Kuolemat, jotka meitä huolettavat

Kuvahaun tulos haulle bbc finland stabbKuolema pysäyttää, kokijan ja näkijän. Viime aikoina surulliset uutiset ovat seuranneet toisiaan. Järjettömän väkivallan aalto on lainehtinut ympäri maapallon, ja tiukimmin sen seurauksista on uutisoitu, jos tapahtumat ovat sijoittuneet Eurooppaan. Sanottakoon tässä, että kaikki väkivalta on tuomittavaa, olipa tekijät ja motiivit mitkä tahansa. Jokainen väkivaltainen kuolema on yhtä paha ongelma, kaikkiin pitää puuttua yhtä huolella, olipa uhreja yksi tai tuhat.

Niin ikävää kuin se onkin, väkivaltainen kuolema on suosittu klikkiotsikko. Jos jotakin terrorismiin vivahtavaa tapahtuu jossakin päin Eurooppaa, se on uutinen kautta läntisen maailman. Tätä mediahuomiota tekijät juurikin tavoittelevat, terrorismi ei elä verestä vaan huomiosta. Täydellinen mediapimento todennäköisesti hillitsisi ilmiötä, ainakin sitä kannattaisi kokeilla. Ymmärrän toki, ettei niin tehdä, sillä 100 000 klikkausta on rahaa, ihminen on vain ilmaista lihaa.

Ihmisen väkivaltainen kuolema  on siis uutinen, ainakin joskus. Jos tarkastellaan ikäviä tilastoja, saamme jonkinlaisen kuvan kuoleman olemuksesta Suomessa vuonna 2015.  Kyseisenä vuonna Suomessa kuoli 52 302 henkilöä. Näistä kuolemantapauksista 866 aiheutui jonkinlaisesta tahallisesta uhrille aiheutetusta väkivallasta. Karkeasti ottaen joka päivä kuoli kaksi henkilöä väkivallan vuoksi, toisinaan kolme.

On täysin selvää, että 866 väkivallan uhria on Suomessa valtava luku. Moni varmasti miettii, miksi CNN ei ole raportoinut tästä? Onko syylliset saatu kiinni, ampuma-aseiden myynti kielletty, rajat suljettu ja teräaseiden hallussapito tehty laittomaksi? Kuinka voi olla mahdollista, että meillä voi olla 866 kuolonuhria ilman kansallista hätätilaa?

Tilastokeskus paljastaa meille faktoja kylmien lukujen takaa:
Vahingoittavat tapahtumat, tahallisuus epäselvä, 65 kuollutta.
Murha, tappo tai muu tahallinen pahoinpitely, 70 kuolonuhria.
Itsemurhat, 731 kuolonuhria.

Armottomien lukujen ääressä on pakko hiljentyä. Suomessa kuolemaan johtavan väkivallan uhriksi joutuu siis todennäköisemmin omassa seurassaan. Väkivaltatilastojen merkittävään kaunisteluun ei selvästikään riitä poliisien vahvuuden lisääminen, vankilatuomioiden koventaminen tai rajojen sulkeminen. Suomalainen on vaarallinen itselleen, varsinkin jäädessään yksin. Voidaanko yksinjääminen kieltää?  En tiedä, en todellakaan tiedä.

Kuten jo tuolla aikaisemmin totesin, kaikki väkivaltaiset kuolemat tulisi estää. Tämä ei ole mikään kilpailu, jossa nostetaan kiinnostavimmat uhat toinen toisensa edelle. Jokaisella rintamalla on edettävä parhaan kyvyn mukaan. On kuitenkin hyvä hahmottaa maailman mittasuhteet, sillä usein ne unohtuvat minultakin. Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Tilaston kotisivu

Kymmenen yleisintä kuolinsyytä Suomessa 2015:
1) Iskeemiset sydäntaudit:                                                    10209
2) Dementia, Alzheimerin tauti:                                            8580
3) Aivoverisuonien sairaudet:                                                4299
4) Muut verenkiertoelinten taudit:                                     3089
5) Kurkunpään, henkitorven ja keuhkon syöpä:           2275
6) Muut syövät: (*)                                                                          1796
7) Muut pl. reumaattiset ja alkoholiset sydäntaudit: 1768
8) Alkoholiperäiset taudit ja alkoholimyrkytys:            1666
9) Muut hermoston ja aistimien taudit:                              1624
10) Keuhkoputkentulehdus ja keuhkolaajentuma:     1231

(*) Huom! Syöpiä varten on 17 tarkempaa kategoriaa, muut syövät on kokoomakategoria. Syöpiin kuoli yhteensä 12168 suomalaista.

Miksi VR ei kuuntele asiakkaitaan?

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa ja yksi niistä on VR. Olen ollut junamatkustamisen suurkuluttaja jo vuodesta 1988 lähtien, jolloin aloitin opiskeluni Helsingin yliopistossa. Viikonloppuisin tulin mukavasti opiskelijalipulla tuon 100 kilometriä pohjoiseen sinisissä vaunuissa, joissa penkit olivat pehmeitä kuin höyhensaaren yllä leijuvat pilvet. Silloin junaan ostettiin lippu ja mentiin istumaan vapaalle paikalle, paikkalipun ostivat lisämaksua vastaan ne, jotka halusivat varmistaa takamukselleen paikan. Lippuja myytiin junassa ja asemilla, kaikkiin juniin. Lippujen myyntiä kutsuttiin tuolloin huumorimielessä asiakaspalveluksi.

Nousukausi oli kovaa aikaa minullekin, jouduin ravaamaan oikeissa töissä! Koska junalla on oikeasti nopeaa ja mukavaa matkustaa, tein vuosittain noin 250 edestakaista matkaa Tampereelle, junalla. Konnarit olivat (ja ovat yhä) mukavia, asemilla palveltiin ja junat kulkivat joskus paremmin ja joskus huonommin. Tuli IC:t ja Pendolinot, vauhti kiihtyi mutta talvinen epävarmuus hiukan kasvoi. Matkoihin mennyt aika pysyi samana, nyt ehkä oltiin paikoillaan enemmän mutta samahan tuo.

Matkan varrella VR alkoi leikkiä oikeaa yritystä meidän rahoillamme. Tuli ihmeellisten muutosten aika. Pendolinot, nuo jumalan nopeat nuolet, alkoivat sujahdella kotikaupunkini ohi. Liput oli jossakin välissä muuttuneet niin, että yksittäinen lippu sisälsi aina paikan. Avoimia paluulippuja myytiin, mutta nekin katosivat matkan varrella. Asiakaspalautetta annettiin, mutta ei siitä oikein kukaan ottanut koppia. Salaperäiset ”asiakkaat” olivat toivoneet ihmeellisiä uudistuksia, joista me pendelöijät, joilla oli kymmenessä vuodessa kertynyt vyölle vain 2500 edestakaista junamatkaa, emme olleet koskaan kuulleet kenenkään oikean matkustajan puhuvankaan. Kuukausilippulaiset, tuo ihana lammaskatras, ei kiinnostanut ideoineen VR:n uudistajia.

Vielä nytkin, kun olen ollut jo pitkään vapaa agentti, teen matkani junalla. Juna ON mukava kulkuneuvo, se ON nopea, se ON ympäristöystävällinen, se ON viihtyisä ja henkilökunta ON avuliasta. Mutta VR:n johtoporras on ilmeisesti joukko hattivatteja, jotka eivät itse ole koskaan matkustaneet junalla ja jotka eivät koskaan aio sillä matkustaakaan. Heidän uudistuksensa hankaloittavat matkustamista, älkääkä nyt iniskö, ettei näin ole, sillä olen vuosien aikana tehnyt varovastikin arvioiden 10 000 junamatkaa, minä olen saatana soikoon se salaperäinen asiakas. Matkoillani olen tavannut 100 000 muuta asiakasta, joista kukaan ei ole koskaan kannattanut näitä seuraavia uudistuksia.

Tässäpä lista VR-hyvä, uudistuksista, jotka eivät todellakaan palvele asiakkaita:

1) Meillä on juna-asemia, joissa ei myydä lippuja. Ne asemat rakennettiin jännästi juuri sitä varten, että niissä myydään lippuja. Ja ei, ne automaatit eivät korvaa lipunmyyntiä, sillä ne ovat usein rikki. Ja eihän niistä automaateista saa edes lippuja, joissa tarvitaan saattaja mukaan. Tämä on syrjintää, mutta mitäpä siitä!

2) Paikallisjunista ei saa ostaa lippuja. Ja tokihan Helsingin paikallisjunat ajavat skutsiin saakka, Tampereelle! Siellä ne mukavat konnarit steppaa ja selittää, että hyvää matkaa mutta ei me voida sulle lippua myydä.

3) Tuo uudistunut sarjalippu. Voi herra mun vereni. Osta sarjalippu, osta sitten uudestaan paikkalippu. Entäpä jos minulla on kiire eikä minulla saatana ole kännykkää, tai älypuhelimeni äly on yhä hartioideni välissä? Menen junan ja joudun ostamaan sieltä uuden lipun! Sarjalipun käyttäjillä usein on kiire junaan, he eivät tiedä paluujuniaan etukäteen. Tämäkin tieto tulee kokemuksen kautta, ei neukkarissa istumalla.

Tietysti nämä kaikki uudistukset on tehty asiakkaan parhaaksi. Uusimman uroteon yhteydessä VR kuuntelee asiakkaitaan näin:
Hei XXX, kiitos palautteestasi. Pahoittelen, että asteittainen uudistus ei palvele sinua parhaalla mahdollisella tavalla. On totta, että itsepalvelukanavat saamme käyttöön esim. sarjalippujen matkavarausten osalta vasta ensi vuoden puolella.
(Tässäpä minua huvittaa, että uudistus lanseerattiin taas keskeneräisenä, eihän se haittaa, että asiakas joutuu kärsimään.)

Hei XXX, sarjalipulla et voi enää matkaa tehdä, jos et pysty varaamaan paikkaa junan ollessa täynnä. Jos sinun on kuitenkin matkustettava juuri tuolla junalla, eikä mikään muu vaihtoehto käy, on sinun ostettava junalippu junasta konduktööriltä.”
(Tässäpä minua huvittaa, että tyypillä on jo maksettu lippu mutta hän joutuu ostamaan uuden, koska uudistus!)

Hei XXX, uudessa sarjalipussa matka täytyy varata, jolloin se oikeuttaa matkaan varatussa junassa. Junakohtaisten paikkavarausten määrä auttaa kohdentamaan paikkatarjontaa juna- ja reittikohtaisesti. Lähijunissa sarjalipulla matkatessa tulee myös sarjalipun matka varata.”
(Tässäpä minua huvittaa, että paikanvaraus tehdään junaan, jossa ei ole numeroituja paikkoja. Jos unohdat tämän, et voi ostaa uutta lippua junasta ja maksat tarkastusmaksun, vaikka sinulla on junalippu. Kafka nauraa!)

Kaikki tämä nuputus on tietysti turhaa, kuten se on ollut jo vuodesta -88 lähtien. Junalla matkustamisen asiantuntijat ovat juuri niitä, jotka eivät junalla matkusta. Sitten on aina niitä myötälampaita, jotka alkavat heti kritiikkiä nähdessään määkiä, että menkää bussilla. Niille minä sanon, että menkää aikakoneella Neuvostoliittoon, jossa typeryyksienkin kritisoiminen oli kielletty.

Juna on loistava kulkuneuvo, ja joukkoliikenteen helmen kehittäminen asiakkaiden tarpeita vastaavaksi pitäisi olla kunnia-asia. Sen VR voisi tehdä kuuntelemalla asiakkaita. Ja johtoryhmä voisi joskus matkustaa myös junalla. Siellä voisi nähdä niitä asiakkaita, joita olisi tarkoitus palvella.

Maailman (toiseksi) pienimmät kirjamessut 25.8.2017!

Klikkaa ja tutustu!

Mitäpä olisi vuosi ilman omia kirjamessuja? Ei yhtään mitään, sehän on selvä. Kesän aikana on kiirettä piisannut kaikenlaisessa puuhastelussa, kuten kirjoittamisessa, mutta siitä huolimatta nuo messut saadaan järjestettyä. Samoihin aikoihin ilmestyy uusin (<—–) kirjani, ehkä saan sen tuotua jo messuille. Ja saanhan minä, pidetään sen kunniaksi julkkarit samalla!

Viime vuonna maailman pienimmät kirjamessut epäonnistuivat surkeasti. Yleisötavoite oli viisi ihmistä, mutta illan aikana paikalla pyöri lähes kaksisataa kuulijaa. Menetimme pienimpien messujen statuksen, joten nyt voimme järjestää vain toiseksi pienimmät messut. No, onnittelut Turun kirjamessuille, joka vei tämän tittelin ansaitusti itselleen.

Messujemme ohjelma alkaa olla piakkoin valmis, mutta messuväen ei oikeastaan tarvitse tietää muuta kuin nämä viisi seikkaa:
1) Aika:              25.8.2017 klo 19:00
2) Paikka:         Hämeenlinnan kaupunginteatterin lämpiö, Pikkuhuvila.
3) Tarjoilu:       Rahalla saa juotavaa ja syötävää
4) Kirjat:           Kirjoja myydään, uusia ja vanhoja
5) Esiintyjät:   Tapani Bagge, Matti Rönkä ja Leena Lehtolainen 

Viime vuonna myyntiin toivottiin esiintyjien vanhoja kirjoja ja nytkin sellaisia toivomuksia saa esittää. Kaivamme kaappeja ja tuomme paikalle ne, mitä löytyy. Keskustelu on totutun leppoisaa ja yleisö voi kysellä mitä haluaa ja esiintyjät vastaavat mitä huvittaa. Siispä, tervetuloa!

 

Kilpailu!

(c) Spacehouse -Piia

Kesän kunniaksi on hyvä järjestää jotakin rennompaa tapahtumaa, ja mikäpä olisi rennompi tapahtuma kuin kilpailu! Spacehouse  -blogin Piia keksi loistavan idean yhdistää lukupäiväkirja ja värityskirja. Nämä kaksi kirjaahan ovat ehkä maailman suosituimpia, joten niiden yhdistelmästä tulee varmasti maailmanlaajuinen hitti .

Kilpailun idea on hyvin yksinkertainen.
1) Kopioi tuo juliste itsellesi.
2) Väritä julisteesta niiden kirjojen nimet, jotka olet lukenut.
3) Lähetä kuva minulle 15.7. 2017 mennessä.

Kirjailijan naamankin saa värittää, jos tuntee sisäisen taiteilijansa heräävän. Kun klikkaat kuvaa, saat siitä suuremman version käyttöösi. Valmiin kuvan voi toimittaa:

a) tämän postauksen kommentteihin
b) twitteriin @jpkoskinen ja tägi #väritäkirjailija
c) FB:hen kirjailijasivuilleni, koordinaatit ovat tuossa oikean silmäsi haminoilla

Palkintona on koko tähän mennessä ilmestynyt sarja Murhan vuotta, eli nämä kolme kirjaa:
maaliskuukansi

Ei muuta kuin hyvää kesää ja värittämään!

Kirjailija! Luo brändi tai kuole!

Otsikko ärsyttää monia, varsinkin kun se alkaa olla totuus. Mitään ihan uuttahan tämä brändäys ei toki ole, sillä onhan taiteen tekijät ennenkin brändänneet itsensä saadakseen paremmin näkyvyyttä teoksilleen. Katleena Kortesuo on ehkä näkyvimmin ollut nostamassa esiin tämän puolen tarpeellisuutta ja tekee sen minusta hyvin. Tosin, en antaisi täyttä viinilasiani Katleenan pideltäväksi, mutta se on ihan toinen juttu.

Kirjailijalle brändääminen on keskimäärin yhtä hauskaa kuin piikkilangan syöminen.  Kirjailijan työ on jo luonteeltaan sellaista, että hiukan sulkeutunut luonne on vain avuksi, kun pitää keskittyä suuriin kokonaisuuksiin, jotka pitää myös itse tehdä. Monelle kirjailijalle itsensä esittely tuntuu pellen hommalta. Puhutaan asiaa, puhutaan kirjasta! Ikävä kyllä kirjoja ja kirjailijoita on niin paljon, että massaan hukkuvat kaikki, jotka eivät erotu joukosta edes hassun hatun tai puikkoviiksien avulla. Se on vain totuus, josta on varmasti poikkeuksia, mutta kovin vähän.

Itselläni tuo brändäys on mennyt täysin poskelleen. Vähä-älyisenä idealistina lähdin aikoinaan kirjailijaksi kirja edellä -asenteella, mitä nuoret kirjailijat varmaan nykyään kutsuvat perse edellä puuhun -tekniikaksi. Jos olisin ollut viisas, olisin tehnyt seuraavat asiat:

1) Ottanut kirjailijanimen.
2) Valinnut yhden genren ja pysynyt siinä
3) Vuodattanut perhetragediat lehtiin
4) Julistanut uudistavani suomalaisen kirjallisuuden
5) Suostunut kaikkiin haastatteluihin, kirjasta viis
6) Vähentämisen sijaan lisännyt juomistani
7) Kirjoittanut omasta elämästäni

Noilla eväillä olisin päässyt jo aika pitkälle.  Ilkka Aarnituli (1) olisi mukavasti ollut aakkosissa heti silmillä ja erikoisena nimenä jäänyt helpommin mieleen. Kirjailijaesittelyissä (2) olisin vaikkapa vain ja ainoastaan dekkaristi, nythän homma menee selittelyksi ja toimittajat nukahtavat jo puolessa välissä. Kun luurangot pysyvät kaapissa (3), kukaan ei pääse myötäelämään kohtaloani eikä etsimään yhtäläisyyksiä proosastani, kun en kirjoita omasta elämästäni (7). Tylynä ja arroganttina paskiaisena (4) olisin jäänyt paremmin mieleen kuin tällaisena sopuisana yhteistenkin asioiden hanslankarina. Hilpeä esiintymiseni (5) olisi varmasti noussut otsikoihin (6), ja tuo osuus olisi tullut ihan luonnostaan. Noh, elinvuosia tulee näin enemmän.

Henkilöbrändin osalta pidän omaa tilannettani jo menetettynä. Olen mikä olen ja tästä se ei taida muuksi muuttua. Renessanssi-ihmisenä en kyllä luovu minulle rakkaista kirjoittamisen lajeista, vaikka keskittyminen onkin päivän sana. Minä en ole mikään muurinmurtaja, minä ole koko hiton piiritysarmeija, joka on saartanut lukijat edestä ja takaa.

Klikkaa ja kuuntele!

Niin ja viimeinen, tai viimeisin, virhe oli hajottaa tätä tiivistä brändiäni entisestään. Kesken kaikkien vakavien romaanien tein komedian, joka pyörii Radioteatterin voimin eetterissä täyttä häkää. Jos olisin itseni manageri, repisin jo hiuksiani. Tai olisin varmaankin kalju, eihän tässä ole mitään mieltä. Kuinka tässä nyt voi Koskista kuvata kenelläkään kolmella sanalla, että voi olla ärsyttävä tyyppi!

Lukekaa:
Katleena Kortesuo: Tee itsestäsi brändi!

Tiedätkö mitä haluat, jos haluat kirjailijaksi?

Aiotko kirjailijaksi?

KLIKKAA itsesi kirjailijaksi!

Suomi on kirjailijoiden luvattu maa, ainakin Tilastokeskuksen mukaan. Vuonna 2009 harrasti kirjoittamista yli 10-vuotiaista suomalaisista peräti 13%. Karkeasti laskien kynäilijöitä oli siis ollut peräti 500 000, mikä tuntuu kyllä aika uskomattomalta määrältä. Tästä suuresta massasta kumpuaa myös se ikiaikainen ja kiitettävä halu saada julkaista oma kirja ja olla jonakin päivänä oikea kirjailija. Tuona samaisena vuonna 2009 Suomessa ilmestyi 722 kaunokirjaa aikuisille ja 1008 lasten- ja nuortenkirjaa, joten kyllä moni kirjoittava ihminen tavoitteessaan aina onnistuukin.

 

Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon

Klikkaa ja tutustu!

Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä on olla kirjailija Suomessa. Millainen on kirjailijan päivä, mitä hän tekee? Pääsääntöisesti suomalainen kirjailija on ihan tavallinen tallaaja, hän tekee normaalia päivätyötä ja julkaisee kirjoja otona. Kirjailijoita, joiden verokortti ei ole jonkin firman palkanmaksajalla kuukaudesta toiseen, on vähän. Lukuisat tunnetut kirjailijat ovat toimittajia, opettajia tai vaikkapa juristeja, joiden elanto ei suoraan riipu julkaistuista teoksista. Jos heillä pää kestää ja aika riittää, he ovat taloudellisesti katsoen juurikin niitä vapaita kirjailijoita. Ikävä kyllä usein kahden työn tekeminen ei ole mitään herkkua, sen tiedän ihan kokemuksesta. Kahdella hevosella on aina hiukan vaikea ratsastaa. Tähän säännöllistä päivätyötä tekevien kategoriaan kuitenkin putoaa lähes kaikki kirjailijaksi päässeet ja päätyvät tekijät.

Toinen tie kirjailijana on hiukan kivikkoisempi. Jos on nähnyt pegasoksen lentävän taivaalla eikä voi tästä näystä koskaan toipua, päivätyön tekeminen muuttuu mahdottomaksi. Kirjailija haluaa ansaita leipänsä vain kirjoittamalla, mikä on ihan kunnioitettava intohimo. Jos on vakaasti ja harkiten päätynyt tähän lopputulokseen, joutuu kärsimään myös valintansa seuraukset. Tai nauttimaan niistä, ihan miten vain. Tämä on apurahojen, kirjamyynnistä taistelun, monipuolisuuden ja oman venymisen, ehkäpä silpputyönkin tie. Se on tie, joka voi muuttua kinttupoluksi, jos onni ja voimat ehtyvät.

Mitä ihmettä sitten se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee? En tiedä, pakko myöntää. Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää, mitä kukin tykönään puuhaa. Omat asiat tiedän juuri ja juuri, joten varminta on kai puhua niistä.

Minulla on ollut onnea geeniarpajaisissa sen verran, että olen suhteellisen nopea kirjoittaja ja omaan ihan kohtalaisen mielikuvituksen. Olen myös vuosien varrella oppinut tekemään lähes kerralla valmista, mikä avaa kalenteriin ylimääräistä aikaa yllättävän paljon. Jos joutuisin hiomaan tekstejäni yhä uudestaan ja uudestaan, en kovin montaa projektia voisi vuodessa tehdä. Tosin tämäkin nopeus johtuu siitä, että kun kirjoitan, teksti pyörii päässäni jatkuvasti ja paperille päätyvä ensimmäinen versio on jo kuudes. Kiitän geenejäni.

Vuosi on mennyt hyvin erilaisten projektien parissa. Sain viimeisteltyä vuoden alussa kaksi kirjaa, jotka ovat jo ilmestyneet. Maaliskuun mustat varjot ja Salaperäinen sirkus ovat lukijoiden käsissä, siihenhän tässä aina tähdätään. Painokoneessa on myös tuo mainio Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, siinä suurin työ on aina kuvitus, joten minä pääsen siihen nähden jopa helpolla. Valmiiksi on väännetty myös syksyn saldo, eli Benjamin Hawk – myrsky nousee ja Kannibaalien keittokirja. Katse on kirjoittamisen suhteen vuodessa 2018, mutta niin sen pitää ollakin.

Miltä se kirjailijan päivä sitten näyttää? Mitä hän tekee, kun ei kirjoita tai kehu itseään joka mediassa? Kevääni meni suunnilleen näin. Kirjoitin uutta tekstiä (jotakin, ei nyt takerruta siihen). Kävin YLE:llä palaverissa ymv. tuon tekemäni Töissä täällä -kuunnelman tiimoilta, en nyt jatkuvasti mutta muutamia kertoja kuitenkin. Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä hoidin leiviskääni siellä, kokoukset ovat Helsingissä, joten matkoja niistäkin tulee. Sanastoa autan yhteisten asioiden hoidossa, jos apua tarvitaan. Neuvottelin myös Södikan kanssa äänikirjoista, ja sen tuloksena Ystäväni Rasputin on nyt ilmestynyt mainiona äänikirjana! Ja lisää tulee, kunhan jaksatte odottaa.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä leipä pitää ansaita kovalla työllä. Olen ollut jo StoryTelin syntymästä lähtien mukana touhussa, joten sielläkin on palaveerattu tiukasti. Helppoa rahaa ilmestyi jo viime vuonna, tälle vuodelle tehtiin sitten äänikirjana Paholaisen vasara, joka ilmestyy sekin ihan pian. Ja lisää on tulossa, olen tekemässä 10-osaista sarjaa, josta ehkä tulee toinenkin tuotantokausi, jos sanonta sallitaan. Likellä ravasin Kannibaalien keittokirjan tiimoilta miettimässä syntyjä syviä ja Kariston kanssa olemme myös jatkuvasti yhteydessä.  Kun setvin matkojani verottajalle, erilaisia palavereita, esiintymisiä ja sopimusneuvotteluja oli kertynyt viime vuonna keskimäärin 1,5 viikossa, 96% prosenttia näistä Helsingissä. Jaa niin, teenhän tietysti myös KultTV:tä, etten ihan pääse laiskistumaan.

Poimitaan tuolta nyt konkreettisena esimerkkinä vaikka huhtikuusta viikko 15. Kirjoitin silloin sitä uutta juttua (ei nyt puhuta siitä), mutta viikosta piti varata maanantai Tampereen retkeä varten, tiistaina olin Helsingissä YLE:llä kuunnelman nauhoituksissa ja torstaina Helsingissä neuvottelemassa StoryTelin kanssa.  Muut päivät kirjoitin, noin 5-10 liuskaa päivässä. Ja tietysti hoidin sähköpostilla muita juoksevia asioita, mutta sehän on arkea ihan meille kaikille.

JP Koskinen 2017 katalogi

Mitä yritän tässä epätoivoisesti kertoa sinulle, joka haluat kirjailijaksi? Ehkä lähinnä sen, että ahkeruudesta ei ole kirjailijalle haittaa, eikä mielikuvituksesta. Kirjailijalle mielikuvitus on kuin sahanomistajalle tukkipinot. Jos on vain kaksi pölliä ristissä, sillä ei pitkälle mennä, vaikka olisi maailman paras sellukattila käytössä. Tietysti voi luottaa onneensa, että se yksi teos kolmessa vuodessa riittää ylläpitämään kirjailijaa, hänen perhettään, koiraa ja ruohonleikkuria. Mutta sitten kyllä todellakin luottaa onneensa. Suomessa on nähty monet kerrat, että hyvä kirja ei myy itsestään, tarvitaan hypeä ja onnea. Se on fakta, joka on parasta uskoa, jos aikoo tosissaan jättää päivätyönsä ja heittäytyä kirjailijaksi.

Olkaa kuitenkin positiivisia! Kaikki on mahdollista, sanoo latteuksien mankeli, mutta osittain tämä hokema on totta. Jos on riittävästi tahtoa ja kykyjä, onnistuminen on aina mahdollista. Pitää kuitenkin myös olla realisti ja tuntea omat kyvyt ja voimavarat. Jos homma ei luonnistu, on turha rääkätä itseään. Maailma on täynnä muitakin mahdollisuuksia.  Kuten jo Waltari sanoi: ”Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä! Nimitystä ”kirjailija” käytetään paljon väärin. Tosiasia on, että kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.”

Joka tapauksessa tärkeintä on muistaa, että jokainen tallaa lopulta oman polkunsa. Kun tietää suunnilleen maaston, missä kuljetaan, voi yllättää muut löytämällä reittejä, joista muut eivät tienneet mitään. Onnea matkaan!

Aiheesta muualla, Anneli Kanto: Mitä kirjailija tekee?

Erään kirjan kuolema

Se saapui täysin yllättäen, kuten kuolemalla usein on tapana. Sain kirjeen kustantajalta, avasin sen ja hämmästyin suuresti. Makulointikirje! Vaikka vuoden 2016 kirjamyyntitilitykset eivät olleet vielä saapuneet, myyntiluvut olivat ilmeisesti ainakin jollakin osastolla selvillä. Kuinka sydän pysäytetään ei ollut liikkunut riittävästi vuoden 2016 aikana, joten painoksen häntä, 234 kappaletta, oli päätetty makuloida. Siis, tuhota, silputa, hakata kappaleiksi.

Olin hämmästynyt, tyrmistynyt ja hiukan vihainenkin. Kirjan julkaisusta oli kulunut 24 kuukautta, siis kaksi vuotta. Kirja kertoo talvisodasta, ei suinkaan päivän säästä tai muusta ohimenevästä ilmiöstä. Olisin kuvitellut, että viimeiset kahdeksan laatikollista kirjoja saisivat rauhassa odottaa ostajiaan vielä ainakin kaksi vuotta. Mutta ei, vuonna 2015 ilmestynyt kirja oli matkalla silppuriin jo armon vuonna 2017, vaikka aihe ei todellakaan vanhene ihan heti. Minkäs teet, ajat ovat kovat.

Muistan, kuinka kirja syntyi. Kun sain kustannustoimittajaltani puhelun syksyllä 2013, jossa hän kertoi Ystäväni Rasputinin olevan Finlandia-ehdokkaana, ennen vastaamista ajattelin puhelun koskevan tätä uutta romaania. Olin juuri päättänyt lisästä kirjaan noita autenttisia lehtileikkeitä, joita sain kummitädiltäni ja joita olin myös ostanut The New York Timesin arkistosta. Kirjan hahmo alkoi olla selvä, halusin tehdä jotain ihan muuta, tuoda sodan juurineen ja mytologioineen esiin. Keitos oli vahva ja omaperäinen, olin onnellisesti työn syövereissä.

Jokin pieni hiekanjyvä  oli kuitenkin jo tässä vaiheessa uinut kirjaprojektiini. Syksy 2014, jolloin kirja olisi hyvin voinut ilmestyä, alkoi tuntua mahdottomalta aikataululta. Kirjan hiominen tuntui venyvän joka käänteessä, palautteen saaminen viivästyi, emme olleet kustin kanssa samalla nuottiviivastolla, emme ehkä aina ihan edes saman kappaleen äärellä. Kun aika kului, oli pakko siirtää kirjan ilmestymistä seuraavaan kauteen, kevääseen 2015. Kansikuva ei oikein meinannut löytyä, sitä väännettiin ja käännettiin ja lopputulos oli kompromissi kompromisseista. Ennakkokappaleen saaminen liikkeelle oli kaaosta, aikataulut eivät talon sisällä olleet  kaikkien tiedossa ja ihan viime hetkillä

minun piti vielä purkaa teoksen rakenteeseen ehdotettu viritelmä, joka ei olisi toiminut lainkaan. Mutta lopulta kaikki onnistui nappiin, ennakkokappale saatiin matkaan joulukuussa ja oikeakin ilmestyi 13.3.2015. Tehtiin hieno kirjatraileri, joka keräsi katsojia mukavasti. Ihan normaalia kustannustoimintaa siis pienine ylä- ja alamäkineen.

Kirjan vastaanotto valtamedioissa ratkaisee aika usein, kuinka kirja lähtee lentoon. Sen jälkeen on markkinoinnin vuoro hehkuttaa kirjaa sen verran, että ihmiset tietävät sen ilmestyneen. Siksipä voitte kuvitella iloni, kun Turun Sanomat julisti jo kirjan ilmestymispäivänä: ”Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin.” ja Hesarikin intoutui antamaan hyvän arvion. Ikävä kyllä silloin ei ollut vielä tapana, että hyvillä arvioilla tienataan etusivun mainoksia, mutta ajat olivat ankarammat.  Aamun kirjassa ja Radio Rockissa ryntäilin kertomassa kirjasta ja siten saattelin lapseni maailmalle.

En tiennyt vielä silloin, että kirjan huippuhetket olivat jo käsillä ja pian myös ohi. Kirjan julkkareita vietettiin kahteenkin kertaa, virallisesti Elina Hirvosen kanssa Bonnierin tiloissa ja sitten vielä toinen kierros Anu Holopaisen ja Laura Honkasalon kanssa Villa Kivessä. Elinan kanssa kiersimme myös yhdessä puhumassa kirjoistamme pitkin ja poikin maata. Ja ehkä juuri tuon kiertämisen aikana aloin huomata, ettei tämä kirja ole syntynyt onnellisten tähtien alla.

Jossakin vaiheessa yhteisesiintymisiämme Elinan loputon energia pelasti monta tilaisuutta. Esiinnyimme kirjakaupoissa, joissa kirjojamme ei ollut esillä missään, ennen kuin Elina sai henkilökunnan, tai jonkun, ne meille etsimään. Haastattelijoita oli tarjolla harvoin, suurimman osan keikoista haastattelimme toisiamme. Se sujui hyvin, koko projektin suurin voitto oli tämä kollegiaalinen ystävyys Elinan kanssa. Olimme hyvä markkinointitiimi, ja kirjanjulkkarimme muodostui alan klassikoksi, jota tuskin ylitetään pitkiin aikoihin.

Kevään edetessä tein kirjan tiimoilta keikkaa myös yksin. Myrskypilvet alkoivat kasaantua. Olin Jyväskylän messuilla puhumassa, mutta kirjaa ei ollut lainkaan myynnissä ja se saatiin sinne vasta kun ArtHouse/Jalavan Urpu taikoi sen sinne (älkää kysykö miten). Esiinnyin Turussa äidinkielen ja historian opettajille, mutta heille luvattu haastattelija ei ollut saapunut paikalle, joten pidin kirjasta kolmen vartin monologin. Pientä kitkaa ilmeni pitkin matkaa, mutta samaan aikaan sain paljon hyvää palautetta lukijoilta ja innokkaimmat alkoivat väläytellä F-korttia. Kirjasta pidettiin paljon, mikä tietysti nosti mielialaa.

Tuli syksy 2015. Monista veikkauksista huolimatta kirja ei ollut millään ehdokaslistalla. Kirjakaupan ystävämyynneissä tapasin lukijoita, jotka kysyivät, milloin ilmestyy seuraava romaanini Ystäväni Rasputinin jälkeen. Kirjaa ei huomattu edes kirjakaupassa, ennen kuin hain sen lukijalle omin käsin. Kannesta ei pidetty. Tehtiin uusi kansipaperi, mutta sekin jakoi mielipiteet. Jollakin tavalla kirja putosi lukijoiden tutkasta, palkintohuuma vei valokeilan pois. Joulumyynti tuli ja meni, hyvää nostetta ei saatu kantamaan. Ehkä kustantamo oli laskenut liiaksi palkintoloton varaan ja mainoshyökkäys jäi suutariksi.

Vuodesta 2016 en tiedä mitään. Myyntilukuja en ole nähnyt, mutta makkelikirje kertonee kaiken. Tosin vielä joulun 2016 alla kirjaani kaivattiin joululahjaksi kerralla 20 kappaletta, mutta sitä ei löytynyt Helsingin keskustan Akateemisesta eikä Bonnierin omasta kirjakaupasta. Ehkä kirjani odottivat jo varastossa makulointia, ne eivät osanneet liikkua omatoimisesti. Onneksi ostaja löysi tilalle toisen kirjailijan kirjoja, sekin oli varmasti ihan hyvä ostos.

Kuinka sydän pysäytetään

Klikkaa ja jätä hyvästit!

Katselin makkelikirjettä ja tuumin, ettei painetun kirjan elämässä ole enää kehumista. Kirjaa etsivä ei löydä kirjaa vuoden kuluttua sen ilmestymisestä, koska kirja ei osaa itse liikkua. Varastokirjanpidon punaiseksi numeroksi muuttunut, lähes uusi teos, halutaan tuhota, ei voi jäädä tuleen makaamaan. Mieletöntä tuhlausta ja samalla pakollista säästöä. Fyysisen kirjan hävityksen myötä vuosien työn konkreettinen muistomerkki  katoaa silppuna taivaan tuuliin, sitä ei voi enää kosketella muutoin kuin digitaalisesti. Mutta hyvä, että edes niin.

En tietenkään voinut niellä tätä kohtaloa miehen lailla, vaan harasin vastaan, kuten tapanani on. Neuvottelin WSOY:n kanssa loppuvaraston ostamisesta ja pääsimme heidän kanssa todella hyvään sopimukseen. Ostin loput kirjat omalla rahalla, mitäpä sitä kirjailija rahalla muuta tekisikään. Sekä kustantaja että minä olimme yhtä mieltä, että kirja on tehty luettavaksi eikä silputtavaksi, emmekä nyt sen enempää ruotineet, miksi edes ajauduimme makulointikoneen ääreen.

Mitä tein 234 romaanilla? Lahjoitin ne 20-30 kappaleen erissä yhdeksään eri koulukirjastoon ympäri Suomea, Turkuun, Jyväskylään, Kouvolaan, Espooseen, Nurmijärvelle, Klaukkalaan, Mikkeliin, Imatralle ja Perttulaan. Äidinkielen opettajat ottivat ne riemuiten vastaan, lämmin kiitos heille! Lukemisen tukemisestahan juhlapuheissa puhutaan paljon, mutta koulukirjastojen hyllyt taitavat olla taas se paikka, jossa puhe kohtaa ikävän realismin. Siksi oli mukava päästä helpottamaan tätäkin ahdinkoa, edes hiukan .

Kun kirjat lähtivät varastolta, Kuinka sydän pysäytetään oli paperikirjana tullut tiensä päähän. Alla olevien linkkien takana kirja muistelee suuruutensa päiviä, muistelkaa tekin! Kiitos, ja hyvästi!

Viikon kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Puhe, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Häme, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Aamun kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Elina Hirvonen & JP Koskinen
Prosak, Kuinka sydän pysäytetään