisen kiivas julkaisutahtini.

Ymmärrän hyvin, että varsinkin tämän vuoden saldo hämmästyttää monia. Minulta ilmestyy kaksi lastenkirjaa, kaksi nuortenkirja, yksi dekkari, yksi historiallinen romaani ja yksi dekkari. Lisäksi eetteriin saadaan tuore äänikirja ja Apuun on tulossa kesädekkari. Miksi, oi, miksi JP julkaiset näin hirvittävällä vauhdilla? Tässähän kärsii laatukin, näin ainakin usein uskotaan. Romaania pitää kypsytellä vuosikausia, muutoin se on raakile.

Syitä ja seurauksia on tosiaan hyvä hiukan miettiä. Motiiveita urakointiin on oikeastaan kaksi. Tietysti kiivaan julkaisutahdin takana on osittain raha, sillä olen ammattikirjailija, joka saa maksun vain julkaistuista ja myydyistä töistä. Jos töitä ei ole, ei ole myytävää. Tällä hetkellä olen vuosiapurahalla, mutta sukanvarteen on kerättävä hiukan puskuria, sillä apurahan saaminen ei ole automaatio. Kun apurahoitus loppuu, uuden alkamista ei tiedä oraakkelikaan. Rahaa ihanampi syy on tietysti se, että pidän kirjoittamisesta eri lajeihin erittäin paljon. En ole yhden tempun poni ja siksi persoonani on jakautunut. Voidaankin sanoa, että minulla on kolme alter egoa: nuorisokirjailija, dekkaristi ja syvämietteinen kaunokirjailija. Näiden egojen teot eivät kosketa toisiaan, joten jo noilla asetuksilla julkaisut kolminkertaistuvat.

Minulla on myös muutamia puhtaasti teknisiä etuja. Olen nopea kirjoittaja ja ideani syntyvät melko valmiina. Minun ei tarvitse käydä jaakopinpainia kustannustoimittajien kanssa lukemattomien editointikierrosten kera, vaan yleensä päästään suhteellisen vähällä. Lisäksi aika on puolellani. En tosiaankaan ole töissä, joten vuorokauden kaikki tunnit ovat käytössäni. Tiedän kokemuksesta, että jos joutuu pakertamaan päivätyössä arkipäivät, yksi romaani vuodessa tai joka toinen vuosi on hyvä saavutus. Kalenteriaika ei tee käsikirjoituksesta hyvää vaan sen ääressä vietetyt tunnit. Työläinen ei arkena voi laittaa romaanin tekemiseen yhtään tuoreaivoista tuntia, kun minä voin tykittää niitä päivässä kuusikin pienten taukojen kera. Se on erittäin suuri etu, kuten raskaan työn raatajat varmasti tietävät.

Jos kirjailija pystyy ja ehtii kirjoittaa eri lajityyppejä, aivot pysyvät virkeinä. On paljon helpompaa kirjoittaa dekkarin jälkeen lastenkirja kuin toinen dekkari, tai lastenkirjan jälkeen dekkari kuin toinen lastenkirja. Tai peräti näytelmä, tai kuunnelma. Tietysti on oma vaivansa ottaa haltuun eri lajityypit, mutta kun tuska on kerran nähty, homma alkaa sujua helpommin.

Tiedän kyllä, että sarjat ja kiivas tuotantotahti saavat muutamilla tahoilla nenät nyrpistymään. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että jokaisella on oma, luontainen kirjoitusrytminsä. Mikä jollekin on nopeaa, on toiselle hidasta ja päinvastoin. Valkoisen paperin edessä istumiseen voi mennä yllättävän pitkiä aikoja, jos ajatukset eivät ole selkeitä.  Kirjojen julkaisuväleistä ei voi päätellä mitään, jos ei tunne tekijää ja hänen työtapojaan.

Seuraava romaanini, joka ilmestynee ensi syksynä, on jo valmis. Se saa siis kypsyä ihan rauhassa, vaikka näennäisesti taas vaikuttaa siltä, että se on sudittu kasaan hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki ensi vuonna ilmestyvät kirjani ovat jo valmiita, sillä olen noin vuoden tai kaksi edellä julkaisusuunnitelmaani. Näitä editoidaan sopivassa välissä lähempänä julkaisua, jotkin osiot syvenevät, toiset katoavat, mutta mitään uudelleenkirjoitusta ei tarvitse tehdä.

Helppoa rahaa me kaikki tietysti kaipaamme. Kirjailijana sellaista ei kyllä usein ole tarjolla, sillä kirjoittaminen käy työstä, olipa kuinka innostunut tahansa. Kaltaisellani kirjailijalla, jonka kaikkien vuoden aikana julkaistujen kirjojen myynti yhteensä saattaa raapaista vuoden myydyimpien kirjojen TOP 20 listaa, ei tule houkutusta levätä laakereilla. Ja toisaalta, en edes halua katsella katossa pörrääviä kärpäsiä. Teen työtä, josta pidän ja jollakin sairaalla tavalla rakastan tarinoita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin kuulla, kuinka lukijat ovat nauraneet, saaneet lohtua, pysähtyneet ajattelemaan tai unohtaneet arkihuolet kirjojeni parissa. Juuri siihen tähtään. Kirjoja jokaiseen makuun, vaikka markkinaosasto itkee verisiä kyyneleitä! Kiitos!

Kannattaa vilkaista:
Mitä kirjailija tekee? – Anneli Kanto
3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2) – Saara Henriksson 

Kirjailijan syksy

Kirjasyksy ja varsinainen syksy eivät kulje ihan käsikkäin. Kirjasyksy alkaa jo elokuun puolessa välissä ja jatkuu jouluaattoon saakka. Monille esikoiskirjailijoille pitkä kirjasyksy on täynnä jännitystä. Kirjan julkaisu muuttaa tekijänsä julkiseksi eläimeksi, jonka teosta, ja joskus tekijääkin, voi kuka tahansa arvostella. Esiintymisiä on enemmän tai vähemmän, haastatteluja annetaan ja ehkä vieraillaan televisiossakin.

Kirjailijan tie on kuitenkin pitkä. Jo esikoiskirjan jälkeen moni laittaa kynän santaan ja varsinainen kirjallinen ura jää rakentamatta. Jos kuitenkin intoa, ideoita, onnea ja kestävyyttä riittää, kirjasyksyistä alkaa tulla rutiinia. Samat kuviot toistetaan vuodesta toiseen, pienin variaatioin, mutta kuitenkin.

1) Kirja saapuu kotiovellesi
Kohokohta! Tekijänkappaleet tulevat kotiin, jos kustantamosi on maksanut kuljetuksen. Avaat laatikon ja siinäpä se on, suuren aherruksen tulos! Uusi kirja tuoksuu hyvälle ja näyttää hienolta! Käsikirjoitusnipusta on kuoriutunut kaunis perhonen. Nyt kaikki on siis totta, tarinasi on ihmisten saatavilla.

2) Ensimmäinen arvostelu ilmestyy
Arvostelua voi joutua odottamaan kauan, tai ei yhtään. Tämä riippuu hiukan kirjallisuuden nokkimisjärjestyksestä. Jos kirjasi on etukäteen kiinnostava (tai, sinä olet kiinnostava), arvosteluja voi olla lehdissä jo ilmestymispäivänä. Normaalisti lehtiarvostelujen  ilmestymiseen menee parista viikosta kolmeen, neljään kuukauteen, jos jotakin ylipäätään lehtiin tulee. Kaikkia kirjoja ei arvostella sanomalehdissä lainkaan. Onneksi on blogit ja muu internetissä majaansa pitävä media, joka paikkaa tätä hiljaisuutta silloin tällöin.

3) Kirja leviää kirjakauppoihin
Mitä tuoreempi kirjailija on, sitä varmemmin tekee mieli tarkistaa, miltä se oma kirja siellä kirjakaupassa näyttää. Se on aivan luonnollinen mielihalu eikä sitä pidä hävetä tai kavahtaa. Sitä vartenhan kirjaa on yön pimeinä tunteina tehty, että se olisi ihmisten saatavilla! Oman kirjan bongaaminen on yleensä yllätys. Kirja on joko hyvin esillä, tai ei lainkaan.

4) Esiintymiset alkavat
Kirjan tiimoilta esiinnytään, enemmän tai vähemmän. Julkkaritkin voi pitää, jos siltä tuntuu. Tyypillisiä esiintymispaikkoja ovat kirjakaupat ja kirjastot, sekä erilaiset messut. Joskus esiintymisiä voi olla paljon, joskus vähän ja joskus voi käydä niinkin, ettei niitä ole yhtään ellei itse ole aktiivinen.  Kirjaa on hyvä esitellä ihmisille, muutoin se voi vaivihkaa vaipua unholaan. Kirjoja ilmestyy paljon, ei lukijat tiedä niistä kaikista juuri mitään ilman huutelua.

5) Kustantamon kirjasyksyn avaus
Sosiaalisesti on terveellistä nähdä kollegoja ja kustantamon väkeä. Paikalla on usein lehdistöäkin, kustantamosta riippuen. Tilaisuuksissa kirjailija tuntee olevansa kirjailija! Uransa alussa voi nähdä omia suosikkejaan, uran lopussa nousevia, nuoria kykyjä.

6) Esiintymiset televisiossa/radiossa
Isossa mediassa on tietysti mukava kertoa kirjastaan, ja jos sellaista tilaisuutta tarjotaan, yleensä siihen kannattaa tarttua. Vanha hokema ”teeveestä tuttu” ei ole mikään löysä heitto, television kautta tavoitat ihmisiä tehokkaasti. Joskus se näkyy kirjan kysynnässä, toisinaan ei.

7) Turun- ja Helsingin kirjamessut
Kirjailijoiden kokoontumisajot ovat lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna Turussa ja viimeisenä viikonloppuna Helsingissä. Näillä messuilla esiintyy suuri joukko kirjailijoita, mukana on mukava olla, tuntee olevansa osa suomalaista kirjallisuutta. Tosin kun vuodet kuluvat, alkaa tuntua, että olisi paljon mukavampaa pysyä kotona.

8) Joulu saapuu
Ennen joulua saatetaan vielä järjestää joitain tilaisuuksia, joissa kirjoja tarjotaan joululahjoja etsiville ihmisille. Lopulta jouluaattona kierros on ohi. Vuoden vaihtuessa kirjasi putoaa alelaariin ja uudet kirjat valtaavat areenan. Toivottavasti olet muistanut kirjoittaa jotain uutta kaiken tämän keskellä.

 

Maailman (toiseksi) pienimmät kirjamessut 25.8.2017!

Klikkaa ja tutustu!

Mitäpä olisi vuosi ilman omia kirjamessuja? Ei yhtään mitään, sehän on selvä. Kesän aikana on kiirettä piisannut kaikenlaisessa puuhastelussa, kuten kirjoittamisessa, mutta siitä huolimatta nuo messut saadaan järjestettyä. Samoihin aikoihin ilmestyy uusin (<—–) kirjani, ehkä saan sen tuotua jo messuille. Ja saanhan minä, pidetään sen kunniaksi julkkarit samalla!

Viime vuonna maailman pienimmät kirjamessut epäonnistuivat surkeasti. Yleisötavoite oli viisi ihmistä, mutta illan aikana paikalla pyöri lähes kaksisataa kuulijaa. Menetimme pienimpien messujen statuksen, joten nyt voimme järjestää vain toiseksi pienimmät messut. No, onnittelut Turun kirjamessuille, joka vei tämän tittelin ansaitusti itselleen.

Messujemme ohjelma alkaa olla piakkoin valmis, mutta messuväen ei oikeastaan tarvitse tietää muuta kuin nämä viisi seikkaa:
1) Aika:              25.8.2017 klo 19:00
2) Paikka:         Hämeenlinnan kaupunginteatterin lämpiö, Pikkuhuvila.
3) Tarjoilu:       Rahalla saa juotavaa ja syötävää
4) Kirjat:           Kirjoja myydään, uusia ja vanhoja
5) Esiintyjät:   Tapani Bagge, Matti Rönkä ja Leena Lehtolainen 

Viime vuonna myyntiin toivottiin esiintyjien vanhoja kirjoja ja nytkin sellaisia toivomuksia saa esittää. Kaivamme kaappeja ja tuomme paikalle ne, mitä löytyy. Keskustelu on totutun leppoisaa ja yleisö voi kysellä mitä haluaa ja esiintyjät vastaavat mitä huvittaa. Siispä, tervetuloa!

 

Minä ja lasten- ja nuortenkirjallisuus

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Kävin tässä taannoin Jyväskylässä puhumassa lanukirjallisuuden tiimoilta Vanhan Kirjan Talvessa Olipa kerran -osiossa. Tilaisuus oli mainio ja siellä puhuttiin kirjallisuudesta laajasti ja viisaastikin.  Yhteenvetoa en tähän tee, sillä mainio yhteenveto löytyy jo täältä.

Omalta osaltani tilaisuus oli mukava, sillä aika harvoin olen liikkeellä näiden nuorimmaisteni kanssa. Kun nyt kuitenkin olen monella uralla operoiva kirjailija, se tekemäni aikuisten kauno ja dekkarit ovat kuitenkin aina olleet median silmissä kiinnostavampia. Paljonhan tuskitellaan lasten lukemista, mutta ei niitä lukemista innostavia kirjoja ja niiden tekijöitä juurikaan esitellä.  Näkyvyys on suurin kiinnostusta herättävä seikka, näin se vaan on.  Ihminen himoitsee sitä, minkä hän voi nähdä.

benjamin

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Minulta kysyttiin, miten kirjoittaminen eroaa, kun hypätään aikuistenkirjoista nuorisoon. Se oli erittäin hyvä kysymys ja pohdin sitä itsekkäästi vain omien sisimpien tuntojeni kautta.  Välitön ajatus oli, että nuorille kirjoittaessa ei tarvitse pää punaisena miettiä toden ja fiktion rajaa. Jos tarina vaatii arkitodellisuuden rajojen venytystä, nuorempi lukijakaarti sulattaa sen, jos se sopii kirjan maailmaan ja logiikkaan. Aikuiset ovat luutuneet, ikävä kyllä, ja lukevat nykyään fiktiotakin melkein kuin tietokirjaa. Fiktiivinen teos ei kuitenkaan ole valokuva todellisuudesta, vaan taiteilijan näkemys todellisuudesta omin värein maalattuna.

hullohekla_print

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Yksi huomio oli vanha ja tuttu. Lukijakuntani on fragmentoitunut, mikä on tietysti myös hyvin ymmärrettävää. Osalle kuulijoista tuli yllätyksenä näinkin laaja (kröhöm) lanutuotanto. He olivat kyllä lukeneet romaanejani, mutta tätä puolta he eivät minusta tienneet. Sama päti kyllä myös toiseen suuntaan. Joillekin nuorisolle suunnatut kirjani olivat tuttuja, mutta romaanit tuntemattomampia. Ja sekin on ihan ymmärrettävää, sillä eihän näistä asioista puhuta juuri koskaan samassa yhteydessä. Vain omilla kirjamessuillani koko skaala on ollut nähtävillä.

Hullokansi_web

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Mukava huomio, vaikka ei suinkaan enää yllättävä, oli keskustelun taso. Juuli Niemi otti esiin monta hyvää pointtia kirjoittamisesta ja Salla Simukan huonoin puolihan on se, että hän on aina loistava. Miettikääpä sitten niitä Sallan hyviä puolia. Katri Alatalon vetämässä paneelissa saimme hyvin summattua paljon oleellisia asioita ja koska yleisökin jaksoi kysyä ja kuunnella, keskustelun oli pakko olla kiinnostava, tai tuoleissa oli liimaa. Puhetta kuitenkin piisasi lähes kolme tuntia, joten ei sellaista aikaa kukaan vastentahtoisesti istu hyvälläkään penkillä.

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Matkan aikana tajusin hyvin, että tietoisuuden lisääminen tässä kaoottisessa maailmassa on aika vaikeaa. Moni kyseli kirjoistani ja vaikka aina kuvittelen, että olen sauhunnut niistä liikaakin, olen ollut väärässä. Jatkuvasti löytyy uusia lukijoita, mistä tietenkin olen kiitollinen. Heille kymmenenkin vuotta vanhat kirjat ovat uusia, tietysti, koska eivät he ole tienneet niiden olemassaolosta yhtään mitään. Kun sitten näiltä lukijoilta tulee hyvää palautetta, tekee mieli melkein ruoskia itseään. Miksi en ole kertonut kaikille, että minulta on ilmestynyt kirja, josta ihmiset tykkäävät? Miksi, oi miksi?

Lumottu

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Mainostamisen ja tyrkyttämisen välisen raja-aidan hahmottaminen on varmasti monelle muullekin vaikeaa. Inhoan tyrkyttämistä, rakastan lempeää mainostamista. Mutta aika on osoittanut, että se, mitä olen luullut tyrkyttämiseksi, on teholtaan ollut lähinnä kainoa mainostamista. Lempeä mainostamiseni on ollut yhtä huomiota herättävää kuin mykkien kuoron konsertti pimeässä tyhjiössä. Välillä tuntuu siltä, että olen pettänyt lukijat salaamalla tekemisiäni. Hirvittävää on ollut vastata joissakin esiintymisissä uuden kirjan ilmestymistä koskevaan kysymykseen, että se on ilmestynyt puoli vuotta sitten ja jos pidät kiirettä, ehdit saada alelaarista viimeisen kappaleen.

 

6901

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Suomessa on tapana, että kirjat ostetaan, niitä ei siis myydä.  Näiden kahden tapahtuman ero on siinä, että ostava asiakas hakee sen, mistä hän jo tietää ja painuu ostoksensa kanssa ovesta ulos sivuilleen vilkuilematta. Myynti on taas sitä, että myyjät kertovat asiakkaalle uusista tuotteista ja saavat hänet ostamaan ne. Hienosti sanottuna ostotapahtuma on myyjän kannalta passiivinen ja myyntitapahtuma aktiivinen. Kun näin pieni kirjailija (188 cm, 80kg) ei voi panostaa näkyvyyteen, joka lisää ostamista, olisi oltava aktiivisempi myyjä.  Ja tämän kerrottuani älyätte, miksi tässä postauksessa vilisee kirjankansia. On se vaan ärsyttävä,  se JiiPee.

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

 

hallava kansi

Klikkaa kuvaa ja OSTA!