Kuinka aloin hiljalleen inhota itseäni

Moni asia on hyvin. Saan tehdä työtä, jota rakastan. Olen elossa. Välikatolla rapistellut hiiri on nyt poissa (okei, loukutin sen, sori!). Jokin on kuitenkin tämän vuoden aikana alkanut hiertää minua yhä pahemmin. No, katkenneet kylkiluut tietysti hiersivät, mutta ne ovat jo hiljalleen kunnossa.

Olen aina ollut innokas keksimään kaikenlaista kivaa. Kun jossakin on jokin hauska näkökulma tai idea, hommaa on mielekästä tehdä. Kirjallisuudessa innovointia todellakin tarvitaan, sillä urani alusta saakka kirja-ala on ollut jatkuvassa kriisissä milloin mistäkin syystä. Markkinatalous on markkinataloutta ja tällekin alalle se on hiljalleen valjennut, kun ajat ovat koventuneet. Vapaassa maailmassa kuluttaja on kuningas ja hänen kukkaronsa sanelee monia asioita.

Voi olla, että olen nukkunut onneni ohi, mutta jossakin välissä kirja-alan mainosponnistelut luiskahtivat kuin huomaamatta suurimmaksi osaksi kustantamon tontilta kirjailijan tontille. Tee itsestäsi myyvä -ajattelu alkoi levitä somen myötä ja jotenkin se kustantamon rahalla tehty mainostus siirtyi muutamien kärkinimien tukemiseen.  Kuka saa mitäkin tukea on monien sattumien summa, kuten aina tällä alalla.

Eihän tämä itsensä promoaminen sinänsä ollut minulle mikään ongelma. Minusta on aina ollut hauskaa värkätä kaikkea. Vuonna 2006 tarjosin luettavaksi kirjojeni ensimmäisiä lukuja vapaasti, kun silloin tuo ei ollut vielä mikään vallitseva tapa. Seuraavana vuonna organisoin jo varhaista kirjamainoskilpailua, joita nykyään kirjatrailereiksi kutsutaan. Minusta nämä olivat hauskoja juttuja ja molemmat kokeilut onnistuivat hienosti.

Vuonna 2013 halusin oman TV-kanavan ja minähän perustin sellaisen! KultTV:n idea oli antaa tilaa kirjoille ja kirjailijoille, eikä pelkästään vaahdota omista kirjoista. Viisi vuotta tuotakin jaksettiin, nyt hommaa saattaa ruostua telakalle. Omat messut tuli järjestettyä Tapani Baggen kanssa 2016 ja 2017. Maailman pienimmät kirjamessut oli huikea menestys, kirjoja myytiin ja kahdessa tapahtumassa oli puolituhatta kuuntelijaa.

Olen tehnyt kaikenlaista ja kustantajani varmaankin ovat olleet onnellisia aktiivisuudestani, ehkä. Kaiken perustalla on ollut keksimisen ilo ja luonnollinen tekeminen, ei väkisin puskeminen. Vaan ajat ovat muuttuneet. Tai minä. Tai molemmat.

En voi mitään sille, että itsemarkkinointimeno on alkanut kuvottaa minua. Me, joille kustantamon markkinointiosasto useimmiten tarjoaa ”somenostoa” olemme tapelleet vähenevästä näkyvyydestä kuin hukkuvat viimeisestä paikasta pelastusveneestä. Tarjoamme somekanavissa kuvia kirjoistamme, nostamme esiin arvosteluja ja teemme kaiken sen, mitä lastaan vaaliva vanhempi tekee. Taistelemme kynsin hampain, ettei yksikään kirja, johon uskoimme, hukkuisi vaan löytäisi lukijan. Sillä kylmä totuus on, ettei lukija voi ostaa kirjaa, jonka olemassaolosta se ei tiedä mitään. Siihen ei kustantamon somenosto, joka peittyy samaan tunnin aikana tuleviin kärkinimien tuuttauksiin, auta yhtään mitään.

Olen todella surullinen, että kirjailijat on puettu väkisin markkinamiehen haalareihin. Minä en ainakaan ole hyvä markkinoija, jos edellä kuvatun kaltaista ideaa ei päähäni syty. Voin myöntää, että sieluni mätänee, jos joudun aivottomasti postaamaan jatkuvana virtana kuvia kirjastani. Haluaisin, että mainoksessa on aina jokin hauska juttu. Mutta jos et tee mitään, maailman kiihkeä palo peittää kirjasi unohduksen tuhkaan. Ja sitten suret, ettet tehnyt kaikkeasi kirjasi eteen, olisit, saatana, mainostanut ENEMMÄN!

Tietysti on mukavaa puhua kirjoista kiinnostuneelle yleisölle. On mukavaa esitellä kirjoja niille, jotka haluavat niistä kuulla. Mutta välillä minusta tuntuu, että kirjailija on valjastettu ovelta ovelle kulkevaksi pölyimurikauppiaaksi, jonka tyrkyttämiseen sadasta ihmisestä 99 kyllästyy totaalisesti ja se yksi ehkä on aidosti iloinen.

Niinpä tämän vuoden aikana olen hiljalleen alkanut inhota itseäni. Jos postailen mainoskuvia, tekee mieli mennä pesemään kädet. Jos en tee mitään, tunnen itseni laiskaksi ja saamattomaksi. Kun en kirjoita ja ajattelen kirjojen saattamista markkinoille, olen kuin harakka tervatulla katolla. Jos nokka ei jää tervaan kiinni, pyrstö jää ja syyllisyys on jatkuva vieras.

Markkinointi on hieno asia ja se on tarpeellista sekä hyödyllistä. Kun ajattelen kuinka tamperelainen puuhamies Hannu Peltonen hoitaa homman sata kertaa paremmin kuin keskiverto kirjailija, eron huomaa välittömästi. Hannu kertoo tapahtumista, kirjailijoista ja kirjoista laajasti, eikä mainostuksessa ole tyrkyttämisen vaan tiedottamisen maku. Kun itse myy omia juttujaan, tyrkkytunnelmaa on vaikea välttää, ainakaan henkisesti. Sitä vaan olen miettinyt, miksi hannupeltosia ei löydy joka kustantamosta kaksin kappalein? Miksi meille kirjailijoille tuntuu usein jäävän kouraan vasaran lisäksi myös alasin?

En tiedä, kärsiikö tästä ongelmasta kukaan muu kuin minä. Ihminen erehtyy usein kuvittelemaan omat ongelmansa joko ainutlaatuisiksi tai koko maailmaa puisteleviksi. Joka tapauksessa tämä vuosi on näyttänyt marraskuulta monessakin mielessä. Jotakin uutta pitäisi keksiä, mutta taitaa jäädä keksimättä. Onpahan pelastusvenepaikasta yksi tappelija vähemmän.

Hyvää pohdintaa löytyy myös täältä:
https://jsmeresmaa.blogspot.com/2018/11/vapaa-kirjailija-lentaa-raskaassa.html
https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/epatoivo/

 

Mainokset

Kirjamessuraportti 2018

Nyt on vuoden 2018 messut onnellisesti takana, sekä Turku että Helsinki. Esiintymisiä piisasi mukavasti ja mikä on tietysti parasta, yllättävän moni lukija oli tullut paikalle ja ehdittiin vähän jutella kirjoista, uusista sekä vanhoista. Lukijoillehan näitä kirjoja tehdään, joten siinä mielessä messut olivat onnistunut tapahtuma.

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö ja ihmiset istuvat

(c) Kirsin kirjanurkka

Turun messut piti jättää hiukan kesken, kun hotellivaraukset eivät olleet onnistuneet niin kuin luulin ja tavaroiden ylimääräinen roudaaminen sai kyljen vielä kiukuttelemaan. Hyvä puoli tuossa oli, että kunto tuli koeteltua ja kuntoutussettiin piti etsiä lisää liikkeitä. Helsinki sujuikin sitten ilman suurempia ongelmia. Taisi olla peräti viidestoista kerta, kun osallistuin tähän Helsingin messuhulinaan esiintyjänä. Jo vuoden 2007 muistot tuntuvat esihistorialta. Kuten alla olevalta videolta voi huomata, messut vanhentavat ihmistä!

Messuaminen ei  ole sinänsä ollut minulle koskaan mikään ongelma. Kuten arvata saattaa, lukijoiden kohtaaminen on todellakin ollut vuosien saatossa mukava juttu. Esityksiä on seurannut isoja yleisöjä ja pieniä yleisöjä, kirjoja on myyty välillä enemmän ja välillä vähemmän. Messukoordinaattorien papereissa taidan olla vahvaa keskikastia, kun esiintymisiä tippuu vuodesta toiseen tasaisesti. Tietysti tuo kolmikärkeni (peruskauno, lanu-kirjallisuus, rikoskirjallisuus)  aiheuttaa sen, että mitään lipunkantajan roolia ei kohdalleni lankea. Jos messut ovat betonia, minä olen soraa, betonin runkoainetta.

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö

(c) Outi Mäkinen

Pitkän kaaren aikana  olen nähnyt tähtien syttyvän ja sammuvan, messujen isoissa lakanoissa kasvot vaihtuvat. Messujen kaupallisuudesta on puhuttu aina, ja joka vuosi messut ovat sekä onnistuneet että epäonnistuneet, näkökulmasta riippuen. Itse olen jo suhteellisen turtunut kaikkeen. Jos ja kun kerran lukijat pitävät messuista, ostavat kirjoja ja tulevat juttelemaan, niin toimiihan tuo. Aina yhtä hauskaa on puhua lukijan kanssa vartin verran kirjasta, jota ei messuilla enää myydä ja kuulla, kuinka lukija on saanut siitä hillittömästi iloa ja/tai ajatuksia. Se on vaan niin mahtavaa.

Nyt juhlat on juhlittu ja meno hiljenee. Töitäkin pitää tehdä, jotta niitä kirjoja ilmestyisi tulevinakin vuosina. Näitä messuilla esiteltyjä voitte vielä ostella lahjoiksi, tai jopa itsellenne. Oli hauska nähdä, nähdään taas! Kiitos!
Helppoa rahaaKalevanpoikien kronikka : historiallinen romaaniHuhtikuun hiipuva rakkausBenjamin Hawk ja merten aaveMatilda pelastaa maailman Gabriel Hullo amp; kadonnut kummitus

 

Kirjailija omalla maallaan

Aika harvoin tulee mietittyä kirjailijauransa vaiheita ja päätöksiä, jotka ovat nykyisyyden muokanneet. Jokaisella kirjailijalla on varmasti ollut omat valintansa, miten tehdä työtä, mitä haluaa kirjoittaa, mitä kustantamoita kutitella vai julkaistako itse, yrittääkö vielä vai jättääkö kaikki sikseen. Nuoret kirjailijat osaavat ehkä perehtyä näihin asioihin tarkemmin ja miettiä etukäteen, mikä on paras taktiikka seilata uralla eteenpäin.

Minulla oli ilo ja kunnia käydä Ylen aamu-tv:n vieraana puhumassa viimeisen kahdentoista kuukauden julkaisuista, joita kieltämättä olikin sangen paljon. Kun juttua valmisteltiin, kaivelin esiin ilmestyneet teokset ja olin itsekin hiukan hämmästynyt. Paljon on kahdessatoista kuukaudessa tarinoita ilmestynyt ja genrevalikoima on kieltämättä laaja. Mikään itsestäänselvyys tämäkään matka ei ole ollut, enkä kyllä ollut sitä näin edes suunnitellut.

Kun tuota saldoa räknättiin, heräsi tietysti kysymys, kuinka tämä on mahdollista? Yhdeksän painettua kirjaa, kesädekkari, kaksi originaalia äänikirjaa. Olin vähän jo pakenemassa varjoihin aiheen edessä, sillä touhu näyttää ulospäin suhteellisen maaniselta. Sitten mietin ihan oikeasti, miten tässä on näin käynyt ja keksin muutaman tärkeän seikan.

GENRE

Yhdeksän painettua teosta sisältää kaksi lastenkirjaa, kolme nuortenkirjaa, yhden dekkarin, yhden trillerin, yhden historiallisen romaanin ja yhden keittokirjan. Vaihtelu tosiaan virkistää ja minulle olisi täysin mahdotonta kirjoittaa esimerkiksi vain dekkareita. Kone hyytyisi aika nopeasti, ei voi mitään.

KUSTANTAJAT
Näillä kirjoilla on ollut peräti kuusi eri kustantajaa. Lanu-osasto on tullut Karistolta, lasten riimikirja Haamukustannukselta, vähän viistommat kirjat Likeltä, dekkari CrimeTimelta ja historiallinen romaani WSOY:ltä. Niin, ja äänikirjat Storytelin huomasta. Olisi täysin mahdotonta julkaista näin kirjavaa valikoimaa saman kustantajan siipien suojista, se ei ainakaan minulta onnistuisi.

LUKIJAT
Tässäpä se tärkein kivijalka. Jos lukijoita ei olisi juttuni kiinnostaneet, kustantamot olisivat jo raapineet niskaansa ja paenneet takavasemmalle. Niin se vain on, että jos lukijoita ei kirjalle löydy, ei pian löydy kustantajaakaan. Nöyräksi vetää, ja syystä. Joku päivä näin voi käydä, mistäs sen tietää.

Nuo kolme seikkaa mahdollistavat myllyn pyörimisen, loppu on raakaa työtä. Liuskojahan ei romaaneissani ihan mahdottomasti ole, taitaapa Miki Liukkosen O syödä merkkimäärässä sisäänsä kaikki edellä mainitut kirjani. Lanukirjat ovat minulla suhteellisen ohuita, koska haluan helliä niitä hiukan huonompiakin lukijoita, jotka kavahtavat tiiliskiviä. Ideoita tässä tarvitaan, mutta niistä ei ole vielä ollut pulaa. Ja hyvä on muistaa myös optinen harha, sillä kirjat on kirjoitettu milloin sattuu ja julkaisu osuu johonkin. Kalevanpoikien kronikkaa kirjoitin pitkät pätkät jo 2008, loppurutistus oli 2016. Helppoa rahaa oli valmista kauraa 2015 jne.

Mikään laskelmoitu valinta tämä laajuus ei ole. Ja jos olisi, se olisi aika idioottimainen valinta. Markkinointihenkilöt vihaavat minua, sillä jos edustaa montaa eri genreä, ei edusta lopulta mitään, mitä voisi täysillä markkinoida. Mutta en voi mitään sille, että olen kiinnostunut kirjoittamaan erilaisia tarinoita, jotka istuvat parhaiten eri genreihin. Olisi pitänyt ottaa käyttöön taiteilijanimiä, mutta enpä älynnyt sitä ajoissa. Näillä mennään, ei voi mitään. Brändini on varmaan se, ettei minulla ole brändiä.

Täytyy silti sanoa, että olen tyytyväinen tilanteeseeni. Saan tehdä mitä haluan ja riekkua eri genreissä jos jaksan ja kykenen. Omassa päässäni nämä pikku puroset ovat ihan eri lokeroissa ja näen aina vain yhden linjan kerrallaan. Siksi tuo kirjojen kokoaminen studion pöydälle hiukan hirvitti. Kas minä näen nämä polut vain näin:

1) Dekkarit
– Murhan vuosi -sarja, Crime Time
– Ruosteinen sankari, Storytel

2) Nuortenkirjat
– Haavekaupunki ja Benjamin Hawk -sarja, Karisto

3) Lastenkirjat
– Gabriel Hullo -sarja, Haamukustannus

4) Romaanit
– Kalevanpoikien kronikka ymv., WSOY

5) Äkkiväärät kirjat
– Kannibaalien keittokirja ymv., Like

Kaikki puroset elävät omaa elämäänsä omaan tahtiinsa. Kyllä niistä joku voi kuivuakin ja lopulta ne kuivuvat kaikki, mutta sellaista se elämä on. Olen nyt ainakin hetkeksi raivannut kirjallisuudesta itselleni oman tontin, jossa tunne olevani kotonani. Näin se menee.

Mitä jäljelle jää

Olen ehkä surullisen kuuluisa siitä, ettei syvällinen kirjallisuuskeskustelu hirveästi innosta minua. En ole myöskään kirjoittanut saarnakirjoja enkä tehnyt niihin selitysosia, sillä uskon yhä, että ihminen tekee itse hyviä johtopäätöksiä, kun hänellä on asioista riittävästi tietoa. Olen luottanut aina lukijoihini, enkä suotta.

Ajoittain minua on syytetty nihilismistä, koska en ota kantaa juuri mihinkään enkä näytä olevan kiinnostunut mistään. Se johtuu enimmäkseen siitä, ettei minulla ole nykyihmisen geenimutaatiota R18EX, jonka avulla voisin muodostaa asioista mielipiteen viidessä minuutissa lukemalla iltapäivälehtien otsikot. Ja kun etanan lailla syvennyn asioihin, kuumat puheenaiheet ovat jo jäätyneet. Pahus!

Vaan eipä hätää! On eräs asia, jota olen seurannut muistiinpanojeni mukaan yli 20 vuotta vähintään kerran viikossa.  Kaikki alkoi viattomasti, kun laskeskelin Suomen kuukausilämpötilojen keskiarvojen summia vuosina 1960-1990 ja huomasin, että niissä alkoi näkyä melkoista nousua. Tuolloin keskilämpötilojen poikkeamia laskettiin vielä 1961-80 sarjasta, joten yllä näkyvä kuva oli huomattavasti punaisempi. Luvut kertoivat kiistatta, että lämpötila nousee (30 viime vuoden aikana keskiarvo on ylitetty 22 kertaa, alitettu 8 kertaa), mutta miksi ihmeessä?

Vuosien saatossa ilmastokeskustelu kuumeni ja kaasuuntui, kuten hyvin tiedetään. Olen tasaisesti seuraillut kaikkea, mitä käsiini olen saanut ja yrittänyt ymmärtää ilmastodatan syntyä, johon minulla ei ole koulutusta, tilastojen avulla, johon minulla on koulutus. Ja tietoahan löytyy, ainoa ongelma on haravoida totuus tiedon valtamerestä.

Kaikissa asioissa on aina voima ja vastavoima. Kun ilmaston lämpenemisen mittausdata alkoi näyttää pahalta, kiista syntyi siitä, kuinka paljon ihminen voi asiaan vaikuttaa. Tapetilla ovat olleet kasvihuonekaasut, jotka nostavat ilmakehän lämpötilaa. Varsinkin hiilidioksidin määrän nousu ilmakehässä on laitettu ihmisen piikkiin, koska me nyt vaan polttelemme niitä fossiilisia polttoaineita, joihin hiilidioksidia on sitoutunut. Ja CO2 nousu on linkattu suoraan lämpötilan nousuun. Alla näette maapallon (klikkaamalla jo erottaa jotakin) keksilämpötilan vuosittain ja nollalinjaksi on asetettu vuosien 1901-2000 keskiarvo:

 

 

Nousua siis on vajaan asteen verran tuohon keskiarvoon verrattuna. Ja kuvahan käy melkein yksiin tuolla ylhäällä olevan CO2 kuvan kanssa. Melkein, ja sekös skeptikkoja häiritsee.

Miksi tuo lupaavasti alkanut nousu häiriintyy 1945-80? Jos asioilla A ja B on suora yhteys, mikä oli C, joka sekoitti asioita 35 vuotta? Tietysti luonnollista vaihtelua lämpötiloissa esiintyy, varsinkin kun puhutaan asteen kymmenyksistä, vaan kun tuo kuvio menee rikki melko silmiinpistävästi. Mutta ah, tässäpä meillä on jo aihetta kiistaan!

Teorioita on monia ja kuten tiedämme, suuret tulivuorenpurkaukset viilentävät ilmakehää. Mitään valtavaa piikkiä purkauksissa ei kyllä tuolla aikavälillä ole, joten se ei tunnu sopivan kuvioon. No, ehkä kylmä sota viilensi ilmaa… no mutta, ehkä siinä on ajatusta! Kun tarkastelee noina aikoina tehtyjä ydinkokeita, niiden määrän huippu osuun kylmän kauden keskelle ja kun posautteluinto hiipuu, nousu alkaa taas. Vaikea sanoa, mikä vaikutus ydinpommeilla oli ilmakehään, varsinkin kun kokeita tehtiin niin monella eri tavalla ja erikokoisilla pommeilla. En kuitenkaan lähtisi ilmastoa viilentämään pommeilla, sen verran hutera teoriani on.

Jo tästä pienestä ajatusharjoituksesta huomaa, kuinka vaikeaa on rakentaa mistään täysin aukotonta teoriaa. Sen verran me tiedämme varmasti, että maan akselikallistuma ja kiertorata auringon ympäri vaikuttavat ilmastoon, kas kun nekään eivät ihan vakaat ole. Ja tietysti itse Aurinko, jonka aktiivisuus myös vaihtelee hiukan. Ja Maan oma termodynamiikka tekee asioista vielä hiukan mutkikkaampia.

Voiko kehenkään tai mihinkään luottaa, on hyvä kysymys! Ihmisen pitää aina epäillä kaikkea, ensisijaiseti omaa kykyään ymmärtää asioita. Liian helposti kuvittelemme, että olemme löytäneet yleispätevä ratkaisun asiaan, johon ei ole yleispätevää ratkaisua. Siksi tieteen tekeminen on tärkeää, tutkijan on auottava kaikkien komeroiden ovet, kerättävä kaikki mahdollinen tieto ja uskottava lukuja. Sillä luvut eivät valehtele. Ilmasto on lämpenemässä ja se tekijä, johon voisimme vaikuttaa… no, se on tuolla ensimmäisessä kuvassa. Pitikö sen mennä alaspäin?

Lisää tietoa kaikesta:
https://scripps.ucsd.edu/programs/keelingcurve/
http://nsidc.org/arcticseaicenews/
https://www.ncdc.noaa.gov/cag/global/time-series
http://www.theworldcounts.com/counters/shocking_environmental_facts_and_statistics/world_population_clock_live

Kirjojani on myyty yhteensä miljoona kappaletta!

Todellakin, nyt on syytä juhlia! Miljoona saattaa kuulostaa suurelta luvulta, mutta takana on sentään jo viisitoista vuotta romaanikirjailijana ja teoksia on ilmestynyt 35 kappaletta. Kun kovakantisten lisäksi kirjojani on saanut pokkareina, e-kirjoina ja äänikirjoina, pienistä puroista alkaa lopulta tulla suuria. Kuohuviinit kylmästä, tähän ei moni pysty!

Laitetaanpa jäitä hattuun. Voitteko oikeasti luottaa pelkästään sanaani? Mihin nykyään voi ylipäätään luottaa? Kun kaivelin edelliseen artikkeliini tietoja äänikirjojen myynnistä, vuoden 2017 luvut SKY:n sivuilla näyttivät mahtavilta. Äänikirjojen myynti oli kasvanut vuodesta 2016 peräti 262%! Huimaa! Tarkemmin katsottuna lisäys selittyy sillä, että Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja on myynyt yksin yli 58 000 kappaletta. Sehän on enemmän kuin vuoden 2016 äänikirjojen TOP20 myynti yhteensä. Ensin ajattelin, että hattu päästä, onpa kova suoritus. Sitten vanha epäluuloisuus heräsi, voiko tämä olla totta?

Kaivelin hiukan nettiä ja epäluuloisuuteni vain kasvoi. Kyseinen Juoppohullun päiväkirja pamahti nettiin ilmaiseen jakoon vuoden 2017 keväällä. Tämän vuoden tammikuussa kerrottiin, että kirjaa oli kuunneltu Suplassa 77 000 kertaa. Siis, onko nyt tosiaan niin, että kirja on ollut saatavissa äänikirjana ilmaiseksi, mutta sen on silti ostanut lähes 60 000 ihmistä? Vuoden aikana Juoppiksen ääniversion olisi hankkinut korviinsa tavalla taikka toisella 137 000 kuuntelijaa. Vai onko Supla maksanut ”ilmaisesta” kirjasta kuitenkin sen verran, että summa voidaan konvertoida 58 000 kappaletta vastaavaksi myynniksi? Vai onko niin, että SKY on soittanut Vuoriselle ja hän on piruuttaan heittänyt hatusta tuon luvun? Mitäs kyselevät! Propsit Vuoriselle, jos noin on tehnyt, tekisin vastaavassa tilanteessa varmasti ihan samoin.

Kaikki on tietysti mahdollista mutta mikä on todennäköistä? Spekuloida voidaan aina ja ne, jotka tietävät totuuden, nauravat matkalla pankkiin. Täytyy kyllä rehellisesti myöntää, että luontainen skeptisyyteni kallistuu sen puolelle, että ehkä Juoppiksen äänikirjaa ei ole myyty rahaa vaihtamalla ihan noin paljoa. SKY:hän kerää tilastonsa soittelemalla kustantajille: Bestsellerit kerätään tiedustelemalla kustantajilta teoksia, joiden kappalemääräinen myynti riittää niiden nousemiseksi eniten myytyjen joukkoon” . Kyselyyn voi kukin vastata omatuntonsa ja uskottavuuden rajoissa. Vuorisen myynti on niin huikeaa, että isotkin luvut ovat mahdollisia, joten, ken tietää? Mutta miksi ostaa, kun se on ilmaisena… äh, antaa olla…

He lukevat puolestasi

 

TOP20 myynti

20 eniten myytyä kirjaa yhteensä 2000 -2017

Kirja-ala ei ole tunnettu tinkimättömän objektiivisestä rehellisyydestä. Kun kaunokirjallisuuden myynti kääntyi laskuun 2000-luvulla, Kustannusyhdistyksen tiedotteet puhuivat yhä hyvistä kirjavuosista. Muutama vuosi sitten kirjoitin tästä todellisuuden ja tiedottamisen ristiriidasta ja sain puhelinsoiton eräältä Finlandia-palkinnon voittajalta, joka kehui kirjoitustani. Pitkässä puhelussa hän ihmetteli, että jos kaikilla menee niin hiton hyvin, kuinka hänen tilityksissään näkyy vuosi vuodelta yhä vähemmän myytyjä kirjoja. Miten voi olla, että kirjailijalla menee yhä huonommin, jos alalla menee niin helkkarin hyvin?

Myynnin alamäkeen on etsitty ja löydetty monia syitä. Laskuvuosien aikana jälleenmyynti alkoi keskittyä, sillä Suomalainen kirjakauppa jäi ainoaksi koko maan kattavaksi kirjakauppaketjuksi. Myynnin kannalta oli ratkaisevaa, ottiko Suomalainen kirjakauppa romaanin laajaan jakeluun vai ei. Lisäksi kivijalkakauppojen määrä laski siten, että kun 2008 oli vielä 279 kirjakauppaa, niitä oli 2015 enää 179. Nettikirjakauppojen oletettiin paikkaavan vajetta, mutta kirjan fyysisellä näkyvyydellä on yhä suuri merkitys. Vuoden 2013 tutkimuksen mukaan 52% asiakkaista tekee ostopäätöksen vasta kirjakaupassa ja selvää on, ettei päätös voi kohdistua kirjaan, jota kaupassa ei ole. Sekös kirjailijaa harmittaa.

Samoihin aikoihin kirjakerhotoiminta alkoi lakastua. Kirjakerhojen kautta (pakko)myytiin merkittävä määrä kirjallisuutta ja kuukauden kirjoja löytyi monesta kodista. Jos kirjan unohti peruttaa, se kolahti kotiin ja usein minäkin nielin tappioni ja maksoin möllärin, jota en koskaan lukenut. Kirjakerhot saivat aikaan myös kauniita tilastoharhoja. Kun kirjakerho lykkäsi loppuvuoden kuukauden kirjaksi Maija Mehiläisen Hunajan ihana tuoksu -kirjan, se komeili takuuvarmasti vuoden myydyimpien kirjojen listalla. Vitsi piili siinä, että palautukset kirjautuvat vasta seuraavalle vuodelle ja tilastojuna oli jo mennyt.

Lukemisen vähentyminen siellä, mistä lukijoita kasvaa, oli näkyvissä jo aikaisemmin. Sarjakuva- ja lukemistolehtien katoaminen kioskien valikoimista olisi pitänyt kilauttaa hälytyskelloa. Huolestumisen sijaan moni kulttuuri-ihminen taisi salaa riemuita, että niin sanottu roskaviihde teki viimeinkin kuolemaa. Mustanaamiot, Jerry Cottonit ja Yöjutut saivat painua hautaan, onhan meillä Alastalon salissa ja Karamazovin veljekset. Ikävä kyllä juuri nuo lehdet opettivat monta sukupolvea pysähtymään paperiin painetun hiukan lyhyemmän tarinan ääreen. Kun tuo lukemisen silta romahti, moni nuori lukija totesi, että loikka tekstiviestistä romaanikirjallisuuteen on liian pitkä. Samaan aikaan kirjallisuus on kadonnut lähes kokonaan televisiosta, joten pian kukaan ei edes tiedä, mitä kirjailija tekee ja että Suomessakin on sellaisia.

Taistelu vapaa-ajasta on 2010-luvulla hiukan toisenlaista kuin 1980-luvulla. Kulttuurin kulutus tapahtuu juuri vapaa-ajalla ja vapaa-ajalla ihminen haluaa useimmiten rentoutua ja viihtyä. Hyvä tarina viehättää yhä, mutta tarinoihin voi sukeltaa monessa muodossa. Pelien visuaalinen maailma on kiehtova ja moniin peleihin sisältyy pitkiä ja monimutkaisiakin tarinoita. Elokuva- ja televisiosarjatarjonta on myös huikeaa. Kun vielä kolmekymmentä vuotta sitten katsottiin Dallasia kerran viikossa tunnin verran, nyt voidaan ahmia kokonaisten sarjojen useita tuotantokausia sen samaisen viikon aikana. Tietysti voidaan väittää mitä tahansa, mutta peleihin ja televisiosarjoihin käytetty aika on noussut. Se on pois monestakin asiasta, varmasti myös kirjojen lukemisesta.

Mikä sitten on syy ja mikä seuraus, sitä voi kukin miettiä. Keskittyikö kirjakauppa pakon edessä, kun kirjojen myynti laski ja kannattavuus heikkeni? Hakeutuiko nuoriso ja nuoret aikuiset pois kirjojen parista, koska niiden tarjoamat tarinat eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia? Jos massoja tavoitellaan, täytyy kirjankin kiinnostaa. Käpertyivätkö suomalaiset kirjailijat liiaksi kirjoittamaan toinen toisilleen akateemista sanataidetta, jossa pilkut, hamartia ja päälle liimattu syvällisyys ovat kohdallaan, mutta itse tarina on kuivakka kuin autiotaloon unohtunut pulla? En tiedä, ihan kaikkea Suomessa ilmestynyttä kirjallisuutta en ole ehtinyt lukea. Ehkä kirjallisuuden hyljänneet voisivat vastata tähän? Tai ihmiset, jotka valitsevat kirjan sijaan iltaseurakseen HBOn ja Netflixin pitkät sarjat?

Tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku. Ajat ovat muuttuneet, sitä on turha kiistää. Painettujen kaunokirjojen menekin ja kustantamoiden liiketuloksen paljastavat kylmät tilastot. Jos haluaa pysyä kuivana, on parempi hankkia sateenvarjo kuin yrittää puhumalla saada sadepilvet hajaantumaan. Voidaanko jo siis suosiolla unohtaa, että vuoden myydyin kaunokirja kutittelisi vielä joskus sadantuhannen kappaleen rajapyykkiä? Ehkä, mutta…

Muutokset eivät aina ole vain huonoja. Samaan aikaan, kun kirjakauppaverkosto on hiukan kutistunut, markettien kirjaosastot ovat laajentuneet. Tänä vuonna on varmaankin edessä hetki, jolloin marketit myyvät kirjoja enemmän kuin kirjakaupat. MyyntikanavatTietysti markettien valikoima on suppea, sillä ne myyvät vain kärkituotteita. Mutta myyty kirja on aina myyty kirja, ja ehkä tyytyväinen lukija ostaa toisenkin kirjan. Nettikirjakaupat ja divarit tarjoavat ehtymättömän valikoiman kirjoja niille, jotka osaavat niitä etsiä. Jos ja kun kirjojen markkinointiin löytyisi kirja-alalta jonkinlainen yhtyeinen sävel, voitaisiin kirjojen saatavuuden esittelyyn panostaa. Sillä kirjoja on saatavilla, tieto siitä, mistä ja millaisia kirjoja löytyy, on usein se puuttuva rengas kirjan ja kuluttajan välillä.

Uskokaa tai älkää, kaikesta tästä huolimatta meillä on meneillään suuri kirjallisuuden nousukiito! Lukeminen on varmasti vähentynyt, mutta kuunteleminen on lisääntynyt huimasti. Ääni kaunoKirjojen pariin on löytänyt tiensä ihmisiä, jotka eivät ole jaksaneet lukea painettuja kirjoja. Kuten jo muutama vuosi sitten sanoin eräässä haastattelussa, lukemattomuuttaan ei tarvitse hävetä, kirjoja voi myös kuunnella. Ja onhan äänikirja erittäin näppärä. Autoa ajaessa, tiskatessa tai nurmikkoa leikatessa on aika vaikea lukea kirjaa, mutta kuunteleminen onnistuu helposti. Kun vanhat kovakantiset opukset katoavat makulointikoneen uumeniin, äänikirja on yhä saatavilla. Eikä kerry kirjoja nurkkiin tai muuttolaatikoiden painoksi.

Kirjailijana moni iloitsee, että kirja saa äänikirjan muodossa pitemmän elämän. Huono puoli valkenee lähivuosina, jos ja kun myynti alkaa painottua äänikirjan puolelle. Vilkaisu vanhoihin sopimuksiin paljastaa, että äänikirjan tekijänpalkkioprosentit ovat kirjailijalle yleensä paljon huonompia kuin painetusta saatavat. Mutta ei hätää, tämähän on vain neuvottelukysymys. Eikä polku äänikirjaan kulje edes välttämättä painetun kirjan kautta. Olen itsekin ollut mukana StoryTelin toiminnassa heti sen rantauduttua Suomeen. Tähän mennessä olen kirjoittanut heille kaksi romaania (Valkoinen kevät ja Ruosteinen sankari II) , jotka ovat saatavilla vain ja ainoastaan äänikirjoina. Tulevaisuus on siis jo täällä!

Jos et jaksa itse lukea kirjoja, anna ammattilaisen lukea ne puolestasi ja pidä vain korvasi auki. Näin se menee.

Äänikirjojani löytyy:
Storytel

Bookbeat

Elisa

Lue:
Kirjallisuuden myynti on laskenut jo kolmatta vuotta (2016)

Suomi lukee – ja ostaa kirjoja

Helppoa rahaa – kirjailijan iloja!

Helppoa_rahaa-1

Tutustu kirjaan!

Kevät on kulunut vauhdilla. Tälle vuodelle tuli ladattua kovat työodotukset ja alkuvuosi olikin melkoista ahkerointia. Tilanne ei ole parantunut vaan paremminkin pahentunut, kun kalenteriin on tullut lennosta pakollisia töitä. Tai pakollisia ja pakollisia, ehkä kyse on lähinnä siitä, että tarjolla olevat rahat on hyvä ottaa pois. Ja kirsikkana kakun päällä on murtunut kylkiluu, joka ei kyllä helpota työntekoa, vaikka tässä ei sementtisäkkejä tarvitsekaan nostella. Lomittajaa ei tässä ammatissa tunneta, diilit raukeavat jos töitä ei tehdä.

Ahkeroinnin keskellä olen myös jaksanut jonkin verran keikkailla. Tänä keväänä on kyllä ollut erityisen hyviä keikkoja (Pirkkalassa, Kangasalla ja Helsingissä) joissa on puhuttu laajemminkin kirjoittamisesta eikä yritetty pakkosyöttää kuulijoille uusinta kirjaa. Lukijoiden kysymykset ovat aina keikkojen kohokohtia, sillä saarnaaminen on puuduttavaa. Keikoilla on noussut nyt säännöllisesti esiin tekemiseni eräs puoli, joka jaksaa hämmästyttää monia, nimittäin suhteellisen kiivas julkaisutahtini.

Ymmärrän hyvin, että varsinkin tämän vuoden saldo hämmästyttää monia. Minulta ilmestyy kaksi lastenkirjaa, kaksi nuortenkirja, yksi dekkari, yksi historiallinen romaani ja yksi dekkari. Lisäksi eetteriin saadaan tuore äänikirja ja Apuun on tulossa kesädekkari. Miksi, oi, miksi JP julkaiset näin hirvittävällä vauhdilla? Tässähän kärsii laatukin, näin ainakin usein uskotaan. Romaania pitää kypsytellä vuosikausia, muutoin se on raakile.

Syitä ja seurauksia on tosiaan hyvä hiukan miettiä. Motiiveita urakointiin on oikeastaan kaksi. Tietysti kiivaan julkaisutahdin takana on osittain raha, sillä olen ammattikirjailija, joka saa maksun vain julkaistuista ja myydyistä töistä. Jos töitä ei ole, ei ole myytävää. Tällä hetkellä olen vuosiapurahalla, mutta sukanvarteen on kerättävä hiukan puskuria, sillä apurahan saaminen ei ole automaatio. Kun apurahoitus loppuu, uuden alkamista ei tiedä oraakkelikaan. Rahaa ihanampi syy on tietysti se, että pidän kirjoittamisesta eri lajeihin erittäin paljon. En ole yhden tempun poni ja siksi persoonani on jakautunut. Voidaankin sanoa, että minulla on kolme alter egoa: nuorisokirjailija, dekkaristi ja syvämietteinen kaunokirjailija. Näiden egojen teot eivät kosketa toisiaan, joten jo noilla asetuksilla julkaisut kolminkertaistuvat.

Minulla on myös muutamia puhtaasti teknisiä etuja. Olen nopea kirjoittaja ja ideani syntyvät melko valmiina. Minun ei tarvitse käydä jaakopinpainia kustannustoimittajien kanssa lukemattomien editointikierrosten kera, vaan yleensä päästään suhteellisen vähällä. Lisäksi aika on puolellani. En tosiaankaan ole töissä, joten vuorokauden kaikki tunnit ovat käytössäni. Tiedän kokemuksesta, että jos joutuu pakertamaan päivätyössä arkipäivät, yksi romaani vuodessa tai joka toinen vuosi on hyvä saavutus. Kalenteriaika ei tee käsikirjoituksesta hyvää vaan sen ääressä vietetyt tunnit. Työläinen ei arkena voi laittaa romaanin tekemiseen yhtään tuoreaivoista tuntia, kun minä voin tykittää niitä päivässä kuusikin pienten taukojen kera. Se on erittäin suuri etu, kuten raskaan työn raatajat varmasti tietävät.

Jos kirjailija pystyy ja ehtii kirjoittaa eri lajityyppejä, aivot pysyvät virkeinä. On paljon helpompaa kirjoittaa dekkarin jälkeen lastenkirja kuin toinen dekkari, tai lastenkirjan jälkeen dekkari kuin toinen lastenkirja. Tai peräti näytelmä, tai kuunnelma. Tietysti on oma vaivansa ottaa haltuun eri lajityypit, mutta kun tuska on kerran nähty, homma alkaa sujua helpommin.

Tiedän kyllä, että sarjat ja kiivas tuotantotahti saavat muutamilla tahoilla nenät nyrpistymään. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että jokaisella on oma, luontainen kirjoitusrytminsä. Mikä jollekin on nopeaa, on toiselle hidasta ja päinvastoin. Valkoisen paperin edessä istumiseen voi mennä yllättävän pitkiä aikoja, jos ajatukset eivät ole selkeitä.  Kirjojen julkaisuväleistä ei voi päätellä mitään, jos ei tunne tekijää ja hänen työtapojaan.

Seuraava romaanini, joka ilmestynee ensi syksynä, on jo valmis. Se saa siis kypsyä ihan rauhassa, vaikka näennäisesti taas vaikuttaa siltä, että se on sudittu kasaan hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki ensi vuonna ilmestyvät kirjani ovat jo valmiita, sillä olen noin vuoden tai kaksi edellä julkaisusuunnitelmaani. Näitä editoidaan sopivassa välissä lähempänä julkaisua, jotkin osiot syvenevät, toiset katoavat, mutta mitään uudelleenkirjoitusta ei tarvitse tehdä.

Helppoa rahaa me kaikki tietysti kaipaamme. Kirjailijana sellaista ei kyllä usein ole tarjolla, sillä kirjoittaminen käy työstä, olipa kuinka innostunut tahansa. Kaltaisellani kirjailijalla, jonka kaikkien vuoden aikana julkaistujen kirjojen myynti yhteensä saattaa raapaista vuoden myydyimpien kirjojen TOP 20 listaa, ei tule houkutusta levätä laakereilla. Ja toisaalta, en edes halua katsella katossa pörrääviä kärpäsiä. Teen työtä, josta pidän ja jollakin sairaalla tavalla rakastan tarinoita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin kuulla, kuinka lukijat ovat nauraneet, saaneet lohtua, pysähtyneet ajattelemaan tai unohtaneet arkihuolet kirjojeni parissa. Juuri siihen tähtään. Kirjoja jokaiseen makuun, vaikka markkinaosasto itkee verisiä kyyneleitä! Kiitos!

Kannattaa vilkaista:
Mitä kirjailija tekee? – Anneli Kanto
3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2) – Saara Henriksson