Lainauskorvaus – pitkä marssi

Nyt se on totta! Tänään Sanasto on maksanut lainauskorvauksia 7211 kirjallisuuden tekijälle vajaat kahdeksan miljoonaa euroa, 25 senttiä per lainaus! Historiallinen hyppäys pohjoismaiselle tasolle on tapahtunut. Tämä tekijänoikeuskorvaus voi nuorista kirjailijoista tuntua muutaman vuoden kuluttua ihan itsestäänselvyydeltä, mutta matka on ollut pitkä.

Palataan vuoteen 2008. Istumme ystäväni Seppo Jokisen kanssa huhtikuun 23. päivä Helsingissä Postitalossa kuuntelemassa Sanaston infoa. Tämä tekijänoikeusjärjestö oli perustettu jo 2005, mutta vasta vuonna 2007 Suomessa taivuttiin noudattamaan EU:n lainausdirektiiviä ja yleiset kirjastot saatiin tekijänoikeusmaksun piiriin. Homma oli vielä levällään, tuona päivänä hallinnointioikeus oli yhä auki, eikä ollut täysin varmaa kuka luvan saa, Sanasto, Kopiosto vai Teosto. Avoimia kysymyksiä oli paljon, kuinka saadaan lainaustiedot kerättyä tehokkaasti ja kuka maksaa järjestelmän kulut. Suunnitelmissa oli, ettei korvausta makseta kirjoille, joissa on yli kolme tekijää, korvauksia olisi mahdollisesti pitänyt hakea erikseen joka vuosi ja korvauksen verotuskin oli auki. Me Sepon kanssa kuuntelimme ja taisimme kysyäkin jotain. Tuona vuonna lainauskorvauksiin oli varattu kaksi miljoonaa euroa ja kaikki oli hiukan levällään. Epäiltiin, ettei raha riitä kovin hyvin edes systeemin rakentamiseen.

(c) Eero Kokko, 2014

Suoraan sanottuna emme tainneet Sepon kanssa ihan hirveän optimistisia olla vuoden 2008 huhtikuussa. Matka näytti pitkältä ja alku hiukan haparoivalta. Mutta kaikki muuttui melko nopeasti. Sanasto teki vuosina 2011–2016 kampanjan lainauskorvausten nostamiseksi pohjoismaiselle tasolle sekä laajentamiseksi korkeakoulukirjastoihin. Minä tarjouduin mukaan auttamaan tässä työssä ja olin vuosien ajan mukana puhumassa korvauksen tärkeydestä kirjailijoille. Tapasin kampanjan aikana kolme eri kulttuuriministeriä ja lukuisan määrän muita kansanedustajia ja virkamiehiä. Hallitukset vaihtuivat, kirjailijat pysyivät.

(c) Milla Talassalo, 2015

Ilahduttavaa matkan aikana  oli huomata, että poliittista tahtoa asian korjaamiseksi löytyi yli puoluerajojen. Suomalainen kirjallisuus koettiin tärkeäksi ja kun kerroimme kirjailijan arjesta, monen poliitikon silmät aukenivat. Tieto on aina valtaa ja sitä saatoimme jakaa hyvillä mielin. Kiitos Sanaston sinnikkyyden korvaus nousi vuosien saatossa hiljalleen, sitten tuli pari kunnon hyppyä. Lopulta vuodelle 2017 osoitettu lainauskorvaus nousi 14,2 miljoonaan euroon, pohjoismaiselle tasolle. 

(c) Eeva Kolu, 2016

Tietysti uutinen tuntui erityisen mukavalta, kun olin saanut itse olla mukana näissä talkoissa lukuisten ahkerien kollegojen kanssa. Moni kollegani uhrasi huomattavan paljon aikaansa tämän asian tiimoilta, siitä olen heille kiitollinen. Myös useat poliitikot ja virkamiehet näyttivät, että keinot muutokseen löytyvät, kun on tahtoa. Siitä myös heille vilpitön kiitos. Minulle oli oikeasti yllätys, että noinkin mittavaan yhteistyöhön löytyi yhteinen pohja koko poliittisen kentän läpi. Kulttuurista löytyy yhteistä arvopohjaa.

Lainauskorvaus lämmittää mieltäni erityisesti siksi, että se on tekijänoikeuskorvaus, jonka jakaantumisesta päättävät miljoonat kirjastojen käyttäjät. He lainaavat niitä kirjoja, jotka he haluavat lukea. Mikään raati tai konklaavi ei voi sanella heille, mitä heidän pitää lukea. Jos haluttu kirja puuttuu kirjastosta, he voivat toivoa sitä kirjastoon ja usein se sinne myös tilataan. Lukijat ovat lahjomattomia!

Korvauksen merkitys on  minulle suuri. Mikään kirjoistani ei ole koskaan ollut vuoden 20 myydyimmän kirjan joukossa, mutta minulla on laaja tuotanto, jota ihmiset lainaavat ahkerasti. Tuntuu hämmentävältä huomata, että tilastojen mukaan 95,4% kirjailijoista kerää vähemmän lainauksia kuin minä. Kirjani eivät siis katoakaan mustaan aukkoon, vaikka joskus siltä tuntuu.

Olen tässä kiitellyt laajasti kaikkia, enkä syyttä. Viimeiseksi säästin kiitokset rakkaille lukijoille ja kirjastoille. Ilman kirjastoja moni lukija ei olisi koskaan voinut lukea kirjojani. Ja te lukijat, kuinka teitä tosiaan voi olla noin paljon. Olette minulle tärkeitä. Teen parhaani, että tulevat kirjani yhä jaksaisivat kiinnostaa teitä. Te olette ostaneet minulle kirjoitusrauhaa, kiitän nöyrästi. Ja arvaan, että Jokisen Seppokin kiittää.

Mainokset

Finlandia-palkinnon nousu ja tuho?

(c) YLE Arkisto

Kirjallisuuden ja ylipäätään taiteen palkitseminen on aina ollut kuohuttava asia. Voiko kirjallisuutta mitata, jääkö lukijan aivopoimujen hiekkaan jokin merkki luetusta kirjasta? Mitä parempi kirja, sen syvemmällä jälki on ja sama jälki jää jokaisella lukijalla suunnilleen samaan kohtaan? Vaikka me tiedämme, että kovin tarkkaa ja syvällistä kirjojen arvottamista ei voida tehdä, se silti tehdään, vuodesta toiseen.

Finlandia-palkinto perustettiin vuonna 1984 Suomen Kirjasäätiön toimesta. Tämän alkuperäisen ns. kaunokirjallisen palkinnon rinnalle perustettiin 1989 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto ja 1997 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden vastaava palkinto. Alkujaan palkinnon tarkoitus oli nostaa kirjallisuus median valokeilaan, ja/eli lisätä kirjojen myyntiä. Palkinto jaettiin ensin mille tahansa kaunokirjalliselle teokselle, mutta jo 1993 huomattiin, että väärälle teokselle annettu palkinto ei ajanut asiaansa. Edes arvovaltainen hyvän kirjan leima ei vakuuttanut epäileviä lukijoita. Palkinnosta tuli ainoastaan romaanipalkinto. Kun runot, esseet ja aforismit saatiin kilpailusta pois, pudotettiin ehdokkaidenkin määrä kahdeksasta kuuteen. Edellinen pudotus ehdokasmäärässä kymmenestä kahdeksaan tehtiin 1990. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että uusilla säännöillä saadaan ehdokkaita kymmenessä vuodessa yhtä monta kun aiemmin saatiin kuudessa, eli valokeila on matkan varrella kaventunut huomattavasti.

Tietysti Suomen huomattavin kirjallisuuspalkinto on herättänyt huomiota niin lukijoissa kuin kirjailijoissakin. Kun kirjoja ostetaan joululahjaksi, on Finlandia-palkittu teos helppo valinta. Se on sertifioitu hyväksi ja sen löytää varmasti kirjakaupasta, kun työpäivän jälkeen ryntää tekemään ostoksia. Kirjailijalle palkinto on sekä rahallinen että henkinen helpotus. Se on tunnustus kaikista niistä vuosista, jotka kukin on uhrannut kirjoittamiseen. Et tehnyt töitä turhaan, kirjailija, sinun työlläsi on merkitystä. Kun kilpailu on kovaa, ehdokkuuskin on jo mittava meriitti, jota arvostetaan paljon.

Jos tarkastellaan palkinnon merkitystä kirjailijalle, on asiassa juuri nuo kaksi mainitsemaani puolta. Rahallinen puoli on merkittävä, varsinkin voittajalle. Monet ehdokkaaksi päässeet kirjat hyytyvät vaatimattomiin myynteihin, eikä kirjailija välttämättä näe tekijänpalkkiossa kuin muutamien tuhansien ekstran. Jos kirja ei ole myynyt kovin hyvin ennen ehdokkuutta, edes kaksinkertaistunut myynti ei tarkoita kuin 1000-2000 kappaleen lisäystä, jos sitäkään. Ehdokkuus on siis usein henkisesti suurempi juttu kuin taloudellisesti.

Voittajan kohdalla kaikki on toisin. Jos katsotaan hiukan tilastoja, niin voittajien sijoitukset myynnissä  ja myyntiluvut vuodesta 2010 vuoteen 2016 ovat seuraavat:
2010: 4. 53700 (Nenäpäivä)
2011: 3. 66100 (Hytti nro 6)
2012: 2. 100600 (Jää)
2013: 4. 45300 (Jokapäiväinen elämämme)
2014: 1. 73800 +  18. 2015, myyntiä vielä 11 700 (He eivät tiedä mitä tekevät)
2015: 3. 46000 (Oneiron)
2016: 5. 42812 (Akvarelleja Engelin kaupungista)

Edellä mainittujen kirjojen sijoitus lokakuun TOP10 myynneissä ennen julkistusta oli seuraava: Nenäpäivä (-), Hytti nro 6 (-), Jää(-), Jokapäiväinen elämämme (-), He eivät tiedä mitä tekevät (-), Oneiron (-), Akvarelleja Engelin kaupungista (-). Eli, mikään kirjoista ei ollut erityinen ostajien suosikki ennen palkinnon saamista. Silloin voidaan olettaa, että ennakko ja ehkä siihen pari tonnia päälle olisi ollut kirjan tuotto (nettona siis 3000-6000 euroa).

Rahallisesti palkinto on siis kirjailijalle todella kova juttu. Palkinto itsessään on 30 000 euroa. Kun kirjailija saa myydystä kirjasta nettona 3-4 euroa kappale, on myynnistä saatu varovaisesti arvioiden vähintään 130 000 euroa ja enimmillään 300 000 euroa vuodesta riippuen. 300 000 euroa on monelle ehdokkaalle se tulo, jonka he saavat yleensä sadasta romaanista. Lisäksi palkinto on avain käännösmarkkinoille, jossa voi olla paljonkin voitettavaa. Joten, kun diktaattori tekee päätöksensä, hänen vallassaan on myös suuri rahallinen ratkaisu ja kirjailijan taloudellinen tulevaisuus.

Mitä meille siis jää Finlandia-palkinnosta käteen? Jos tarkastellaan myyntilukuja, alkaa palkinnon arvostus myyntiin suhteutettuna olla hiukan laskussa muutamia piikkejä lukuun ottamatta. Palkinto selkeästi edistää myyntiä, voittajan osalta, mutta sekin vaikutus on hiipumaan päin. Lukijoiden luottamus hyvään valintaa on selvästi vähenemässä. Palkinnotta jääneille ehdokkaille valokeilan voimakkuus ei riitä, se on selvää. Lukijat ovat tyytyväisiä (vai ovatko?) saadessaan selkeän lahjakirjan, jonka voi ostaa ystävälleen joka vuosi saman brändin leimalla.

Henkisesti Finlandia-palkinto  aiheuttaa kirjailijakunnassa ahdistusta. Raadit vaihtuvat vuosittain, joten mitään yhteismitallisuutta on mahdotonta löytää ehdokasasettelussa. Monelle ansioituneelle tekijälle se, ettei ehdokkuutta tule vaikka vuodet vaihtuvat ja julkaistut romaanit saavat erittäin hyviä kritiikkejä, on tuskallista. Kirjailijan ammatti on yksinäistä puuhaa, jossa arvostus ja leimat tulevat ulkopuolelta. Vaikka palaute olisi muutoin loistavaa, on suurimman ja kauneimman palkinnon ehdokaslistoilta ulosjääminen aina henkisesti raskasta. Kirjailija pohtii, mikä hänessä tai teoksissa on vikana, kun joku muu kerää 4-6 ehdokkuutta ja hänelle ei suoda edes sitä yhtä. Käytännössä kahden esiraatilaisen miellyttäminen riittää ja kohtalon pyörä voi kääntyä arvaamattomaan suuntaan.

Onko Finlandia-palkinnon aika siis ohi? Onko konsepti kaluttu ja kannattaako tämä vaiva nähdä yhden teoksen myyntilukujen nostamiseksi? Kuten aina, kysymyksiä on aina enemmän kuin vastauksia. On hyvä, että vuosittain edes se yksi kirja nousee sieltä kumpujen yöstä ja  viisi muuta saa päänsilityksen. Mutta näin ajatellessamme emme laske mitään arvoa sille henkiselle tuholle, jonka palkinto mahdollisesti aiheuttaa kirjailijakunnassa. Toivonpilkahdus saa aina osattomaksi jääneen elämän näyttämään entistä synkemmältä. Toisaalta, meidän aikuisten ihmisten pitää vain kestää elämän kolhut, sillä ne ovat runsaat ja kovat joka tapauksessa.

Jos joku (hullu) herättäisi minut keskellä yötä ja kysyisi, onko Finlandia-palkinto tullut tässä muodossa tiensä päähän, vastaisin: kyllä. Miten sitä pitäisi uudistaa, on kokonaan toinen juttu. Sitä pohdintaa tehdään varmasti Suomen Kirjasäätiössä, jos palkinnon status myynnin edistäjänä jatkaa laskuaan.

Sitä odotellessa toivotan Juha Hurmeelle onnea jo etukäteen!

Niemi

Osta voittaja jo nyt!

 

Hirvittävä haaste kirjabloggareille!

Tuotantoa anno domini MMXVII

Uudistu, kirjailija! Näinhän sitä tavataan silloin tällöin huudella kriitikoiden toimesta. Ja kirjailijahan uudistuu, tai palaa vanhoja jälkiään pitkin takaisin, tai jopa eksyy harhapoluille. Kun yksi kriitikko kaipaa jotain ihmeellistä uutta ja kirjailija erehtyy toiveen toteuttamaan seuraavassa kirjassaan, toiveen esittänyt kriitikko ei kirjaa lue vaan sen lukee joku toinen, joka kaipaa taas jotain ihan muuta.  Niinpä kaikki tuo kirjailijan kehitysihanuus jää monesti huomaamatta, sillä harva (jos kukaan), kriitikko arvostelee kirjailijan erityylisiä kirjoja. Dekkareita arvostelee X, tieteiskirjoja Y, kovaa kaunoa Z ja lastenkirjoja, noh, yleensä ei kukaan. Mitään kokonaiskuvaa ei oikeasti synny, paitsi ehkä post mortem.

Haluaako kirjailija tietää, miltä samasta lukijasta vaikuttavat eri tyylilajin kirjat? Haluaa, sillä sehän olisi pirun mielenkiintoista! Onko kirjailijalla muka se oma ääni, joka väräjää teoksesta toiseen, tai peräti sielu? Ja juuri siksi esitän tässä nyt nöyrän haasteen, johon toivon muutaman iki-ihanan kirjabloggarin tarttuvan. Miltä vaikuttavat samoin silmin luetut eri tyylilajin kirjat? Onko niissä jokin yhteinen punainen lanka vai ei? Jotain omaäänistä, uutta, lainattua, vanhaa ja sinistä? Tahtoo tietää, joten, tässä se on:

HAASTE  (#luekoskinen2017)
Lue JP Koskisen vuonna 2017 julkaistu tuotanto ja kerro mielipiteesi. Onko vahvuuksia, heikkouksia, jotakin yhdistävää tekijää, jotain muuta metkaa, jota huomasit? Pitääkö kaverin ihan oikeasti luopua jostakin ja keskittyä johonkin? Saatavilla on kuusi eri teosta, jotka saa toki lukea/kuunnella kaikki tai poimia yhden joka korista:

Kori 1 – Dekkarit: 

– Maaliskuun mustat varjot (kirja, e-kirja)
– Ruosteinen sankari (äänikirja, StoryTel)

Kori 2 – Kaunokirjat:
– Kannibaalien keittokirja (kirja, e-kirja)

Kori 3 – Lasten- ja nuortenkirjat:

– Salaperäinen sirkus (kirja, e-kirja)
– Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon (kirja)
– Benjamin Hawk – myrsky nousee (kirja, e-kirja)

Kaikki kirjat löytyvät ainakin kirjastosta, paitsi tuo Ruosteinen sankari, sillä sitä ei ole painettuna. Kuunnelma Töissä täällä olisi ollut mukava lisä tähän, mutta sitä ei ikävä kyllä ole enää saatavilla. Minimissään tästä tuskasta pääsee siis lukemalla kolme kirjaa, työn sankari voi kiskoa koko sixpackin!

En kyllä osaa yhtään arvailla, kiinnostaako tämä ketään, mutta ei voi tietää, jos ei kysy. Vastaavaa ei ole kukaan kriitikko koskaan tehnyt (koska X,Y,Z) ja siksipä tämä on todella kiinnostava koe. Laitan tähän vielä muutamia suoria haasteita, älkää pahastuko niistä. Teidät on valittu, koska olette lievästi (ehkä mielenhäiriössä) olleet kiinnostuneet tästä kokeesta tai olette muutoin arvostelleet kirjojani lähiaikoina. Voitte jakaa tätä ilosanomaa eteenpäin, sillä haastehan on avoin, siihen saa tarttua (tai jättää tarttumatta) kuka vain! Kiitos!

Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kujerruksia
Lukupino
Yöpöydän kirjat
Kirjakaapin kummitus

Voitot ja pettymykset

1997

Vasta eilen hoksasin, että tänä vuonna vietetään kirjailijuuteni 20-vuotisjuhlaa! Tietysti laskutapoja on monia, mutta vuonna 1997 julkaistiin novellini antologiassa, joka koottiin kirjoituskilpailun avulla. Voitin tuolloin 10 000 markkaa, mikä oli muhkea summa novellista. Nykyrahassa tuo tarkoittaa inflaatioiden läpi talutettuna 2280 euroa, mikä on vieläkin aivan huikea raha novellista. Tuosta koviin kansiin päätyneestä tarinasta voidaan siis hyvällä syyllä laittaa laskuri käyntiin.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Tuskin olisin voinut kuvitella, mihin kaikki johtaa. Minulla oli tuolloin oikeastaan kolme hiukan erilaista tavoitetta: saada romaani julkaistua hyvältä kustantamolta, löytää kirjoilleni lukijoita sekä saada jossakin vaiheessa käännössopimus teoksilleni. Jotenkin olin varma, että aiheeni sopivat laajaan maailmaan paremmin kuin Suomeen, vaikka tuolloin suomalainen kirjallisuus ei liikkunut käytännössä laajemmalti juuri Ahvenanmaata kauemmas. Mutta olin nuori ja valmis taistoon, alle kolmekymppinen on kuolematon otus.

Hyvän kustantamon löytäminen kesti kauemmin kuin olin ajatellut. Kirjoitin enimmäkseen novelleja ja nakuttelin siinä sivussa romaaneja. Novellit keräsivät tasaisen tappavasti lisää palkintoja ja suureksi ilokseni esikoisromaanini ilmestyi vuonna 2004. Olin lähettänyt käsikirjoituksia vain viisikolle  WOTGK (WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Karisto), sillä halusin saada kirjoilleni jonkun suuren ja/tai perinteisen kustantamon. Karisto tarttui historiallisen romaanin kirjoituskilpailussa menestyneeseen teokseeni ja siitä se lähti.  Nyt jo pelkästään romaaneita on ilmestynyt 14 kappaletta, joten tämä tavoite on saavutettu.

2013

Lukijoiden löytäminen tapahtui hiljalleen. Mitään raivoisaa myyntihittiä ei ilmaantunut, mutta uin yleisesti laskevassa kirjamyynnissä vastavirtaan. 2013 oli tietysti se riemuvuosi, kun Finlandia-palkintoehdokkuus osui kahdeksanteen romaaniini. Siitä otettiin neljä painosta, joten kyllä ne lukijat ovat kivasti löytyneet. Rasti ruutuun siis.

Hämmästyttävää kyllä, jo 2006  Saksan Random House oli minuun yhteydessä Savurenkaita -romaanin tiimoilta. Agenttiahan minulla ei ollut, joten kirjeenvaihtoa käytiin suoraan kustantamon ihmisten kanssa. Hanke hiipui henkilövaihdosten myötä, mikä oli tietysti pettymys. Sama toistui nuortenkirjojeni kohdalla, kun ranskalainen kustantaja halusi kääntää kirjojani. Ja kuinka ollakaan, taas kirjoistani innostunut henkilö vaihtoi firmaa ja hanke kuivui kokoon. Muutaman vuoden ajan olin Bonnierin Foreign Rightsin listoilla, mutta vetäjä vaihtui tuona aikana kaksi kertaa ja minusta tuntui, ettei homma etene mihinkään ja sopimus purettiin. Nyt tosin heillä on vakaampaa menoa, joten päätökseni oli varmaankin väärä. Tapasin pariin otteeseen myös vapaata agenttia Elina Ahlbackia, mutta johonkin sekin kiinnostus tuolta agentuurin suunnalta hiipui. Koskaan ei päästy allekirjoittamaan mitään, vaikka innostus tuntui välillä olevan puolin ja toisin kova.

Tämä kolmas tavoite on siis yhä saavuttamatta, ja aika vaikea uskoa, että saavutan sitä koskaan. Mikä 2006 olisi ollut melkoinen jymypaukku, suora käännössopimus suuren saksalaisen kustantajan kanssa, on sulanut kymmenessä vuodessa pannukakuksi. Minulla ei ole agenttia kirjoilleni, joten niistä mitään ei edes kaupata ulkomaille. Suorien kontaktien aika on jo ohi, ammattimaiset myyntitykit hoitavat hommat. Ei tullut rastia tähän laatikkoon. Pettymyshän se on, turha sitä on peitellä.

Joka tapauksessa nämä vuodet ovat olleet mahtavia. Olen saanut kirjoittaa hienoja kirjoja, tavata innostuneita lukijoita ja nauttia menestyksestäkin ihan mukavasti. Seuraavat kaksikymmentä vuotta tuovat mukanaan ehkä uusia voittoja, mutta varmasti myös pettymyksiä. Elämä on kumpuileva maasto, niin se vain on.

Kirjailijan syksy

Kirjasyksy ja varsinainen syksy eivät kulje ihan käsikkäin. Kirjasyksy alkaa jo elokuun puolessa välissä ja jatkuu jouluaattoon saakka. Monille esikoiskirjailijoille pitkä kirjasyksy on täynnä jännitystä. Kirjan julkaisu muuttaa tekijänsä julkiseksi eläimeksi, jonka teosta, ja joskus tekijääkin, voi kuka tahansa arvostella. Esiintymisiä on enemmän tai vähemmän, haastatteluja annetaan ja ehkä vieraillaan televisiossakin.

Kirjailijan tie on kuitenkin pitkä. Jo esikoiskirjan jälkeen moni laittaa kynän santaan ja varsinainen kirjallinen ura jää rakentamatta. Jos kuitenkin intoa, ideoita, onnea ja kestävyyttä riittää, kirjasyksyistä alkaa tulla rutiinia. Samat kuviot toistetaan vuodesta toiseen, pienin variaatioin, mutta kuitenkin.

1) Kirja saapuu kotiovellesi
Kohokohta! Tekijänkappaleet tulevat kotiin, jos kustantamosi on maksanut kuljetuksen. Avaat laatikon ja siinäpä se on, suuren aherruksen tulos! Uusi kirja tuoksuu hyvälle ja näyttää hienolta! Käsikirjoitusnipusta on kuoriutunut kaunis perhonen. Nyt kaikki on siis totta, tarinasi on ihmisten saatavilla.

2) Ensimmäinen arvostelu ilmestyy
Arvostelua voi joutua odottamaan kauan, tai ei yhtään. Tämä riippuu hiukan kirjallisuuden nokkimisjärjestyksestä. Jos kirjasi on etukäteen kiinnostava (tai, sinä olet kiinnostava), arvosteluja voi olla lehdissä jo ilmestymispäivänä. Normaalisti lehtiarvostelujen  ilmestymiseen menee parista viikosta kolmeen, neljään kuukauteen, jos jotakin ylipäätään lehtiin tulee. Kaikkia kirjoja ei arvostella sanomalehdissä lainkaan. Onneksi on blogit ja muu internetissä majaansa pitävä media, joka paikkaa tätä hiljaisuutta silloin tällöin.

3) Kirja leviää kirjakauppoihin
Mitä tuoreempi kirjailija on, sitä varmemmin tekee mieli tarkistaa, miltä se oma kirja siellä kirjakaupassa näyttää. Se on aivan luonnollinen mielihalu eikä sitä pidä hävetä tai kavahtaa. Sitä vartenhan kirjaa on yön pimeinä tunteina tehty, että se olisi ihmisten saatavilla! Oman kirjan bongaaminen on yleensä yllätys. Kirja on joko hyvin esillä, tai ei lainkaan.

4) Esiintymiset alkavat
Kirjan tiimoilta esiinnytään, enemmän tai vähemmän. Julkkaritkin voi pitää, jos siltä tuntuu. Tyypillisiä esiintymispaikkoja ovat kirjakaupat ja kirjastot, sekä erilaiset messut. Joskus esiintymisiä voi olla paljon, joskus vähän ja joskus voi käydä niinkin, ettei niitä ole yhtään ellei itse ole aktiivinen.  Kirjaa on hyvä esitellä ihmisille, muutoin se voi vaivihkaa vaipua unholaan. Kirjoja ilmestyy paljon, ei lukijat tiedä niistä kaikista juuri mitään ilman huutelua.

5) Kustantamon kirjasyksyn avaus
Sosiaalisesti on terveellistä nähdä kollegoja ja kustantamon väkeä. Paikalla on usein lehdistöäkin, kustantamosta riippuen. Tilaisuuksissa kirjailija tuntee olevansa kirjailija! Uransa alussa voi nähdä omia suosikkejaan, uran lopussa nousevia, nuoria kykyjä.

6) Esiintymiset televisiossa/radiossa
Isossa mediassa on tietysti mukava kertoa kirjastaan, ja jos sellaista tilaisuutta tarjotaan, yleensä siihen kannattaa tarttua. Vanha hokema ”teeveestä tuttu” ei ole mikään löysä heitto, television kautta tavoitat ihmisiä tehokkaasti. Joskus se näkyy kirjan kysynnässä, toisinaan ei.

7) Turun- ja Helsingin kirjamessut
Kirjailijoiden kokoontumisajot ovat lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna Turussa ja viimeisenä viikonloppuna Helsingissä. Näillä messuilla esiintyy suuri joukko kirjailijoita, mukana on mukava olla, tuntee olevansa osa suomalaista kirjallisuutta. Tosin kun vuodet kuluvat, alkaa tuntua, että olisi paljon mukavampaa pysyä kotona.

8) Joulu saapuu
Ennen joulua saatetaan vielä järjestää joitain tilaisuuksia, joissa kirjoja tarjotaan joululahjoja etsiville ihmisille. Lopulta jouluaattona kierros on ohi. Vuoden vaihtuessa kirjasi putoaa alelaariin ja uudet kirjat valtaavat areenan. Toivottavasti olet muistanut kirjoittaa jotain uutta kaiken tämän keskellä.

 

Kuolemat, jotka meitä huolettavat

Kuvahaun tulos haulle bbc finland stabbKuolema pysäyttää, kokijan ja näkijän. Viime aikoina surulliset uutiset ovat seuranneet toisiaan. Järjettömän väkivallan aalto on lainehtinut ympäri maapallon, ja tiukimmin sen seurauksista on uutisoitu, jos tapahtumat ovat sijoittuneet Eurooppaan. Sanottakoon tässä, että kaikki väkivalta on tuomittavaa, olipa tekijät ja motiivit mitkä tahansa. Jokainen väkivaltainen kuolema on yhtä paha ongelma, kaikkiin pitää puuttua yhtä huolella, olipa uhreja yksi tai tuhat.

Niin ikävää kuin se onkin, väkivaltainen kuolema on suosittu klikkiotsikko. Jos jotakin terrorismiin vivahtavaa tapahtuu jossakin päin Eurooppaa, se on uutinen kautta läntisen maailman. Tätä mediahuomiota tekijät juurikin tavoittelevat, terrorismi ei elä verestä vaan huomiosta. Täydellinen mediapimento todennäköisesti hillitsisi ilmiötä, ainakin sitä kannattaisi kokeilla. Ymmärrän toki, ettei niin tehdä, sillä 100 000 klikkausta on rahaa, ihminen on vain ilmaista lihaa.

Ihmisen väkivaltainen kuolema  on siis uutinen, ainakin joskus. Jos tarkastellaan ikäviä tilastoja, saamme jonkinlaisen kuvan kuoleman olemuksesta Suomessa vuonna 2015.  Kyseisenä vuonna Suomessa kuoli 52 302 henkilöä. Näistä kuolemantapauksista 866 aiheutui jonkinlaisesta tahallisesta uhrille aiheutetusta väkivallasta. Karkeasti ottaen joka päivä kuoli kaksi henkilöä väkivallan vuoksi, toisinaan kolme.

On täysin selvää, että 866 väkivallan uhria on Suomessa valtava luku. Moni varmasti miettii, miksi CNN ei ole raportoinut tästä? Onko syylliset saatu kiinni, ampuma-aseiden myynti kielletty, rajat suljettu ja teräaseiden hallussapito tehty laittomaksi? Kuinka voi olla mahdollista, että meillä voi olla 866 kuolonuhria ilman kansallista hätätilaa?

Tilastokeskus paljastaa meille faktoja kylmien lukujen takaa:
Vahingoittavat tapahtumat, tahallisuus epäselvä, 65 kuollutta.
Murha, tappo tai muu tahallinen pahoinpitely, 70 kuolonuhria.
Itsemurhat, 731 kuolonuhria.

Armottomien lukujen ääressä on pakko hiljentyä. Suomessa kuolemaan johtavan väkivallan uhriksi joutuu siis todennäköisemmin omassa seurassaan. Väkivaltatilastojen merkittävään kaunisteluun ei selvästikään riitä poliisien vahvuuden lisääminen, vankilatuomioiden koventaminen tai rajojen sulkeminen. Suomalainen on vaarallinen itselleen, varsinkin jäädessään yksin. Voidaanko yksinjääminen kieltää?  En tiedä, en todellakaan tiedä.

Kuten jo tuolla aikaisemmin totesin, kaikki väkivaltaiset kuolemat tulisi estää. Tämä ei ole mikään kilpailu, jossa nostetaan kiinnostavimmat uhat toinen toisensa edelle. Jokaisella rintamalla on edettävä parhaan kyvyn mukaan. On kuitenkin hyvä hahmottaa maailman mittasuhteet, sillä usein ne unohtuvat minultakin. Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Tilaston kotisivu

Kymmenen yleisintä kuolinsyytä Suomessa 2015:
1) Iskeemiset sydäntaudit:                                                    10209
2) Dementia, Alzheimerin tauti:                                            8580
3) Aivoverisuonien sairaudet:                                                4299
4) Muut verenkiertoelinten taudit:                                     3089
5) Kurkunpään, henkitorven ja keuhkon syöpä:           2275
6) Muut syövät: (*)                                                                          1796
7) Muut pl. reumaattiset ja alkoholiset sydäntaudit: 1768
8) Alkoholiperäiset taudit ja alkoholimyrkytys:            1666
9) Muut hermoston ja aistimien taudit:                              1624
10) Keuhkoputkentulehdus ja keuhkolaajentuma:     1231

(*) Huom! Syöpiä varten on 17 tarkempaa kategoriaa, muut syövät on kokoomakategoria. Syöpiin kuoli yhteensä 12168 suomalaista.

Miksi VR ei kuuntele asiakkaitaan?

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa ja yksi niistä on VR. Olen ollut junamatkustamisen suurkuluttaja jo vuodesta 1988 lähtien, jolloin aloitin opiskeluni Helsingin yliopistossa. Viikonloppuisin tulin mukavasti opiskelijalipulla tuon 100 kilometriä pohjoiseen sinisissä vaunuissa, joissa penkit olivat pehmeitä kuin höyhensaaren yllä leijuvat pilvet. Silloin junaan ostettiin lippu ja mentiin istumaan vapaalle paikalle, paikkalipun ostivat lisämaksua vastaan ne, jotka halusivat varmistaa takamukselleen paikan. Lippuja myytiin junassa ja asemilla, kaikkiin juniin. Lippujen myyntiä kutsuttiin tuolloin huumorimielessä asiakaspalveluksi.

Nousukausi oli kovaa aikaa minullekin, jouduin ravaamaan oikeissa töissä! Koska junalla on oikeasti nopeaa ja mukavaa matkustaa, tein vuosittain noin 250 edestakaista matkaa Tampereelle, junalla. Konnarit olivat (ja ovat yhä) mukavia, asemilla palveltiin ja junat kulkivat joskus paremmin ja joskus huonommin. Tuli IC:t ja Pendolinot, vauhti kiihtyi mutta talvinen epävarmuus hiukan kasvoi. Matkoihin mennyt aika pysyi samana, nyt ehkä oltiin paikoillaan enemmän mutta samahan tuo.

Matkan varrella VR alkoi leikkiä oikeaa yritystä meidän rahoillamme. Tuli ihmeellisten muutosten aika. Pendolinot, nuo jumalan nopeat nuolet, alkoivat sujahdella kotikaupunkini ohi. Liput oli jossakin välissä muuttuneet niin, että yksittäinen lippu sisälsi aina paikan. Avoimia paluulippuja myytiin, mutta nekin katosivat matkan varrella. Asiakaspalautetta annettiin, mutta ei siitä oikein kukaan ottanut koppia. Salaperäiset ”asiakkaat” olivat toivoneet ihmeellisiä uudistuksia, joista me pendelöijät, joilla oli kymmenessä vuodessa kertynyt vyölle vain 2500 edestakaista junamatkaa, emme olleet koskaan kuulleet kenenkään oikean matkustajan puhuvankaan. Kuukausilippulaiset, tuo ihana lammaskatras, ei kiinnostanut ideoineen VR:n uudistajia.

Vielä nytkin, kun olen ollut jo pitkään vapaa agentti, teen matkani junalla. Juna ON mukava kulkuneuvo, se ON nopea, se ON ympäristöystävällinen, se ON viihtyisä ja henkilökunta ON avuliasta. Mutta VR:n johtoporras on ilmeisesti joukko hattivatteja, jotka eivät itse ole koskaan matkustaneet junalla ja jotka eivät koskaan aio sillä matkustaakaan. Heidän uudistuksensa hankaloittavat matkustamista, älkääkä nyt iniskö, ettei näin ole, sillä olen vuosien aikana tehnyt varovastikin arvioiden 10 000 junamatkaa, minä olen saatana soikoon se salaperäinen asiakas. Matkoillani olen tavannut 100 000 muuta asiakasta, joista kukaan ei ole koskaan kannattanut näitä seuraavia uudistuksia.

Tässäpä lista VR-hyvä, uudistuksista, jotka eivät todellakaan palvele asiakkaita:

1) Meillä on juna-asemia, joissa ei myydä lippuja. Ne asemat rakennettiin jännästi juuri sitä varten, että niissä myydään lippuja. Ja ei, ne automaatit eivät korvaa lipunmyyntiä, sillä ne ovat usein rikki. Ja eihän niistä automaateista saa edes lippuja, joissa tarvitaan saattaja mukaan. Tämä on syrjintää, mutta mitäpä siitä!

2) Paikallisjunista ei saa ostaa lippuja. Ja tokihan Helsingin paikallisjunat ajavat skutsiin saakka, Tampereelle! Siellä ne mukavat konnarit steppaa ja selittää, että hyvää matkaa mutta ei me voida sulle lippua myydä.

3) Tuo uudistunut sarjalippu. Voi herra mun vereni. Osta sarjalippu, osta sitten uudestaan paikkalippu. Entäpä jos minulla on kiire eikä minulla saatana ole kännykkää, tai älypuhelimeni äly on yhä hartioideni välissä? Menen junan ja joudun ostamaan sieltä uuden lipun! Sarjalipun käyttäjillä usein on kiire junaan, he eivät tiedä paluujuniaan etukäteen. Tämäkin tieto tulee kokemuksen kautta, ei neukkarissa istumalla.

Tietysti nämä kaikki uudistukset on tehty asiakkaan parhaaksi. Uusimman uroteon yhteydessä VR kuuntelee asiakkaitaan näin:
Hei XXX, kiitos palautteestasi. Pahoittelen, että asteittainen uudistus ei palvele sinua parhaalla mahdollisella tavalla. On totta, että itsepalvelukanavat saamme käyttöön esim. sarjalippujen matkavarausten osalta vasta ensi vuoden puolella.
(Tässäpä minua huvittaa, että uudistus lanseerattiin taas keskeneräisenä, eihän se haittaa, että asiakas joutuu kärsimään.)

Hei XXX, sarjalipulla et voi enää matkaa tehdä, jos et pysty varaamaan paikkaa junan ollessa täynnä. Jos sinun on kuitenkin matkustettava juuri tuolla junalla, eikä mikään muu vaihtoehto käy, on sinun ostettava junalippu junasta konduktööriltä.”
(Tässäpä minua huvittaa, että tyypillä on jo maksettu lippu mutta hän joutuu ostamaan uuden, koska uudistus!)

Hei XXX, uudessa sarjalipussa matka täytyy varata, jolloin se oikeuttaa matkaan varatussa junassa. Junakohtaisten paikkavarausten määrä auttaa kohdentamaan paikkatarjontaa juna- ja reittikohtaisesti. Lähijunissa sarjalipulla matkatessa tulee myös sarjalipun matka varata.”
(Tässäpä minua huvittaa, että paikanvaraus tehdään junaan, jossa ei ole numeroituja paikkoja. Jos unohdat tämän, et voi ostaa uutta lippua junasta ja maksat tarkastusmaksun, vaikka sinulla on junalippu. Kafka nauraa!)

Kaikki tämä nuputus on tietysti turhaa, kuten se on ollut jo vuodesta -88 lähtien. Junalla matkustamisen asiantuntijat ovat juuri niitä, jotka eivät junalla matkusta. Sitten on aina niitä myötälampaita, jotka alkavat heti kritiikkiä nähdessään määkiä, että menkää bussilla. Niille minä sanon, että menkää aikakoneella Neuvostoliittoon, jossa typeryyksienkin kritisoiminen oli kielletty.

Juna on loistava kulkuneuvo, ja joukkoliikenteen helmen kehittäminen asiakkaiden tarpeita vastaavaksi pitäisi olla kunnia-asia. Sen VR voisi tehdä kuuntelemalla asiakkaita. Ja johtoryhmä voisi joskus matkustaa myös junalla. Siellä voisi nähdä niitä asiakkaita, joita olisi tarkoitus palvella.