Äänikirja tulee – tili menee?

JP näyttää maailmanlopun lähestyvän

Vuoden 2019 myyntiluvut tulevat pian kirjailijoillekin, mutta jo nyt on kantautunut viestejä, että äänikirjat ovat todellakin lyöneet itsensä läpi. Varsinkin lukuaikapalvelut ovat kasvattaneet suosiotaan ja esimerkiksi Bookbeat ylitti viime vuonna 100 000 maksavan asiakkaan rajan.  Painetun kirjan myynti on laskenut tasaisesti, mutta äänikirja on alkanut paikata ainakin kappalemääräistä myyntiä.

Kirjailijoille painetun kirjan myynti on ollut se syömähammas, jolla tiliä on tehty, jos sitä ylipäänsä on tehty. Kun hieman oiotaan mutkia, voidaan sanoa, että uutuusromaanin myyntihinta kustantamosta ulos on noin 15 euroa ja siitä kirjailijan osuus sopimuksesta riippuen on 3-4 euroa tekijänpalkkiona.  Kun taannoin tutkailin vuoden 2018 vastaavia lukuja lukuaikapalvelujen suhteen, huomasin, että lukuaikapalveluun uusikin kirja meni noin 5,20 euron kappalehinnalla. Kun kirjailijoiden äänikirjasopimukset ovat lähes poikkeuksetta paljon huonompia kuin painetusta kirjasta, lukuaikakappaleena myydystä kirjasta jäi kirjailijan käteen noin 0,65 euroa. Voidaan siis karkeasti sanoa, että jos lukuaikapalvelun vuoksi yksi painettu kirja jää ostamatta, tarvitaan kuusi kuuntelijaa paikkaamaan tuo aukko.

Tässä vaiheessa on vaikea arvioida, miten paljon lukuaikapalvelun yleistyminen vaikuttaa kirjailijan toimeentuloon. On selvää, että äänikirja on saatavilla vielä silloinkin, kun painettu kirja on jo poistunut myynnistä. Tämä mahdollistaa, että kirjailijan vanha tuotanto on saatavilla jatkuvasti, jos se on ylipäätään saatavilla äänikirjana. Paljonko tämä ns. backlist lopulta tuottaa, jää nähtäväksi. En oikein usko, että se kovin suuri kultakaivos on yksittäiselle kirjailijalle, kun muistetaan, kuinka vaikeaa on saada edes uudelle kirjalle merkittävää huomiota.

Vaikka usein minua sanotaan pessimistiksi, olen lähinnä realisti. On totta, että äänikirja on tuonut mukanaan jonkin verran uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Osa heistä ostaa kuuntelemansa kirjan myös painettuna versiona. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että jokaista ostamatonta painettua kirjaa kohti tarvittaisiin kuusi uutta kuuntelua. Jo ajatellaan vaikka kaunokirjallisuuden yhteenlaskettua TOP20 myyntilistaa, vuonna 2019 katosi vuoteen 2018 verrattuna 135 000 myytyä kirjaa. Pelkästään tuon aukon rahalliseen paikkaamiseen olisi tarvittu noin 800 000 kuuntelua lukuaikapalvelussa. Jokainen voi jo tuosta itse päätellä jotain. Niin, ja e-aineistosta, eli e-kirjasta ja e-äänikirjasta ei makseta myöskään lainauskorvausta, joten kakkosviulukin soittaa mollia.

Onko kirjailijan nyt lopullisesti mahdotonta saada kirjamyynnistä mitään järkevää tiliä aikaiseksi? Sanotaanko nyt näin, ettei se ainakaan helpommaksi muutu. Äänikirjojen ja lukuaikapalvelujen suurimmat ongelmat kirjailijan vinkkelistä ovat muinaiset äänikirjasopimukset, joissa palkkioprosentit ovat liian alhaiset. Toinen ongelma on tuo maksu per kuuntelu, jonka lukuaikapalvelu tilittää kustantajalle. Se on niin alhainen, ettei hyvälläkään sopimuksella päästä vielä pitkälle, ellei volyymit triplaannu. Myös aloittelevien kirjailijoiden taival vaikeutuu. Heillä ei ole mitään backlistaa, ja jos jo esikoiskirjasta jää käteen vain rakot, voi tulevaisuus näyttää turhan synkältä.

Mutta maailmahan ei  ole koskaan valmis, joten parempaa kohti voidaan mennä. Jos seuraavat kolme seikka saadaan kuntoon, voi jo hiukan helpottaa:

1) Kirjailija ei voi vaikuttaa siihen, minkä hinnan kustantaja onnistuu saamaan kirjoista lukuaikapalvelun tarjoavilta yrityksiltä. Kustantaja tietysti neuvottelee parhaan mahdollisen sopimuksen palvelun tarjoajien kanssa, mutta markkinatalouden raja on sielläkin vastassa. Kun kuukausimaksut ovat alhaiset, paljoa jaettavaa ei jää. Toivoa sopii, että sitä jäisi kuitenkin hiukan enemmän kuin miltä nyt näyttää.

2) Kirjailijan kontolle jää neuvotella oman tekijänpalkkioprosentin nosto äänikirjojen osalta. Joka on näistä asioista neuvotellut kustantajan kanssa, tietää, ettei tehtävä ole helppo.

3)  E-aineistot pitäisi saada myös lainauskorvauksen piiriin. Tämän asian varmaankin OKM hoitaa kuntoon ihan piakkoin, kun kansallista e-kirjastoakin jo tutkitaan.

Jään jännityksellä odottamaan vuoden 2019 tilityksiä. Se kertoo ihan toisella tavalla, missä mennään. Käytäntö on ikävä kyllä usein paljon karumpi kuin teoria.

 

Ilmaista rahaa vuonna 2019!

 

Tutustu kirjaan tästä!

Vuodet eivät ole veljeksiä, eikä varsinkaan kirjailijan vuodet. Koskaan ei voi tietää, miten hommat luistavat ja mikä on julkaistujen kirjojen vastaanotto. Paljon on aina tuuristakin kiinni, sen on jo tähän ikään mennessä oppinut. Moni huikea juttu sujahtaa ohi niin läheltä, että käsivarteen jää nirhauma, mutta suuri yleisö ei saa koskaan tietää niistä mitään.

Tämä vuosi oli selkeästi Tulisiiven vuosi. Kirja todellakin lensi ja keräsi matkalla Vuoden kirja 2019 ja Savonia-palkinnot sekä Finlandia-ehdokkuuden. Finlandia-ehdokkuus oli minulle jo toinen, mikä sekin on saavutus sinänsä. Huikeinta oli kuitenkin, että lukijat löysivät Tulisiiven jo ennen mitään ehdokkuuksia ja sitä jopa ostettiin niin, että Kuvahaun tulos haulle jp koskinen savoniauusintapainos oli menossa uutisten julkitulon hetkellä. Tämä kaikki oli pitkälti kirjabloggarien ansiota, sillä he ihastuivat kirjaan jo heti sen ilmestyttyä ja myös kertoivat sen muille. Legendaarinen viidakkorumpu kumisi ja tyytyväiset lukijat suosittelivat kirjaa ystävilleen. Nythän kirjasta on menossa kuudes painos ja se on marraskuun myydyimpien kaunokirjojen listalla sijalla seitsemän! Tulipahan tämäkin ihme nyt nähtyä!

Olen sanonut tämän aikaisemminkin mutta sanotaan vielä uudestaan. Arvostan todella paljon kirjabloggarien pyyteetöntä työtä kirjallisuuden esille nostajina. Kun suurten sanomalehtien kulttuuritoimitukset tekevät työtään kuukausipalkalla, kirjabloggarien palkka on useimmiten hyvä mieli ja kirjan arvostelukappale, jos sitäkään. Ilman kirjabloggareita kirjallisuutemme laaja kirjo jäisi kyllä melkoiseen varjoon ja monista kirjoista ei ilmestyisi yhtäkään arviota. Lasten-, nuorten- ja YA-kirjallisuus vaeltaisi käytännössä lähes täydellisessä uutispimennossa ilman kirjabloggarien työtä. Siispä suuri kiitos teille, blogistanian joukot!

Tulisiiven hurja lento oli luonnollisesti tämän vuoden kohokohta. Muut tekemiseni jäivät sen varjoon, mutta ahkeroitu on, monellakin saralla. Vaikka yritin ja yritän yhä pitää keikkailut minimissä, kävin syksyllä juontamassa Mikkelin sotakirjallisuustapahtuman. Siitä huolimatta, että olin suhteellisen huonossa hapessa, onnistuin pitämään luut pystysuorassa riittävän pitkään. Tapahtuma oli todella hyvä, joten jos ja kun se taas järjestetään syksyllä 2020, suosittelen sitä lämpimästi.

Lasten- ja nuortenkirjasaralla minulta ilmestyi tänä vuonna kolme kirjaa. Näistä aika harva tietää mitään, mutta Omituinen ooppera, Gabriel Hullo ja pihistelevä peikko sekä Benjamin Hawk ja timanttitasangon arvoitus ovat nekin löytäneet muutamia uskollisia lukijoita, vaikka lehtitietojen mukaan kotimainen lanu-tarjonta on aina vaan vähäistä. Dekkarisarjani sai jatkoa, ja Toukokuun tuonen kukat on sekin miellyttänyt niitä kaikkia (kolmea?) lukijoita, joita Murhan vuosi -sarjalla on.

Ruosteinen sankari 3 - JP KoskinenTänä vuonna tein myös muutaman uuden originaalin äänikirjan. Hautakello ja Ruosteinen sankari 3 löytyvät ainoastaan Storytelin uumenista, niistä ei siis ole paperiversiota. Tulevana vuonna pidän taukoa tällä puolella, sillä nuo äänikirjat vastaavat pituudeltaan romaania, joten niiden tekeminen ei ole ihan mikään pikkujuttu.

Kaiken kaikkiaan tästä vuodesta jäi minulle kirjallisella puolella positiiviset tunnelmat. Tulisiipi löysi lukijansa ja koska kirjan yksi perimmäinen tarkoitus on tulla luetuksi, palattiin ihan perusasioihin. Vuoden aikana törmäsin samoihin vanhoihin kysymyksiin siitä, kuinka voin julkaista niin monta teosta vuodessa. Ahkeruus ja tehokkuus kirjallisuudessa ovat yhä joillekin hankalasti hyväksyttäviä ominaisuuksia, mutta minkäs teet. Jokaisella meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutemme eikä varsinkaan vahvuuksien selittelyssä ja anteeksipyytelyssä ole mitään mieltä. Ehkä tiukkapipoisimmatkin kriitikot joskus oppivat lukemaan kirjat kirjoina hokematta sitä, kuinka paljon muuta Koskinen on julkaissut samana tai edellisenä vuonna. Totuus on kuitenkin se, ettei yksikään kriitikko tiedä niitä tuntimääriä, joita teoksiini on upotettu.

Kirjailijakahvit eduskunnassa

Kirjallisuuden järjestöpuolella heiluin myös suhteellisen ahkerasti. Olen yrittänyt ajaa kirjailijoiden asioita yleisestikin kohti kirkkaampaa tulevaisuutta. Olen ollut mukana Kirjailijaliiton johtokunnassa sekä Sanaston että Lukukeskuksen hallituksessa. Luottamustoimista ei tietenkään voi huudella sen tarkemmin, mutta jotain on saatu aikaiseksi. Kun itse aloitin kirjailijana, turhan moni asia piti oppia kantapään kautta. Ehkä siksi haluan vähän tasoittaa tulevien kirjailijapolvien tietä.

 Iloinen 20-luku on siis pian täällä. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Aion yhä jatkaa kirjoittamista omalla tavallani ja omalla rytmilläni. Jos tulevana vuonna saan murto-osaakaan siitä positiivisesta lukijapalautteesta, jota satoi tänä vuonna, olen enemmän kuin tyytyväinen. Mielikuvitus on minulle rakas ja kuljen yhä tarinan ja oikkujeni ehdoilla. Toivotaan, että se tuottaa myös tulevina vuosina lukijoille iloa ja elämyksiä!

PS. Konsultit sanovat aina, että (klikki)otsikko pitää olla myyvä, liittyipä se juttuun taikka ei.

Hautakello K1O2 - JP KoskinenRuosteinen sankari 3 - JP Koskinen

Tulisiipi lentää!

Tutustu kirjaan!

No niin, Tulisiipi todellakin lentää! Aika huimaa on ollut meno tämän kirjan kanssa, se on pakko myöntää. Tulisiipi on kerännyt lentonsa aikana jo Vuoden kirja 2019 -palkinnon, Finlandia-palkintoehdokkuuden ja Savonia-palkintoehdokkuuden. Joskus voi käydä näinkin.

Kirja sai mainion startin julkkareissa, kun moni ystävä oli myrskystä huolimatta saapunut paikalle juhlistamaan Tulisiipeä. Se tilaisuus oli jo niin mukava, että ehkä siellä kirjaan tarttui hyvä karma. Ystävät tekevät aina juhlan, näin se vaan on!

Kaikkihan on minulle helppoa. Kirja on tehty, ja se mitä tapahtuu nyt, tapahtuu muiden toimesta ja siihen en voi vaikuttaa millään lailla. Autoa ajavat muut, minä istun kyydissä ja katson kuinka maisema vaihtuu ja mihin päädytään. Hiukan tietysti välillä väsymys iskee vanhukseen, mutta eiköhän tästäkin selvitä.

Mutta, työ jatkuu ja 2020 kirjat ovat jo vahvasti tekeillä. Kiitän taas lukijoita, sillä ilman heidän intoaan en ehkä minäkään jaksaisi sauhuta näin paljon. On hienoa, että voin tuottaa muille iloa ja elämyksiä kirjojen parissa. Ja kyllä se arki kajahtaa päälle viimeistään tammikuussa, ketään ei kiinnosta enää mikään, tämän vuoden urotyöt ovat historiaa. Mutta iloitaan nyt vielä hetki, hip ja huraa. Tulisiipi lentää!

Omilla teillä

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.No niin, kaikki yllätykset eivät aina ole ikäviä! Tulisiipi otti ja voitti Vuoden kirja 2019 palkinnon! Tämän Suomalaisen kirjakaupan jakaman palkinnon voitti 2018 Yuval Noah Harari, joten ihan mukavassa seurassa ollaan.

Tulisiipi on kyllä lentänyt vauhdikkaasti koko syksyn, mistä tietenkin olen erittäin tyytyväinen. Jos ja kun kirja myy, se antaa työrauhaa tuleville teoksille. Aika on rahaa mutta ennen kaikkea raha on aikaa. Ja aikaa, sitä tässä työssä tarvitaan paljon, varsinkin jos on varustettu kovin mielikuvitusrikkaalla päällä. Hienoja tarinoita on aina enemmän kuin millään ehtisin kirjoittaa.

Tietysti olen syksyn aikana pohtinut samoja asioita, joita olen tuuminut koko urani ajan. Teen kirjan ja toivon, että se lentää lukijoiden käsiin. Jotta niin kävisi, tarvitaan sitä surullisenkuuluisaa näkyvyyttä. Ja se näkyvyys, se on Suomessa harvoissa käsissä. Vuoden 2017 tilastojen mukaan Helsingin Sanomien kokonaistavoittavuus on noin 1757000 lukijaa, Aamulehden 556000 lukijaa, Kalevan 322000 lukijaa ja Turun Sanomien 316000 lukijaa. Jo näiden neljän sanomalehden yhteiskattavuus on päällekkäisyyksien kanssakin yli 2,5 miljoonaa silmäparia. Siihen kun lisätään vaikkapa Arto Nybergin ohjelma, jossa joskus kirjailijatkin vierailevat, saadaan 813000 silmäparia lisää. Jos nämä kaikki mediat valloittaa, kirjan ilmestyminen kyllä huomataan. Tulisiiven kohdalta Aamulehti on tehnyt kirjasta jutun, näistä muut eivät, joten menestykseen ei ole menty perinteisen suurmedian kautta.

Muinoin Helsingin Sanomia sanottiin kirjallisuuden piirissä kuninkaan/kuningattarentekijäksi juuri sen vuoksi, että sen kritiikki määritteli kirjan näkyvyyden ja usein myös kohtalon. Tämä valta, kuten kaikki valta, turmeli osaltaan sekä käyttäjät että kohteet. Hesarin kritiikkiä odotettiin kuin tipattoman tammikuun loppumista. Jos Hesari ei tehnyt kritiikkiä, kirja oli auttamatta B-luokkaa. Jos teki, vaaka saattoi kallistua rajustikin suuntaan taikka toiseen. Toisinaan kritiikin pihvi oli kriitikon pakottava tarve esitellä omaa kirjallista lahjakkuuttaan, tai lahjattomuuttaan, tapauksesta riippuen.  Nythän kaikki on paremmin, ainakin joiltakin osin.

Vuodet tekevät tehtävänsä ja kirjailijan nahka kovettuu. Asioista murehtii yhä samalla tavalla kuin ennenkin, mutta nuolet eivät enää tavoita vereslihaa. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, eikä kaikille asioille voi mitään. Loppupeleissä kukaan ei ole mitään, joten en ole alkanut polvillaan kontata median edessä. Ehkä sekin hetki vielä tulee, mutta onneksi todennäköisyys pienenee päivä päivältä.

Olen jo vuosia sitten päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjoja. Jotta voin tehdä sen, minun pitää varastaa kaikki mahdollinen aika kirjoittamiseen. Siksi olen keikkaillut luvattoman vähän ja aina kirjoittamiseni ehdoilla. Ja keikkailu on muutoinkin vaikeaa, kun olen lasten- ja nuortenkirjailija, dekkaristi sekä tavallinen prosaisti. Tästä suunnasta ei löydy keihäänkärkeä vaan laaja ukkosrintama, jota on vaikea saada mahtumaan yhteen purkkiin. Tilanne ei muutu tulevaisuudessa, sillä töitä on paljon ja aikaa vähän. Siksi minulle on tärkeää, että kirjat myyvät omalla painollaan. Minä en ole myynnissä, kirjani ovat. Niiden pitää näkyä, minusta ei niin väliä.

Syksyn aikana olen huomannut, että jos kirjallisuutemme olisi printtilehtien varassa, ala olisi näivettymisen sijaan todennäköisesti kuollut. Kritiikkejä näkyy painetuissa lehdissä yhä vähemmän ja yhä harvempien kirjailijoiden teoksista. Lukijan on vaikea himoita kirjaa, jonka hän ei tiedä edes ilmestyneen. Tulisiiven loistava lento on todistanut minulle kirjabloggareiden voiman. Heidän innostuksensa lennätti kirjaa alkusyksyn, nyt sitä lennättää tämä palkinto hetken verran ja sen jälkeen olemme taas pimeydessä, jossa voi vaania jotakin hyvää taikka pahaa. Olipa niin tai näin, työni jatkuu. Kiitos teille, jotka jaksatte yhä innostua kirjoistani! Niin kauan kuin te jaksatte lukea, minä jaksan kirjoittaa.

Tässä näitä nyt on!

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html

https://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi-kauno-historia.html

JP Koskinen: Tulisiipi

Kirja-arvio: JP Koskisen Tulisiipi kertoo julmasta, mutta kauniista maailmasta

https://suomenkuvalehti.fi/kirjailijanpaivakirja/jp-koskinen-lentaa-halki-1900-luvun/?shared=1597-13b60f09-999

Ihmisen käsissä mikään kaunis ei kestä

https://kirjanvuoksi.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://lumoustaetsimassa.blogspot.com/2019/08/tulisiipi-lentaa-korkealla.html?

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2019/08/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://savannilla.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://johiltunen.wordpress.com/2019/10/22/vihan-hedelmat-suomalaisittain-vievat-pilvien-paalle/

JP Koskinen: Tulisiipi

https://kirjakaapinkummitus.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/poika-joka-halusi-lentaa/

Kreisi boi sai siivet selkään

https://kirjakkoruispellossa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi.html?

Quo vadis, rakas kotikaupunkini Hämeenlinna?

 

Aulanko, niin kuin me sen koemme.

Tämä kirjoitus voisi varmaankin kertoa lähes mistä tahansa suomalaisesta kaupungista, joka ei ole (Suur-)Helsinki, Turku tai Tampere. Mutta kertokoot tämä nyt Hämeenlinnasta, kun tämän kaupungin asiat tunnen parhaiten.

Maailma on muuttumassa, kuten se on aina muuttunut ja tulee aina muuttumaan. Joitakin muutoksia on vaikea hyväksyä, mutta niiden kieltäminen ei tee niitä olemattomiksi. Kun ukkosmyrsky uhkaa, voi toki laittaa silmät kiinni, mutta ei se myrsky sillä tavalla mihinkään katoa.

Sanottakoon heti, että olen viihtynyt Hämeenlinnassa oikein hyvin. Vaikka olen pääsääntöisesti tehnyt päivätyöni isommissa kaupungeissa ja ollut enemmän poissa kuin paikalla, on Hämeenlinna tarjonnut arjen rauhaa ja mahtavan luonnon, joka on oikeasti ihan lähellä. Luonto on bonus, joka ei onneksi ole riippuvainen kunnallispoliittisista päätöksistä niin kauan, kun kaikkia metsiä ei parturoida nurin.

Hämeenlinna on täällä oloni aikana hiljalleen hiipunut samaan tapaan kuin saattohoidossa oleva potilas. Suurten kauppakeskusten myötä, joita rakennettiin sekä Tiiriöön että moottoritien katteelle, ovat keskuskorttelien kaupat kadonneet. Liiketilaa on runsaasti vuokralla, mutta koska olutta, kahvia tai viinereitä ei voi myydä määräänsä enempää, tilat pysyvät tyhjinä. Keskusta on surullinen näky ja alkaa muistuttaa voipuneisuudessaan samalla nimellä kulkevaa puoluetta.

Jokaisen elävän kaupungin sielu on tietysti asukkaat. Asukkaita houkuttelee oppilaitokset ja työpaikat, joita kaupungissa on tarjolla. Palveluitakin tarvitaan, mutta ne yleensä kehittyvät nopeasti lisääntyneen kysynnän myötä, sillä perusinfra on tässäkin kaupungissa jo kunnossa. Hämeenlinnassa suurimpia työllistäjiä ovat SSAB (900 työntekijää) ja tietysti kaupunki itse (3500 työntekijää). Oppilaitoksista yksi merkittävimmistä, eli opettajankoulutuslaitos, häipyi kaupungista 2012. Tarjolla olevilla työ- ja/tai koulutuspaikoilla Hämeenlinna ei kilpailussa enää oikein pärjää.

Tästä me pääsemmekin varsinaiseen ongelmaan. Hämeenlinnassa ei tällä hetkellä ole paljoakaan töitä tarjolla, eikä tietenkään optimi ole sekään, että suurin työllistäjä on kaupunki, joka pyörii verorahoilla. Jos ja kun töitä tehdään muualla, täytyy liikenneyhteydet olla kunnossa. Hämeenlinna on erinomaisella paikalla Tampereen ja Helsingin välimaastossa ja tänne kulkee sekä moottoritie että pääjunarata. Työvoiman liikkumisen volyymista saa hyvän käsityksen siitä, että Hämeenlinnaan ja Hämeenlinnasta pendelöi joidenkin tietojen mukaan päivittäin peräti yli 15 600 henkilöä.

Tieto lisää tuskaa, ja näin on kohdallani käynyt. Tienasin aikoinaan opiskelurahani rakentamalla Hämeenlinna – Helsinki moottoritietä, joten sitä olen nähnyt tarpeeksi. Kun vielä tein töitä Tampereella, kertyi vyölleni urani aikana noin 8000 junamatkaa 20 vuoden aikana, joten VR:n kehitys on tuttu. Ja ikävä kyllä se kehitys on kulkenut väärään suuntaa. Hämeenlinna on vuoden 2016 jälkeen saanut maineen kaupunkina, jossa junat eivät pysähdy. Tuollainen maine, olipa se totta tai ei, tuskin houkuttelee muualla työskenteleviä ihmisiä muuttamaan tänne. VR on sittemmin korjannut virhettään, mutta maine ei palaudu hetkessä. Eikä kyllä aseman viereen mahdollisesti tuleva maksullinen pysäköintikään paranna asioita, mutta hei, ei ajatella nyt liikoja.

Yksi suuri ongelma on ollut Hämeenlinnan kunnallispolitiikka. Piirit ovat pienet kuten MOT:n selvityksessä vuodelta 2014 käy ilmi.  Silloin julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen lausui näin:

”Silloin kun ollaan monella pallilla, kunnallisessa päätöksenteossa ja (toisen) organisaation päätöksenteossa, ollaan hyvin helposti sellaisessa tilanteessa, jossa – vaikka ei suoranaisesta esteellisyydestä olisi kysymys – saattaa olla kuitenkin intressi edesauttaa toisen organisaation toimintaa myös toisen organisaation puolella”, hän sanoo.

Lisäksi olen hiukan hämmästellyt, että kaupunki (ja tämä pätee nyt muihinkin kaupunkeihin, ei ainoastaan Hämeenlinnaan), joka pyörii veronmaksajien rahoilla, on kaulaansa myöten kiinni erilaisissa osakeyhtiöissä. Hämeenlinnalla näitä ”tytäryhteisöjä”(sic!) on peräti 25 kappaletta. Kauniina esimerkkinä voidaan kertoa vaikkapa se, kuinka Hämeenlinnan Valot Oy palasi harharetkiltään takaisin kaupungin omaksi toiminnaksi (kas, eikö katuvalojen sytyttely olekaan liiketoimintaa?) vuoden 2017 lopussa ja tulos oli tämä (kaupunginvaltuuston pöytäkirja, 29.1.2018):

Hämeenlinnan kaupungin kokonaan omistama Hämeenlinnan Valot Oy lakkautettiin vuoden 2017 lopussa ja sen toiminta sulautettiin osaksi kaupunkirakenteen toimialaa. Yhtiön lakkauttamisen yhteydessä kaupungille siirtyi neljä Kuntarahoitukselta otettua lainaa, saldojen yhteismäärältään 3 550 000 euroa sekä Handelsbankenilta otettu laina, jonka saldo oli noin 3 280 000 euroa. Molemmat lainat järjesteltiin niin, että Hämeenlinnan Valot Oy:n ehdoilla otetut lainat maksettiin pois. Handelsbankenilta otettiin vastaavan suuruinen neljässä vuodessa maksettava laina. Kuntarahoituksen lainat maksettiin pois samaan aikaan otettavalla normaalin maksuvalmiuden mukaisella 10 milj. euron 10 vuoden lainalla. Järjestelyillä säästettiin marginaalikustannuksissa, jotka ovat kaupungille edullisemmat kuin yhtiölle. Vaikka lakkautetun yhtiön lainojen sulauttaminen kaupungille ei lisääkään konsernin lainamäärää, kaupungin oma lainakanta kasvoi kuitenkin nettona 6 830 000 euroa. Talousarvion mukaan kaupungin pitkäaikaisten lainojen nettomäärä saa tänä vuonna kasvaa 11 100 000 euroa. Talousarviossa ei huomioitu Hämeenlinnan Valot Oy:ltä siirtyvien lainojen vaikutusta. Näin ollen nettolainanmäärän kasvumahdollisuutta on tarpeen korottaa siirtyneitä lainoja vastaavasti 6 830 000 euroa.”

No, ainahan business ei lähde lentoon, kuten Euroopan suurimmasta autokaupasta opimme.

Tuo kaikki ylläkuvattu on sitä kuuluisaa kunnallispolitiikkaa, ja luulenpa, että meno on samanlaista lähes jokaisessa kaupungissa, jossa taistellaan kurjistuvaa tulevaisuutta vastaan. En usko, että Hämeenlinna on tässä mikään suuri tai mullistava poikkeus.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä fataalina virheenä minulle näyttäytyy Hämeenlinnan ylioptimistiset kasvuodotukset. Ainahan saa toivoa, että kaikki menee hyvin, mutta jos toiveet ja tilastot näyttävät eri suuntiin, olisi hälytyskellojen soitava. Hämeenlinnan kotisivuilta löytyy kaupungin väestöennuste, joka näyttää, no, sanotaanko kauniisti, rajulta. Tällä hetkellä Hämeenlinnassa on noin 68 000 asukasta, mutta tuon varovaisemmankin ennusteen mukaan Hämeenlinnassa olisi 2040 peräti 77000 asukasta. Suomen väkiluku on tuossa vaiheessa lähtenyt jo laskuun, mutta Hämeenlinna on kerännyt 21 vuodessa 9000 asukasta lisää, eli noin 450 vuodessa! En tiedä. mihin tuo perustuu, ei ainakaan tilastoihin, sillä viiden vuoden keskiarvolla (2014-2018) Hämeenlinnan väkiluku on lisääntynyt keskimäärin -54 henkilöllä vuosittain. Tavoitteesta ollaan siis jäljessä noin 500 henkilöä jo lähtökuopissa. Kaikkihan on tietysti mahdollista, sanoi yksisarvinen kun verovapauden sai.

Väestön ikääntyminen puree myös Hämeenlinnaan ja melko pahasti. Jos syntyvyys pysyy edes tällä tasolla, voidaan tilastoista haarukoida vaikkapa vuotta 2038. Vuoden 2018 lopussa Hämeenlinnassa oli:

0  -19 vuotiaita 13648
20-39 vuotiaita 15294 (tämä olisi 2038 siis 13648, vähennystä 1646)
40-59 vuotiaita 16925 (tämä olisi 2038 siis 15294, vähennystä 1631)

Kun tuosta hypätään se 20 vuotta eteenpäin, nähdään että luonnollisen poistuman vuoksi ikäluokista 0-59 katoaa noin 3200 henkeä, koska uudet ikäluokat ovat vanhoja vähäväkisempiä. Keskimääräinen kutistuminen vuodessa olisi siis 160 henkeä. Eli saavuttaakseen tuon utopistisen kasvun ilman kuntaliitoksia ja syntyvyyden kasvua,  Hämeenlinna pitäisi tienata muuttovoittona 610 asukasta vuodessa! Jos joku tähän uskoo ja rakentaa esimerkiksi valtavasti uusia asuntoja eikä niitä uusia asukkaita tule (ja mistä hitosta noin paljon tulisi?), tarkoittaa se vanhojen ja reuna-alueiden asuntojen hintojen romahtamista. Ei kuulosta kovin kestävältä tai ystävälliseltä asukaspolitiikalta.

Niin, tämä on nyt taas sitä valitusta sanoo yksi jos toinenkin kaupungin viskaali. Niinhän tämä on, mutta varustautuminen tulevaisuuteen, jota ei ole tulossa, on täysin typerää politiikkaa. Hämeenlinna voisi valmistautua tulevaan vaikka profiloitumalla vanhusten keitaaksi rakentamalla laadukkaita palvelutaloja ja tarvittavia palveluja. Ikääntyneiden määrä kasvaa, se on tilastollinen fakta. He arvostavat luontoa, hiljaisuutta ja kulttuuria, joita Hämeenlinna voi tarjota jo nyt. Enkä usko, että tuo profiilin tarkennus lapsiperheitäkään karkottaisi, jos nyt ei ihan joka koulu ja päiväkoti ole heti homeessa, kun lukuisat tytäryhtiöt eivät yhtiökokouskiireiltään ehdi tehdä rakennusvalvontaa missään vaiheessa. Moni lapsiperhe arvostaa sitä, että eri sukupolvet asuvat samalla paikkakunnalla.

Olipa Hämeenlinnan suunta mikä tahansa, toivoisin, että se perustuu tilastoihin ja kestäviin analyyseihin eikä konsulttien sokerimunkkihumalaan. Jos ja kun kaupunki pelaa korttinsa väärin, asukkaat maksavat sen verorahoillaan. Kaupungin viskaalit kyllä löytävät suojatyöpaikan, kun vene alkaa vuotaa, näin on aina käynyt ja käy tulevaisuudessakin. Se on sitten ihan toinen juttu, moniko asukas jaksaa kovin kauaa tässä veneessä äyskäriä heiluttaa.

Sähkömafian alkeet

Oi niitä aikoja, kun sain vielä sähköni Hämeenlinnan Energia OY:ltä! Katselin viimeistä sähkölaskuani  ennen tuon firman myyntiä Vattenfallille ja laskeskelin, mitä sähkö maksoi silloin ja mitä se maksaa nyt, armon vuonna 2019. Jotta markat ja ostovoima olisivat vertailukelpoisia nykyeuroihin, pyöräytin luvut rahanarvolaskurissa.  Tulos on kyllä hyytävä, mutta ei mikään suoranainen yllätys.

Joskus nuorena sitä jaksoi ja tein sähkömafiasta virallisen valituksen 2004 silloiseen Energiamarkkinavirastoon (Dnro 196/421/2004).  Päätöksen mukaan hinnoittelu ei ollut kohtuullista vuonna 2004. Päätökseen sisältyi lause, jossa todetaan
Energiamarkkinaviraston tutkivan tilikaudet 2005-2007 vuonna 2008. Täytyy myöntää, etten jaksanut ajaa asiaa tuon pitemmälle, neljän vuoden odottelu ei sopinut minulle silloin eikä sovi vieläkään. Etteköhän kaikki ole huomanneet, ettei sähköä ole hirveästi halpuutettu. Mukaan kuvioihin on tullut Elenia, joka nyt kantaa ämpärillä sähkön ovelleni.

Puheet ovat aina puheita, ja niinpä vertasin koko kakkua vuodelta 2000 vuoteen 2019. Nämä luvut ovat siis ihan vertailukelpoisia, inflaatio ja ostovoima on otettu huomioon. Vuonna 2000 teoreettisen yhden kWh:n käyttö kuukaudessa siirto- ja perusmaksuineen maksoi yhteensä 5,75 euroa. Maksu koostui siis verosta, sähköstä, siirrosta, mittarimaksusta ja sulakemaksusta. Vuonna 2019 tuo maaginen summa on 33,63 euroa. Korotusta on tullut vain 484%! Ja vielä, nämä luvut ovat rahanarvolaskurin läpi ajettu, eli ihan vertailukelpoisia.

No, mistäpä tuo muutos on tullut? Äkkiseltään lapuista selviää, ettei sähkön siirtohinta ole kiristynyt kuin 150% ja itse sähkö on, ihme kyllä, noussut vain 10%. Tosin halvemmallakin saisin pelkän sähkön, joten se on ihan yhtä arvokasta kuin muinoin. Ero pamahtaa näistä kuukausittaisista perusmaksuista, joihin kulutus ei vaikuta yhtään mitään. Vuonna 2000 perusmaksut olivat 5,68 euroa kuussa, nyt ne ovat 33,50 euroa. Ja kun laskuja penkoo, sieltä näkyy että kun meille siirretään kuukaudessa 26 euron edestä sähköä, sen siirto maksaa 61 euroa. Ja se ihanuus tässä maailman pelastamisessa on, että vaikka en kuluttaisi sähköä lainkaan, maksaisin siitä ilosta 33,80 euroa kuukaudessa, perusmaksuina. Ihan vaan, koska näin voidaan tehdä.

Voisiko joku teistä vuorostaan tehdä kyselypyynnön tästä pas… kiris… epäterveestä markkinatilanteesta? Nyt meillä ei enää ole Energiamarkkinavirastoa, mutta on meillä sentään Energiavirasto. Sinne vaan tutkintapyyntöä, niin ehkä tuhannen vuoden kuluttua jotain tapahtuu!

Ajattelin perustaa oman kirjakerhon. Homma toimii niin, että te kaikki, jotka kiljuen haluatte liittyä siihen, maksatte:
1) Kuukausimaksun jäsenyydestä 35€/kk
2) Jokaisesta tilaamastanne kirjasta 15€/kpl
3) Jokaisen kirjan siirtomaksun 20€/kpl

Laittakaa liittymisilmoituksia tulemaan! Nyt lähtee kirjallisuuskin nousuun! Meillä on ilmastoystävälliset tuotteet, jokainen kirja on hiilinielu!

Kiitos paljon ideasta, Mafia, Vattenfall ja Elenia!

Miksi maailman parantaminen on niin vaikeaa?

 

© Rich carey / WWF

© Rich Carey / WWF

Viimeisten vuosien aikana ihmiskunta on herännyt taisteluun luonnon puolesta. Se, kuinka laajasti ja millä tavalla on herätty missäkin maailman kolkassa, tietenkin vaihtelee. Joka tapauksessa tietoisuus meitä uhkaavista katastrofeista on kasvanut ja faktaa (ja ikävä kyllä myös fiktiota) on tarjolla runsaasti.

Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa meillä ei ole ollut näin paljon tarjolla tietoa planeettamme tilasta. Tavallinen pulliainen voi seurata netin avulla reaaliaikaista mittausdataa monista eri asioista ja toimia itse pikku tutkijana, jonka herkkä sormi lepää maapallon kaulasuonen päällä. Lisäksi meillä on runsaasti tietoa, mitä pitäisi tehdä, miksi ja miten. Voisi luulla, että ongelmat ratkeavat muutamassa vuodessa ja pian kaikki on taas niin hyvin kuin olla voi.

Ikävä kyllä viitteitä ongelmien ratkeamiseen ei ole viime vuosina ollut havaittavissa käytännössä lainkaan. Syitä on tietysti monia ja osa niistä on sellaisia, joihin ei edes hienoissa konferensseissa voi ratkaisua löytää. Tai ei haluta löytää, koska reunaehdot estävät astumasta sen rajan yli, jonka takana muutokset piilottelevat.

Kirjailija on tietysti asiantuntija kaikissa asioissa (sic!), sillä hän on joutunut miettimään maailmaa kaikilta kanteilta. Ihmisen perusluonteen tunteminen kuuluu ammattitaitoon ja ikävä kyllä juuri tuo luonne on se, jota ei voi muuttaa. Ikäväksi asia muuttui maapallon kannalta siinä vaiheessa, kun karvattoman apinan arroganssi ylitti kaikki järkevät mittasuhteet. Kun ihminen asetti itsensä kaiken muun luonnon yläpuolelle, helvetin hiilet alkoivat hiljalleen hehkua.

Jos nyt hetkeksi unohdamme olevamme mystisen jumalan luoma mestariteos, jonka passiin on leimattu 007, tajuamme nopeasti vaaran merkit. Mikään populaatio ei voi kasvaa rajatussa ympäristössä hillittömästi. Kun kyseessä on ihminen, joka varastaa elintilan surutta kaikilta muilta eläimiltä ja kasveilta, tuho on mittaamaton. Olemme tappaneet käytännössä kaikki luonnolliset ja luonnottomat vihollisemme ja siksipä esim. susien invaasio ei juurikaan uhkaa yhteiskuntaamme. Tässä asiassa voimme käyttää lukemattoman määrän niinku ja mutku perusteluja, mutta se ei muuta lopputulosta miksikään. Maapallon kantokyky ihmisten osalta alkaa olla tapissa.

Tietysti meillä on paljon laskelmia, joissa maapallolle saadaan sujuvasti mahtumaan enemmänkin ihmisiä, kun kaikki resurssit jaetaan tasan. Tässä laskelmassa on ainoastaan se vika, ettei ihmiskunta ole koskaan jakanut mitään tasan, eikä tule koskaan jakamaankaan. Jos jotakin sen suuntaista tapahtuu vallankumouksen myötä, vallankumous jakautuu nopeasti valtaan ja kumoukseen, jossa valta riistää kumoukselta kaiken omaisuuden. Näin se vaan on.

Nyt jo moni lukija nousee varpailleen heristämään nyrkkiään. Kyllä, sinä olet kierrättänyt, elänyt säästeliäästi ja välttänyt kaikkea turhuutta. Se on hienoa ja kunnioitan tinkimättömyyttäsi. Mutta katsotaan nyt vaikka sitä sutta, joka on eläin siinä missä ihminenkin. Mitäpä susi tarvitsee muuta kuin juomaa, ruokaa ja jonkinlaisen suojan elääkseen. Sama riittää myös karvattomalle apinalle. Mitä meillä on? Kodit täynnä roinaa, maisema täynnä taloja, teitä, marketteja ja tehtaita, maahan kaivettuja viemäriverkostoja ja valokuituja, kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Vaikka ajatus tuntuu naurettavalta, niin mitäpä jos karhut haluaisivat saman elintason? Tietysti tuo ajatus naurattaa meitä, koska koko elämämme pohja perustuu ajatukseen, että olemme saaneet vapaalipun, joka oikeuttaa alistamaan koko muun maapallon peukalomme alle ja muiden lajien vaatimukset, jos niitä ilmaantuisi, olisivat täysin naurettavia. Meille toinen t-paita on tärkeämpi kuin hehtaari metsää, joka kaadetaan uuden hikipajan tieltä.

En suinkaan ole tässä aiheuttamassa  pahaa mieltä kenelläkään syytöksilläni. Olen ylimielisyydessäni karvattomista apinoista siitä arroganteimmasta päästä. Täysin turhaa rojua olen haalinut vaikka kuinka paljon ja muutoinkaan elintapani eivät edistä mitään muuta kuin ennenaikaista kuolemaani. Siitä huolimatta meidän pitää päästä eroon teinihipiästämme ja tajuta, että syyllinen on syyllinen vaikka pahalta tuntuisi. Jos tietoisesti tuhoamme kaiken, se on parempi kuin näytellä tietämätöntä ja mutkutella tai niinkutella.

Miksi se maailma ei sitten muutu, kun pallomme on täynnä kaltaisiani näsäviisastelijoita? Yksi syy on juuri se, että aivomme on koodattu 007-koodilla. Emme näe mitään outoa siinä, että olemme itse julistaneet itsemme ylivertaiseksi luomakunnan ruhtinaaksi. Toinen syy on, että käytämme tuhottomasti energiaa muuttaaksemme muiden elintapoja ja samalla ne omat saattavat jäädä muuttamatta. Totuus on kuitenkin karu. Jos jätämme haulikon asekaappiin, emme voi mitenkään varmistaa, että lähimmäisemme muuttuu pysyvästi tai edes väliaikaisesti, vaikka kuinka saarnaisimme hänelle.  Tietoa voimme toki tarjota ja tuottaa, mutta kaikki on kuitenkin yksilön omissa käsissä. Jokaisen on itse tehtävä ratkaisunsa, kukaan ei voi toisen puolesta niellä hyviäkään lääkkeitä.

Ymmärrän kyllä, että näkemykseni vaikuttaa nihilistiseltä. Mutta jos oikeasti uskon, ettei minun muoviroskani päädy koskaan mereen, ettei minun pihvini hiilijalanjälki ole minkään kokoinen, ettei minun autoni saastuta eikä uuden televisioni valmistaminen ole vaatinut mitään energiaa missään, olen niin tyhmä, etten edes tajua olevani tyhmä. Siksi olen valunut olotilaan, jossa teen parhaani, vaikka tiedän, ettei se merkitse juuri mitään. Mutta kun ei juuri mitään kerrotaan seitsemällä miljardilla, siitä voi tulla  jotakin. Se, riittääkö tuo jotakin, on kokonaan toinen juttu. Varsinkin, kun joka hetki syntyy lisää karvattomia apinoita, jotka kaikki lopulta haluavat kaksi autoa, tietokoneen ja hienoja t-paitoja, jos se suinkin on mahdollista. Jatkuva talouskasvu yhdistettynä väestönkasvuun moninkertaistaa kaikki ihanat globaalit ongelmamme, niin se vain on.

Ajatellaan siis yksinkertaisesti.  Kaikella on rajansa. Eikä ihmiskunnan loppu, jos ja kun se joskus koittaa, ole mikään maailmanloppu. Matka tästä hetkestä populaation romahtamiseen voi olla pitkä, eikä se välttämättä edes ole dramaattinen. Maailmaa voidaan parantaa, mutta jos se vaatii jatkuvaa naapurille huutamista, mitään muutosta ei tule tapahtumaan.

Lisää aiheesta tässä:
Ilmastohuoli ei muutu valmiudeksi tinkiä elintasosta – Eva: Suomalaiset aiempaa vähemmän halukkaita tekemään uhrauksia ympäristön hyväksi