Helppoa rahaa – kirjailijan iloja!

Helppoa_rahaa-1

Tutustu kirjaan!

Kevät on kulunut vauhdilla. Tälle vuodelle tuli ladattua kovat työodotukset ja alkuvuosi olikin melkoista ahkerointia. Tilanne ei ole parantunut vaan paremminkin pahentunut, kun kalenteriin on tullut lennosta pakollisia töitä. Tai pakollisia ja pakollisia, ehkä kyse on lähinnä siitä, että tarjolla olevat rahat on hyvä ottaa pois. Ja kirsikkana kakun päällä on murtunut kylkiluu, joka ei kyllä helpota työntekoa, vaikka tässä ei sementtisäkkejä tarvitsekaan nostella. Lomittajaa ei tässä ammatissa tunneta, diilit raukeavat jos töitä ei tehdä.

Ahkeroinnin keskellä olen myös jaksanut jonkin verran keikkailla. Tänä keväänä on kyllä ollut erityisen hyviä keikkoja (Pirkkalassa, Kangasalla ja Helsingissä) joissa on puhuttu laajemminkin kirjoittamisesta eikä yritetty pakkosyöttää kuulijoille uusinta kirjaa. Lukijoiden kysymykset ovat aina keikkojen kohokohtia, sillä saarnaaminen on puuduttavaa. Keikoilla on noussut nyt säännöllisesti esiin tekemiseni eräs puoli, joka jaksaa hämmästyttää monia, nimittäin suhteellisen kiivas julkaisutahtini.

Ymmärrän hyvin, että varsinkin tämän vuoden saldo hämmästyttää monia. Minulta ilmestyy kaksi lastenkirjaa, kaksi nuortenkirja, yksi dekkari, yksi historiallinen romaani ja yksi dekkari. Lisäksi eetteriin saadaan tuore äänikirja ja Apuun on tulossa kesädekkari. Miksi, oi, miksi JP julkaiset näin hirvittävällä vauhdilla? Tässähän kärsii laatukin, näin ainakin usein uskotaan. Romaania pitää kypsytellä vuosikausia, muutoin se on raakile.

Syitä ja seurauksia on tosiaan hyvä hiukan miettiä. Motiiveita urakointiin on oikeastaan kaksi. Tietysti kiivaan julkaisutahdin takana on osittain raha, sillä olen ammattikirjailija, joka saa maksun vain julkaistuista ja myydyistä töistä. Jos töitä ei ole, ei ole myytävää. Tällä hetkellä olen vuosiapurahalla, mutta sukanvarteen on kerättävä hiukan puskuria, sillä apurahan saaminen ei ole automaatio. Kun apurahoitus loppuu, uuden alkamista ei tiedä oraakkelikaan. Rahaa ihanampi syy on tietysti se, että pidän kirjoittamisesta eri lajeihin erittäin paljon. En ole yhden tempun poni ja siksi persoonani on jakautunut. Voidaankin sanoa, että minulla on kolme alter egoa: nuorisokirjailija, dekkaristi ja syvämietteinen kaunokirjailija. Näiden egojen teot eivät kosketa toisiaan, joten jo noilla asetuksilla julkaisut kolminkertaistuvat.

Minulla on myös muutamia puhtaasti teknisiä etuja. Olen nopea kirjoittaja ja ideani syntyvät melko valmiina. Minun ei tarvitse käydä jaakopinpainia kustannustoimittajien kanssa lukemattomien editointikierrosten kera, vaan yleensä päästään suhteellisen vähällä. Lisäksi aika on puolellani. En tosiaankaan ole töissä, joten vuorokauden kaikki tunnit ovat käytössäni. Tiedän kokemuksesta, että jos joutuu pakertamaan päivätyössä arkipäivät, yksi romaani vuodessa tai joka toinen vuosi on hyvä saavutus. Kalenteriaika ei tee käsikirjoituksesta hyvää vaan sen ääressä vietetyt tunnit. Työläinen ei arkena voi laittaa romaanin tekemiseen yhtään tuoreaivoista tuntia, kun minä voin tykittää niitä päivässä kuusikin pienten taukojen kera. Se on erittäin suuri etu, kuten raskaan työn raatajat varmasti tietävät.

Jos kirjailija pystyy ja ehtii kirjoittaa eri lajityyppejä, aivot pysyvät virkeinä. On paljon helpompaa kirjoittaa dekkarin jälkeen lastenkirja kuin toinen dekkari, tai lastenkirjan jälkeen dekkari kuin toinen lastenkirja. Tai peräti näytelmä, tai kuunnelma. Tietysti on oma vaivansa ottaa haltuun eri lajityypit, mutta kun tuska on kerran nähty, homma alkaa sujua helpommin.

Tiedän kyllä, että sarjat ja kiivas tuotantotahti saavat muutamilla tahoilla nenät nyrpistymään. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että jokaisella on oma, luontainen kirjoitusrytminsä. Mikä jollekin on nopeaa, on toiselle hidasta ja päinvastoin. Valkoisen paperin edessä istumiseen voi mennä yllättävän pitkiä aikoja, jos ajatukset eivät ole selkeitä.  Kirjojen julkaisuväleistä ei voi päätellä mitään, jos ei tunne tekijää ja hänen työtapojaan.

Seuraava romaanini, joka ilmestynee ensi syksynä, on jo valmis. Se saa siis kypsyä ihan rauhassa, vaikka näennäisesti taas vaikuttaa siltä, että se on sudittu kasaan hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki ensi vuonna ilmestyvät kirjani ovat jo valmiita, sillä olen noin vuoden tai kaksi edellä julkaisusuunnitelmaani. Näitä editoidaan sopivassa välissä lähempänä julkaisua, jotkin osiot syvenevät, toiset katoavat, mutta mitään uudelleenkirjoitusta ei tarvitse tehdä.

Helppoa rahaa me kaikki tietysti kaipaamme. Kirjailijana sellaista ei kyllä usein ole tarjolla, sillä kirjoittaminen käy työstä, olipa kuinka innostunut tahansa. Kaltaisellani kirjailijalla, jonka kaikkien vuoden aikana julkaistujen kirjojen myynti yhteensä saattaa raapaista vuoden myydyimpien kirjojen TOP 20 listaa, ei tule houkutusta levätä laakereilla. Ja toisaalta, en edes halua katsella katossa pörrääviä kärpäsiä. Teen työtä, josta pidän ja jollakin sairaalla tavalla rakastan tarinoita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin kuulla, kuinka lukijat ovat nauraneet, saaneet lohtua, pysähtyneet ajattelemaan tai unohtaneet arkihuolet kirjojeni parissa. Juuri siihen tähtään. Kirjoja jokaiseen makuun, vaikka markkinaosasto itkee verisiä kyyneleitä! Kiitos!

Kannattaa vilkaista:
Mitä kirjailija tekee? – Anneli Kanto
3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2) – Saara Henriksson 

Mainokset

Kirjailija markkinatalouden rattaissa

Klikkaa ja tutustu!

Kevät saapuu taas! Kirjailijalle keväässä on parikin hienoa hetkeä. Ensinnäkin, jos on jaksanut ahkeroida, kevään kirjat ilmestyvät kovalla vauhdilla juuri näihin aikoihin. Uudet tekijänkappaleet saapuvat laatikoissa ja se on aina yhtä suuri juhlahetki! Uusi kirja on upea ilmestys, se tuoksuu, kuulostaa ja näyttää aina yhtä hyvältä.

Myös vanhat synnit nousevat keväällä pintaan. Perinteiset kustantamot tilittävät edellisen kalenterivuoden myyntirojaltit pitkin kevättä, nopeimmat tammikuussa ja hitaimmat toukokuussa. Kirjailija saa nähdä, mitä se edellinen kirja nyt sitten myi ja tuleeko ennakon ylittävää rahaa tilille ja kuinka paljon.  Yllätyshän se on, sillä nykyään on ollut todella vaikea arvata yhtään mitään kirjan menekistä. Jos kirja ei ole päässyt esimerkiksi markettijakeluun, mitään myynnin riemuvoittoa on turha odottaa.

Kirjailijan taloudellinen tuska kiteytyy myös meitä vaivaavassa hopputaloudessa. Kun selailin tuossa vanhoja myyntitilityksiä, huomasin, että ilmestymisvuonnaan erästäkin romaania on myyty kustantamosta ulos hintaan 17,75€. Tuosta ulosmyyntihinnasta maksetaan se kirjailijan rojalti, ei siis kirjakaupan lukijalta ottamasta hinnasta. Ja kauhu tulee tässä. Kun vuosi vaihtuu, niin seuraavana vuonna samaisen romaanin ulosmyyntihinta näyttää olleen 5,70€, siis vain kolmannes siitä, mitä se oli ilmestymisvuonna. Tämä tarkoittaa sitä, että jos vuonna 2016 ilmestynyttä kirjaa myytiin ennen 31.12.2016 iloisesti vaikkapa 1500 kappaletta, se on yhtä arvokas myynti kirjailijalle kuin vuonna 2017 myydyt 4500 kappaletta. Ja moinen myynnin kolminkertaistuminen on yhtä todennäköinen kuin maitopurkin pääsy Suomen presidentiksi.

Tietysti lukemat hiukan vaihtelevat kustantamon ja kirjan mukaan, mutta nyrkkisääntö on kirjailijalle melko selvä. Jotta romaanista jäisi jotain käteen, sen pitää myydä myyntinsä nopeasti. Hitaasti syttyvät kirjat eivät enää paljoa tuota, ja nykyään tuollaista hidasta syttymistä ei edes odoteta, kun kirja jo kohtaa makulointikoneen. Kun markkinointi on aika harvalla kirjailijalla kovinkaan mittavaa, syksyllä ilmestyneen kirjan näkyvyys lepää usein suurten lehtien kritiikeissä. Aamulehti, Turun Sanomat ja Helsingin Sanomat pääsevät yhdessä 500 000 kappaleen levikkiin, joten niiden kritiikkejä on syytäkin arvostaa.

Jos kirja ilmestyy syyskuun lopussa, sen taloudellisesti tuottava elinaika on vain kolme (3) kuukautta. Kun hyvä kritiikki ilmestyy vaikkapa viiden kuukauden päästä ilmestymisestä, syksyn kirjan saatavuus kivijalkakaupasta saattaa olla jo lähes nolla. Tuohon seitsemän kuukautta lisää, ja kirjan makulointia jo suunnitellaan. Ikävä kyllä makulointivimma vie kovakantisen kirjan nopeasti pois myös kirjastoista, sillä liimasidotut kirjat hajoavat noin 20 lukukerran jälkeen. Kirjastoon on vaikea ostaa uutta kappaletta tilalle, jos sellaista ei ole saatavilla.

Kirjoittamisella leipänsä tienaava huomaa melko nopeasti, ettei ns. aikuistenromaanien pykääminen kannata taloudellisesti. Työmäärä on suuri ja kirjan elinaika on kutistunut järjettömän pieneksi. Syksyllä julkaistu kirja joutuu mielettömään taistoon, jossa kolmen suuren lehden kulttuuritoimituksen peukalon suunta voi ratkaista hyvinkin paljon. Kirja katoaa nopeasti näkyvistä, kun uudet hyökyvät tilalle. Vaikka kirja on aina uusi sille lukijalle, joka tarttuu siihen ensimmäistä kertaa, painovuodella on jokin maaginen, tuhoava taika.

Ihmeellisintä koko kehityksessä on, että juuri aikuiset ovat uutuuskiiman pahimpia lietsojia. Lasten- ja nuortenkirjojen myynti on paljon tasaisempaa. Tietysti uusi kirja myy ilmestyessään parhaan myyntinsä, mutta tulevina vuosina kirjaa voi mennä ihan mukavasti, jos sitä on saatavilla. Nuorison reipasta asennetta todistaa myös lainaustilastot. Kun katsoin vuoden 2016 tilastojani, vuonna 2011 ilmestynyt romaani oli lainaustenkin puolesta hiipunut huomattavasti, mutta samana vuonna julkaistu nuortenkirja porskutti ihan omilla luvuillaan. Ilmeisesti on niin, että nuoriso löytää lukemisensa itse sen mukaan, mikä on heistä hyvää, kun aikuiset menevät lampaina uutuuksien perään, eivätkä palaa vanhoihin kirjoihin, vaikka ne olisivat hyviä ja lukematta.

Tilanne omalta osaltani alkaa pitkälti olla se, että aikuisten romaanien kirjoittaminen on lähinnä harrastus, jota rahoitan muilla kirjoitustöillä. Vaikka dekkaritkaan eivät kovassa kilpailutilanteessa ole automaattinen kultakaivos, dekkariharrastajissa on myös se hyvä puoli, että he lukevat vanhojakin kirjoja. He pitävät kirjat elossa ostamalla ja lainaamalla vanhojakin kirjoja, mistä heille suuri kiitos.

Mutta eipä nyt pukeuduta säkkiin, eikä ripotella tuhkaa päälle. E- ja äänikirjat elävät ikuisesti, niiden saatavuus ei pääty sidoksen haurastumiseen eikä silppurin joutsenlauluun. Itse uskon vahvasti, että äänikirjat ovat piristysruiske, joka saattaa näkyä jopa tekijänkin kukkarossa. Sillä vaikka kuulostaakin kovin raadolliselta, ammattikirjailijan pitää palkkaorjuutta välttääkseen ajatella myös sitä, että viivan alle jää muutakin kuin miinusta.

Kirjailijaelämää vuonna 2018!

Klikkaa ja tutustu kirjaan!

Vuosi on lähtenyt todella vauhdilla liikkeelle, joku varasti minulta tammi- ja helmikuun! Töitä on piisannut, ja se on hyvä. Alkuvuodesta on edellisten vuosien hedelmiä kypsynyt ja pullahtanut painokoneesta ulos, kuten Mieletön museo ja Kalevanpoikien kronikka. Ja molemmista on jo tullut hyvät lehtiarvostelut, minkä ilolla olen huomannut. Lanu-kirjasta lehteen saakka pääsevä arvostelu on niin harvinainen, että täytyy oikein tällätä siitä kuva tähän, kas noin!

Kirjailijan elämähän on  erittäin mukavaa ja leppoisaa. Pääsääntöisesti kaikki menee hyvin, kun muistaa kirjoittaa teoksia ja hankkia niille kustantajan. Jos siltä tuntuu ja yleisöä kiinnostaa, voi käydä keikoilla puhumassa kirjoista. Siinähän se paletti onkin kasassa, ei ole monimutkaista.

Alkuvuoden olen todellakin keskittynyt olennaiseen. Olen viimeistellyt joitakin viime vuonna tehtyjä suurehkoja teoksia ja korjannut tänä vuonna ilmestyvien opusten oikovedoksia. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi suurempaa juttua, nimittäin Apuun tulevan kesädekkarin ja Storytelille uuden 10-osaisen äänikirjan, joka ilmestynee kesällä.  Hauskaa on ollut, vaikka molemmat työt ovat vaatineet kovia istumalihaksia säkenöivän ideoimisen jälkeen. Pieni työ lasten lukemisen edistämiseen tuli myös tehtyä, mutta se katosi tutkastani niin vikkelästi, etten tiedä, mikä sen tilanne mahtaa edes olla…

Muutaman kirjakeikan ehdin alkuvuodesta tehdä, ja mukavia ovat nekin olleet. Jotenkin on nyt lipsuttu puhumaan laajemmin kirjoittamisesta eikä keikoista tule enää sellaisia uusimman kirjan mainosiskuja, mikä on minusta oikein mukavaa. Ja yleisö on alkanut kysellä kysymyksiä yhä enemmän, ja siitä pidän paljon. Heitä varten olen paikalla, joten mielelläni selvennän lukijoita askarruttavia seikkoja.

Aika kuluu nopeasti, paljon ei ehdi jäädä laakereillaan lepäämään. Kirjoja ilmestyy nyt kevään aikana tasaiseen tahtiin, kaksi on tullut ja kolme on vielä tulossa. Syksyyn jää kaksi kirjaa, jotta pysytään jonkinlaisessa tasapainossa. Noista ei minulle enää vaivaa juurikaan ole, joten pitäisi kirjoittaa vuoden 2019 tuotantoa. Jotakin olen jo saanut valmiiksi, mutta en tarpeeksi.

Tässä ammatissa syntyy helposti harha, että homma on hoidossa. Kun kirjoja ilmestyy, iskee sellainen euforinen tunne, että kovaa menee, ei muuta kuin sivuikkuna auki ja antaa tuulen puhaltaa kiharat suoriksi. Mutta jos nyt jumitun sohvan pohjalle, 2019 tai viimeistään 2020 alkaa olla itku silmässä. Kun tukena ei ole toista ammattia, lekottelu näkyy ennemmin tai myöhemmin tiliotteessa. Palkka juoksee niin kauan kuin kirjailija juoksee. Ja luonteelleni sopii, että minulla on vähän juttuja varastossa, ihan vain varmuuden vuoksi. Silloin voin vapaasti tehdä ihan mitä haluan, kun on niitä sovittuja töitä tehty varastoon.

Tiedän kyllä, ettei tämä tekemisen malli sovi kaikille ja se on ihan luonnollista. Jokainen kirjailija on erilainen ja hakee oman tapansa sekä rytminsä tehdä töitä. Minulle tämä paahtaminen on juhlaa, pidä erittäin paljon kirjoittamisesta ja kun ideoita riittää ja niille myös ottajia, mikäs sen hienompaa. Tulevina vuosina tahti saattaa hiljetä, mutta katsotaan nyt. Kirjailijahan ei jää eläkkeelle koskaan! Ja minulle se olisikin vaikeaa, voiko hengittämisestä jäädä eläkkeelle?

Näin me nyt menemme tätä vuotta vauhdikkaasti eteenpäin. Alan tässä piakkoin kirjoittaa vuoden 2019 dekkaria, Toukokuun jotakin jotakin,  ja sen jälkeen mietin seuraavan työn. Tässä välissä ehdin muuten saada Murhan vuoden ensimmäisen kolmikon äänikirjoiksi, joten aina tässä yritetään kahvitauoilla lukijoita palvella ja toteuttaa heidän toiveitaan. Nykyään voidaan siis kirjallisuudenkin osalta toivottaa: ”Kuulemiin!”

 

 

Vuoden 2017 tilinpäätös

 

Kirja, joka maistui lukijoille.

Vuodet vaihtuvat nykyään yhä nopeammin. Minusta tuntuu kuin vasta muutama viikko sitten olisin istunut Radioteatterin kavereiden kanssa Radiotalossa läpilukemassa Töissä täällä -kuunnelmani käsikirjoitusta.  Tuosta tapahtumasta on jo yli vuosi. Kuunnelma on tässä välissä nauhoitettu, esitetty ja arkistoitukin.  Nyt yksin Luoja tietää, milloin se on kuunneltavissa uudestaan.

Tehtyjä töitä on pakko listata hiukan, jotta pysyy edes vähän kärryillä, missä mennään. Muutoin kaikki katoaa nopeasti arjen jauhavien myllynkivien väliin, kuten tuo kuunnelmani. Listauksen huono puoli on, että joskus tehty työmäärä vaikuttaa murskaavalta. Tiedän kyllä, millä intensiteetillä töitäni teen mutta hahmotan sen yleensä vasta jälkikäteen. Henkisesti nautin siitä, että työtä on jatkuvasti, ettei arki livu ohitseni kuin loistoristeilijä, jonka matkustajat juovat, syövät ja leikkivät, tappavat aikaansa. Ikävä kyllä kylmät luvut kertovat, että fysiikka voi pian tulla vastaan, ihminen ei kuitenkaan voi loputtomiin olla kone.

En kuitenkaan viitsi murehtia asioista, jotka voivat tapahtua tai sitten ei. Rakennan kirjoitustyöni kuten valtion taloudet on rakennettu. Ollaan miinuksella jatkuvasti, mutta eteenpäin mennään, vuodesta toiseen. Ihminen elää kaikesta huolimatta tässä päivässä, ei huomisessa, ei eilisessä. Kirjoittaminen on suurimpia ilojani ja paheitani, molempia pitää ihmisellä olla.

Vuoden saldoa on jokseenkin vaikea käydä läpi. Tietysti ilmestyneet työt on helppo tarkistaa, mutta harvaa niistä on enää kirjoitettu tänä vuonna. Tekemisen ja julkisuuteen tulleiden töiden välillä on kuilu, jota lukijat tai kriitikot harvoin tulevat ajatelleeksi. Itsekin unohtaa nopeasti tekemisensä, muistikirjat ovat täynnä yllätyksiä outoine päiväyksineen.

Rehellisesti sanoen, en muista tarkasti, mitä tein vuonna 2017 enkä jaksa kaivella muistiinpanojani. Mutta luulisin, että pystyn heittämään aika hyvän arvauksen. Tässä teille lukuja, joita ei ehkä löydy ihan heti muualta. Kaksi ensimmäistä riviä on ollut siis saatavilla jo tänä vuonna, loput ehkä joskus. Vuonna 2017 siis:

– Kuvattiin ja julkaistiin 19  Kult-TV:n jaksoa
– Kirjoitin 10-osaisen äänikirjan (noin 450 000 merkkiä)
– Opetin kuusi päivää kirjoittamista Sodankylässä
– Tein noin 80 matkaa, aiheina omat kirjat, lainauskorvaus ja yhdistystoiminta
– Kirjoitin kolme nuortenkirjaa (en kuulkaa muista merkkimääriä)
– Kirjoitin yhden YA-kirjan (aika pitkä)
– Kirjoitin yhden riimikirjan (Lyhyt)
– Kirjoitin kaksi romaania (öö, nämä olivat aika pitkiä?)
– Kirjoitin näytelmän
– Kirjoitin libreton (no, tämäkin kyllä muistuttaa enemmän näytelmää)
– Luin seitsemän kirjan taittovedokset ja tein niihin korjaukset (joo, omia olivat)
– Jotain, jonka olen tyystin unohtanut

Kuten tuosta voi aavistella, kovin tylsää minulla ei ollut. Mitään suuria kirjallisuuden jumalien myöntämiä palkintoja tai huomionosoituksia en tänä vuonna saanut, mutta sain lisää innokkaita lukijoita, siitä olen kyllä erittäin kiitollinen. Kovin paljoa en ole ehtinyt sivuilleni vilkuilla, olen ollut ihan itsekseni jatkuvasti jännän äärellä.

Olen vuoteeni tyytyväinen. Saan tehdä, mitä haluan. Into on yhä korkealla ja kirjoilleni sun muille teoksille löytyy hyvin kustantajia sekä lukijoita että kuuntelijoita. Aion jatkaa samaan malliin ainakin vielä, katsotaan nyt, mitä huominen tuo tullessaan.

Noh, onhan tähän pakko laittaa esille vielä ne 2017 julkaistut työt. Olen niistä niin kovin ylpeä! Klikkailkaa kuvia ja tutustukaa, mitä on tullut puuhailtua!

Kannibaalien keittokirjaMaaliskuun mustat varjot


Ruosteinen sankari - K1O1 - JP KoskinenRuosteinen sankari K2O1 - JP Koskinen

 

 

 

 

Lainauskorvaus – pitkä marssi

Nyt se on totta! Tänään Sanasto on maksanut lainauskorvauksia 7211 kirjallisuuden tekijälle vajaat kahdeksan miljoonaa euroa, 25 senttiä per lainaus! Historiallinen hyppäys pohjoismaiselle tasolle on tapahtunut. Tämä tekijänoikeuskorvaus voi nuorista kirjailijoista tuntua muutaman vuoden kuluttua ihan itsestäänselvyydeltä, mutta matka on ollut pitkä.

Palataan vuoteen 2008. Istumme ystäväni Seppo Jokisen kanssa huhtikuun 23. päivä Helsingissä Postitalossa kuuntelemassa Sanaston infoa. Tämä tekijänoikeusjärjestö oli perustettu jo 2005, mutta vasta vuonna 2007 Suomessa taivuttiin noudattamaan EU:n lainausdirektiiviä ja yleiset kirjastot saatiin tekijänoikeusmaksun piiriin. Homma oli vielä levällään, tuona päivänä hallinnointioikeus oli yhä auki, eikä ollut täysin varmaa kuka luvan saa, Sanasto, Kopiosto vai Teosto. Avoimia kysymyksiä oli paljon, kuinka saadaan lainaustiedot kerättyä tehokkaasti ja kuka maksaa järjestelmän kulut. Suunnitelmissa oli, ettei korvausta makseta kirjoille, joissa on yli kolme tekijää, korvauksia olisi mahdollisesti pitänyt hakea erikseen joka vuosi ja korvauksen verotuskin oli auki. Me Sepon kanssa kuuntelimme ja taisimme kysyäkin jotain. Tuona vuonna lainauskorvauksiin oli varattu kaksi miljoonaa euroa ja kaikki oli hiukan levällään. Epäiltiin, ettei raha riitä kovin hyvin edes systeemin rakentamiseen.

(c) Eero Kokko, 2014

Suoraan sanottuna emme tainneet Sepon kanssa ihan hirveän optimistisia olla vuoden 2008 huhtikuussa. Matka näytti pitkältä ja alku hiukan haparoivalta. Mutta kaikki muuttui melko nopeasti. Sanasto teki vuosina 2011–2016 kampanjan lainauskorvausten nostamiseksi pohjoismaiselle tasolle sekä laajentamiseksi korkeakoulukirjastoihin. Minä tarjouduin mukaan auttamaan tässä työssä ja olin vuosien ajan mukana puhumassa korvauksen tärkeydestä kirjailijoille. Tapasin kampanjan aikana kolme eri kulttuuriministeriä ja lukuisan määrän muita kansanedustajia ja virkamiehiä. Hallitukset vaihtuivat, kirjailijat pysyivät.

(c) Milla Talassalo, 2015

Ilahduttavaa matkan aikana  oli huomata, että poliittista tahtoa asian korjaamiseksi löytyi yli puoluerajojen. Suomalainen kirjallisuus koettiin tärkeäksi ja kun kerroimme kirjailijan arjesta, monen poliitikon silmät aukenivat. Tieto on aina valtaa ja sitä saatoimme jakaa hyvillä mielin. Kiitos Sanaston sinnikkyyden korvaus nousi vuosien saatossa hiljalleen, sitten tuli pari kunnon hyppyä. Lopulta vuodelle 2017 osoitettu lainauskorvaus nousi 14,2 miljoonaan euroon, pohjoismaiselle tasolle. 

(c) Eeva Kolu, 2016

Tietysti uutinen tuntui erityisen mukavalta, kun olin saanut itse olla mukana näissä talkoissa lukuisten ahkerien kollegojen kanssa. Moni kollegani uhrasi huomattavan paljon aikaansa tämän asian tiimoilta, siitä olen heille kiitollinen. Myös useat poliitikot ja virkamiehet näyttivät, että keinot muutokseen löytyvät, kun on tahtoa. Siitä myös heille vilpitön kiitos. Minulle oli oikeasti yllätys, että noinkin mittavaan yhteistyöhön löytyi yhteinen pohja koko poliittisen kentän läpi. Kulttuurista löytyy yhteistä arvopohjaa.

Lainauskorvaus lämmittää mieltäni erityisesti siksi, että se on tekijänoikeuskorvaus, jonka jakaantumisesta päättävät miljoonat kirjastojen käyttäjät. He lainaavat niitä kirjoja, jotka he haluavat lukea. Mikään raati tai konklaavi ei voi sanella heille, mitä heidän pitää lukea. Jos haluttu kirja puuttuu kirjastosta, he voivat toivoa sitä kirjastoon ja usein se sinne myös tilataan. Lukijat ovat lahjomattomia!

Korvauksen merkitys on  minulle suuri. Mikään kirjoistani ei ole koskaan ollut vuoden 20 myydyimmän kirjan joukossa, mutta minulla on laaja tuotanto, jota ihmiset lainaavat ahkerasti. Tuntuu hämmentävältä huomata, että tilastojen mukaan 95,4% kirjailijoista kerää vähemmän lainauksia kuin minä. Kirjani eivät siis katoakaan mustaan aukkoon, vaikka joskus siltä tuntuu.

Olen tässä kiitellyt laajasti kaikkia, enkä syyttä. Viimeiseksi säästin kiitokset rakkaille lukijoille ja kirjastoille. Ilman kirjastoja moni lukija ei olisi koskaan voinut lukea kirjojani. Ja te lukijat, kuinka teitä tosiaan voi olla noin paljon. Olette minulle tärkeitä. Teen parhaani, että tulevat kirjani yhä jaksaisivat kiinnostaa teitä. Te olette ostaneet minulle kirjoitusrauhaa, kiitän nöyrästi. Ja arvaan, että Jokisen Seppokin kiittää.

Finlandia-palkinnon nousu ja tuho?

(c) YLE Arkisto

Kirjallisuuden ja ylipäätään taiteen palkitseminen on aina ollut kuohuttava asia. Voiko kirjallisuutta mitata, jääkö lukijan aivopoimujen hiekkaan jokin merkki luetusta kirjasta? Mitä parempi kirja, sen syvemmällä jälki on ja sama jälki jää jokaisella lukijalla suunnilleen samaan kohtaan? Vaikka me tiedämme, että kovin tarkkaa ja syvällistä kirjojen arvottamista ei voida tehdä, se silti tehdään, vuodesta toiseen.

Finlandia-palkinto perustettiin vuonna 1984 Suomen Kirjasäätiön toimesta. Tämän alkuperäisen ns. kaunokirjallisen palkinnon rinnalle perustettiin 1989 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto ja 1997 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden vastaava palkinto. Alkujaan palkinnon tarkoitus oli nostaa kirjallisuus median valokeilaan, ja/eli lisätä kirjojen myyntiä. Palkinto jaettiin ensin mille tahansa kaunokirjalliselle teokselle, mutta jo 1993 huomattiin, että väärälle teokselle annettu palkinto ei ajanut asiaansa. Edes arvovaltainen hyvän kirjan leima ei vakuuttanut epäileviä lukijoita. Palkinnosta tuli ainoastaan romaanipalkinto. Kun runot, esseet ja aforismit saatiin kilpailusta pois, pudotettiin ehdokkaidenkin määrä kahdeksasta kuuteen. Edellinen pudotus ehdokasmäärässä kymmenestä kahdeksaan tehtiin 1990. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että uusilla säännöillä saadaan ehdokkaita kymmenessä vuodessa yhtä monta kun aiemmin saatiin kuudessa, eli valokeila on matkan varrella kaventunut huomattavasti.

Tietysti Suomen huomattavin kirjallisuuspalkinto on herättänyt huomiota niin lukijoissa kuin kirjailijoissakin. Kun kirjoja ostetaan joululahjaksi, on Finlandia-palkittu teos helppo valinta. Se on sertifioitu hyväksi ja sen löytää varmasti kirjakaupasta, kun työpäivän jälkeen ryntää tekemään ostoksia. Kirjailijalle palkinto on sekä rahallinen että henkinen helpotus. Se on tunnustus kaikista niistä vuosista, jotka kukin on uhrannut kirjoittamiseen. Et tehnyt töitä turhaan, kirjailija, sinun työlläsi on merkitystä. Kun kilpailu on kovaa, ehdokkuuskin on jo mittava meriitti, jota arvostetaan paljon.

Jos tarkastellaan palkinnon merkitystä kirjailijalle, on asiassa juuri nuo kaksi mainitsemaani puolta. Rahallinen puoli on merkittävä, varsinkin voittajalle. Monet ehdokkaaksi päässeet kirjat hyytyvät vaatimattomiin myynteihin, eikä kirjailija välttämättä näe tekijänpalkkiossa kuin muutamien tuhansien ekstran. Jos kirja ei ole myynyt kovin hyvin ennen ehdokkuutta, edes kaksinkertaistunut myynti ei tarkoita kuin 1000-2000 kappaleen lisäystä, jos sitäkään. Ehdokkuus on siis usein henkisesti suurempi juttu kuin taloudellisesti.

Voittajan kohdalla kaikki on toisin. Jos katsotaan hiukan tilastoja, niin voittajien sijoitukset myynnissä  ja myyntiluvut vuodesta 2010 vuoteen 2016 ovat seuraavat:
2010: 4. 53700 (Nenäpäivä)
2011: 3. 66100 (Hytti nro 6)
2012: 2. 100600 (Jää)
2013: 4. 45300 (Jokapäiväinen elämämme)
2014: 1. 73800 +  18. 2015, myyntiä vielä 11 700 (He eivät tiedä mitä tekevät)
2015: 3. 46000 (Oneiron)
2016: 5. 42812 (Akvarelleja Engelin kaupungista)

Edellä mainittujen kirjojen sijoitus lokakuun TOP10 myynneissä ennen julkistusta oli seuraava: Nenäpäivä (-), Hytti nro 6 (-), Jää(-), Jokapäiväinen elämämme (-), He eivät tiedä mitä tekevät (-), Oneiron (-), Akvarelleja Engelin kaupungista (-). Eli, mikään kirjoista ei ollut erityinen ostajien suosikki ennen palkinnon saamista. Silloin voidaan olettaa, että ennakko ja ehkä siihen pari tonnia päälle olisi ollut kirjan tuotto (nettona siis 3000-6000 euroa).

Rahallisesti palkinto on siis kirjailijalle todella kova juttu. Palkinto itsessään on 30 000 euroa. Kun kirjailija saa myydystä kirjasta nettona 3-4 euroa kappale, on myynnistä saatu varovaisesti arvioiden vähintään 130 000 euroa ja enimmillään 300 000 euroa vuodesta riippuen. 300 000 euroa on monelle ehdokkaalle se tulo, jonka he saavat yleensä sadasta romaanista. Lisäksi palkinto on avain käännösmarkkinoille, jossa voi olla paljonkin voitettavaa. Joten, kun diktaattori tekee päätöksensä, hänen vallassaan on myös suuri rahallinen ratkaisu ja kirjailijan taloudellinen tulevaisuus.

Mitä meille siis jää Finlandia-palkinnosta käteen? Jos tarkastellaan myyntilukuja, alkaa palkinnon arvostus myyntiin suhteutettuna olla hiukan laskussa muutamia piikkejä lukuun ottamatta. Palkinto selkeästi edistää myyntiä, voittajan osalta, mutta sekin vaikutus on hiipumaan päin. Lukijoiden luottamus hyvään valintaa on selvästi vähenemässä. Palkinnotta jääneille ehdokkaille valokeilan voimakkuus ei riitä, se on selvää. Lukijat ovat tyytyväisiä (vai ovatko?) saadessaan selkeän lahjakirjan, jonka voi ostaa ystävälleen joka vuosi saman brändin leimalla.

Henkisesti Finlandia-palkinto  aiheuttaa kirjailijakunnassa ahdistusta. Raadit vaihtuvat vuosittain, joten mitään yhteismitallisuutta on mahdotonta löytää ehdokasasettelussa. Monelle ansioituneelle tekijälle se, ettei ehdokkuutta tule vaikka vuodet vaihtuvat ja julkaistut romaanit saavat erittäin hyviä kritiikkejä, on tuskallista. Kirjailijan ammatti on yksinäistä puuhaa, jossa arvostus ja leimat tulevat ulkopuolelta. Vaikka palaute olisi muutoin loistavaa, on suurimman ja kauneimman palkinnon ehdokaslistoilta ulosjääminen aina henkisesti raskasta. Kirjailija pohtii, mikä hänessä tai teoksissa on vikana, kun joku muu kerää 4-6 ehdokkuutta ja hänelle ei suoda edes sitä yhtä. Käytännössä kahden esiraatilaisen miellyttäminen riittää ja kohtalon pyörä voi kääntyä arvaamattomaan suuntaan.

Onko Finlandia-palkinnon aika siis ohi? Onko konsepti kaluttu ja kannattaako tämä vaiva nähdä yhden teoksen myyntilukujen nostamiseksi? Kuten aina, kysymyksiä on aina enemmän kuin vastauksia. On hyvä, että vuosittain edes se yksi kirja nousee sieltä kumpujen yöstä ja  viisi muuta saa päänsilityksen. Mutta näin ajatellessamme emme laske mitään arvoa sille henkiselle tuholle, jonka palkinto mahdollisesti aiheuttaa kirjailijakunnassa. Toivonpilkahdus saa aina osattomaksi jääneen elämän näyttämään entistä synkemmältä. Toisaalta, meidän aikuisten ihmisten pitää vain kestää elämän kolhut, sillä ne ovat runsaat ja kovat joka tapauksessa.

Jos joku (hullu) herättäisi minut keskellä yötä ja kysyisi, onko Finlandia-palkinto tullut tässä muodossa tiensä päähän, vastaisin: kyllä. Miten sitä pitäisi uudistaa, on kokonaan toinen juttu. Sitä pohdintaa tehdään varmasti Suomen Kirjasäätiössä, jos palkinnon status myynnin edistäjänä jatkaa laskuaan.

Sitä odotellessa toivotan Juha Hurmeelle onnea jo etukäteen!

Niemi

Osta voittaja jo nyt!

 

Hirvittävä haaste kirjabloggareille!

Tuotantoa anno domini MMXVII

Uudistu, kirjailija! Näinhän sitä tavataan silloin tällöin huudella kriitikoiden toimesta. Ja kirjailijahan uudistuu, tai palaa vanhoja jälkiään pitkin takaisin, tai jopa eksyy harhapoluille. Kun yksi kriitikko kaipaa jotain ihmeellistä uutta ja kirjailija erehtyy toiveen toteuttamaan seuraavassa kirjassaan, toiveen esittänyt kriitikko ei kirjaa lue vaan sen lukee joku toinen, joka kaipaa taas jotain ihan muuta.  Niinpä kaikki tuo kirjailijan kehitysihanuus jää monesti huomaamatta, sillä harva (jos kukaan), kriitikko arvostelee kirjailijan erityylisiä kirjoja. Dekkareita arvostelee X, tieteiskirjoja Y, kovaa kaunoa Z ja lastenkirjoja, noh, yleensä ei kukaan. Mitään kokonaiskuvaa ei oikeasti synny, paitsi ehkä post mortem.

Haluaako kirjailija tietää, miltä samasta lukijasta vaikuttavat eri tyylilajin kirjat? Haluaa, sillä sehän olisi pirun mielenkiintoista! Onko kirjailijalla muka se oma ääni, joka väräjää teoksesta toiseen, tai peräti sielu? Ja juuri siksi esitän tässä nyt nöyrän haasteen, johon toivon muutaman iki-ihanan kirjabloggarin tarttuvan. Miltä vaikuttavat samoin silmin luetut eri tyylilajin kirjat? Onko niissä jokin yhteinen punainen lanka vai ei? Jotain omaäänistä, uutta, lainattua, vanhaa ja sinistä? Tahtoo tietää, joten, tässä se on:

HAASTE  (#luekoskinen2017)
Lue JP Koskisen vuonna 2017 julkaistu tuotanto ja kerro mielipiteesi. Onko vahvuuksia, heikkouksia, jotakin yhdistävää tekijää, jotain muuta metkaa, jota huomasit? Pitääkö kaverin ihan oikeasti luopua jostakin ja keskittyä johonkin? Saatavilla on kuusi eri teosta, jotka saa toki lukea/kuunnella kaikki tai poimia yhden joka korista:

Kori 1 – Dekkarit: 

– Maaliskuun mustat varjot (kirja, e-kirja)
– Ruosteinen sankari (äänikirja, StoryTel)

Kori 2 – Kaunokirjat:
– Kannibaalien keittokirja (kirja, e-kirja)

Kori 3 – Lasten- ja nuortenkirjat:

– Salaperäinen sirkus (kirja, e-kirja)
– Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon (kirja)
– Benjamin Hawk – myrsky nousee (kirja, e-kirja)

Kaikki kirjat löytyvät ainakin kirjastosta, paitsi tuo Ruosteinen sankari, sillä sitä ei ole painettuna. Kuunnelma Töissä täällä olisi ollut mukava lisä tähän, mutta sitä ei ikävä kyllä ole enää saatavilla. Minimissään tästä tuskasta pääsee siis lukemalla kolme kirjaa, työn sankari voi kiskoa koko sixpackin!

En kyllä osaa yhtään arvailla, kiinnostaako tämä ketään, mutta ei voi tietää, jos ei kysy. Vastaavaa ei ole kukaan kriitikko koskaan tehnyt (koska X,Y,Z) ja siksipä tämä on todella kiinnostava koe. Laitan tähän vielä muutamia suoria haasteita, älkää pahastuko niistä. Teidät on valittu, koska olette lievästi (ehkä mielenhäiriössä) olleet kiinnostuneet tästä kokeesta tai olette muutoin arvostelleet kirjojani lähiaikoina. Voitte jakaa tätä ilosanomaa eteenpäin, sillä haastehan on avoin, siihen saa tarttua (tai jättää tarttumatta) kuka vain! Kiitos!

Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kujerruksia
Lukupino
Yöpöydän kirjat
Kirjakaapin kummitus