Quo vadis, rakas kotikaupunkini Hämeenlinna?

 

Aulanko, niin kuin me sen koemme.

Tämä kirjoitus voisi varmaankin kertoa lähes mistä tahansa suomalaisesta kaupungista, joka ei ole (Suur-)Helsinki, Turku tai Tampere. Mutta kertokoot tämä nyt Hämeenlinnasta, kun tämän kaupungin asiat tunnen parhaiten.

Maailma on muuttumassa, kuten se on aina muuttunut ja tulee aina muuttumaan. Joitakin muutoksia on vaikea hyväksyä, mutta niiden kieltäminen ei tee niitä olemattomiksi. Kun ukkosmyrsky uhkaa, voi toki laittaa silmät kiinni, mutta ei se myrsky sillä tavalla mihinkään katoa.

Sanottakoon heti, että olen viihtynyt Hämeenlinnassa oikein hyvin. Vaikka olen pääsääntöisesti tehnyt päivätyöni isommissa kaupungeissa ja ollut enemmän poissa kuin paikalla, on Hämeenlinna tarjonnut arjen rauhaa ja mahtavan luonnon, joka on oikeasti ihan lähellä. Luonto on bonus, joka ei onneksi ole riippuvainen kunnallispoliittisista päätöksistä niin kauan, kun kaikkia metsiä ei parturoida nurin.

Hämeenlinna on täällä oloni aikana hiljalleen hiipunut samaan tapaan kuin saattohoidossa oleva potilas. Suurten kauppakeskusten myötä, joita rakennettiin sekä Tiiriöön että moottoritien katteelle, ovat keskuskorttelien kaupat kadonneet. Liiketilaa on runsaasti vuokralla, mutta koska olutta, kahvia tai viinereitä ei voi myydä määräänsä enempää, tilat pysyvät tyhjinä. Keskusta on surullinen näky ja alkaa muistuttaa voipuneisuudessaan samalla nimellä kulkevaa puoluetta.

Jokaisen elävän kaupungin sielu on tietysti asukkaat. Asukkaita houkuttelee oppilaitokset ja työpaikat, joita kaupungissa on tarjolla. Palveluitakin tarvitaan, mutta ne yleensä kehittyvät nopeasti lisääntyneen kysynnän myötä, sillä perusinfra on tässäkin kaupungissa jo kunnossa. Hämeenlinnassa suurimpia työllistäjiä ovat SSAB (900 työntekijää) ja tietysti kaupunki itse (3500 työntekijää). Oppilaitoksista yksi merkittävimmistä, eli opettajankoulutuslaitos, häipyi kaupungista 2012. Tarjolla olevilla työ- ja/tai koulutuspaikoilla Hämeenlinna ei kilpailussa enää oikein pärjää.

Tästä me pääsemmekin varsinaiseen ongelmaan. Hämeenlinnassa ei tällä hetkellä ole paljoakaan töitä tarjolla, eikä tietenkään optimi ole sekään, että suurin työllistäjä on kaupunki, joka pyörii verorahoilla. Jos ja kun töitä tehdään muualla, täytyy liikenneyhteydet olla kunnossa. Hämeenlinna on erinomaisella paikalla Tampereen ja Helsingin välimaastossa ja tänne kulkee sekä moottoritie että pääjunarata. Työvoiman liikkumisen volyymista saa hyvän käsityksen siitä, että Hämeenlinnaan ja Hämeenlinnasta pendelöi joidenkin tietojen mukaan päivittäin peräti yli 15 600 henkilöä.

Tieto lisää tuskaa, ja näin on kohdallani käynyt. Tienasin aikoinaan opiskelurahani rakentamalla Hämeenlinna – Helsinki moottoritietä, joten sitä olen nähnyt tarpeeksi. Kun vielä tein töitä Tampereella, kertyi vyölleni urani aikana noin 8000 junamatkaa 20 vuoden aikana, joten VR:n kehitys on tuttu. Ja ikävä kyllä se kehitys on kulkenut väärään suuntaa. Hämeenlinna on vuoden 2016 jälkeen saanut maineen kaupunkina, jossa junat eivät pysähdy. Tuollainen maine, olipa se totta tai ei, tuskin houkuttelee muualla työskenteleviä ihmisiä muuttamaan tänne. VR on sittemmin korjannut virhettään, mutta maine ei palaudu hetkessä. Eikä kyllä aseman viereen mahdollisesti tuleva maksullinen pysäköintikään paranna asioita, mutta hei, ei ajatella nyt liikoja.

Yksi suuri ongelma on ollut Hämeenlinnan kunnallispolitiikka. Piirit ovat pienet kuten MOT:n selvityksessä vuodelta 2014 käy ilmi.  Silloin julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen lausui näin:

”Silloin kun ollaan monella pallilla, kunnallisessa päätöksenteossa ja (toisen) organisaation päätöksenteossa, ollaan hyvin helposti sellaisessa tilanteessa, jossa – vaikka ei suoranaisesta esteellisyydestä olisi kysymys – saattaa olla kuitenkin intressi edesauttaa toisen organisaation toimintaa myös toisen organisaation puolella”, hän sanoo.

Lisäksi olen hiukan hämmästellyt, että kaupunki (ja tämä pätee nyt muihinkin kaupunkeihin, ei ainoastaan Hämeenlinnaan), joka pyörii veronmaksajien rahoilla, on kaulaansa myöten kiinni erilaisissa osakeyhtiöissä. Hämeenlinnalla näitä ”tytäryhteisöjä”(sic!) on peräti 25 kappaletta. Kauniina esimerkkinä voidaan kertoa vaikkapa se, kuinka Hämeenlinnan Valot Oy palasi harharetkiltään takaisin kaupungin omaksi toiminnaksi (kas, eikö katuvalojen sytyttely olekaan liiketoimintaa?) vuoden 2017 lopussa ja tulos oli tämä (kaupunginvaltuuston pöytäkirja, 29.1.2018):

Hämeenlinnan kaupungin kokonaan omistama Hämeenlinnan Valot Oy lakkautettiin vuoden 2017 lopussa ja sen toiminta sulautettiin osaksi kaupunkirakenteen toimialaa. Yhtiön lakkauttamisen yhteydessä kaupungille siirtyi neljä Kuntarahoitukselta otettua lainaa, saldojen yhteismäärältään 3 550 000 euroa sekä Handelsbankenilta otettu laina, jonka saldo oli noin 3 280 000 euroa. Molemmat lainat järjesteltiin niin, että Hämeenlinnan Valot Oy:n ehdoilla otetut lainat maksettiin pois. Handelsbankenilta otettiin vastaavan suuruinen neljässä vuodessa maksettava laina. Kuntarahoituksen lainat maksettiin pois samaan aikaan otettavalla normaalin maksuvalmiuden mukaisella 10 milj. euron 10 vuoden lainalla. Järjestelyillä säästettiin marginaalikustannuksissa, jotka ovat kaupungille edullisemmat kuin yhtiölle. Vaikka lakkautetun yhtiön lainojen sulauttaminen kaupungille ei lisääkään konsernin lainamäärää, kaupungin oma lainakanta kasvoi kuitenkin nettona 6 830 000 euroa. Talousarvion mukaan kaupungin pitkäaikaisten lainojen nettomäärä saa tänä vuonna kasvaa 11 100 000 euroa. Talousarviossa ei huomioitu Hämeenlinnan Valot Oy:ltä siirtyvien lainojen vaikutusta. Näin ollen nettolainanmäärän kasvumahdollisuutta on tarpeen korottaa siirtyneitä lainoja vastaavasti 6 830 000 euroa.”

No, ainahan business ei lähde lentoon, kuten Euroopan suurimmasta autokaupasta opimme.

Tuo kaikki ylläkuvattu on sitä kuuluisaa kunnallispolitiikkaa, ja luulenpa, että meno on samanlaista lähes jokaisessa kaupungissa, jossa taistellaan kurjistuvaa tulevaisuutta vastaan. En usko, että Hämeenlinna on tässä mikään suuri tai mullistava poikkeus.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä fataalina virheenä minulle näyttäytyy Hämeenlinnan ylioptimistiset kasvuodotukset. Ainahan saa toivoa, että kaikki menee hyvin, mutta jos toiveet ja tilastot näyttävät eri suuntiin, olisi hälytyskellojen soitava. Hämeenlinnan kotisivuilta löytyy kaupungin väestöennuste, joka näyttää, no, sanotaanko kauniisti, rajulta. Tällä hetkellä Hämeenlinnassa on noin 68 000 asukasta, mutta tuon varovaisemmankin ennusteen mukaan Hämeenlinnassa olisi 2040 peräti 77000 asukasta. Suomen väkiluku on tuossa vaiheessa lähtenyt jo laskuun, mutta Hämeenlinna on kerännyt 21 vuodessa 9000 asukasta lisää, eli noin 450 vuodessa! En tiedä. mihin tuo perustuu, ei ainakaan tilastoihin, sillä viiden vuoden keskiarvolla (2014-2018) Hämeenlinnan väkiluku on lisääntynyt keskimäärin -54 henkilöllä vuosittain. Tavoitteesta ollaan siis jäljessä noin 500 henkilöä jo lähtökuopissa. Kaikkihan on tietysti mahdollista, sanoi yksisarvinen kun verovapauden sai.

Väestön ikääntyminen puree myös Hämeenlinnaan ja melko pahasti. Jos syntyvyys pysyy edes tällä tasolla, voidaan tilastoista haarukoida vaikkapa vuotta 2038. Vuoden 2018 lopussa Hämeenlinnassa oli:

0  -19 vuotiaita 13648
20-39 vuotiaita 15294 (tämä olisi 2038 siis 13648, vähennystä 1646)
40-59 vuotiaita 16925 (tämä olisi 2038 siis 15294, vähennystä 1631)

Kun tuosta hypätään se 20 vuotta eteenpäin, nähdään että luonnollisen poistuman vuoksi ikäluokista 0-59 katoaa noin 3200 henkeä, koska uudet ikäluokat ovat vanhoja vähäväkisempiä. Keskimääräinen kutistuminen vuodessa olisi siis 160 henkeä. Eli saavuttaakseen tuon utopistisen kasvun ilman kuntaliitoksia ja syntyvyyden kasvua,  Hämeenlinna pitäisi tienata muuttovoittona 610 asukasta vuodessa! Jos joku tähän uskoo ja rakentaa esimerkiksi valtavasti uusia asuntoja eikä niitä uusia asukkaita tule (ja mistä hitosta noin paljon tulisi?), tarkoittaa se vanhojen ja reuna-alueiden asuntojen hintojen romahtamista. Ei kuulosta kovin kestävältä tai ystävälliseltä asukaspolitiikalta.

Niin, tämä on nyt taas sitä valitusta sanoo yksi jos toinenkin kaupungin viskaali. Niinhän tämä on, mutta varustautuminen tulevaisuuteen, jota ei ole tulossa, on täysin typerää politiikkaa. Hämeenlinna voisi valmistautua tulevaan vaikka profiloitumalla vanhusten keitaaksi rakentamalla laadukkaita palvelutaloja ja tarvittavia palveluja. Ikääntyneiden määrä kasvaa, se on tilastollinen fakta. He arvostavat luontoa, hiljaisuutta ja kulttuuria, joita Hämeenlinna voi tarjota jo nyt. Enkä usko, että tuo profiilin tarkennus lapsiperheitäkään karkottaisi, jos nyt ei ihan joka koulu ja päiväkoti ole heti homeessa, kun lukuisat tytäryhtiöt eivät yhtiökokouskiireiltään ehdi tehdä rakennusvalvontaa missään vaiheessa. Moni lapsiperhe arvostaa sitä, että eri sukupolvet asuvat samalla paikkakunnalla.

Olipa Hämeenlinnan suunta mikä tahansa, toivoisin, että se perustuu tilastoihin ja kestäviin analyyseihin eikä konsulttien sokerimunkkihumalaan. Jos ja kun kaupunki pelaa korttinsa väärin, asukkaat maksavat sen verorahoillaan. Kaupungin viskaalit kyllä löytävät suojatyöpaikan, kun vene alkaa vuotaa, näin on aina käynyt ja käy tulevaisuudessakin. Se on sitten ihan toinen juttu, moniko asukas jaksaa kovin kauaa tässä veneessä äyskäriä heiluttaa.

Sähkömafian alkeet

Oi niitä aikoja, kun sain vielä sähköni Hämeenlinnan Energia OY:ltä! Katselin viimeistä sähkölaskuani  ennen tuon firman myyntiä Vattenfallille ja laskeskelin, mitä sähkö maksoi silloin ja mitä se maksaa nyt, armon vuonna 2019. Jotta markat ja ostovoima olisivat vertailukelpoisia nykyeuroihin, pyöräytin luvut rahanarvolaskurissa.  Tulos on kyllä hyytävä, mutta ei mikään suoranainen yllätys.

Joskus nuorena sitä jaksoi ja tein sähkömafiasta virallisen valituksen 2004 silloiseen Energiamarkkinavirastoon (Dnro 196/421/2004).  Päätöksen mukaan hinnoittelu ei ollut kohtuullista vuonna 2004. Päätökseen sisältyi lause, jossa todetaan
Energiamarkkinaviraston tutkivan tilikaudet 2005-2007 vuonna 2008. Täytyy myöntää, etten jaksanut ajaa asiaa tuon pitemmälle, neljän vuoden odottelu ei sopinut minulle silloin eikä sovi vieläkään. Etteköhän kaikki ole huomanneet, ettei sähköä ole hirveästi halpuutettu. Mukaan kuvioihin on tullut Elenia, joka nyt kantaa ämpärillä sähkön ovelleni.

Puheet ovat aina puheita, ja niinpä vertasin koko kakkua vuodelta 2000 vuoteen 2019. Nämä luvut ovat siis ihan vertailukelpoisia, inflaatio ja ostovoima on otettu huomioon. Vuonna 2000 teoreettisen yhden kWh:n käyttö kuukaudessa siirto- ja perusmaksuineen maksoi yhteensä 5,75 euroa. Maksu koostui siis verosta, sähköstä, siirrosta, mittarimaksusta ja sulakemaksusta. Vuonna 2019 tuo maaginen summa on 33,63 euroa. Korotusta on tullut vain 484%! Ja vielä, nämä luvut ovat rahanarvolaskurin läpi ajettu, eli ihan vertailukelpoisia.

No, mistäpä tuo muutos on tullut? Äkkiseltään lapuista selviää, ettei sähkön siirtohinta ole kiristynyt kuin 150% ja itse sähkö on, ihme kyllä, noussut vain 10%. Tosin halvemmallakin saisin pelkän sähkön, joten se on ihan yhtä arvokasta kuin muinoin. Ero pamahtaa näistä kuukausittaisista perusmaksuista, joihin kulutus ei vaikuta yhtään mitään. Vuonna 2000 perusmaksut olivat 5,68 euroa kuussa, nyt ne ovat 33,50 euroa. Ja kun laskuja penkoo, sieltä näkyy että kun meille siirretään kuukaudessa 26 euron edestä sähköä, sen siirto maksaa 61 euroa. Ja se ihanuus tässä maailman pelastamisessa on, että vaikka en kuluttaisi sähköä lainkaan, maksaisin siitä ilosta 33,80 euroa kuukaudessa, perusmaksuina. Ihan vaan, koska näin voidaan tehdä.

Voisiko joku teistä vuorostaan tehdä kyselypyynnön tästä pas… kiris… epäterveestä markkinatilanteesta? Nyt meillä ei enää ole Energiamarkkinavirastoa, mutta on meillä sentään Energiavirasto. Sinne vaan tutkintapyyntöä, niin ehkä tuhannen vuoden kuluttua jotain tapahtuu!

Ajattelin perustaa oman kirjakerhon. Homma toimii niin, että te kaikki, jotka kiljuen haluatte liittyä siihen, maksatte:
1) Kuukausimaksun jäsenyydestä 35€/kk
2) Jokaisesta tilaamastanne kirjasta 15€/kpl
3) Jokaisen kirjan siirtomaksun 20€/kpl

Laittakaa liittymisilmoituksia tulemaan! Nyt lähtee kirjallisuuskin nousuun! Meillä on ilmastoystävälliset tuotteet, jokainen kirja on hiilinielu!

Kiitos paljon ideasta, Mafia, Vattenfall ja Elenia!

Miksi maailman parantaminen on niin vaikeaa?

 

© Rich carey / WWF

© Rich Carey / WWF

Viimeisten vuosien aikana ihmiskunta on herännyt taisteluun luonnon puolesta. Se, kuinka laajasti ja millä tavalla on herätty missäkin maailman kolkassa, tietenkin vaihtelee. Joka tapauksessa tietoisuus meitä uhkaavista katastrofeista on kasvanut ja faktaa (ja ikävä kyllä myös fiktiota) on tarjolla runsaasti.

Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa meillä ei ole ollut näin paljon tarjolla tietoa planeettamme tilasta. Tavallinen pulliainen voi seurata netin avulla reaaliaikaista mittausdataa monista eri asioista ja toimia itse pikku tutkijana, jonka herkkä sormi lepää maapallon kaulasuonen päällä. Lisäksi meillä on runsaasti tietoa, mitä pitäisi tehdä, miksi ja miten. Voisi luulla, että ongelmat ratkeavat muutamassa vuodessa ja pian kaikki on taas niin hyvin kuin olla voi.

Ikävä kyllä viitteitä ongelmien ratkeamiseen ei ole viime vuosina ollut havaittavissa käytännössä lainkaan. Syitä on tietysti monia ja osa niistä on sellaisia, joihin ei edes hienoissa konferensseissa voi ratkaisua löytää. Tai ei haluta löytää, koska reunaehdot estävät astumasta sen rajan yli, jonka takana muutokset piilottelevat.

Kirjailija on tietysti asiantuntija kaikissa asioissa (sic!), sillä hän on joutunut miettimään maailmaa kaikilta kanteilta. Ihmisen perusluonteen tunteminen kuuluu ammattitaitoon ja ikävä kyllä juuri tuo luonne on se, jota ei voi muuttaa. Ikäväksi asia muuttui maapallon kannalta siinä vaiheessa, kun karvattoman apinan arroganssi ylitti kaikki järkevät mittasuhteet. Kun ihminen asetti itsensä kaiken muun luonnon yläpuolelle, helvetin hiilet alkoivat hiljalleen hehkua.

Jos nyt hetkeksi unohdamme olevamme mystisen jumalan luoma mestariteos, jonka passiin on leimattu 007, tajuamme nopeasti vaaran merkit. Mikään populaatio ei voi kasvaa rajatussa ympäristössä hillittömästi. Kun kyseessä on ihminen, joka varastaa elintilan surutta kaikilta muilta eläimiltä ja kasveilta, tuho on mittaamaton. Olemme tappaneet käytännössä kaikki luonnolliset ja luonnottomat vihollisemme ja siksipä esim. susien invaasio ei juurikaan uhkaa yhteiskuntaamme. Tässä asiassa voimme käyttää lukemattoman määrän niinku ja mutku perusteluja, mutta se ei muuta lopputulosta miksikään. Maapallon kantokyky ihmisten osalta alkaa olla tapissa.

Tietysti meillä on paljon laskelmia, joissa maapallolle saadaan sujuvasti mahtumaan enemmänkin ihmisiä, kun kaikki resurssit jaetaan tasan. Tässä laskelmassa on ainoastaan se vika, ettei ihmiskunta ole koskaan jakanut mitään tasan, eikä tule koskaan jakamaankaan. Jos jotakin sen suuntaista tapahtuu vallankumouksen myötä, vallankumous jakautuu nopeasti valtaan ja kumoukseen, jossa valta riistää kumoukselta kaiken omaisuuden. Näin se vaan on.

Nyt jo moni lukija nousee varpailleen heristämään nyrkkiään. Kyllä, sinä olet kierrättänyt, elänyt säästeliäästi ja välttänyt kaikkea turhuutta. Se on hienoa ja kunnioitan tinkimättömyyttäsi. Mutta katsotaan nyt vaikka sitä sutta, joka on eläin siinä missä ihminenkin. Mitäpä susi tarvitsee muuta kuin juomaa, ruokaa ja jonkinlaisen suojan elääkseen. Sama riittää myös karvattomalle apinalle. Mitä meillä on? Kodit täynnä roinaa, maisema täynnä taloja, teitä, marketteja ja tehtaita, maahan kaivettuja viemäriverkostoja ja valokuituja, kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Vaikka ajatus tuntuu naurettavalta, niin mitäpä jos karhut haluaisivat saman elintason? Tietysti tuo ajatus naurattaa meitä, koska koko elämämme pohja perustuu ajatukseen, että olemme saaneet vapaalipun, joka oikeuttaa alistamaan koko muun maapallon peukalomme alle ja muiden lajien vaatimukset, jos niitä ilmaantuisi, olisivat täysin naurettavia. Meille toinen t-paita on tärkeämpi kuin hehtaari metsää, joka kaadetaan uuden hikipajan tieltä.

En suinkaan ole tässä aiheuttamassa  pahaa mieltä kenelläkään syytöksilläni. Olen ylimielisyydessäni karvattomista apinoista siitä arroganteimmasta päästä. Täysin turhaa rojua olen haalinut vaikka kuinka paljon ja muutoinkaan elintapani eivät edistä mitään muuta kuin ennenaikaista kuolemaani. Siitä huolimatta meidän pitää päästä eroon teinihipiästämme ja tajuta, että syyllinen on syyllinen vaikka pahalta tuntuisi. Jos tietoisesti tuhoamme kaiken, se on parempi kuin näytellä tietämätöntä ja mutkutella tai niinkutella.

Miksi se maailma ei sitten muutu, kun pallomme on täynnä kaltaisiani näsäviisastelijoita? Yksi syy on juuri se, että aivomme on koodattu 007-koodilla. Emme näe mitään outoa siinä, että olemme itse julistaneet itsemme ylivertaiseksi luomakunnan ruhtinaaksi. Toinen syy on, että käytämme tuhottomasti energiaa muuttaaksemme muiden elintapoja ja samalla ne omat saattavat jäädä muuttamatta. Totuus on kuitenkin karu. Jos jätämme haulikon asekaappiin, emme voi mitenkään varmistaa, että lähimmäisemme muuttuu pysyvästi tai edes väliaikaisesti, vaikka kuinka saarnaisimme hänelle.  Tietoa voimme toki tarjota ja tuottaa, mutta kaikki on kuitenkin yksilön omissa käsissä. Jokaisen on itse tehtävä ratkaisunsa, kukaan ei voi toisen puolesta niellä hyviäkään lääkkeitä.

Ymmärrän kyllä, että näkemykseni vaikuttaa nihilistiseltä. Mutta jos oikeasti uskon, ettei minun muoviroskani päädy koskaan mereen, ettei minun pihvini hiilijalanjälki ole minkään kokoinen, ettei minun autoni saastuta eikä uuden televisioni valmistaminen ole vaatinut mitään energiaa missään, olen niin tyhmä, etten edes tajua olevani tyhmä. Siksi olen valunut olotilaan, jossa teen parhaani, vaikka tiedän, ettei se merkitse juuri mitään. Mutta kun ei juuri mitään kerrotaan seitsemällä miljardilla, siitä voi tulla  jotakin. Se, riittääkö tuo jotakin, on kokonaan toinen juttu. Varsinkin, kun joka hetki syntyy lisää karvattomia apinoita, jotka kaikki lopulta haluavat kaksi autoa, tietokoneen ja hienoja t-paitoja, jos se suinkin on mahdollista. Jatkuva talouskasvu yhdistettynä väestönkasvuun moninkertaistaa kaikki ihanat globaalit ongelmamme, niin se vain on.

Ajatellaan siis yksinkertaisesti.  Kaikella on rajansa. Eikä ihmiskunnan loppu, jos ja kun se joskus koittaa, ole mikään maailmanloppu. Matka tästä hetkestä populaation romahtamiseen voi olla pitkä, eikä se välttämättä edes ole dramaattinen. Maailmaa voidaan parantaa, mutta jos se vaatii jatkuvaa naapurille huutamista, mitään muutosta ei tule tapahtumaan.

Lisää aiheesta tässä:
Ilmastohuoli ei muutu valmiudeksi tinkiä elintasosta – Eva: Suomalaiset aiempaa vähemmän halukkaita tekemään uhrauksia ympäristön hyväksi

 

 

Pysyvää on kai vain muutos

Pari viimeistä vuotta ovat olleet melkoista menoa pienen kirjailijan arjessa. Suunnitelmat vuodelle 2018 olivat selvät ja kaikki lähtikin käyntiin mukavasti. Sitten alkoi surkeiden sattumusten suma, joka rapautti sitä ihmisen tärkeintä peruskiveä, eli terveyttä. Hommat hidastuvat kummasti, kun pitää kursia itseään kasaan muutaman kuukauden ajan. Pari katkennutta kylkiluuta vaivaa yllättävän pitkään.

Julkaisujen suhteen vuosi 2018 oli ruuhkavuosi, monestakin syystä. Muutamat vanhat jutut valmistuivat salakavalasti julkaisukuntoon ja yksi tulevaisuuteen suunniteltu siirtyi hiukan aikaisemmaksi. Markkinointimielessä ei tietenkään ole optimaalista julkaista vuodessa seitsemää kirjaa viideltä eri kustantajalta ja vielä äänikirjaa kuudennelta taholta. Mutta minä olenkin kirjailija, en markkinamies. Tosin, jos joku on noita julkaisuja seuraillut, niin eihän ne nyt kovinkaan verisesti keskenään tappele, sillä tarjonta on sironnut ikähaitarissa ja lukumieltymyksissä laajalle alueelle.

Vuosi 2018 toi mukanaan myös henkisesti kipeitä päätöksiä. Vanhana Waltarin ystävänä olin nuorena miehenä päättänyt, että WSOY on kirjojeni koti, ennemmin tai myöhemmin. Tämä haave myös toteutui vuonna 2012. WSOY oli ollut minuun yhteydessä edellisen romaanini (Paholaisen vasara) jälkeen ja ilmoitti, että voisin laittaa myös heille joskus jonkun sopivan käsikirjoituksen luettavaksi. Tuolloin minulla oli alustava sopimus Ystäväni Rasputin -kirjasta Helsinki-kirjojen kanssa ja asia jäi harkintaa. Sattuma kuitenkin puuttui peliin ja Helsinki-kirjojen taival loppui. Kustantamot neuvottelivat keskenään ja romaanini julkaisuoikeus siirtyi WSOY:lle. Vierailin Bulevardilla ja totesin, että tässä ollaan, tein sen, mistä haaveilin! Huraa!

Jos tämä olisi satu, kaikki päättyisi hyvin. Alkuhan olikin lupaava, Ystäväni Rasputin ponnahti Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjasta otettiin painos toisensa jälkeen. Kaikki näytti oikein hyvältä. Ajattelin, että nyt olin paikkani ansainnut omalla kynällä ja iso kone tekisi töitä hyväkseni. Mutta ikävä kyllä kustantamo ei ole kiviseiniä vaan ihmisiä. Osuin Södikalle juuri siinä vaiheessa, kun ihmiset vaihtuivat tiuhaan. En tietenkään tiedä kokonaiskuvaa, mutta kohdallani keskittyminen alkoi herpaantua. Seuraavan romaanin kanssa tuli jumalaton kiire, kun se makasi aina vastaanottavassa päässä kuukausia ennen seuraavaa viilauskierrosta. Kustilla oli kiire keskittyä jonkun muun kirjailijan teokseen. Onneksi olen tottunut venymään, ja homma saatiin pakettiin. Nokkimisjärjestys tuli kyllä selväksi kerralla.

Yksityiskohtiin on turha mennä, mutta kuten jokainen tietää, kun ruukku särkyy, sen kyllä voi liimata, mutta saumat jäävät tahmaisiksi. Hiekkaa alkoi kertyä rattaisiin hiljalleen. Henkilökemiat toimivat toisten kanssa oikein hyvin, toisten kanssa huonommin, sellaista se vain on. Varmasti vika oli minussa, sillä odotin WSOY:ltä paljon, mikä olikin ihan liikaa. Kuuden vuoden kokemukset puhuivat puolestaan. Jokin mätti kohdallani ja kun WSOY ei tietenkään vaihda, eikä pidäkään vaihtaa, tapojaan tai ihmisiä minun vuokseni, oli minun tehtävä taas ihan omat päätökseni. Kun kivet pyörivät, pienempi väistää, jos ei halua murskaantua.

Mikään ei tietenkään ole lopullista, paitsi kuolema, eikä ehkä sekään. Joka tapauksessa olin jo tehnyt yhteistyötä Liken kanssa muutaman kirjan verran. Kaikki sujui hyvin, kysymyksiin vastattiin heti eikä hetken päästä, lupaukset ja aikataulut pidettiin. Peruskauraa, mutta se maistui oikein hyvältä. Siksi päätin, että seuraava, syksyyn 2019 tähdätty, kaunokirjallinen romaanini ilmestyy Likeltä, jos se heille kelpaa. Ja kelpasihan se. Jatkosta tietää vain Ukko ylijumala, varalleni voi olla jo kuuma kivi, joten turha innostua liikaa. Joka tapauksessa Tulisiipi on painokoneessa ja putkahtaa maailmaan 22.8.2019.

Näistä asioista ei kirjailijoilla ole tapana puhua julkisesti juuri mitään. Kustantamosuhde on pyhä ja kipeät päätökset niellään hiljaisuudessa. Ehkä hiukan pelätään myös sitä, että kustantamo pahastuu (kivitalo vai ihmiset?) ja kostaa, tavalla taikka toisella. Minä en moiseen usko. WSOY:n kanssa oli hauskaa monissa asioissa ja talossa oli ja on yhä runsaasti loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulin toimeen mainiosti ja jotka tukivat minua loppuun saakka. Pitkälti homma ratkesi siihen, että saavuin sisään väärään aikaan ja parilla kirjalla maksoin turhan kalliisti siitä, että paletti haki vielä muotoaan. Ja kuten sanottua, vikaa oli minussakin. Jos olisin ollut aina kiltisti hiljaa, kuten kirjailijoilla on enimmäkseen tapana, rakkauteen olisi syntynyt muutama ryppy vähemmän. Ilman Anna-Riikka Carlsonia lähtö olisi tapahtunut aiemmin, meillä aina kaikki sujui hyvin. Mutta tajusin kyllä itsekin, että aloin olla hänelle rasite, kun vaihtuvien henkilöiden vuoksi lähes kaikki viestiliikenne meni lopulta hänen kauttaan. Kiitos Anna-Riikka, kestämisestä!

Tulevaisuus on aina siitä jännittävä, että se tuo tullessaan yllätyksiä. Ratkaisuni voi jostakin näkövinkkelistä osoittautua täysin vääräksi, mutta tässä ajassa ja paikassa se poisti mielestäni valtavan määrän stressiä. Tämä vuosi on ollut henkisesti helppo, näin se vaan on. Tietysti tämä hiukan muuttaa suunnitelmiani tulevien julkaisujen suhteen, sillä WSOY oli jyhkeiden kaunokirjojeni julkaisija ja Likelle olin hahmotellut hiukan erilaista linjaa. Jo Henry Ford tiesi, että kun jonkin linjan ajaa alas, tuotantomäärä ja/tai kirjo putoaa. Mutta kuten sanottu, pysyvää on vain muutos!

Kiitokset WSOY:lle yhteisistä vuosista, teimme monta hyvää kirjaa lyhyessä ajassa!

Tuotantoni WSOY:llä (2013-2018)

Ystäväni Rasputin (2013)
”Koskinen onnistuu vakuuttavasti ja näyttää, mihin faktoilla tuettu mielikuvitus ja romaani muotona pystyvät. Kaikki aistit on valjastettu; kirjasta välittyy ajan kohina. ”

 

Kuinka sydän pysäytetään (2015)
Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin”

 

Luciferin oppipojat (2016)
Arvio: JP Koskinen kirjoitti yhden Suomi-scifin vuoden helmistä”

 

 

Kalevanpoikien kronikka (2018)
Koskisen romaani on loistava, hän sekoittaa historiaa ja mytologiaa mielenkiintoisella ja uudella tavalla.

Nostradamus ennustaa jälleen!

Muistan hyvin, kuinka lapsena luin suuren kiinnostuksen vallassa Nostradamuksen ennustuksia. Tuossa kirjassa ei ollut kommentaareja, ainoastaan käännökset kuuluisista säkeistä, joita voi tulkita miten parhaiten osaa. Tietysti oli kiehtovaa ajatella, että joku oli osannut ennustaa tulevaisuutta ja siksipä tulkinnat tuli tehtyä aina Nostradamuksen hyväksi.

Ennustaminen on rankka laji. Nykyaikana se on tosin hiukan helpompaa, sillä välttämättä ei tarvitse omistaa kristallipalloa tai osata seitsemän sinetin manausta. Ei niistä haittaakaan ole, mutta tilastoja tulkitsemalla voi jo hiukan valistuneemmin arvata, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Sattuneesta syystä olen joutunut tuohon epäkiitolliseen puuhaan ja siitäpä innostuin, tehdään muutama ennustus!

(1) Suomen väkiluku
Suomessa syntyvien lapsien määrä on pudonnut viimeisten kahdeksan vuoden aikana noin 1700 syntyneellä vuodessa. Kun lapsia syntyi 2018 noin 47000, tasaisen vauhdin taulukon mukaan heitä syntyy 2028 noin 30000, vuonna 2038 enää 13000 ja lopulta 2046 ei enää yhtään! Sen jälkeen, ilman mainittavaa muuttovoittoa, suomalaiset ovat sukupuutossa vuoden 2131 tietämissä. Vuonna 2040 Suomen väkiluku putoaisi alle maagisen viiden miljoonan rajan ja Suomen väkiluku olisi kääntynyt laskuun jo 2021 ei suinkaan 2035, kuten jotkut muut väittävät.

(2) Arktinen merijää
Arktisen merijään kokoa seurataan tarkasti, koska ilmastonmuutos on nyt (noin 50 vuoden vitkastelun jälkeen) kova sana. Arktinen merijää on pienimmillään aina syyskuun puolivälin tienoilla. Tilastot kertovat, että pohjoinen merijää on kokonaan sula syyskuussa 2046. Toki se talvella taas kasvaa, mutta tuosta lähtien kokonaan sulaminen kesällä on sääntö eikä poikkeus.

Ei tehdä nyt enempää ennustuksia, sillä haluan voittaa Eurojackpotin yksin. Ja koska haluan kunnioittaa Nostradamuksen perinnettä, ei luoteta tilastotietoihin ihan noin synkeästi. Kiristallipallon avulla näen muutaman tekijän, jotka huomioimalla voin tiivistää ennustukset tarkemmiksi:

(1) Suomen väkiluku
– Kääntyy laskuun vuonna 2024
– Tilanne vakiintuu vuonna 2070 ja sukupuutto vältetään

(2) Arktinen merijää
– Sulaa kokonaan syyskuussa 2043
– On jäässä seuraavan kerran viitenä peräkkäisenä syyskuuna vuonna 2350-2360

”Suuren kuninkaan seitsemäntenä vuonna
taivaallinen kolmikärki osuu Uluruun,
Aurinko homehtuu
eikä kesää tule”

Ennustamisiin!

Kirjailija tervatulla katolla

Kuvan mahdollinen sisältö: 2 henkilöä, mukaan lukien Juha-Pekka KoskinenVuosi 2019 on käynnistynyt vauhdikkaasti ja hyvä niin. Elämässä meillä jokaisella on omat myrskymme ja toisten on vaikea tietää niistä mitään, eikä tarvitsekaan tietää. Kirjailijapersoonani on sipulin uloin kerros ja mitä sisällä on, se sisälle jääköön.

Sen verran sipulini suojalehdet ovat alkaneet kuivahtaa, että se on ehkä näkynyt jo vähän niin sanotulla kirjallisuuden kentällä. Olen sitkeästi pitänyt kiinni ajatuksesta, että lukijat kaipaavat hyviä kirjoja, eivät mielenkiintoista kirjailijaa. Tässä vuosien kuluessa on kyllä käynyt hyvinkin selväksi monelta taholta, että kirjat myydään ensisijaisesti kirjailijan persoonan kautta, herätetään mielenkiinto tyyppiin ja sitä kautta sitten kirjatkin nousevat esiin, jos nousevat. Mitä useammassa paikassa vierailet tai esiinnyt, sen parempi. Sinällään tuossa ei ole mitään vikaa, sillä pidän kyllä lukijoiden kohtaamisesta ja uskoisin, että tuskin viidentoista vuoden aikana olen tehnyt yhtäkään keikkaa, joka olisi jättänyt kuulijoihin nuivan vaikutelman.

Kaikessa on aina se mutta. Pitäisi esiintyä, liikkua fyysisesti paikasta toiseen promoamassa kirjaa. Jos keikka on hiukankin kauempana, keikka syö helposti noin kaksi työpäivää. Valmistaudut esiintymiseen edellisenä päivänä, matkustat neljä tuntia, olet läsnä pari tuntia, esiinnyt 45 minuuttia, matkustat takaisin neljä tuntia. Odottelua joka väliin, sämpylöitä syöden ja kahvia juoden. Seuraavana päivänä pää alkaa selkiytyä iltapäivän lopulla. Jos kirjoittaa romaania, kahden päivän tauko on aina huono juttu. Tahkoa on helpompi pyörittää ja pitää liikkeessä kuin antaa sen pysähtyä ja veivata uudestaan liikkeelle, yhä uudestaan ja uudestaan.

Fyysisen näkyvyyden lisäksi on nykykirjailijan oltava läsnä myös somessa. Jaa hyvät arvostelut, pöyristy huonoista, jaa jänniä kuvia naamastasi eri taustoilla, osoita olevasi elossa ja inessä skenessä, kaivattu, arvostettu ja menestyvä. Tämähän on suhteellisen helppoa ja hauskaakin, mutta sekin vaatii aikaa. Ja toisin kuin väitetään, aika ei ole rahaa vaan raha on aikaa. Kun ei ole rahaa, ei ole aikaa häröillä, on tehtävä töitä.

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaa kuulostaa, kirjailijan työ on kirjoittaa kirjoja. Kaikki muu on sijaistoimintaa, myyntiä, promoamista ja vesilasin keikuttelua. Jos ei synny kirjaa, ei ole mitään. Niin niin, arvaatte, mihin tämä johtaa. Vanha (ja aina vaan yhä vanhempi) nihilisti haluaa nyt ylistää mystistä kirjailijuutta ja paeta kammariin eikä esiinny missään. Myönnettäköön,  olen keskittynyt kirjoittamiseen keikkojen kustannuksella. Siihen on tietysti ihan arkinen syy, jonka jokainen tuotantoani seurannut on havainnut. Teoksia ilmestyy tasaiseen tahtiin, mikä vaatii tietysti runsaasti työtä, eli kirjoittamista. Olen tietoisesti valinnut tämän linjan, kirjoittamisen. Radikaali veto, mutta mielenrauhan kannalta loistava valinta.

En tietenkään ole lukijoitakaan hyljännyt ja esiinnyn harvakseltaan jossakin. Mutta kaikki esiintymiset teen kirjoittamisen ehdolla. En riko enää hyviä kirjoitussessioita pieniin paloihin. Jos keikkoja tarjotaan sopivaan väliin, silloin mennään, jos ei, sitten ei mennä vaan kirjoitetaan.

Nykyään on mahdollista tuottaa lukijoiden iloksi (tai piinaksi) paljon eläväistä materiaalia, jota jokainen voi ihan itsekseen katsella. Talven aikana tein suurtyön ja kuvasin kaikista kirjoistani esittelyt. Ne kaikki löytyvä helposti täältä (Kirjani omin sanoin). Vuosikausia on ollut tarjolla myös KultTV:n tarinoita, joissa kuullaan  laajemmin kirjallisuuden kentän toimijoiden puhetta aina kustannusjohtajista kirjailijoihin ja kriitikoista kirjallisuusagentteihin. Olen ehkä enemmän tuollaisen esiintymisen kannalla, sillä siitä jää jälki ja nekin, jotka eivät Ypäjälle päässeet 1.3. 2008 klo 16:30, voivat esiintymiset nähdä milloin vain.

Näin olen nyt asiani päättänyt järjestää, ainakin toistaiseksi. Selkeä painopiste on kirjoittamisessa ja jos siitä joudun hinnan maksamaan, sittenpähän sen maksan. Mutta jotenkin näen urani koostuvan kirjoista, joita olen tehnyt ja joita haluan tehdä, enkä suinkaan hetkistä, jolloin istuin bussissa iskiastuskassani sämpylänmurut sylissäni ja kuolettava väsymys sielussani.

Koittakaa kestää, kyllä me silti vielä näemme, oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

Hiilijalanjäljillä

Romaaneja varten tulee tehtyä erilaista pohjatyötä, usein todella pitkäänkin. Ilmastonmuutosta olen seurannut jo viime vuosituhannelta saakka, joten tulevan teoksen romaanihenkilön taustoitus oli kunnossa. Kun sukelsin syvemmin lukujen maailmaan, tutkimustuloksiin ja saatavilla olevaan mittausdataan, tulos oli aika karu. Vuodesta 1968 lähtien homman nimi on ollut selvä, mutta se ei ole kiinnostanut ketään. IPCC:n tavoite, että lämpötila nousisi vain +1,5C, on käytännössä jo mahdotonta saavuttaa pelkillä päästöleikkauksilla. Jos joku keksii, kuinka ilmakehästä poistetaan hiilidioksidia, sitten on vielä toivoa.

Mutta ei mennä tämän tarkemmin tieteen maailmaan. Palaan asiaan joskus romaanin muodossa, mutta voin tässä heittää noihin romaanihenkilön teorioihin ja tutkimustuloksiin perustuvan laskelman lämpötilan ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden suunnasta. Näihin siis ei mitkään päästöleikkaukset enää vaikuta tällä aikajanalla, eikä lisäpäästötkään. Hiilinielut eivät toimi ihan niin kuin luullaan, pahoittelut siitä.  Jätän tämän vain tähän, vähän kuin Nostradamus, ärsyttävästi roikkumaan vailla kunnon selitystä.

Vuosi Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus (ppm) Lämpötilan nousu (C⁰)
2020 413,77 0,818
2025 427,21 1,264
2030 441,48 1,612
2035 456,64 1,982
2040 473,31 2,389
2045 493,01 2,870
2050 515,16 3,410