Minä ja lasten- ja nuortenkirjallisuus

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Kävin tässä taannoin Jyväskylässä puhumassa lanukirjallisuuden tiimoilta Vanhan Kirjan Talvessa Olipa kerran -osiossa. Tilaisuus oli mainio ja siellä puhuttiin kirjallisuudesta laajasti ja viisaastikin.  Yhteenvetoa en tähän tee, sillä mainio yhteenveto löytyy jo täältä.

Omalta osaltani tilaisuus oli mukava, sillä aika harvoin olen liikkeellä näiden nuorimmaisteni kanssa. Kun nyt kuitenkin olen monella uralla operoiva kirjailija, se tekemäni aikuisten kauno ja dekkarit ovat kuitenkin aina olleet median silmissä kiinnostavampia. Paljonhan tuskitellaan lasten lukemista, mutta ei niitä lukemista innostavia kirjoja ja niiden tekijöitä juurikaan esitellä.  Näkyvyys on suurin kiinnostusta herättävä seikka, näin se vaan on.  Ihminen himoitsee sitä, minkä hän voi nähdä.

benjamin

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Minulta kysyttiin, miten kirjoittaminen eroaa, kun hypätään aikuistenkirjoista nuorisoon. Se oli erittäin hyvä kysymys ja pohdin sitä itsekkäästi vain omien sisimpien tuntojeni kautta.  Välitön ajatus oli, että nuorille kirjoittaessa ei tarvitse pää punaisena miettiä toden ja fiktion rajaa. Jos tarina vaatii arkitodellisuuden rajojen venytystä, nuorempi lukijakaarti sulattaa sen, jos se sopii kirjan maailmaan ja logiikkaan. Aikuiset ovat luutuneet, ikävä kyllä, ja lukevat nykyään fiktiotakin melkein kuin tietokirjaa. Fiktiivinen teos ei kuitenkaan ole valokuva todellisuudesta, vaan taiteilijan näkemys todellisuudesta omin värein maalattuna.

hullohekla_print

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Yksi huomio oli vanha ja tuttu. Lukijakuntani on fragmentoitunut, mikä on tietysti myös hyvin ymmärrettävää. Osalle kuulijoista tuli yllätyksenä näinkin laaja (kröhöm) lanutuotanto. He olivat kyllä lukeneet romaanejani, mutta tätä puolta he eivät minusta tienneet. Sama päti kyllä myös toiseen suuntaan. Joillekin nuorisolle suunnatut kirjani olivat tuttuja, mutta romaanit tuntemattomampia. Ja sekin on ihan ymmärrettävää, sillä eihän näistä asioista puhuta juuri koskaan samassa yhteydessä. Vain omilla kirjamessuillani koko skaala on ollut nähtävillä.

Hullokansi_web

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Mukava huomio, vaikka ei suinkaan enää yllättävä, oli keskustelun taso. Juuli Niemi otti esiin monta hyvää pointtia kirjoittamisesta ja Salla Simukan huonoin puolihan on se, että hän on aina loistava. Miettikääpä sitten niitä Sallan hyviä puolia. Katri Alatalon vetämässä paneelissa saimme hyvin summattua paljon oleellisia asioita ja koska yleisökin jaksoi kysyä ja kuunnella, keskustelun oli pakko olla kiinnostava, tai tuoleissa oli liimaa. Puhetta kuitenkin piisasi lähes kolme tuntia, joten ei sellaista aikaa kukaan vastentahtoisesti istu hyvälläkään penkillä.

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Matkan aikana tajusin hyvin, että tietoisuuden lisääminen tässä kaoottisessa maailmassa on aika vaikeaa. Moni kyseli kirjoistani ja vaikka aina kuvittelen, että olen sauhunnut niistä liikaakin, olen ollut väärässä. Jatkuvasti löytyy uusia lukijoita, mistä tietenkin olen kiitollinen. Heille kymmenenkin vuotta vanhat kirjat ovat uusia, tietysti, koska eivät he ole tienneet niiden olemassaolosta yhtään mitään. Kun sitten näiltä lukijoilta tulee hyvää palautetta, tekee mieli melkein ruoskia itseään. Miksi en ole kertonut kaikille, että minulta on ilmestynyt kirja, josta ihmiset tykkäävät? Miksi, oi miksi?

Lumottu

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Mainostamisen ja tyrkyttämisen välisen raja-aidan hahmottaminen on varmasti monelle muullekin vaikeaa. Inhoan tyrkyttämistä, rakastan lempeää mainostamista. Mutta aika on osoittanut, että se, mitä olen luullut tyrkyttämiseksi, on teholtaan ollut lähinnä kainoa mainostamista. Lempeä mainostamiseni on ollut yhtä huomiota herättävää kuin mykkien kuoron konsertti pimeässä tyhjiössä. Välillä tuntuu siltä, että olen pettänyt lukijat salaamalla tekemisiäni. Hirvittävää on ollut vastata joissakin esiintymisissä uuden kirjan ilmestymistä koskevaan kysymykseen, että se on ilmestynyt puoli vuotta sitten ja jos pidät kiirettä, ehdit saada alelaarista viimeisen kappaleen.

 

6901

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Suomessa on tapana, että kirjat ostetaan, niitä ei siis myydä.  Näiden kahden tapahtuman ero on siinä, että ostava asiakas hakee sen, mistä hän jo tietää ja painuu ostoksensa kanssa ovesta ulos sivuilleen vilkuilematta. Myynti on taas sitä, että myyjät kertovat asiakkaalle uusista tuotteista ja saavat hänet ostamaan ne. Hienosti sanottuna ostotapahtuma on myyjän kannalta passiivinen ja myyntitapahtuma aktiivinen. Kun näin pieni kirjailija (188 cm, 80kg) ei voi panostaa näkyvyyteen, joka lisää ostamista, olisi oltava aktiivisempi myyjä.  Ja tämän kerrottuani älyätte, miksi tässä postauksessa vilisee kirjankansia. On se vaan ärsyttävä,  se JiiPee.

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

 

hallava kansi

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Lukematta paskaa: kirjallisuutemme uudistavat teesit

Aika harvoin (enää) jaksan kimmastua mistään. Ihmiset puhuva mitä sylki suuhun tuo ja se kaikille sallittakoon. Kukaan meistä ei tiedä kaikesta kaikkea ja aika usea ei tiedä mistään mitään. Jos rakastaa omia oivalluksiaan, niistä on vaikea päästää irti, vaikka ne alkaisivat mädätä käsiin.

Tuolla ihanaisessa twitterissä törmäsin Särön jakamaan haastatteluun, jossa Stefan Moster kertoo kaiken suomalaisista kirjailijoista, heidän tavastaan työskennellä, elää ja kuolla. Kiinnitin Mosterin iloisiin lausuntoihin huomiota jo 2006, kun Moster oli Finlandia-palkinnon esiraadissa. Hän raadin puheenjohtajana sanoi mm. näin:
Joko on niin että suomalaisten kirjailijoiden keskuudessa on todella vähän intellektuelleja – tai sitten intellektuellit naamioituvat silloin kun kirjoittavat romaaneja, koska eivät ilkeä näyttää kasvojaan.”  

”Joko on niin, että kustantajat eivät aina haasta kirjailijoita tarpeeksi. Tai sitten jotkut kirjailijat eivät suostu työlääseen, parhaaseen muotoon johtavaan prosessiin, jossa kyseenalaistetaan omia ratkaisuja.”

Sellaista oli hurjana vuonna 2006. Suomalaiselle kaunokirjallisuudelle tuli raadilta piiskaa Mosterin suulla. Nyt nuo jylhät ajatukset ovat kypsyneet lisää vuosikymmenen verran ja alkaa olla selvää, että vuoden 2006 raadin syvämietteinen filosofia oli Mosterin ikiomaa tajunnanvirtaa. Tuossa tuoreessa haastattelussa hän lausuu tutusti näin:
Kustannustoimittajatkaan eivät näytä haastavan kirjailijoita riittävästi: liian usein teokset ovat kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia.”

Vuonna 2006, jolloin kirjallisuutemme toki oli vielä lapsenkengissä, tuo väite varmasti pitikin paikkansa. Aleksis Kivi oli juuri saatu hautaan ja pesimme vasta käsiämme lapioimisen jäljiltä. Moster oli raatilaisena tietenkin lukenut kaikki sinä vuonna julkaistut romaanit ja kirjallisuutemme tuskallinen tila vei häneltä yöunet.  Sen jälkeen hän on sinnikkäästi jatkanut luku-urakkaansa ja huomannut, ettei homma ole muuttunut miksikään. Kustantajat eivät vaan haasta kirjailijoita riittävästi, kirjat ovat huonoja, ah, niin perin huonoja.

Moster esittää haastattelussaan joukon väitteitä, joita hän ei perustele millään lailla. Hänellä on varmasti runsaasti mehevää taustatietoa, jota hän ei viitsi rahvaalle paljastaa, mutta tässä on osa ajatushautomossa kiteytyneistä timanteista:
1) Suomalainen kirjailija loukkaantuu kyseenalaistamisesta
2) Suomessa ei kirjailijoita haasteta keskusteluissa tarpeeksi
3) Kirjallisuuskritiikki on Suomessa usein kilttiä ja mitäänsanomatonta
4) Kustannustoimittajat eivät haasta kirjailijoita
5) Suomalaiset teokset ovat usein kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia
6) Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa
7) Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee (naisten)lehtien kanteen
8) Kirjailijana Suomessa on helppo päästä kolumnistiksi
9) Suomessa kirjailijat ovat hemmoteltuja hienon apurahajärjestelmän takia
10) Suomessa vapaaksi kirjailijaksi ryhdytään laskien apurahojen varaan
11) Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä

Tuossa on jo tuhti kasa tuubaa, joka verhotaan ihanan passiivin taakse. Rankka yleistäminen on tyhmyyden yksi muoto. On aika laiskaa aivotyötä niputtaa kaikki suomalaiset kirjailijat, kriitikot ja kustantajat samaan nippuun, vaikka käytettävissä oleva järjen köysi olisikin lyhyt. Tämä ilmaus on tietenkin symbolinen, kielellinen leikittely, ei muuta. Paljon on Moster varmasti lukenut ja tutkinut, mutta tuskin nyt kuitenkaan ihan niin paljon, että tietäisi kirjallisuutemme koko kuvan ihan oletusarvoisesti.

Perataan tätä kasaa nyt vähän, hyvän pelihuumorin hengessä.  Katsotaanpa vaikka tuota ensimmäistä väitettä, sehän pitää paikkansa! Minä loukkaannuin tästä artikkelista ja loukkaannun varmasti, jos kyseenalaistatte rakenteen romaanissa Ystäväni Rasputin tai tematiikan Luciferin oppipojissa. Olen suomalainen kirjailija. MOT. Stefan johtaa siis 1-0.  Entäpä tämä toinen väite, Suomessa ei kirjailijoita haasteta keskusteluissa tarpeeksi. Kyllä kuule haastetaan. Viimeksi Jyväskylässä tultiin keskustelemaan ihmisten ystävistä ja samaan kyytiä haastamaan riitaa, pitkä tukka ei kuulu miehille, johan sen Paavalikin sanoo. Olen myös kuullut huhuja, että jossakin Kirja vieköön -tapahtumassa kysellään kiperiä. Tilanne on 1-1.

Entä onko meidän kirjallisuuskritiikki kilttiä ja mitäänsanomatonta, kuten kolmas väite julistaa? Ei kyllä ole Pekka Jäntin Matriarkasta leipoma heitto kiltti:

Suomalaiset ovat masokistinen kansa, ja sen takia meidän on muita helpompaa ottaa vastaan väkisin väännettyjä taidetimantteja.

Tai Kai Hirvasnoron luonnehdinta Tulivuoresta:

Vares-kirjojen suosiota en vaan ymmärrä. Jännitystä Tulivuoressa on kahden kiperän tilanteen verran, joista Vares selviää ”kuin ihmeen kaupalla”. Etsivän työtä Vares ei harjoita käytännössä ollenkaan. Huumori on typerää.”

Syvempään analyysiin ei ole syytä. Kaksi on monta, eikä joku miinus monta ole usein. Tilanne on nyt 1-2, sori vaan. Neljäs väite kustannustoimittajien haastamattomuudesta on suoralta kädeltä kukkua. Minut on haastettu monta kertaa hiomaan tekstiä ja Sofi Oksasen kustantaja haastoi peräti oikeuteen. Kamppailu on tilanteessa 1-3, haastava juttu.

Viidenteen väitteeseen sanon vain, että lukekaa vaikka Rimmistä tai Lindstediä, tai Sinikka Vuolan Replika. Ei onnistu ajatuksen katkeamatta ruuhkabussissa. Noh, usein, mikä nyt sitten on usein? Taas ollaan epämääräisyyden äärellä, kyllä kolumnin kirjoittajan pitäisi haastaa itsensä tarkempaan ilmaisuun. Mutta tuskin suomalainen sortuu lepsuuteen yhtään sen useammin kuin ulkomaiset kollegat, joten en niele tätä. Tulostaulussa on lukemat 1-4, tutkikoot tarkemmin ne, joilla on enemmän kolumnirahaa. Kuudes väite siitä, että Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa, on aika hankala todistettava. Olemme minimaalisella kielialueella operoivia introvertteja, joten en oikein sisäistä tätä noin absoluuttisena väitteenä. Missään maapallon kolkassa ei siis kirjailijan asema ole niin hyvä kuin Suomessa? Tuskin olemme huonoimmassa neljänneksessä mutta emme kyllä asemamme puolesta ole varmasti myöskään ihan kärjessä. En ole tutkinut asiaa kaikissa Suomen tunnustamissa 195 valtiossa, kuten Moster. Menköön tämä tasan, ei anneta pistettä kummallekaan.

Seitsemäs väite on taas ihan dadaa. Kuvahaun tulos haulle j k rowling magazineKirjailijat irvistelevät lehtien kansissa ympäri maapalloa, vaaka kallistuu lukemiin 1-5. Kahdeksas väite on sekin ihan kuraa. Pari vuotta sitten, kun rahat olivat tiukalla, hain toista kolumnistin paikkaa kolmestakymmenestä eri lehdestä. En saanut yhtään paikkaa, ainoastaan viisitoista lupausta palata asiaan. Kukaan ei palannut. Syytöstaakka on lukemissa1-6. Ja en nyt tässä mieti, miksi se olisi kauhea rikos, jos kirjailijat pääsisivät helposti kolumnisteiksi? Kai se on, piruko tästä lainsäädännöstä EU-aikana tietää.

Suomessa kirjailijat ovat hemmoteltuja apurahoilla, julistaa yhdeksäs teesi. Osa voi olla, mutta koska näissä jutuissa yksi edustaa kaikkia, niin ei todellakaan pidä paikkaansa. Tuskin se, ettei saa apurahaa, on hemmottelua. Kannattaa kahlata somea silloin, kun hylsykirjeitä jaetaan. Apurahoitta jääneet sanovat 1-7, ja pitäkää tunkkinne. Kymmenes ulvahdus väittää, että Suomessa ryhdytään vapaaksi kirjailijaksi apurahoihin luottaen? Siis pelkästään apurahoihin luottaen? En tunne ketään, jolla usko apurahoitukseen on ollut ihan noin vahva. Itsekin ryhdyin vapaaksi (huomatkaa kielellisesti vaatimaton ilmaus) vasta, kun kirjoilla saatava tulo alkoi ylittää kipurajan. Mutta tämä jäi kyllä kaivelemaan, olenhan apurahalla, joten piste kotijoukkueelle ja tilanne on 2-7.  Moster on kuitenkin tehnyt laajan haastattelukiertueen vapaiden kirjailijoiden parissa, he ovat asian salaisissa istunnoissa paljastaneet.

Yhdestoista väite on ehkä se suurin lukematta paskaa -täysosuma. Suomalainen kirjallisuus ei ole vain itkuproosaa. Dekkarit ovat usein turhankin ajankohtaisia. Nuortenkirjamme ovat ajassa ja sen ilmiöissä kiinni kuin takiainen villakoirassa. Jos haluan tietää ajan ilmiöistä, luen Siri Kolun tai Salla Simukan uusimman kirjan. Mitään järjestelmällistä väistelyä en ole nähnyt. 2-10 ja ei todellakaan mennä katsomaan videolta, tuliko maali vai ei.

Maria Carolen postaus Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun  on paljon parempaa luettavaa kuin tämä. Minulla on kynä tylsynyt kaiken hemmottelun keskellä, kun kustantajatkaan eivät haasta minua ja kriitikot ovat minulle kilttejä. En jaksa, enkä ehdi, ajatella enempää, sillä täytyy kiirehtiä MeNaisten kansikuvauksiin, kirjoittamaan kahdeksan kolumnia ja väistelemään ajankohtaisia ilmiöitä. Se on rankkaa puuhaa se!

Riemu, jota ei mikään haalista

Karisto : Salaperäinen sirkus : 9789512362462

Klikkaa ja tutustu uutuuteen!

Vaikka kirja-alan vesilasi usein läikkyy ja hiukan loiskahtelee, perusasiat pysyvät. Kirjailija kirjoittaa ja kustantaja kustantaa. Kun tämän loistavan yhteistyön tuloksena kirja on kovissa kansissa, aukenee uudelle tarinalle koko avara maailma.

Kirjan ilmestymisen nostattama ilo ei ole minulla näinä vuosina laimentunut tippaakaan. Vaikka uraa on takana vuosissa ja teoksissa mitattuna melkoisesti, uusi kirja on aina uusi kirja! Kun ne tekijänkappaleet kuoriutuvat pahvilaatikosta kannet kiiltäen ja sivut vielä tuoreina rahisten, sydäntä lämmittää oudosti. Tästäkin tuli valmis työ, ideasta, joka leijui jossakin korvien välissä ja sai lopulta hahmon. Ja kun lukijat vielä saavat käsiinsä samaisen kirjan ja mukavaa palautetta alkaa saapua, kirja on totisesti herännyt  eloon.

Kaltaiselleni moniottelijalle on tarjolla iloa monella eli pelikentällä. Lasten- ja nuortenkirjojen tekeminen on hauskaa omalla tavallaan, sillä lapsukaiset eivät kuvia kumartele. Kun he tykkäävät kirjasta, he lukevat sen kymmenen kertaa ja kehuvat sitä, vaikka joku suurempi guru sanoisi, ettei tarinan substanssi riitä perustelmaan peripetiaa. Nuoret ovat viimeinen villi lukijalauma, joka uskaltaa lukea ja sanoa mielipiteensä vilkuilematta jatkuvasti olkansa yli peläten, mitä muut sanovat.

Salaperäinen sirkus liikkuu jälleen Jonin, Liisan ja Samin maailmassa. Näitä veijareita on välillä oikein ikävä, sillä he ovat todellakin heränneet eloon ja seikkailevat jo ilman lupaani. Häpeäkseni on pakko myöntää, että tätä uutta kirjaa viimeistellessäni purskahdin välillä nauruun, kun eräs kirjan henkilöistä on aivan mahdoton vääräleuka. Omalle tekstille nauraminen on aina vakavasti otettavalle kirjailijalle suuri synti, mutta näin vain pääsi käymään. Saattaa olla, että lukijat sortuvat samaan, siltä vahvasti näyttää.

Olen siis hiukan häpeällisenkin tyytyväinen tähän uuteen kirjaan. Ja ehkä vähän ylpeäkin, että jälleen uusi kirja aloittaa taipaleensa maailman tuulissa. Toivon lujasti, että joku nuori, jolla on ollut rankka päivä, tarttuu illalla tähän kirjaan ja pääsee tarinan avulla irti murheistaan. Jos sieltä huoneen oven takaa kuuluu muutama nauruntyrskähdys, täällä kyllä ollaan erittäin iloisia.

 

 

Kirja-ala sairastaa, häntä hellikäämme

Bigini

OSTA RUNOUTTA!

Paljon on taas ollut puhetta suomalaisen kirjallisuuden kaupallisesta tilasta. Taiteessa kaupallisuus ei kiinnosta ketään kakkakikkareen vertaa, ellei se syö pohjaa taiteen monimuotoisuudelta. Antti Majander toteaa Helsingin Sanomissa, että: Runous on siivottu pois kevään kustannusohjelmista – onko tappolistalla seuraavaksi proosa?” Kustantajat, nuo kirotut paskiaiset, ovat siis jo tappaneet runouden.

Olen ollut tekemisissä aika monen kustantajan kanssa, ja läpeensä pahaa kirjallisuuden hirttäjää en ole vielä tavannut. Innokkaimmat pilvilinnan rakentajat ovat kuitenkin usein joutuneet reivaamaan kurssiaan, ettei liikelaiva ole ajautunut siihen kuuluisaan kurssiin, konkurssiin. Onhan kustantajissakin kaikenlaista hiihtäjää, mutta harvoin kukaan nyt ehdoin tahdoin itseään ampuu jalkaan. No, jotkut kyllä, mutta ei puhuta heistä.

Kustantaminen on likaista liiketoimintaa. Jos ja kun kirjat eivät myy, niiden kustantaminen ei kannata. Mitä vähemmän kirjoja myydään, sitä vähemmän löytyy myös bestsellereitä, joilla voidaan kattaa kaupallisesti kannattamattomien kirjojen kustantaminen. Suomessa runoutta ovat tukeneet Ilkka Remes, Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo enemmän kuin koko muu kulttuuriväki yhteensä.

Kannattaa myös hiukan vilkaista peruutuspeiliin ja tuumia, miksi painokset pienenevät ja myynti putoaa kipurajan alle. Suomessa oli vielä vuonna 1960 peräti 4007 kirjastoa. 2015 niistä oli jäljellä 765. Wanhat kollegat muistelivat, että ennen kirjasta kuin kirjasta otettiin 3000 kappaleen painos, koska kirjastoihin meni kirjoja 1000-1500 kappaletta. Totta vai tarua, en tiedä, mutta se on ainakin totta, että kirjastojen määrä on romahtanut. Jossakin sekin tuntuu, että yli 80% kirjastoista on kadonnut. Kymmenen kirjastoa saattoi ostaa kukin yhden kappaleen jotakin marginaalista kirjaa, mutta yksi kirjasto ei kyllä osta sitä samaa kirjaa kymmentä kappaletta.

Kirjakauppojen kriisistä ollaan puhuttu jo niin paljon, ettei pirukaan jaksa jauhaa siitä enempää. Sanotaan nyt kuitenkin se, että 2008 kirjakauppoja oli 279 kappaletta ja 2015 enää 179, eli seitsemässä vuodessa noin 35% katosi taivaan tuuliin. Vaikka kirjakaupassa myydäänkin nykyään kaikkea sontaa kirjojen lisäksi, on niiden kmyyntikanavairjavalikoima taatusti laajempi kuin markettien. Ja katso, vuodesta 1997 kirjamyynti kirjakaupoista oli markkinasta vielä 37% kun marketeista meni 10% kirjoista. 2014 kirjakaupoista myytiin 27% kakusta ja marketeista 22%. Kehityksen suuntaa voitte ihan itse tuumia tuosta kuvasta. Onko marketissa runohylly?

Suomalainen kirjallisuus on aina uhanalainen laji. Musiikkimme on jo syntyessään kansainvälistä, samoin kuvataide, mutta mitäpä jenkki ymmärtää kirjallisista pupelluksistamme ilman käännöstä. Siksi meidän pitää vähillä voimillamme vaalia sitä vähää, mitä kirjallisuudesta on jäljellä.

Rahaa tarvitaan, niinpä niin! Ja tähän voi kukin jo huutaa, että mikä ei myy, sitä ei kaivata, menkää oikeisiin töihin. Vaan kulttuuri ilman omaa kieltä ja kirjallisuutta on kuin alkoholiton olut, onhan se olevinaan olutta mutta limua se on, sori vaan. Kuinka sitten saamme kaupalliselta tappolistalta pois proosan ja voimme herättää runoudenkin kuolleista? Kirjoja on yksinkertaisesti saatava myytyä enemmän, ei niitä muutoin paina mikään kustantamo.

En usko, että voimme mitenkään uudelleen rakentaa mahtavaa kirjastokoneistoa, jonka turvin moni kirja sitkutteli kannattavaksi. Myyntikanavien muutos on kapitalistisen evoluution tulos, sille ei edes ukko ylijumala voi mitään. Miten siis elvyttää vähälevikkisten kirjojen myyntiä? Pitäisikö valtion tukea suoraan kustantamoita, jotka julkaisevat vähälevikkistä kirjallisuutta, sillä siellä ne päätökset julkaisuista lopulta tehdään.

Jos olisin kunnallisvaaliehdokas, väittäisin tietäväni varmat ratkaisut tähänkin ongelmaan. Koska en ole, listaan neljä ajatusta, joita kukin voi vapaasti makustella.

  1. Ostakaa kirjoja! Jos olet huolestunut runouden kuihtumisesta, osta runokirja kerran kuussa.
  2. Yrityksille kirjahankinnat verovähennyskelpoisiksi. Ai että 1325 meidän äitiä Saarioisilla ilahtuu, kun saa firmalta joululahjaksi kirjan!
  3. Lainaa edes se kirja! Kirjasto tekee hankintoja myös kysynnän mukaan. Jos jotakin kirjaa lainaava yleisö kaipaa, kyllä kirjasto sen ostaa.
  4. Uuden kirjan hintaa alaspäin. ALV% pudotetaan nollaan ja koko myyntiketju tarkistaa marginaalinsa.

    Nythän käy karkeasti ottaen näin, jos uusi kirja maksaa lähtökohtaisesti 30 euroa (myyntihinta on keskimäärin 90% tuosta eli 27 euroa):
    alennus: 3 euroa
    valtio saa: 2,7 euroa
    kirjakauppa saa: 9,3 euroa
    kustantaja saa: 15 euroa
    josta
    tuotantoon menee: 5 euroa
    markkinointiin menee: 1,5 euroa
    logistiikkaan menee: 1,05 euroa
    yleiskuluihin ja voittoon menee: 3,75 euroa
    ja kirjailija saa: 3,70 euroa

Jos nyt pitää arvata, kohdat kaksi ja neljä voisivat tuoda uusia lukijoita, kohdat yksi ja kolme ovat vain meidän kirjallisuuskuplassa lilluvien omaa puuhastelua. Mutta olen varma, että pian joku keksii oikeasti jonkin nerokkaan, huomattavasti paremman tavan jakaa kirjallisuuden ilosanomaa suurille massoille. Sitä odotellessa!

Vuoden 2016 myydyimmät kirjat!

Kiirastuli

Klikkaa ja tutustu!

Kukapa ei rakastaisi tilastoja! Vuoden 2016 myydyimmät kirjat ovat taas tiedossa ja niistä voi  kukin päätellä kaikenlaista kivaa. Viisi myydyintä kotimaista kaunokirjaa löytyvät tuosta vasemmalta. Jos tilastoihin on luottamista, teillä monella ne ovat jo omassa hyllyssä.

Sikäli mikäli kun nyt kuulin oikein, kirjojen kokonaismyynti oli hiukan laskenut. Kirja-alahan on teuronut pitkään lamassa ja syitä on haettu milloin mistäkin, kuun asennosta aina paperirahan pahaan hajuun. Totuutta ei varmaan tiedä kukaan, sillä tuskinpa tautiin edes on yhtä helppoa syytä.  Tosin Harry Potter osoitti taas, että tarina kiinnostaa yhä, jos tarina on kiinnostava.

Mielensäpahoittajan hiihtokirja

Klikkaa ja tutustu!

Tilastoista löytyy kaunokirjojen osalta ainakin yksi huomio, josta ehkä voi päätellä jotakin, ehkä ei. Jos kaunokirjallisuuden myynti on jatkanut hienoista laskuaan, on hiukan yllättävää, että TOP20 kirjojen yhteenlaskettu kappalemyynti on viime vuoteen verrattuna noussut! Alla oleva käppyrä kuvaa kärjen myyntiä vuodesta 2000 lähtien ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006 kärjentop20-2016 kokonaismyynti on selkeästi nousussa. Jos ja kun kaikkien kaunokirjojen myyntimäärä laski, niin tämähän kertoo vain ja ainoastaan polarisaatiosta, eli ne harvemmat ostot keskittyvät yhä harvempiin kirjoihin.

Juurihoito

Klikkaa ja tutustu!

Onko se mielenkiintoista? Ehkä. Jos nyt rohkeasti oletamme, että jonkinlaista tihentymää on havaittavissa, niin mistä se voi johtua? Onko juuri ne kirjat, joita mainostetaan eniten, nousseet nyt TOP20 joukkoon? Onko juuri nuo kirjat olleet parhaiten esillä kirjakaupoissa ja marketeissa? Mainoslehdyköissä, televisiospoteissa ja kadunvarsimainoksissa?

 

 

Matriarkka

Klikkaa ja tutustu!

Vaikea sanoa mitään varmaa, näitä asioita pitäisi tutkia kunnolla eikä huudella tuuleen, kuten minä aina teen. Tervon mainokset toki löivät silmille, niihin Otava oli panostanut rankalla kädellä. Mutta onhan tuossa TOP5 näkyvissä jo jotakin. Remes on kestosuosikki ja hänestä on tullut Päätalon kuoltua se mies, joka tekee isälle lahjakirjan. Kokemuksesta tiedän, että kun on kerran löytänyt  hyvän lahjakirjan, siitä ei luovuta ja sillä hyvä. Kyrö, Nousiainen ja Tervo ovat TV:stä tuttuja, joten ostajalle olisi pitänyt ainakin nimi jäädä mieleen.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Klikkaa ja tutustu!

Jukka Viikilä voitti Finlandia-palkinnon, joten sijoitus TOP5:een oli vähintä, mitä kirjalta saattoi odottaa. Finkkuhan ostetaan myös joululahjaksi moneen kotiin, jossa keittiönpöytä keikkaa tai sohvasta on jalka poikki. Noh, kyllä niitä luettavaksikin menee, älkää nyt hikeentykö. Mutta joka tapauksessa aika varmoilla linjoilla tässä on edetty terävimmän kärjen suhteen. Pitäisikö siitä olla huolissaan?

Toisena seikkana tarkastelin huviini kustantamoiden menestystä TOP20 suhteen vuodesta 2000 vuoteen 2016. Kaksi giganttiahan ovat näillä listoilla lyöneet tunnetusti yhteen, Otava ja WSOY. Aikojen saatossa vaaka on kallistunut vahvasti Otavan suuntaan. Alla olevassa kuvassa sinnittelee Tammi kolmantena, mutta aika tasavahva sen kanssa on ollut Gummerus, joka tästä kuvasta puuttuu vain selkeyden vuoksi.kustantamot

Kuten kuvasta voi päätellä, Södikka on ollut pelissä hyvin mukana vuoteen 2004 asti ja vielä 2008 on sapelit kalisseet, mutta sen jälkeen Otava on näyttänyt Korkeavuorenkadun jättiläiselle Uudenmaankadun perävaloja. Tähänkin on varmasti monta syytä, kuten ehkä Suomalaisen kirjakaupan siirtyminen Otavan haltuun. Se tapahtui 2011, joten ihan kokonaan sekään ei selitä tuota eron alkua, mutta selittää varmasti osaltaan sen vahvistumisen. Joka tapauksessa TOP20:een vuosina 2000- 2016 päätyneestä 340 kirjasta  Otava, Tammi, WSOY ja Gummerus ovat kustantaneet 300, eli 88%. Mieti siis, esikoinen, mihin pumaskaasi tarjoat.

Jos nyt siis joku onneton kirjailija haluaa tunkea kirjamyynnin kärkeen, löytyy siihen pari hyvää tapaa.
A) kirjoita se hyvä kirja jaada jaada jaada, tämä on nyt tätä pakkopullaa sanoa tämä, ettei kukaan pahastu.
B) hanki kirjallesi joku noista neljästä kustantajasta.
C) pidä huoli, että naamasi näkyy televisiossa.
D) voita Finlandia-palkinto.
E) kun Remes lopettaa ja ojentaa Päätalo-kapulan eteenpäin, ota se vastaan.

Helppoa, eikö totta? Noh, ei tätä pidä ottaa liian vakavasti. Jos tosissaan haaveillaan kokonaiskirjamyynnin noususta, niin se vaatisi laajemman kirja- ja kirjailijajoukon näkymistä mainoksissa, mediassa ja kirjakaupoissa. Sitä nuo tilastotkin alkavat nyt vihjata, jos kokonaismyynti laskee mutta kärjen nousee. Ei tämä ala millään fb-sivuilla ja somenostoilla elvy. Eikä edes tällä saamarin blogiin postaamisella! Hitto!

Onko kansalla muka valtaa?

100vUpea juhlavuotemme on nyt alkamassa, Suomi täyttää pyöreät 100 vuotta. Vaikka Suomea ei synnytetty aivan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kolmijalkaan vannoen, pienten nikottelujen jälkeen saatiin kasaan aika hyvä valtio. Demokratiamme on ollut suhteellisen lahjomatonta ja omien etujen lisäksi on yritetty kasvattaa myös yhteistä hyvää. 1970-luvun jälkeen olemme malttaneet valita presidentitkin, kuten sivistysvaltiossa on tapana, äänestämällä.

Valtio rakentaa itseään aina kansalaisten varoilla, jotka kerätään verottamalla kansalaisten ansio- ja pääomatuloja, kaupankäyntiä, varainsiirtoa, varallisuutta ja kaikkea mahdollista ja usein jopa mahdotonta. Kerätyillä varoilla valtio hoitaa turvallisuustehtäviä suojaten kansaa ulkoiselta viholliselta sekä turvaten kansalaisten omaisuutta ja terveyttä rikollisia ja pahantekijöitä vastaan. Hyvinvointivaltiossa, jollaiseksi Suomikin hiljalleen rakennettiin, valtio turvaa myös sosiaalisesti heikompiosaisten elämää, takaa kaikille kohtuuhintaisen terveydenhuollon sekä koulutuksen, ylläpitää sivistystä erilaisten taidelaitosten muodossa sekä huolehtii maan liikenneverkosta. Tehtäviä on ollut monia ja ne ovat aikojen kuluessa vaihdelleet.

Suomi on lihonut elämänsä aikana mukavasti. Verovaroilla järjestetyt palvelut ovat johtaneet siihen, että vuonna 2015 työllistetystä työvoimasta 27,5%  oli töissä julkisella sektorilla. Nämä 668 000 ihmistä siis saivat palkkansa verovaroista ja mahdollistivat ne palvelut, joista nautimme.

Ihmisiin investoimisen lisäksi valtio on käyttänyt rahoja erilaisten elämää helpottavien liikelaitosten pystytykseen. Koska Suomi on suuri maa, rautatieverkko oli maan elinkeinoelämälle ja työvoiman liikkuvuudelle elinehto. Suomen Valtion Rautatiet perustettiin 1862 ja samana vuonna junat kulkivat jo Helsingistä Hämeenlinnaan ja takaisin.  Vasta 1989 VR:stä muodostettiin liikelaitos ja se irtosi valtion talousarviosta. Vuonna 1995 oli edessä varsinainen yhtiöittäminen.

avainluvut

VR:n liikevoitto 2011-2015

Mitä siis tapahtuu kansalaisten verovaroin rakennetulle liikeyritykselle, kun siitä muodostetaan yhtiö?  Onko kansalaisten ja valtion palveleminen enää laitoksen tärkein tarkoitus vai onko tarkoitus maksimoida voitot? VR:n tapauksessa olemme saaneet kuulla, kuinka se kamppailee talousvaikeuksissa ja siksi sen pitää uudistua.  Yllä oleva kuva kuitenkin osoittaa, ettei talousvaikeudet ole vieneet tulosta miinukselle, tappiollisesta velvoiteliikenteestä huolimatta. Vuonna 2015 valtiolle tilitettiin 100 miljoonaa euroa osinkoina, toimitusjohtaja kuittasi palkkana ja bonuksena 768 342 euroa, joka vastaa 64 000 euron kuukausipalkkaa. Siihen ei moni kituva yritys pysty.

Liikelaitos toimii liikelaitoksen ehdoilla. Kansalaisten oikeustajun kannalta on kuitenkin vaikea ymmärtää, kuinka valtion (siis meidän) omaisuus voidaan valjastaa puhtaasi markkinatalouden käyttöön, kuten VR:n tapauksessa on käymässä. Syksyllä suoritettu junavuorojen uudelleenjärjestely, jossa maan neljänneksi vilkkain asema, Hämeenlinna, jätetään statistin osaan, on osoitus prioriteetin muutoksesta. HHT-kasvukäytävän (Helsinki-Hämeenlinna-Tampere) alueella on noin 40% maan työpaikoista ja melkein 50% suomalaisten yritysten liikevaihdosta. Valtion kannalta parhaan liikenneyhteyden ylläpito moisella alueella olisi ykkösprioriteetti, mutta liikelaitoksen kannalta on parempi saada useampi euro per istumapaikka, niin kauan kuin tyhjiä istumapaikkoja ei ole liikaa.

VR:n johto on omaksunut kapitalismin erinomaisesti. Asiakaspalautetta kuunnellaan vain, kun se myötäilee jo valmiiksi laadittua strategiaa. Tuhansien työmatkalaisten allekirjoittama adressi ei ollut minkään arvoinen, kun näkymätön ja nimetön ”asiakas” halusi päästä kolme minuuttia nopeammin Tampereelle. Toimitusjohtajille maksetaan talousvaikeuksista huolimatta tähtitieteelliset palkkiot. Yhtiön yksityinen hyvä ajaa siis yleisen hyvän edelle, valtiosta irtaantuminen on onnistunut mainiosti.

Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä? Työmatkalaiset voivat laatia adresseja, mutta eihän niistä mitään apua ole. Jos junavuoroja lisätään, vuosikausia hyvin sujuneen junassa työskentelyn voi siitä huolimatta unohtaa, sillä IC-kaluston sijaan tarjolla on pistorasiattomia paikallisjunia ja kiivas juoksuvaihto Riihimäellä. Työmatkalaisten päivät ovat niin pitkiä jo muutoinkin, että lisärasitus katkaisee kamelin selän hyvin nopeasti. Valtio puhuu koko Suomen pitämisestä elinvoimaisena, mutta samaan aikaan se katselee sormi suussa ja 100 miljoonaa euroa taskussa, kuinka VR tuhoaa tuota visiota.

Olin ehkä turhan ylimalkainen, sillä kyllähän valtio vielä jonkin verran vaikuttaa VR:n toimintaan. Kempeleen 17000 asukkaan teollisuuskeskuksen asema avattiin 20.6.2016 ja sieltä sentään pääsee hienosti Helsinkiin niin Pendolinolla kuin IC-junallakin. Vaikka hallitus katsoo läpi sormiensa VR:n tuhotyötä, antaa Postin romahtaa ja tekee pian myös tieverkoistamme ”tuottavan” liikelaitoksen, kunnioittaa se sentään siltarumpupolitiikkaa ja antoi pääministerin palkita vanhat ystävänsä kunnon junayhteydellä. Ehkä se Suomi pysyy paremmin elinvoimaisena näin, ken tietää.

Kirja on seikkailu!

benjamin

Klikkaa ja tutustu!

Mahtavia uutisia vielä ihan vuoden loppuun! Benjamin Hawk -merirosvon oppipoika kilpailee Arvid Lydecken -palkinnosta vuosimallia 2017! Olen tästä erittäin iloinen, sillä kirjassa on sellainen seikkailu, että alta pois.

Muistan kuinka aloin kirjoittaa tuota kirjaa talvella. Oli pakkasta ja ulkona kova viima vei melkein korvat päästä. Ajattelin, että olisipa mukava liottaa varpaita lämpimässä merivedessä! Olin tutkinut merirosvojen historiaa suurta romaania varten ja tajusin, että minähän voin muuntua Benjaminiksi ja seilata Karibianmeren lämpöön. Ja touvit parkukoot, senhän minä tein!

Yksi kirjojen parhaista puolista on se, että niiden avulla saa halvalla lipun muihin maisemiin. Lapset ovat pitäneet tästä kirjasta juuri sen takia, että vilukissat pääsevät tarinan voimalla lämpöön, tylsistyneet seikkailuun ja rikastumisesta haaveilevat kunnon aarrejahtiin. Kirja on seikkailu ja se imee mukaansa salakavalasti niin, ettei edes huomaa ulkona puhisevaa pakkasviimaa!

Jos vain nuorelle kirjoja lahjaksi miettivä henkilö harhautuu tätä ilosanomaani lukemaan, niin voin sanoa, että tässä on hyviä vinkkejä moneen lahjapakettiin!
Kaikki ehdokkaat löydät tästä!