Kirjojen TOP30 – mahdoton tehtävä?

lista

Musiikkiteollisuus listaa näin

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että Suomessakin kirja-alalla on muutama koko alan kattava järjestö. Yksi näistä, Kirjakauppaliitto, esittelee itsensä näin: ”Kirjakauppaliiton toiminnan tarkoituksena on parantaa kirjakauppojen toimintaedellytyksiä sekä valvoa kirjakaupan etuja suhteessa julkishallintoon ja muihin alan kannalta keskeisiin sidosryhmiin. Kirjakauppaliitto turvaa kirjakaupan asemaa kirjojen jakelutienä, seuraa aktiivisesti alan kansainvälistä kehitystä ja nostaa kirjakauppaa esille mediassa.”

Ehkäpä tunnetuin tavallisen lukijan havainnoima ulostulo Kirjakauppaliitolta on kuukausilistaus Suomen myydyimmistä kirjoista. Se kerätään myyjiltä otoksena, eli ei se nyt ihan mikään absoluuttinen totuus ole, mutta mikäpä olisi. Mitä Suomi lukee? -lista julkaistaan kymmenen kertaa vuodessa ja se sisältää kokonaisuudessaan viisi listaa:
– TOP10 listaus kotimaisesta kaunokirjallisuudesta
– TOP10 listaus käännetystä kaunokirjallisuudesta
– TOP10 listaus lasten- ja nuortenkirjoista
– TOP10 listaus pokkareista
– TOP20 listaus tietokirjoista

Toinen koko alaa syleilevä toimija on Suomen Kustannusyhdistys. Sekin edistää kirjallisuutta omasta vinkkelistään ja julkaisee bestseller -listaa, joka käsittää siis (kustannusyhdistyksen jäsenten)  Suomen myydyimmät kirjat vuositasolla. Tuo lista on TOP20 listaus ja kategorioita on hiukan enemmän, kuten vuonna 2015 uutena jännänä tulokkaana värityskirjat. Kustannusyhdistys on ollut perustamassa myös Suomen Kirjasäätiötä, jonka näkyvimmät ponnistukset ovat ne kaikki Finlandia-palkinnot.

Meillä siis on jo listoja, ja listojahan ihmiset rakastavat. Mutta minulle ei kelpaa listamikään, kuten monet jo hyvin tietävät. Olen muutaman vuoden ajan varovaisesti kysellyt sekä Kirjakauppaliitosta että Kustannusyhdistyksestä, olisiko mitenkään mahdollista saada tilastoja hiukan useammin ja hiukan laajemmin. Kymmenen listaa vuodessa ei ole hirveän paljon näinä viivakoodien ja reaaliaikaisen varastokirjanpidon aikoina, jolloin myyntilukujen kerääminen sujuu huomattavasti sukkelammin kuin lyijykynän ja ruutuvihkon avulla. Lisäksi olisi mukavaa nähdä laajempi lista TOP30, TOP40 tai jopa TOP50. Kuten musiikissakin, ostajat haluavat nähdä myös pinnan alle, eikä aina vain sitä vaahtoa aallon harjalla.

Minusta näille listoille olisi käyttöä monestakin syystä. Ensinnäkin, laajempi listaus antaisi bloggareille ja muille innostuneilla kirjaihmisille mahdollisuuden laatia omia listojaan, kuten myydyimmät runokirjat, myydyimmät esseet, myydyimmät dekkarit, myydyimmät historialliset romaanit, myydyimmät YA kirjat jne.  Tällä tavalla tietoisuus siitä, että Suomessa julkaistaan paljon hyvää kirjallisuutta, leviäisi tehokkaammin. Niiden tuttujen kymmenen nimen sijaan löytyisi listoilta muitakin nimiä, lukijoiden etsimisen tuska saattaisi hiukan helpottaa. Kirjojen näkyvyys paranisi halvalla ja helposti.

Melkoinen shokki olisi nähdä listan ilmestyvän useammin kuin kerran kuussa. En edes kuvittele, että kirja-ala voisi rynniä kertaheitolla 2000-luvulle ja julkaista listan joka viikko, mutta hyvä uudistus olisi julkaista se vaikkapa parillisina viikkoina. Silloin listalla vilahtavien nimien määrä vain lisääntyisi ja taas saataisiin näkyvyyttä uusille kirjoille.

Kuten sanottu, ole tätä asiaa jo kutitellut ja lähestynyt noita puulaakeja keväästä 2015 lähtien. Sain tiedon, että kuukausilista kerätään (tai kerättiin 2015) kahdeksan toimijan tuottamasta datasta ja heidän siis pitäisi kyetä toteuttamaan tuo muutos kohti laajempaa listausta. Nykytekniikalla se tietysti onnistuu, mutta voi vaatia pientä (siis joillakin vaatii) päivitystä kunkin käyttämään järjestelmään, kuten vaihtamalla muuttuja x=10 => x=40. Mutta sehän tietysti maksaa. Eli, tähän pisteeseen pääsimme, ei voi tehdä, se maksaa, kuka maksaa, en minä, etkö sinä, miksi ei vain olla hissun kissun, niin kuin ennenkin.

Tämän saagan myötä heräsi tietysti sellainenkin kerettiläinen ajatus, että mihin näin pienessä maassa tarvitaan erillistä Kirjakauppaliittoa ja Kustannusyhdistystä, jotka siis keräävät näitä tilastojaankin eri tavoilla ja eri tahdissa?  Onkohan alan edistämisen tahtotila kuitenkaan ihan kohdallaan, jos ei löydy rahaa tukea tuota muutosta, joka minusta olisi ”lukemista ja kirjallisuutta edistävä tapahtuma ja kampanja” tai ”toimisi suomalaisten lukemisharrastuksen parhaaksi”. Eikö kuitenkin kirja-alan etu olisi parempi näkyvyys? Ei kai näkyvyys voisi tämän uudistuksen myötä ainakaan vähetä? Jos yhteen hiileen olisi puhaltamassa yksi suu kahden sijaan, näinkin yksinkertaisen asian järjestäminen  olisi varmasti vähän helpompaa, ehkä?

Suunnattomassa tiedonjanossani haluaisin vielä tietää, kuinka moni bloggaaja olisi valmis koostamaan oman myydyimmät kirjat -genrelistansa, jos tuota tietoa olisi enemmän tarjolla? Itse tekisin ainakin dekkarilistausta ja todennäköisesti myös listaa historiallisista romaaneista. Kiinnostavaa olisi kuulla, onko muilla samoja mielihaluja, vai olenko yksin tilastoperversioni kanssa? Ehkä kirjabloggaajien suuri huuto verkon uumenista voisi antaa vauhtia tälle uudistukselle?

Luomiskausia: tulevaisuus

JP akateeminenOnnistuin siis hahmottelemaan uraani kuusi enemmän tai vähemmän selvärajaista luomiskautta. Vaikka huomaan, että objektiivinen arviointi on sitä vaikeampaa, mitä tuoreemmasta ajasta puhutaan, uskon edes jollakin tavalla pystyneeni jäsentämään tapahtunutta kehitystä.

Jokainen kausi on toiminut portaana seuraavalle vaiheelle. Askelmien korkeus vaihtelee, mutta uskon suunnan silti olevan vielä ylöspäin. Laajeneminen proosasta draamaan on harkittua ja myös hyödyllistä kehitykseni kannalta, samoin kokeelliset projektit, kuten Säkenöivä Sibelius ja Kannibaalin keittokirja.

Kuinka monta luomiskautta arvelen vielä olevan edessä? Olen melko varma, että enintään neljä. Toivoa sopii, ettei niistä mikään ole jäähdyttelyä tai peräti taantumista. Muutamia suuria projekteja minulla on vielä varastossa, mutta niiden toteutuksen kanssa on pakko noudattaa malttia. Ammattikirjailijana kaikki taiteelliset riskit revitään omasta selkänahasta, joten vähänkin markkinatalouden takalaitonta kutittelevat hankkeet on tehtävä vaivihkaa muun tuotannon ohessa. Se ei ole mikään haitta eikä sodi mitään muuta kuin kärsimätöntä luonnettani vastaan.

Mikäs tää nyt on?

Palaan tässä vielä ajatukseen, olisiko ollut parempi ladata kaikki ruuti yhteen suureen paukkuun, jonka olisin julkaissut kuolinvuoteella? Jos jätetään laskuista taloudellinen mahdottomuus, en silti usko ajatuksen järkevyyteen. Jo tässä yhteenvedossa olette huomanneet, ettei vanha teksti pysy hengissä usean luomiskauden yli, vaan sen julkituominen huomattavasti kirjoitusajankohtaa myöhemmin vaati täydellisen uudelleenkirjoituksen. Jos saisitte lukea vaikkapa Viides evankeliumi, Jeesus N. ja Viisi todistajaa kirjat yhtä soittoa, näkisitte, että kyseessä on kyllä sama aihe mutta kolme erilaista kirjaa. Voi olla, ettei kaikkien mielestä Viisi todistajaa olisi niistä edes paras.

Mielestäni pelkkä ajatus yksittäisen, megalomaanisen suurteoksen luomisesta ei ole kestävä. Suurteosta kutova kirjailija, jonka statuksen määrittelee lopulta vain lukija, asettuisi koko luomisensa ajaksi lukijoiden yläpuolelle antamatta heille yhtään mitään. Jokainen syntynyt kirja on kuitenkin sen hetkisen kehityksen paras edustaja ja voin kokemuksesta sanoa, että jokaiselle kirjalle myös löytyy vannoutuneet lukijat. Julkisuuden myötä uusimmat kirjat tietysti ovat useamman lukijan suosikkeja, mutta on lukijoita, jotka pitävät sitkeästi vanhempia kirjoja parempina.

En luo kirjallisuutta kriitikoita tai kirjallisuushistoriaa varten. Tarkoitukseni ei ole puristaa poisIMG_0069 tuotannostani kaikkea särmikästä, kaikkea, mikä ei istu kauniisti kiillotettuun kirjailijakuvaan historiallisen romaanin takojana tai rikosromaanin punojana. Kirjoitan lukijoille parhaan kykyni mukaan niitä tarinoita, joita koen osaavani tehdä kulloisellakin ajanhetkellä parhaiten. En pakota tarinaa edes mihinkään genreen, jos sillä tavalla kaunis alkuidea pitäisi uhrata. Kirjailija valjastaa kykynsä palvelemaan lukijoita, sillä ilman lukijoita kirjailija on kirjoittaja, ei kirjailija.   

Tulevaisuus on aina hämärän peitossa, mutta toivokaamme parasta. Muutamia kirjoja tahtoisin palavasti vielä kirjoittaa. Neljä luomiskautta voi olla utopistinen haave, mutta pitäähän ihmisellä haaveita olla. Ehkä toiveeni toteutuu, ehkä ei.

Tulevaisuuteen sovitut julkaisut:
2017: Salaperäinen sirkus
2017: Maaliskuun mustat varjot
2017: Kannibaalin keittokirja

Luomiskausia: 6. kausi, vuodet 2014 –

e8982-jpKuudes luomiskausi on yhä meneillään, tai ainakin luulen niin. Tämä on kolmas ammattilaiskausi, joka sekä sisä- että ulkokirjallisten seikkojen takia voidaan nimetä kyyniseksi kaudeksi.

Ammattikirjailijana maailman realiteetit kutittelevat ilkeästi kylkiluita myynnin ja tekijänpalkkioiden muodossa. Vuosien saatossa kirjallisuusvienti nosti vaivihkaa päätään ja minä, joka jo esikoista tehdessäni valitsin helposti käännettävän aiheen, huomasin jääneeni junasta. Tällä hetkellä kukaan ei edusta kirjojeni käännösoikeuksia, joten niitä ei kaupata lainkaan maailman markkinoille. Ironista lie, että ennen kuin suomalaisen kirjallisuuden vienti oli muuta kuin vitsi, perustin ystävieni kanssa sivuston, jota kautta ulkomaiset agentit voisivat löytää meidät. Nyt se on hiukan nuupahtanut, mutta kivikkopuutarhallakin on arvonsa.

Toinen kyynistävä seikka on ollut kirjamarkkina, joka on ajan kuluessa sekä polarisoitunut että kuihtunut. Kirjan onnistumisen mittaaminen saavutetuilla lukijoilla on muuttunut mahdottomaksi, kun kirjan saaminen kirjakauppaan ei ole enää automaatio. Kuka ostaa kirjan, jonka ilmestymisestä ei tiedä mitään ja jota ei voi nähdä kaupassa?

On kuitenkin turha kuvitella, että rypisin tässä kyynisyyden kylpyvedessä aamusta iltaan. Helpointa asia on hahmotta kuvittelemalla, että huoliaiheeni ovat kuin kiskoparit rautatieasemalla, kaikki toisista erillään ja vaihteita on todella harvassa. Kyynisyys ei siis ole kirjoittavan minäni huoli eikä rasite, vaan töitäni kauppaavan minän. Nämä kaksi saattavat joskus riidellä, mutta niinhän ystävät aina.

Kyynisyyden kausi alkoi päätöksellä toteuttaa rikosromaanisarja, jonka suunnittelin jo 2008. Olin pitänyt sitä pitkään maton alla, koska dekkarikirjallisuus tuntui räjähtäneen käsiin, osittain sen vuoksi, että sen kuviteltiin myyvän lähes itsestään. Olen aina uinut mieluummin vastavirtaan, mutta nyt annoin periksi. Olihan ensimmäinen romaanini dekkari, joten takki ei edes pahemmin kääntynyt.

Romaaneja tällä kaudella on syntynyt kolme: Helmikuun kylmä kosketus (2014), Maaliskuun mustat varjot (2015) ja Vasten nousevaa pimeyttä (2015). Ensimmäinen näytelmäni, Luottamusmieshenkilö, syntyi 2015, samoin pitkä jatkokertomus Helppoa rahaa. Näistä tuotoksista on jo ilmestynyt Helppoa rahaa MeNaisissa sekä dekkari Helmikuun kylmä kosketus. Vasten nousevaa pimeyttä, joka rikkoo kerronnan rakennetta ja on muutoinkin haasteellinen tarina, oli kai liian haasteellinen, joten se on julkaisematta. Kalevanpoikien kronikan kirjoitin kokonaan uusiksi 2016.

Lasten- ja nuortenkirjoja jaksolla on syntynyt Lumottu lelutehdas (2014), Salaperäinen sirkus (2015), Mysteerien museo (2016), Benjamin Hawk – myrsky nousee (2016) ja Gabriel Hullo Meksikossa (2016).

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan!

Riimikronikan Säkenöivä Sibelius kirjoitin 2014. Tuo kirja sopi erityisen hyvin kyyniseen kauteen, sillä sen ainoa suurempi arvostelu käsitteli sitä runoteoksena, vaikka kyseessä on Sibeliuksen elämäkerta riimikronikan muodossa. No, jos luulee paprikaa mansikaksi niin kyllähän siinä ikävästi yllättyy. Mutta ainahan kirjailija tuntee tulleensa väärin kohdelluksi, jos ei kehuta. Tosin tunnelma on aika skitsofreeninen, kun lytätty kirja myy painoksensa loppuun alle vuodessa. Kevyen riskin otin myös kirjoittamalla Kannibaalin keittokirjan 2014, jota lukijat pääsevät hämmästelemään 2017.

Tämän kyynisen kauden satoa on vielä vaikea arvioida. Kirjoittamisen puolesta olen halunnut välttää luutumista ja tehnyt uusia aluevaltauksia, kuten jatkokertomus ja tuo näytelmä. Lisäksi Säkenöivä Sibelius oli iso ponnistus ja irtiotto ihan tavanomaisesta elämäkertakerronnasta. Kannibaalin keittokirja taas on sellainen kokonaisuus, jollaista ei tietääkseni ole aikaisemmin julkaistu. Vasten nousevaa pimeyttä oli ihan jotain muuta, mutta se jääköön arkistojen kätköihin.

Syntyneisiin dekkareihin olen todella tyytyväinen, niistä Murhan vuosi -sarjan lento vasta todella alkaa. Tammikuun pimeä syli kantoi mukanaan kaikuja Jäätävästä rakkaudesta, jonka tein tosiaan jo 1997. Tämän kauden helmi on mielestäni (tähän saakka) Maaliskuun mustat varjot, joka lyö niukasti Helmikuun kylmän kosketuksen. Tarinan liikkuvuus on nyt sitä, mitä tällä hetkellä rikosromaanissa tavoittelen ja silti siinä säilyy myös riittävä syvyys.

Julkaisut:
2014: Lumottu lelutehdas
2014: Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
2015: Kirottu kartano
2015: Kuinka sydän pysäytetään
2015: Helppoa rahaa
2015: Säkenöivä Sibelius
2016: Tammikuun pimeä syli
2016: Benjamin Hawk – merirosvon oppipoika
2016: Gabriel Hullo ja hirveä Hekla
2016: Luciferin oppipojat
2016: Helmikuun kylmä kosketus

Luomiskausia: 5. kausi, vuodet 2010 – 2013

JP-signeeraa-Paholaisen-vasaraEnsimmäisten julkaisujen aiheuttaman turbulenssin jälkeen pääsin kiinni toiseen ammattilaiskauteen. Näkemykseni siitä, mitä halusin tehdä ja miten, oli muutaman vuoden ajan kirkas. Näkyvin ulkoinen merkki, jos joku sitä haluaa etsiä, oli lukujen lyhentyminen, joka alkoi Punaisesta talvesta ja jatkui Paholaisen vasarassa. Testasin kirjojen vetävyyttä lukemalla niitä väsyneenä. Tekstin piti vetää, tätähän hokevat myös kustannustoimittajat, ja aivan syystä.

Tematiikkaani ei muuttunut, mutta aihevalinnoissa etsin omista mielenkiinnon kohteista yleisesti kiinnostavia aiheita, kuten Rasputin tai talvisota. Ne herättävät lukijassa enemmän kiinnostusta kuin mies, joka seisoo peilin edessä, näin se vaan on.

Tietty ammattimaisuuden merkki oli sekin, että rohkenin tehdä lastenkirjoja. Olin kirjoittanut niitä käsin muutaman omien lasteni iloksi, mutta nyt viimeistelin ne ja tarjosin niitäkin kaupallisen koneiston kitaan.

Tänä itsevarmuuden kulta-aikana syntyivät romaanit Luciferin oppipojat (2010), Eilispäivän sankarit (2010), Ystäväni Rasputin (2011) ja Bellum hiemale (2013). Lasten- ja nuortenkirjoja kirjoitin kolme, Kauhea Gabriel Hullo (2011), Hallava hevonen (2011) ja Haavekauppias (2012). Näistä kirjoista kaikki on jo julkaistu, viimeisimpänä Luciferin oppipojat vuonna 2016. Tuo Bellum hiemale on siis Kuinka sydän pysäytetään, jos joku ehti sitä ihmetellä.

YR kansi

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan!

Tähän luomiskauteen osuu suurin ulkoinen tunnustus kirjoilleni, Finlandia-ehdokkuus romaanille Ystäväni Rasputin. Sitä voidaan kai juuri tuosta syystä pitää kauden pääteoksena, tosin kaikki kolme muutakin kirjaa ovat erittäin vahvoja. Kuinka sydän pysäytetään jääminen vaille mitään palkintoehdokkuutta kertoi Suomen kirjallisuuden kovasta tasosta, ainakin haluan uskoa niin.

Lastenkirjosta Hallava hevonen on jo kuvituksen takia selkeä helmi, lukevien lapsien kestosuosikki on Haavekauppias, lapsille lukevien vanhempien Gabriel Hullo. Ylipäätään oli mielenkiintoista huomata kirjastojen tilastoista, kuinka aikuisille suunnatut romaanit hiipuvat nopeasti, kun lasten- ja nuortenkirjat kiertävät sitkeästi aina uusille lukijoille.

Toisen ammattilaiskauden kirjoittamisessasi alkoi olla rutinoitua varmuutta. Työpäiväkirjojen merkinnät ovat entisestään vähentyneet ja tästä eteenpäin on yhä hankalampi jäljittää tekstien historiaa, koska en ole enää kirjannut niitä kunnolla. Olisikohan mieleeni hiipinyt kuumottava ajatus, että nämä julkaistaan kaikki ja siitä ne muistetaan? Novellituotanto alkoi hiipua, niitä syntyi enää 11. Tosin huomaan niidenkin ylös kirjaamisen olevan puutteellista, joten saattoi niitä syntyä enemmän.

iltasanomatVaikka viides luomiskausi on varmasti suuren yleisön silmissä menestyksekkäin, siinä on eräs huolestuttava piirre. Kun novellikauden lopulla aloin uudestaan kirjoittaa romaaneja, niitä syntyi vähintään yksi vuodessa. Vuonna 2012 oli ensimmäinen kerta 15 vuoteen kun en kirjoittanut romaania lainkaan. Ehkä tämä oli jo ensimmäinen merkki luomisvoiman hiipumisesta?

Julkaisut:
2010: Punainen talvi
2011: Eilispäivän sankarit
2011: Paholaisen vasara
2011: Pariisinvihreä työhuone
2011: Kauhea Gabriel Hullo
2013: Hallava hevonen
2013: Haavekauppias
2013: Ystäväni Rasputin

Luomiskausia: 4. kausi, vuodet 2005 – 2009

220804 kirjailija Taija Tuominen, J.P. Koskinen , kirjanjulkistaminen, Ristin ja raudan tie

220804
kirjailija Taija Tuominen, J.P. Koskinen , kirjanjulkistaminen, Ristin ja raudan tie

Vuonna 2004 ilmestyi esikoisromaanini Ristin ja raudan tie ja siirryin julkaisseiden kirjailijoiden kastiin. Se käynnisti ensimmäisen julkisen luomiskauden, jota voi tässä ehkä nimittää heräämiskaudeksi. Julkisten luomiskausien ero edellisiin on, että niiden aikana tehdyistä teoksista julkaistaan suurin osa, kun suhde edeltävinä kausina on ollut päinvastoin.

Esikoisteokseni oli syntynyt, kuten edellisissä osissa kävi ilmi, jo vuonna 1999. Tein siitä paremman version historiallisten romaanien kirjoituskilpailuun, jossa se selviytyi finaalin vuonna 2003. On sattumaa tai kohtalon ivaa, että juuri historiallinen romaani oli lopulta esikoisteokseni, sillä kohtalaisen hyviä ehdokkaita olisi ollut tarjolla puolisen tusinaa. 

Kun kirja julkaistaan, kirjailijan asetelma muuttuu. Ennen julkaisua kirjailijaan ei kohdistu julkisia odotuksia, ei tekstin laadun sen paremmin kuin aiheiden suhteen. Tämän huomasin itsekin, sillä kun esikoinen oli historiallinen romaani, kaivoin aihevalikoimastani esiin paremmat historialliset romaanit ja hylkäsin muut aikaisemmin kehittelemäni aiheet.

Heräämiskauteni oli pitkälti muodon vakioimista. Tapani kirjoittaa oli jo muuttunut mutta vanhoja kaikuja kulki mukana ja osittain pidin niitä tietoisesti elossa. Historiallisella romaanilla on rönsyilevä muotonsa, joka periytyy kuvattavan aikakauden tavasta kertoa asiat pitkästi ja laveasti. Sen toistaminen on historiallisesti tarkkanäköistä mutta kaunokirjallisesti turhaa.

Romaanien julkaisujen myötä syntyi myös ristiriita, joka ei ole korjaantunut vieläkään. Kolme ensimmäistä romaaniani ilmestyi vuosina 2004, 2005 ja 2006. Niistä tuoreinkin oli saanut viimeisen pisteen jo kaksi vuotta ennen julkaisua, joten todellinen, piilossa tapahtuva kehitys ja näkyvä kehitys eivät olleet synkronisia.

Heräämiskaudella sopeutin kirjoittamiseni julkaisujen vaatimiin ehtoihin ja odotuksiin. Kehitys ei mielestäni hakenut uusi suuntia, vaan kehitin sitä, mikä oli jo olemassa. Kirjoitin tällä kaudella noin 20 novellia, joista kaikki julkaistiin jossakin. Romaaneja syntyi seitsemän, mikä kuulostaa valtavalta määrältä mutta työpäiväkirja ei valehtele.

Seitsemas_temppeliherra

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan

Olin jo alun perin ajatellut historiallista ristiretkisaagaani pitkäksi tarinaksi, joten kirjoitin 2005 siihen kaksi osaa, Mustat hansikkaat ja Jerusalemin aurinko. Mustat hansikkaat ilmestyi 2007 nimellä Seitsemäs temppeliherra, Jerusalemin aurinko ei ole ilmestynyt vieläkään. 2006 rimpuilin jo pois liian pöhöttyneestä kerronnasta ja kirjoitin romaanin Kahdeksan grammaa rakkautta. Se ilmestyi nimellä Punainen talvi vasta vuonna 2010. Samana vuonna kirjoitin Sukulustoja, joka on kokeellinen sulatuskattila Jäätävälle rakkaudelle, muutamalle novellille ja uudelle tekstille. Sekään ei ole tuossa muodossa ilmestynyt.

Palasin vielä historialliseen, saagamaiseen kerrontaan Kalevanpoikien kronikan myötä 2007, mutta tuossa muodossa tarina ei löytänyt tarvittavaa kipinää. Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaa varten kirjoitin vuonna 2008 rikosromaanin Tapaturma tammikuussa, joka oli Jäätävän rakkauden parempi versio.

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan!

Heräämiskausi huipentui lopulta heräämiseen. Halusin irti kaikista kirjoittamiseeni kohdistuneista odotuksista ja raameista. Samalla halusin tuoda novelleista tutun reaalimaailman rajoja koettelevan tarinankerronnan osaksi romaania. Tarina kulkisi tarinan ehdoilla, raja-aidoista välittämättä. 2009 valmistui Lohikäärmeen veljeskunta, joka vuonna 2011 ilmestyi nimellä Paholaisen vasara.     

Neljännen tuotantokauden helmi on Paholaisen vasara. Se yhdisti vanhoja aineksia uudella tavalla. Samalla kerronnan rytmi, jota kokeilin kirjassa Kahdeksan grammaa rakkautta, alkaa toimia paremmin vahvempien tarinalinjojen avulla. Karkeasti ottaen henkilöt alkavat nousta selkeämmin esiin tarinan kudoksesta.

Julkaisut:
2005: Viisi todistajaa
2006: Savurenkaita
2007: Seitsemäs temppeliherra
2007: Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään
2009: Harkittu murha

Puun ja kuoren välissä

Lucufer_frontcover_final

Tutustu Luciferiin!

Mikään ei ole vaikeampaa kuin kustannustoiminta. Syksy saapuu ja me kirjailijat iloitsemme ilmestyvistä kirjoistamme. Ilo jää kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä harvoin kirjamme saavat niin paljon julkisuutta, jota ne taidokkuutensa ja nerouden puolesta ansaitsisivat. Koska me olemme kirjailijoina tehneet työmme hyvin, epäonnistumisen syy löytyy tietenkin kustantamosta, vai löytyykö?

Kustannussopimuksessa määritellään markkinoinnin kuuluvan kustantamolle, joka päättää mainostamisen laajuudesta ja yksityiskohdista. Samoin kirjan saattaminen myyntikanaviin on kustantajan tehtävä. Kun kyseessä on perinteinen kustantamo, jolle kirjailija ei siis maksa yhtään mitään vaan kustantamo maksaa kirjailijalle ennakkoa, on kustantamo lähtöruudussa miinuksella ja kirjailija plussalla.

Jokainen markkinatalouden realiteetit hämärästikin hahmottava ymmärtää, että kustantamon intressi on myydä jokaista julkaistua kirjaa niin paljon, että se tuottaisi voittoa. Tietysti liiketoiminta voidaan rakentaa myös niin, että tehdään voittoa muutamalla kirjalla ja sillä voitolla maksellaan toisten kirjojen tappioita. Näinhän käytännössä tapahtuukin, vaikka sitä tuskin tavoittelee kukaan.

Kustantamo haluaa myydä kirjaa, kirjailija haluaa sitä myytävän. Edut ovat yhteiset, mutta silti juuri tästä asiasta syntyy melkein aina mehevimmät riidat. Lähes jokainen kirjailija on sitä mieltä, ettei kustantamo markkinoi hänen kirjaansa tarpeeksi paljon. Tämä ei-markkinointi sisältää puuttuvat mainokset maksetussa mediassa, puuttuvat pressitilaisuudet, järjestämättömät kirjamessu- ja kirjakauppaesiintymiset. Lisäksi kirjaa ei saada esille myymälöihin, ei kirjakauppaan eikä marketteihin. Ottamatta vielä kantaa syvemmin siihen, miksi näin käy tai ei käy, tarkastellaan näitä ongelmia tarkemmin.

Jokainen markkinoille lanseerattava tuote vaatii taakseen markkinointia. Mainostaminen maksaa, mutta pitkässä juoksussa ja suurilla asiakasmassoilla sen katsotaan maksavan itsensä takaisin ja jopa tuovan voittoa. Hyvä tuote tulee hiljalleen tutuksi ja sanakin alkaa levitä. Kirjamarkkinat poikkeavat kaikista muista markkinoista, sillä yleisesti ei uskota, että voidaan synnyttää kysyntää tuotteelle, jos sillä ei ole jo ennestään kysyntää. Eli, kylmästä tuotteesta ei saada edes markkinoimalla haaleaa, lämpimästä voidaan ehkä saada kuuma.

Syy markkinoimisen vaikeuteen voi olla tässä: kirjoilta puuttuvat tavallisen tuotteen menestyksen avaimet. Kirjamarkkinoilla ei ole suuria asiakasmassoja eikä kirjalla ole pitkää juoksua. Massojen suuruudesta kertoo paljon se, että kun pudotaan ulos TOP20 myyntilistalta vuositasolla, puhutaan jo alle 10 000 kappaleen kirjamyynnistä. Kirjan pitkä juoksu puolestaan katkeaa aina uudenvuodenyönä, eli myynti-ikkuna on pisimmilläänkin 12 kuukautta. Sen jälkeen kutsuu ale, jossa voittajia ovat vain ostajat. Yksittäisen kirjan markkinointi ei siis kannata, mutta kirjan markkinointi kirjailijan brändin siivellä voi jotenkin kannattaa.

Markkinoinnin matematiikka on myös julmaa. Jos mainostamalla saadaan myytyä 1000 kirjaa enemmän, kustantajalle jää käteen noin 10 000 lisäeuroa. Suurin piirtein tuon verran maksaa yksi kokosivun mainos MeNaisten takakannessa. Ehkä takasivun ostamalla saa 1000 uutta ostajaa kirjalle, todennäköisesti ei. Markkinointi on aina laukaus pimeään, ikävä kyllä.

Kustantaja voi saada kirjoille myös ilmaista mainosta kutsumalla toimittajia julkaisun yhteydessä pressiin. Tässäkin pätee viidakon säännöt. Jos raato haiskahtaa, saalistajat saapuvat, muuten ei. Kustantaja ei voi pakottaa mediaa paikalle, ellei kustantaja omista mediaa. Harva kustantaja omistaa ja vaikka omistaisikin, kaikista kirjoista ja kirjailijoista ei tehtäisi juttua sittenkään, ei varsinkaan jos kustantamo ei kutsu omista kirjailijoistaan paikalle kuin muutaman. Uutisen idea on nostaa esiin jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja niinhän ei tietenkään tapahdu, jos nostetaan esiin kaikki. Meri ei kokonaisuutena kiinnosta, ainoastaan laiturin rikkova aalto.

Kirjan promotilaisuuksien järjestäminen kirjailijalle on myös tärkeää. Kun kirjailija kohtaa lukijoita, voi syntyä henkilökohtaisia kontakteja, joita ei korvaa mikään mainos tai kritiikki. Kirjakauppavierailujen järjestäminen on jälleen monimutkaista. Jos kirjakauppa ei usko kirjailijan vetävän kauppaan asiakkaita, häntä ei välttämättä haluta vieraaksi. Tietysti kustantaja voi maksaa kirjakaupalle tilaisuuksista, mutta olemattomat signeerausjonot nähneet tietävät, että se harvoin kannattaa, ainakaan taloudellisesti. Kirjamessujen ohjelmiston rakentavat puolestaan messuorganisaatiot, jolloin kustantamo on järjestäjien armoilla. Uhkailu ja kiristys auttavat joskus, mutta ei aina.

Kirjan tarjoaminen asiakkaalle on vielä vaikeampaa. Harva lukija pystyy ostamaan kirjakaupasta kirjaa, jota siellä ei ole. Jos kirjaa olisi tarkoitus saada myytyä, sen pitäisi olla kirjakaupassa jotenkin esillä ja saatavilla. Kirjakaupat ja marketit päättävät valikoimistaan jo ennen kirjan ilmestymistä. Kustantajan markkinointiosasto tekee myyntikierroksensa hyvissä ajoin ennen painokoneen laulamista ja kirjan, joka ei ole edes vielä ilmestynyt, myyntilukuhaarukkaa sinetöityy. Jos kirjakauppa ei ennakkomyynnissä ota kirjaa valikoimiin, myös painosta saatetaan tarkistaa alaspäin.

Kustantamon tärkein tehtävä kirjan valmistumisen jälkeen on siis tehdä tiettäväksi, että kirja on olemassa ja pitää huolta, että kirjaa voi ostaa mahdollisimman monesta paikasta. Kaikki edellä kuvattu on kustantamolle tuttua, sillä he toistavat saman tanssin joka kevät ja syksy useita kymmeniä kertoja. Kuinka sitten on mahdollista, että pääsääntöisesti markkinointi ja myynti eivät suju niin hyvin kuin kirjailija odottaa?

Ongelma saa alkunsa ennen kuin mitään toimenpiteitä on edes tehty. Kustantajalla on aina jokin realistinen tavoite jokaisen kirjan myynnille, sillä budjetointi ilman tavoitetta on mahdottomuus. Kuinka moni kirjailija tietää ennakolta, mihin myyntiin kustantaja uskoo pääsevänsä? Voisin lyödä vetoa, että tuskin kovinkaan moni. Jos kirjailija tietäisi, että kirjan uskotaan myyvän 2000 kappaletta, hän varmasti arvaa ihan itse, ettei markkinointibudjetti tule olemaan kovinkaan valtava. Ja kun saa tietää myös sen, ettei Suomen suurin kirjakauppaketju ota kirjaa muuta kuin yhden kappaleen myyntivaraston lattialle ja marketitkin sanovat ei, kirja tuskin voi olla myyntimenestys.

Jokaisen kirjan kohdalla tehdään myös jonkinlainen suunnitelma niistä tapahtumista, joihin kirjailijaa tyrkytetään ja joita järjestetään. Kirjailijan on siis turha odottaa pääsevänsä kirjakauppakiertueelle ja pressitilaisuuksiin, jos sellaista ei ole aikomustakaan järjestää. Tässäkin tapauksessa tietämättömyys lisää kirjailijan tuskaa.

Kustantamoiden suurin virhe onkin se, että he jättävät kertomatta kirjailijalle olennaisia asioita. On totta, että karu totuus voi tuntua ikävältä, mutta vielä ikävämpää on odottaa junaa, joka ei koskaan edes lähtenyt matkaan. Jos kustantajaa haluaa syyttää jostakin, se on ensisijaisesti kommunikaation puute. Kirjailijalla on oikeus tietää, mitä hänen teoksensa eteen aiotaan tehdä, vaikka tekojen vähyys olisi pettymys. Kirjailija voisi jopa ehdottaa, mihin vähät markkinointirahat käytetään ja huomata itse, kuinka helppoa on tehdä turhia tempauksia ja hassata rahansa. Tai todeta, ettei peli vetele ja suunnata toiseen kustantamoon.

Tietysti kustantamoilla on ammattitaitoa median ja kirjakauppamyyntien suhteen. Jos kustantamo yrittää parhaansa eikä saa tuolla rintamalla aikaan mitään, se näyttää kirjailijasta aivan samalta kuin pikkupuulaaki, joka ei edes yrittänyt mitään. Lopputulos on sama, vaikka toiset valuttivat hikeä ja toiset eivät. Tässä kohtaa kustantamon on pakko katsoa peiliin. Jos johonkin asiaan satsataan, tuloksiakin pitäisi tulla.

Yksittäisen kirjailijan kohdalla ongelma tietysti kärjistyy. Kustantamo voi onnistua kaikessa joidenkin kirjojen osalta joka vuosi, mutta tietyn kirjailijan kohdalla ei koskaan. Onko kustantamo siis hyvä vai huono? Jos kommunikaatio ei pelaa, kustantamo on kirjailijan silmissä huono, sillä epäonnistumisen näkevä kirjailija voi luulla, ettei mitään ei edes yritetty.

Kustantamo on kirja-alalla pahasti puun ja kuoren välissä. Se ylläpitää taiteellista alaa, kirjallisuutta, johon likaiset markkinavoimat eivät saa vaikuttaa. Jotta se voi tämän tehdä, sen on myös tuotettava voittoa. Lopputulos on, että kaunokirjallinen osasto hoitaa taiteellisen työn ja markkinointiosasto pelaa likaisen pelin, jossa raha näyttelee aina pääosaa. Se, kuinka menestys tai menestymättömyys heijastuu kustantamon sisällä, ei varmasti ole aivan yksinkertainen asia. Jos kustannettaviksi valitaan toivottomia kirjoja, markkinointiosasto on pulassa. Jos taas markkinointiosastolla on nuotit hukassa, paraskin kirjasetti jää myymättä.

Oletetaan, että kirjailija tekee kaunokirjallisen osaston kanssa täydellistä työtä ja saa kasaan lukijoita ja kriitikoita miellyttävän kirjan. Nyt markkinointiosaston pitää kyetä niihin temppuihin, joista aikaisemmin on puhuttu. Kirjan olemassaolo pitää tehdä tiettäväksi. Kirjaa pitää olla kaupoissa myynnissä. Siinä kaikki. Sitten voidaankin listata, mihin asioihin kustantamo voi vaikuttaa:

1) Mainokset: maksetut sekä esim. somekanavien ilmaiset nostot

2) Vapaakappaleet: paperilehdistölle ja bloggaajille lähetetyt arvostelukappaleet

3) Tilaisuudet: julkkarit, pressi, kohderyhmäillat, kirjakaupat, messut

4) Myyntikanavat: kirjakaupat, nettikaupat, marketit

Näistä kohdista täysin omissa käsissä on kaksi ensimmäistä kohtaa, joten niissä epäonnistumista (jos unohdetaan raha) voi syyttää puhtaasti kustantamoa. Kohta kolme vaatii aktiivisuutta, mutta sekään ei takaa menestystä. Tilaisuuksiin ei voi hakea väkisin ihmisiä ja kirjakaupat ja messut ovat pahasti muiden käpälissä. Nelosen kanssa ollaan täysin muiden armoilla, jos kustantamo ei omista kirjakauppaketjua. Tietysti hyvä myyntimies myy kirjoja aina paremmin kuin huono, mutta mikään temppu ei tuota taattua lopputulosta.

Jos siis kirjailija tietää ennakolta, kuinka nuo neljä kohtaa on hoidettu ja suunniteltu, hänellä on pienempi tila pahastua. Takaiskut tuntuvat pienemmiltä, kun kirjailijalle ei ole syntynyt turhia luuloja. Tietysti kirjailija syyttää myyntiorganisaatiota, jos neloskohta kyykkää, ja syytös voi olla oikeutettu tai sitten ei. Joka tapauksessa kolme neljästä on onnistuttava, jotta kirja elää edes kohtalaisen elämän.

Mutta kaikki tämä on ollut kirjailijan spekulointia, ja vaikka kirjailija ei ole koskaan väärässä, päätin kysyä asioiden laitaa myös WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantajalta Anna-Riikka Carlsonilta. Anna-Riikka perusti aikoinaan Avain-kustantamon ja on nähnyt sekä pienen että suuren kustantamon metkut.

1) Kerrotaanko kustantamossa kirjailijalle avoimesti kirjan myyntitavoitteista?

Emme kerro täsmällisiä lukuja, koska sellaisia ei ole. On erikseen budjettia varten mietityt luvut ja myyntitavoitteet (joiden on hyvä olla vähän optimistisempia) ja kumpikin luku muuttuu usein sen jälkeen, kun ennakkomyyntiluvut ovat selvillä. Ja mikään luku ei ole kiveen hakattu, vaan suunnitelmia muutetaan matkan varrella, kun nähdään, miten lukijat ottavat kirjan vastaan. Kaikesta tästä olemme valmiita keskustelemaan avoimesti mutta emme anna mitään yksittäistä lukua, koska mekin elämme monen eri arvion kanssa.

 2) Mikä kirjailijoita kalvaa eniten kustantamon toiminnassa?

Varmasti juuri mainitsemasi kommunikaation puute, mitä voi aina parantaa. Ja ehkä luulo siitä, että kustantamossa on etukäteen päätetty jättää osa kirjoista vaille mitään markkinointi- ja viestintätoimenpiteitä. Kirjailija kokee, ettei mitään tehdä, kustantamo kokee tekevänsä paljon, ja tästä aiheutuu ristiriitaa, jota voi varmasti puhumalla parantaa.

3) Saako kaunokirjallinen osasto palautetta markkinointiosastolta, että julkaistavien kirjojen myyntipotentiaali on liian heikko?

Siinä vaiheessa, kun käymme läpi markkinointi- ja viestintätoimenpiteitä, markkinointiosasto toki perustelee suunnitelmiaan myyntipotentiaalilla.Kustannuspäätöksistä vastaa kuitenkin toimitus.

4) Rahalla saa kaikkea, mutta saako sillä kirjakaupasta kirjalle paremman myyntipaikan?

Ei suoraan niin, että maksaisimme jonkin tietyn summan esimerkiksi ikkunapaikasta, mutta tietenkin myymälöistä saa paremmin näkyvyyttä ja enemmän hyllytilaa, jos kirjan markkinointiin panostetaan paljon. (Eikä tämäkään tietenkään tarkoita sitä,että panostaminen kirjan markkinointiin takaisin hyvää myymälänäkyvyyttä). Kirjakaupan on helpompi myydä kirjoja, joilla on näkyvyyttä muuallakin. Heidän on vaikea nostaa näkyvästi esille kirjoja, jotka jäävät muualla vähälle huomiolle, mutta olisi tietenkin hienoa, jos kirjakaupat tekisivät yhä enemmän omia ”kirjakauppias suosittelee” -tyylisiä valintoja. Maailmalta kuulee esimerkkejä kirjoista, jotka ovat nousseet yleisön tietoisuuteen nimenomaan kirjakauppavetoisesti. Meillä bestsellerit syntyvät useimmiten kaikkien toimijoiden yhteistyönä. Ja lukijat lopulta päättävät, mihin kirjaan tarttuvat. Kustantamo ja kirjakauppa voivat helpottaa tätä valintaa mutta lopullinen valta on tietenkin lukijalla.

5) Onko median kiinnostus kirja-alaa kohtaan hiipunut?

Minusta ei. Kirjailijat ja kirjat kiinnostavat, mutta koska resursseja on leikattu kaikkialla, se vaikuttaa mm. kirja-arvioiden ja laajempien kirjallisuusjuttujen määrään. Hyviä, kirjallisuutta käsitteleviä juttuja on, mutta niitä on etsittävä monesta paikasta, ne eivät samalla tavalla vyöry syliin kuin joskus aiemmin. 

6) Suomen markkinat ovat pienet. Ilmestyykö kirjoja liikaa siihen nähden, kuinka suuret odotukset jokaisella kirjailijalla on oman näkyvyytensä suhteen?

Suomessa kyllä ilmestyy poikkeuksellisen paljon kirjoja väestön kokoon nähden.Toisaalta kirjallisuuden kannalta on hienoa, että näin pienellä kielialueella ilmestyy niin paljon ja kaiken tyyppistä kirjallisuutta, mutta kovin monelle ei riitä tuhansia lukijoita. Kun tämä harmittaa, on hyvä kysyä itseltä, kuinka monta uutuusteosta on itse ostanut vuoden aikana. Harva ostaa kymmeniä. Eli kaupallisesta näkökulmasta katsottuna kirjoja voisi ilmestyä vähän vähemmän, mutta tämähän ei tässä toiminnassa ole ainoa näkökulma.

Kustantamo on kieltämättä pahassa välikädessä. Se tosiasia ei toki vapauta kustantajaa vastuusta epäonnistumisen suhteen, mutta kaikille asioille kustantajakaan ei voi mitään. Ja ainahan kirjailija, joka on tyytymätön kustantajaan, voi vaihtaa kustantajaa, laskea odotusarvojaan tai lopettaa kokonaan. Maailma on täynnä vaihtoehtoja, toinen toistaan parempia tai huonompia.


EDIT: Palaan saamani palautteen myötä tähän: ”Tilaisuuksiin ei voi hakea väkisin ihmisiä ja kirjakaupat ja messut ovat pahasti muiden käpälissä.”

Kustantamoiden valta on suurempi kuin kuvittelin. Menneiden vuosien ja messujen  ohjelmatoimikunnilta saamani viestin mukaan he  tekivät kierroksia kustantajien luona ja saivat tietoa kirjoista, joita kustantaja toivoi nostettavan ohjelmiin lavoille. Kustantajat siis määrittelivät ne kirjailijat, joille toivoivat aikoja. Ohjelmatoimikunta saattoi vielä noukkia kirjailijoita, jotka eivät olleet kustantajien preferenssilistalla.

En tietenkään voi tietää, kuinka asia on nyt, kun messuja vetävät eri henkilöt. Alan muutoshalukkuudesta voisi ehkä päätellä, ettei mikään välttämättä ole muuttunut. Eli, jos et ole edes oman kustantajasi listalla, messujen ohjelmatoimikunta ei ehkä tiedä sinun olevan edes elossa, siksi et messuille kutsua saa. Ei, kyllä tämä nyt on toisin, onhan?

 

 

Luomiskausia: 3. kausi, vuodet 2000 – 2004

Ensimmäisen novellikauden kauden jälkeen olin jo saanut varmuutta sekä romaanien että novellien kirjoittajana. Tekstini oli todistettavasti merkittävää myös muille. Mikään ei ole rehellisempää kuin tekstien arvotus silloin, kun arvottaja ei tiedä, kuka tekijä on. Kun kirjailija julkaisee teoksia omalla nimellään, arvostelu ei enää perustu ainoastaan tekstiin vaan kirjailijan persoona ja aikaisempi tuotanto värittävät kritiikkejä, halusipa arvostelija sitä taikka ei. 

Kolmas luomiskauteni oli ensimmäinen ammattimainen kausi. Kirjoittamisen riemu ja lahjakkuus kirjoittaa tuli koeteltua oppivuosien aikana samalla kun tekniikka hioutui luonnostaan tekemisen kautta. Jokainen kirjailija kokee tekemisissään epätoivon hetkiä, syystä tai syyttä. Jos usko omaan tekemiseen ei lepää vahvalla pohjalla, edessä voi olla vaikeitakin kriisejä. Jonkinlainen murtumaton peruskivi on hyvä olla, ja sitä rakensin kolmannen luomiskauden aikana. 

Sen verran olen aina ollut realisti, etten anna oman kuvitellun erinomaisuuteni sokaista itseäni. Tai annan, mutta epäilyksen hetkellä tarvitsen myös maailman todistusta siitä, ettei kaikki ole vain harhaa. Tätä todistusta hain viiden vuoden ajan ja jos se olisi jäänyt saamatta, olisin aika varmasti laittanut pillit pussiin.

KunniakirjatSelkänojani on ehkä hiukan ulkokultainen, mutta se oli minulle tarpeellinen. Jatkoin kirjoituskilpailujen kahlaamista ja haaviini jäi eri kilpailuista palkintoja ja kunniamainintoja peräti yksitoista kappaletta. Lyhyt teksti, johon kärsivällisyyteni riitti paremmin, löysi muotonsa ja sorruin jo korjailemaan tekstejäni, mikä oli tietysti merkki lahjakkuuden puutteesta. Viimeistellyt tekstit, joiden aiheen ja teemojen ääreen olin malttanut pysähtyä, miellyttivät harvaa lukijakuntaani (siis kilpailujen tuomareita).

Novelleja kirjoitin tällä kaudella peräti 29 kappaletta. Niistä on julkaistu suurin osa novellikokoelmissani, erilaisissa antologioissa ja lehdissä. Tarinavetoisuus alkoi nostaa päätään ja syvälliset pohdinnat nousivat esiin vain tarinan ehdoilla. Särmä ja tarinan koukut alkoivat löytää paikkansa.

Romaaneissa, joita jaksolla syntyi viisi, tämä suuntaus ei vielä alussa kirkastunut. Huomaan kirjoittaneeni tämä kauden alussa kohtalaisen kryptisiä romaaneja. Saarnaaja on totaalisen puuduttava psykologinen tutkielma hyvän ihmisen ympärilleen aiheuttamasta pahasta. Sitä seurasi Kummajaiset, jossa muita hyväksikäyttävän ihmisen analyysi on upotettu jo sentään suhteellisen liikkuvaan tarinaan. Seuraava romaani, Jeesus N., on uusi versio Viidennestä evankeliumista. Se alkoi jo muistuttaa aika lailla Viittä todistajaa, raskaita ja liian yliälyllisiä rakenteita oli purettu pois.

Kauden kaksi viimeistä romaania ovat Peili ja Savurenkaita. Peili on mystinen, lähes kauhuun putoava kuvaus ihmisestä, joka jää hiljalleen arkipäivän vaatimusten vangiksi. Savurenkaita on juuri se, miltä se kuulostaakin. Vuonna 2006 julkaistu sukusaaga myytiin loppuun ja se tuo postiini yhä kiittävää lukijapalautetta.

savupokkari

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Kolmannen kauden ehdoton pääteos on Savurenkaita. Tämä arvioni ei perustu ainoastaan sen kaupalliseen menestykseen vaan siihen, että se kiteytti parhaiten noiden haudattujen romaanien teemat ja toi ne esiin kiinnostavaan tarinaan upotettuina. Savurenkaita ei olisi voinut syntyä hiomalla loputtomasti Saarnaajaa tai Kummajaisia. Nämä erilliset teokset toimisivat yhä omina romaaneinaan, jos viitsisin niitä korjailla (en viitsi, sen voitte uskoa). Niiden henkinen muistijälki oli siemen Savurenkaisiin, välttämätön askelma kohti vanhan loppua ja uuden alkua. 

Julkaisut:
2004: Ristin ja raudan tie