AKU – elämäkerta

Pitkätkin tiet päättyvät joskus! Moni varmaan seurasi mielenkiinnolla pientä projektia, jossa parin vuoden tutkimustyön aikana kirjoitin elämäkerran. Minuahan oli pyydetty kirjoittamaan elämäkertaa erinäisistä julkisuuden henkilöistä, mutta en oikein innostunut tästä buumista, joissa kirjailija ja julkkis hitsataan yhteen. Homma taisi lähteä ilmiöitymään, kun Hotakainen kirjoitti Räikkösestä, sitten Tervo kirjoitti Loirista, Kettu Alangosta, Hirvonen Katri Helenasta, Venho Suosalosta jne. jne. ja eiköhän tämä vielä jatku. Eipä mitään, hyvähän se on kirjoittaa, kun lukijoita riittää ja kirjoja kaivataan, mutta tuohon hommaan minun innostukseni ei riittänyt, sori siitä.

Sen sijaan aloin miettiä, kukahan nyt herralle oikein kelpaisi, kun aina pitää olla niin hiton hankala eikä voi suosiolla loikkia sinne, minne muut kollegat ilman turhia mutinoita menevät. Ja keksinhän minä sen, että Aku olisi minuakin kiinnostava henkilö, jonka taipaleesta on todellakin syytä elämäkerta kirjoittaa. Aineiston haaliminen vei aika paljon aikaa ja oli pakko piipahtaa rapakonkin takana, mutta työ on työtä. Kuten arvata saattaa, Aku ei saapunut kulmakahvilaan kertomaan tarinoitaan ja tarinan juuret ovat tukevasti Yhdysvaltain kamaralla. Käsikirjoituksesta muokkautui vuosien saatossa metafiktiivinen teos, jossa suosittu sarjakuvahahmo pääsi kertomaan omasta elämästään. Ja kuten mainoslauseet kertoivat, Aku on tosiaankin monille ihmisille yhtä todellinen kuin Elvis tai kuka tahansa muu kuuluisuus, jota he eivät ole koskaan nähneet mutta josta he ovat kuulleet paljon. Teoksen myötä Aku heräsi eloon, ihan oikeasti.

Mutta koska Suomi on Suomi, täytyi sapluunasta karanneen vähän taas taivutella, että kirja saatiin julki. Tässä apuun tuli Vinopino Oy, jonka mesenaattikampanja toteutti sen nykyään yleistyvän käänteisen mallin kirjamyynnistä. Ihmiset ostivat kirjan ensin, jotta se saatettiin painettua koviin kansiin. Ja tuloshan oli mitä mainioin, kirja on jo kaikkien ostajien hyppysissä. Kaupallista juhlaa tästä ei tietenkään tullut, mutta sehän on tuskin noiden yllä lueteltujenkaan kirjojen tavoite, ainoastaan kansan sivistys ja viihdyttäminen.

Tietenkin näissä nopeissa projekteissa käy niin, etteivät kaikki halukkaat ehtineet junaan mukaan. Mutta eipä hätää, kirjaa painettiin teknisistä syistä sopiva tasaluku, joten muutamia kappaleita kyllä löytyy vieläkin. Jos siis kirjan haluaa lukea, on peräti kaksi polkua.

Jos kirjan haluaa omaksi, sen voi ostaa Rosebudin kirjakaupasta.

Jos kirjan haluaa vain lukea, mutta ei ostaa, sen voi lainata kirjastosta, jos kirjasto on hankkinut sen kokoelmiinsa. Jos se ei ole kokoelmissa, sitä voi aina pyytää hankittavaksi, Suomi on tässä mielessä palveluyhteiskunta.

Täytyy sanoa, että tämän pikku tietokirjan tekeminen oli mukavaa. Tästä toki tuli näin tehtynä enemmänkin bibliofiilien ilo, mutta vaihtelu virkistää! Seuraavat projektit ovat taas ihan jotain muuta.

Ammattina kirjailija

Näin vaalien alla on taas keskusteltu myös suomalaisen kirjallisuuden asemasta ja elinvoimaisuudesta yhteiskunnassamme. Tämä aihe on kiinnostava ainakin joka neljäs vuosi, sillä kirjallisuus kai jollakin tavalla roikkuu yhä mukana kulttuurissamme ja siten vaati myös päättäjiltä hieman huomiota. Toki elämme kovia aikoja, ja vielä kovemmat ovat tulossa, joten usein keskustelu kääntyy siihen, voiko suomalainen kirjailija elää työllään, eli kirjoittamisella.

Kun puhutaan elämisestä, tarkoitetaan varmaankin toimeentuloa kylmän kapitalisesti ajateltuna. Jonakin pohjaviivana tulojen suhteen voidaan pitää valtion taiteilija-apurahaa, joka on nykyään noin 2000 euroa kuukaudessa puhtaana käteen. Tavallisen veronmaksajan kuukausitulo esim. 23 % ansiotuloverolla pitäisi olla noin 2600 euroa, jotta käpälään jäisi sama summa. Jos ajatellaan leikkisästi, että julkaisee yhden aikuisten romaanin vuodessa, pitäisi siitä saada tekijänpalkkiota noin 31 200 euroa, jotta homma toimisi omillaan. Suht hyvillä sopimuksilla tuo tarkoittaa noin 7800 myytyä painettua kirjaa tai noin 40 000 myytyä äänikirjaa. Tässä esimerkissä jokainen kadonnut painettu kirja pitäisi tuoda tilalle noin viisi myytyä äänikirjaa. Eli, karkeasti ottaen yhtälö toimii vielä, kun myy 5000 painettua ja noin 14 000 äänikirjaa vuodessa.  Noilla luvuilla puhtaassa kapitalismissa kirjailija elää kättensä työllä yhtä leveästi kuin valtion määrittelemällä vuosiapurahalla.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Kuinka monta kaunokirjailijaa Suomen markkina voi näillä volyymeilla elättää? Jos katsotaan vuoden 2022 myydyimpien kirjojen listaa, alkaa rajat jo hahmottua. Kotimaisen kaunon osalta 14 kirjailijaa rikkoo tuon maagisen 7800 painettuna myydyn kirjan rajan. Äänikirjoissa puolestaan 40 000 rajan rikkoo vain yksi kirjailija, joka sisältyy jo noihin edeltävään neljääntoista. Jos ajatellaan formaattien kombinaatioita, varmasti äänikirjan ja painetun yhdistelmänä tuohon 14 joukkoon nousee joku, mutta esimerkiksi painetun kotimaisen kaunon listoilla sijoilla 15-20 olevat eivät ole lainkaan TOP20 joukossa äänikirjoissa, jonka häntään pääsee 11 900 kappaleen myynnillä. Suomen markkina kykenee siis laskennallisesti arvioiden elättämään arviolta noin 14-20 kaunokirjailijaa, jotka julkaisevat yhden kirjan per vuosi.

Luku saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta eipä hätää, onhan meillä lasten- ja nuortenkirjailijoita. Pelkästään listoja tutkimalla tuon 7800 myydyn painetun kirjan rajan ylittää vain neljä tekijää, ja luultavasti tuolla saralla ei ihan samaa rahaa per kirja saa kuin aikuisten osastolla. Äänikirjoista tulee hiukan vetoapua, mutta tuolla listalla TOP20 joukossa on vain kuusi eri nimeä, samat nimet pitävät hallussaan montaa eri sijoitusta eri kirjoilla. Jos nyt ajatellaan, että tuolta saralta kuitenkin löytyy yhteensä 6-8 raja-arvomme ylittävää tekijää, onkin kotimaisen fiktiokirjallisuuden saalis vuositilastojen valossa yhteensä noin 20-28 markkinarahalla elävää tekijää.

Näin tarkasteltuna asia tietysti yksinkertaistuu, mutta jotkut raamit se antaa markkinoiden näkökulmasta. Toki meidän on hyvä muistaa, että suomalainen kirjailija elättää itsensä karkeasti yleistäen pääasiassa seuraavilla tavoilla:

1) Ainoastaan kirjoittamalla, tulot kirjoista ja muista teksteistä, esiintymisistä ja lainauskorvauksista
2) Kirjoittamalla ja jokin sivutyö, mutta ei kokoaikainen
3) Päätoimi jokin muu, kirjoittaminen kulkee rinnalla
4) Kirjoittamalla, puoliso tukee
5) Kirjoittamalla, sosiaaliturva tukee

Kaikissa näissä kategorioissa on tietysti ristiinvetoa ja päällekkäisyyttä jonkin verran. On myös syytä muistaa, että kirjastojen lainauksista lainauskorvausta saa enemmän tai vähemmän kaikkien kategorioiden kirjailijat, joilla lainattuja kirjoja kirjastoissa on, ja samoin apurahoitusta teoriassa kaikki kirjailijat, mutta hiukan epämääräisemmin mekanismein. Tällä tavalla tuo kylmällä matematiikalla laskettu kirjoittamisella elävä joukko kasvaa jonkin verran. Esimerkiksi Sanaston maksamien lainauskorvausten 30000 euron yläleikkuriin osui 2022 peräti 28 tekijää, tämä joukko sisältää toki mahdollisesti myös kääntäjiä ja tietokirjailijoita. Tuossa joukossa on myös päällekkäisyyttä jo markkinakatsauksen kirjailijoihin, joten silkalla suoralla yhteenlaskulla saataisiin liian optimistinen luku kynän varassa elävistä. Ja jotta homma ei olisi liian helppo, meillä on ilahduttavasti muutamia kirjailijoita, jotka myyvät huomattavasti enemmän ulkomailla kuin Suomessa.

Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa, ettei kirjailijan identiteetti kiteydy pelkästään talouteen. Tietysti toimeentulo on olennaista, kun puhutaan ammatista. Suomen markkina on kuitenkin siksi kapea pullonkaula, ettei se kestä määräänsä enempää edes laadukasta kirjallisuutta. Sitä, määritteleekö laadukkaan kirjallisuuden palkintoraati, kriitikot vai lukijat, voi jokainen pohtia ihan itse. Suomessa on kuitenkin kirjastolaitoksen kautta mahdollisuus saada kaikkien saataville sellaistakin kirjallisuutta, joka ei myyntipöydissä tai mediassa viihdy kovin pitkään tai ei lainkaan. Kuinka lukijat sitten kirjansa löytävät, on kokonaan toinen juttu.

Jos ajatellaan valtion kirjallisuuspolitiikkaa, on hyvä muistaa, ettei sen kynnet painu kovin syvälle kapitalismin nahkaan. Valtio ei voi kulutusta ohjata merkittävällä tavalla ja sen rooli on lähinnä suojata tekijänoikeudet ja mahdollistaa laaja kirjallinen kasvualusta apurahoituksen avulla. Kun vaalipaneeleissa puhutaan kirjallisuudesta, puhutaan yleensä valtion rahoituksesta tai sen puutteesta. Lainauskorvauksen määrärahat ovat suoraviivaista tekijänoikeustuloa, jonka jakosuhteet päättävät lainaajat lainaamalla teoksia. Toki maksukatto tasoittaa tätäkin, sen verran suoraan kansanvaaliin on puututtu. Apurahoja valtion kirjallisuustoimikunta jakoi kirjailijoille viime vuonna noin 84 vuoden verran. Nämä 1-, 3- ja 5-vuotiset apurahat jakautuivat 34 kirjailijalle. Säätiöillä on toki oma ja merkittävä osuutensa apurahoituksessa, samoin maakunnallisilla taidetoimikunnilla.

Tästä yhteenvedosta voitte jo päätellä, että kirjailijan ammatti on Suomessakin mahdollinen. Järki kannattaa kuitenkin pitää päässä, sillä jos katsotaan vuonna 2021 julkaistuja uusia nimikkeitä, näkee nopeasti, ettei 447 kotimaista kaunokirjaa, 357 kotimaista lastenkirjaa ja 54 kotimaista nuortenkirjaa todellakaan tuo pankkiin 858 kirjailijaa, joilla on taskut täynnä rahaa. Toki sekin on varmasti tullut tässä selväksi, että Suomessa kirjoittamisella eläviä tekijöitä on enemmän kuin kourallinen, sillä tässähän en nyt penkonut edes tietokirjailijoita, käsikirjoittajia ja kääntäjiä sen tarkemmin. Mutta kuten kaikilla aloilla, kärki on kapea verrattuna ohueen pitkään häntään.

Kirjailijan ammatissa pätee kuitenkin yksi konkarin minulle kertoma totuus. Jos haluaa elää kirjoittamisella, pitää kirjoittaa niin, että sillä elää. Näinpä se taitaa olla.

2022 Annus horribilis

Vuoden summauksessa olisi tietysti trendikästä ylistää kaikkia hienoja saavutuksia myydyistä kirjoista, juostuista kilometreistä aina onnistuneisiin elokuvadiileihin ja saatuihin palkintoihin. Mielelläni sen tekisinkin, mutta vuosi 2022 on ollut kokonaisuudessaan yhtä helvettiä, joten pienet hyvät hetket ovat jääneet kaiken kaaoksen tsunamin alle.

Vuoden 2022 teemana näytti allekirjoittaneen kohdalla olevan Ukko ylijumalan toimesta henkisen, fyysisen sekä taloudellisen pohjan romahduttaminen monin eri pikku kepposin. Suhteellisen hyvin se onnistukin, joten enpä jää vuotta 2022 kaipaamaan. Varmasti muistelmissani, joita en kirjoita, olisi monta kiinnostavaa juttua tästäkin vuodesta. Yleistä väsymistä kuvannee parhaiten se, etten ole työpäiväkirjaani tehnyt kuin seitsemän merkintää koko vuonna. Yleensä kirjoittelen sinne jotakin lähes päivittäin, tai ainakin kerran viikossa.

Vuoteen 2022 oli ladattu paljon toiveita. Omakotitaloasujan suurin remontti on näinä aikoina lämmitysjärjestelmän muutos vanhasta uuteen. Se aloitettiin toki jo tammikuussa paperisodalla, mutta lystiä riitti viivästysten ja säätöjen takia aina syksyyn asti. Vähän aikaa se tuossa toimikin, sitten sekin alkoi nikotella ja huoltoa on kaivattu jo enemmän kuin keskimäärin tässä systeemissä muilla tarvitaan kymmenessä vuodessa. Eiköhän se kohta raiteille saada, kun tämä vuosi on haudattu.

Kirjoittamisen osalta olin varannut itselleni mahtavan, paineettoman vuoden. Minullahan on/oli jo vuoden 2023 kirjatkin paketissa, joten 2022 oli aikaa tehdä rauhassa suuria juttuja. Suuria juttuja toki tehtiinkin, mutta vähän eri suunnalla kuin oletin. Luottamustoimien huono puoli tuli tutuksi, kun muutaman järjestön pelikuviot menivät uusiksi ihmeellisten mutkien kautta. Kirjoittaminen on kuitenkin henkistä puuhaa, joten jos vintillä on liikaa tavaraa, ei keskittyminen oikein onnistu. Kirjailija ei voi vaihtaa vasaraa, jos siitä katkeaa varsi. Lisäksi muutamat uudet innostavat tilaustyöt olivat täyttä ajanhukkaa ja liittyivät siihen harmaaseen laahukseen, jossa on jo runsaasti vanhoja ruumiita. Toki pahoitteluja on saatu kaikesta, mutta eihän postexcusate herätä ketään henkiin eikä tuo menetettyä aikaa takaisin, niin ikävää kuin se onkin.

Krooninen vaivani, jota kai migreeniksi kutsutaan, oli kurissa alkuvuoden mutta loppuvuoden täydessä vauhdissa. Lääkkeiden avulla tuli muutamia edustustilaisuuksia hoidettua mutta muistikuvat niistä ovat hataria tai olemattomia. Muutoinkin muistini kärsi lisävaurioita jonkin verran, mutta sepä ei kai ihme ole, kun tavaraa pursusi yli laitojen.

Hyviä puolia vuodessa oli toki jonkin verran. Ensinnäkin, kun on paskaan joutunut sen yli on kahlattava aina jossakin vaiheessa, sille ei vaan voi mitään. Tulisiipi julkaistiin Tšekeissä. Elokuun viimeinen ehtoollinen on Vuoden johtolanka ehdokkaana. Vanha ahkeruus jaksoi kantaa vuoden yli, joten kirjoja ilmestyi ja ilmestyy 2023. Saatiin e-aineiston lainauskorvaus yleisiin kirjastoihin. Onhan sekin jotain.

Tuleva vuosi ei näytä yhtään miltään. On turha kuvitella enää minkään menevän millään lailla. Vuoden 2024 romaani jäi kirjoittamatta ja saa nähdä, löytyykö se tuolta korvien välistä enää näin vuoden takamatkalta. Hyvä suunnitelma on kahlata heinikossa näkymättömissä eteenpäin ja toivoa, että Ukko ylijumalalla olisi jotakin muuta puuhaa. Pudotan vuoden 2022 pimeyteen ja unohdan sen nyt totaalisesti.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto – uhka vai mahdollisuus?

Kirjailija ja kustantaja juhlan ytimessä.

Kirjallisuuden Finlandia-palkinnot on jälleen jaettu. Onnittelut kaikille voittajille, on aina hienompaa saada palkinto kuin jäädä ilman sitä! Samaan aikaan ikuinen keskustelu siitä, onko kirjallisuuden ns. kilpailuttaminen ja palkitseminen tällä tavalla mitenkään järkevää, jatkui tänäkin vuonna. Asiassa on tietysti monta puolta, ja on ehkä hiukan syytä avata eri näkökulmia.

Finlandia-palkinto perustettiin 1984 ja se oli tarkoitus jakaa ansiokkaan kaunokirjallisen teoksen kirjoittajalle. Vuonna 1993 palkinto rajattiin koskemaan vain romaaneja, eli käytännössä esim. runot putosivat pois palkintoa havittelevasta joukosta. Tietokirjat saivat oman palkintonsa 1989 ja lasten- ja nuortenkirjallisuus (Finlandia Junior) vuonna 1997. Palkintokategoriat ovat eläneet siis vuosien saatossa, mutta 25 vuotta on menty jo samalla kaavalla. Palkinnon suuruus oli aikoinaan 100 000 markkaa, mikä nykyrahassa vastaa noin 36 000 euroa. Siinä mielessä nykyinen palkintosumma (30 000 euroa) on kärsinyt jo melkoisen inflaation.

Mutta mikä on lopulta Finlandia-palkinnon tarkoitus? Tarkastellaanpa muutamia relevantteja seikkoja kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon näkökulmasta (koska sen tunnen parhaiten).  

1) Kirjallisuuden myynnin lisääminen
Palkinto on Suomen Kirjasäätiön myöntämä, tuon säätiön tarkoitus on edistää ja tukea kirjallisuutta ja lukemista Suomessa. Finlandia-palkinto on ehdottomasti Suomen näkyvin kirjallisuuspalkinto ja se kiinnostaa mediaa enemmän kuin muut palkinnot yhteensä. Jos tarkastellaan viimeistä kymmentä vuotta 2012-2021 ja sitä, kuinka saatu palkinto on vaikuttanut kirjan myyntiin, tilanne näyttää painettujen kaunokirjojen osalta tältä:

2012: Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) / Myynti 100 600 kappaletta (2012 vuoden 2. myydyin kirja)
2013:  Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme / Myynti 45 300 (2013 vuoden 4. myydyin kirja)
2014: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät / Myynti 73 800 (2014 vuoden 1. myydyin kirja)
2015: Laura Lindstedt: Oneiron / Myynti 46 000 (2015 vuoden 3. myydyin kirja)
2016: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista / Myynti 42 812 (2016 vuoden 5. myydyin kirja)
2017: Juha Hurme: Niemi / Myynti 64 000 (2017 vuoden 1. myydyin kirja)
2018: Olli Jalonen: Taivaanpallo / Myynti 40 400 (2018 vuoden 3. myydyin kirja)
2019: Pajtim Statovci: Bolla / Myynti 35 100 (2019 vuoden 2. myydyin kirja)
2020: Anni Kytömäki: Margarita / Myynti 42 900 (2020 vuoden 2. myydyin kirja)
2021: Jukka Viikilä:  Taivaallinen vastaanotto / Myynti 18 600 (2021 vuoden 4. myydyin kirja)

Tarkastelujakson alkupuolella (2012-2016) voittaja on ollut myydyimpien listalla keskimäärin sijalla 3 ja kirjaa on myyty keskimäärin 61 700 kappaletta. Jakson jälkipuolella (2017-2021) voittaja on ollut myydyimpien listalla keskimäärin sijalla 2,4 ja kirjaa on myyty keskimäärin 40 200 kappaletta. Palkinto on siis säilyttänyt suhteellisesti arvostuksen kirjanystävien joukossa, mutta myyntimäärät ovat selvästi hiipumassa.

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinnon voitto lisää voittajakirjan myyntiä kirjallisuuskuplan sisällä mutta laskevasta suunnasta päätellen se ei ole lisännyt tavallisen kansan kiinnostusta kirjaan/kirjallisuuteen. Näyttää äkkiseltään siltä, ettei palkinto houkuttele uusia lukijoita vaan ohjaa niitä entisiä keskittämään ostonsa.

2) Palkinto on voittajalle rahallisesti merkittävä
Jokainen kirjailija tietää, että raha on aikaa. Kirjailijan työssä keskittyminen pelkkään kirjoittamiseen vaatii taloudellisen pohjan, joka takaa työrauhan. Merkittävä, myyntiä nostava palkinto on siis pääsylippu seuraavaan kirjaan ja antaa hyvän mahdollisuuden keskittyä pelkkään työhön.

Valtion vuosiapurahan suuruus on nykyään noin 24 000 euroa. Tuosta summasta ei veroja makseta, mutta MYEL maksetaan (noin 13 %). Finlandia-palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa, mikä on tietysti jo huomattava summa. Siihen päälle ropsahtaa kirjojen myyntitulot, jotka sopimuksista riippuen ovat kirjailijoilla noin 3-4 euroa/painettu kirja. Tarkastelujakson alkupuolella (2012-2016) voittajat ovat siis saanet keskimäärin noin 185 000 euroa kirjamyynnistä (3 euroa per kirja). Tuohon summaan sitten verottajakin iskee kovaa, se kannattaa muistaa. Tarkastelujakson jälkipuolella (2017-2021) kirjamyynnistä samoilla oletuksilla on tullut noin 121 000 euroa. Toki keskiarvoissa hämää se, että ääripäät ovat jopa vuosina 2017-2021 kaukana toisistaan (Hurme 192000 euroa vs. Viikilä 57000 euroa). Joka tapauksessa palkinnosta jää käteen aina jotakin tavallista enemmän, minimissäänkin noin kolmen vuoden työrauha valtion laskuopin mukaan. 

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto on voittajalle rahallisesti merkittävä (yllätys!). 

3) Finlandia-palkinto lisää/edistää lukemista
On selvää, etteivät ihmiset voi kiinnostua asioista, joiden olemassaolosta he eivät tiedä mitään. Finlandia-palkinto on onnistunut nostamaan kirjallisuuden mediaan ainakin niiksi hetkiksi, kun ehdokkaat ja voittaja julkistetaan. Mutta onko tämä näkyvyys lisännyt kiinnostusta kirjallisuuteen, pitänyt sitä ennallaan vai jarruttanut hitaasti hiipuvaa kiinnostusta?

Mitään absoluuttista mittaria, jolla tätä kehitystä voisi tarkkailla, on vaikea löytää. On kuitenkin huomattava, että tarkastelujaksomme (2012-2021) aikana Finlandia-palkinnon voittaja on ollut vuoden myydyin kirja vain 20 %  tapauksista. Kirja on kuitenkin saanut suurimman huomion ja mainokset kyseisenä vuonna, joten tulos ei ole mitenkään loistava. Jos katsotaan TOP3 myyntiä, silloin voittajakirja on sentään onnistunut 70 % kampeamaan itsensä palkintopallille.

Voisi kuvitella, että parhaan mediahuomion saanut kirja olisi juuri se, joka lisäisi kiinnostusta kirjallisuuteen kirjallisuuspiirien ulkopuolella. Juuri tätä joukkoa tarvittaisiin, jos tarkoitus on edistää/lisätä lukemista. Uusilla voimilla voittajan pitäisi aina olla kirkkaasti ykkönen tilastoissa. Toki nyt tarkastelemme vain myyntejä, mutta lainausluvutkaan eivät Suomessa ole nousussa vaan jopa hiukan laskussa. Vuonna 2012 suomenkielisiä kirjoja lainattiin yleisistä kirjastoista 64,4 miljoonaa kertaa kun vuonna 2021 lainauksia oli 58,8 miljoonaa. 

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto ei näytä yleisesti lisäävän lukemista. 

4) Finlandia-palkinto ylläpitää korkeatasoista kaunokirjallisuutta
Kaunokirjallisuuden tasosta on oltu huolissaan aina painokoneen keksimisestä lähtien. Huonon kirjallisuuden on pelätty pilaavan kansan moraalin ja järjen vuosisatojen ajan. Suomessa ollaan nyt siinä tilanteessa, että lukutaidon rapautuessa huonokaan kirjallisuus ei voi pilata ihmisiä, sillä he eivät lue mitään.

Koska olen ollut Finlandia -palkintoehdokkaana peräti kaksi kertaa (2013 ja 2019), palkinto vaalii tietenkin aivan loistavasti korkeatasoista kaunokirjallisuutta. Hyvä kysymys onkin, miten määritellään korkeatasoinen kirjallisuus?

Tästä asiasta on käyty, ja olen itsekin käynyt, melko turhaa debattia monien tahojen kanssa. Tietysti voidaan kiistää, ettei taiteessa ole mitään määritelmiä huono/hyvä -akselilla ja sellainen näkemys toki sopii tähän aikaan oikein hyvin. Joka tapauksessa Finlandia-palkinto on muotoutunut tavalla, jossa voi olla liki 97 % varma, mitä kirjoja kolmihenkinen raati ei ainakaan valitse kuuden ehdokkaan joukkoon. On syntynyt se salaperäinen kollektiivinen maku ja traditio, jonka läpi vaihtuvat raadit tiedostamattaan ajattelevat. Tietysti joskus on poikkeuksia, mutta harvoin. En siis edes yritä tässä käydä taistoon kirjanoppineita vastaan, sillä se on täysin turhaa. Esitän vain muutaman hyvin ärsyttävän kysymyksen hyvien kirjojen luonteesta:

a) Onko kirjan oltava niin kiinnostava, että se halutaan lukea lukemisen ilosta?
b) Onko kirja, jonka lukee loppuun 3 ihmistä, taidokkaampi kuin kirja, jonka lukee loppuun 267 900 ihmistä?
c) Onko tosiaan niin, että maailmalla palkintoehdokkuuksia ja palkintoja saaneet dekkarimme ovat huonoa kaunokirjallisuutta?

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto ylläpitää Finlandia-tasoista kaunokirjallisuutta. 

Lopuksi on hyvä miettiä myös otsikon kysymystä. Absoluuttista totuutta en voi tietenkään tarjoilla, ainostaan oman mielipiteeni. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Finlandia-palkinto on ainakin kaunokirjallisuudelle tarpeellinen ja hyvä asia. Ilman sitä kirjallisuus menettää vähänkin näkyvyytensä. Sen sijaan Suomen Kirjasäätiö voisi miettiä hiukan palkinnon uudistamista:

1) Lyhytlistalle 8 kirjaa
2) Esiraadin lukijoiden määrän nosto kolmesta kuuteen
3) Palkinnon voittajan valitsee kuusihenkinen raati, vaikkapa edellisen vuoden esiraati
4) Voittosumman nosto 40 000 euroon
5) Lyhytlistalle pääsy tuo kullekin kirjailijalle 2000 euroa. 

Näillä mennään, keskustelu jatkuu!

Kaikki maailman vaivat, osa 2: Sähkö loppuu?

Tänä syksynä olemme saaneet kuulla ja lukea, kuinka meitä uhkaa sähköpula tavalla taikka toisella. Sattuneesta syystä olen joutunut penkomaan Suomen sähköntuotantoa tilastojen ja avoimen datan kautta, eikä asia ole mitenkään maaginen. Empiiristäkin dataa saa kerättyä suhteellisen helposti, joten jonkinlainen kokonaiskuva on kuluneen syksyn aikana muodostunut. Koko maailman tilaan en nyt tässä sukella, puhutaan vaan Suomesta.

Suomen sähköntuotanto rakentuu muutaman peruspilarin varaan. Meillä sähköä tuotetaan ensinnäkin fossiilisten polttoaineiden avulla (tai, CO2-päästöllisten, jos ollaan ihan tarkkoja) erilaisissa voimaloissa ja teollisuuslaitoksissa, jolloin polttoaine voi olla öljyä, kivihiiltä, puuhaketta, turvetta yms. sellaista tavaraa, joka voidaan lappaa uuniin ja tiedetään, että sähkö saadaan laskelmia vastaava määrä. Meillä nämä tuotannot on paketoitu yhteistuotanto ja muu tuotanto sekä tehoreservi -kategoriaan (Liite 6).
Kun tarkastellaan kovan kulutuksen päiviä tammikuulta 2022, jolloin Suomessa tarvittiin noin 12 000 MW (megawattia) sähköä, sitä kyettiin tuottamaan noin 10 500 MW, joista noiden yllä mainittujen osuus oli:
– Muu tuotanto: n. 200 MW
– Yhteistuotanto (teollisuus): n. 1200 MW
– Yhteistuotanto (kaukolämpö): n. 2250 MW
Voidaan olettaa, että tuolloin on melko lailla revitty noista lähteistä irti se, mikä on kyetty ja haluttu, eli kapasiteetin raja liikuu jossakin 3600-4000 MW tietämillä. Toki me näemme, että kapsiteettia on rutkasti enemmän, kuten liitteen 1 takaa löytyvä voimalaitosrekisteri paljastaa.

Suomen toinen sähköntuotannon kivijalka on ydinvoima. Meillähän on nyt viisi ydinvoimalaa, kun Olkiluoto 3 on hiljalleen myös kaupallisessa käytössä. Loviisa 1 ja Loviisa 2 tuottavat kumpikin noin 500 MW sähköä, eli yhteensä 1000 MW. Olkiluoto 1 ja Olkiluoto 2 myllyttävät molemmat noin 890 MW ja Olkiluoto 3 noin 1600 MW. Kun Suomen kaikki ydinvoimalat hyrisevät, ydinsähköä saadaan joulukuusta 2022 lähtien noin 4400 MW. Ydinsähkö on fossiilisten myllyjen kanssa varmuudessa samalla viivalla, eli säästä riippumatta saadaan laitteiden toimiessa ennalta tiedetyt tehot ulos.

Kolmas sähköjalka on Suomessa vesivoima. Siitä irtoaa maksimissaa noin 3200 MW sähköä. Vesivoima on tietysti riippuvainen säästä ja juoksutuksista, mutta sillä voidaan jonkin verran tasata kulutushuippuja juuri tästä syystä. Sateella on tietysti enemmän mahdollisuutta pyörittää turbiineja, mutta Suomessa voimalaitosjoet virtaavat kuivallakin säällä jollakin tavalla. Vesivoima on vihreää energiaa, jos ei nyt oteta huomioon voimalaitosten jokien patoamisen aiheuttamia luontohaittoja. Kun voimalaitos on tehty, sähköä saadaan päästöttömästi.

Neljäs suuri sähköjalka on tuuli- ja aurinkovoima. Suomessa on varsinkin tuulivoiman suhteen tehty rajusti töitä, ja tällä hetkellä maksimikapasiteetti on jo liki 4400 MW. Kuten liitteistä 4 ja 5 voitte nähdä, lisää on tulossa huimaa vauhtia. Aurinkovoimaakin on jo noin 500 MW edestä, mutta koska Suomi on Suomi, ilo on hetkittäistä.

Kaikkien yllämainittujen sähköntuotantotapojen kautta Suomella on laskennallisesti nyt (kun noita CO2 myllyjä käytetään sen verran, mitä esim. viime talvena) maksimikapasiteettia paperilla 16 400 MW. Mutta se on saatavilla vain ja ainoastaan paperilla.

Fossiilisista polttoaineista eroon hankkiutuminen aiheuttaa sähkön tuottamisessa ns. vakaan tuotannon ongelman. Turve-, öljy-, hake-, kivihiili- yms. kattilat ovat simppeleitä tuotantolaitoksia. Kun polttoaine on haalittu kasaan, laitosta voidaan pyörittää tasaisesti ja sähköä tulee verkkoon jatkuvasti tietty MW määrä. Tuotetun sähkön määrä on ennakoitavissa ja laitoksia voidaan käynnistää pakkasilla, kun energiantarve kasvaa. Kuten liitteen 1 takaa löytyvästä excelistä näkee, Suomessa on vielä runsaasti kapasiteettia näissä vanhoissa voimalaitoksissa, jos niitä haluttaisiin käyttää.

Tilanne on kuitenkin se, ettei fossiilisia savumyllyjä haluta enää hyödyntää. Sähkön kulutuksen huipputehot ovat (tai olivat) Suomessa karkaamassa tuotantokapasiteetilta. Näiden savumyllyjen korvaaminen on ajateltu suoritettavan ydinsähköllä (Olkiluoto 3) sekä alati kasvavalla tuuli- ja aurinkovoimalla ja myös sähkön tuonnilla. Ajatus ei ole aivan ongelmaton, sillä tuuli ei käskien tuule, kuten tuosta kuvasta hyvin näkyy. Laskennellisesti näyttää siltä, että tuulivoimasta saadaan keskimäärin sähköä noin 1/3 täydestä kapasiteetista. Jos siis Suomi kaipaisi toista tukijalkaa ydinsähkön rinnalle, tuulivoiman kapasiteetti pitäisi olla noin 12 000 MW. Jos liitteessä 5 kuvattu suunnittelu rakentamistahti hiukan tiivistyy ja ylitetään liitteen 4 rakennusennusteet, voidaan tuohon lukuun päästä 2026-2027. Mutta kuten kuvasta näkyy, laskennallinen maksimikapasiteetti ei tyynellä säällä paljoa lämmitä.

Aurinkovoiman osalta noin mittaviin lukuihin ei koskaan päästä, mutta silläkin voidaan tasata päivä- ja kesäkulutusta ihan mukavasti. Nyt aurinkovoimaa löytyy tosiaan Suomesta liki 500 MW, joka keskiarvoisesti tuottaa noin 70 MW sähköä verkkoon, siis noin 1/7 maksimista. Samalla se vähentää sähkönkulutusta, sillä moni tuottaa aurinkosähköä omiin tarpeisiin, jolloin sitä ei imetä verkosta. Aurinkovoiman ongelma on sama kuin tuulen, tasainen tuotanto ei ole hallittavissa ilman tehokasta varastointi/akustojärjestelmää, jota käsittääkseni meillä ei ole.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kysymykseen, mistä sähkö väännetään, jos fossiilisia polttoainekattiloita ei saa käynnistää, eikä paista aurinko eikä tuule? Periaatteessa yksi puskurivara olisi vesivoima, sillä juoksutuksia voidaan säädellä ja siten vääntää vesivoimaloista sähköä tarpeen mukaan tasaamaan väliaikaisia kuoppia. Ikävä kyllä Suomen vesivoimakapasiteetti on vain se 3200 MW, eikä sitä olla tietääkseni nostamassa. Esim. Ruotsi vääntää vesivoimalla sähköä tällä hetkellä, kun tätä kirjoitan, peräti 9500 MW ja Norja 11 000 MW. Suomi jauhaa sitä 1200 MW. Tietysti naapureillamme on siihen paremmat edellytykset, ja Suomessa suurimmat kohteet on jo rakennettu. Mutta Motiva näkee, että vielä pystyisi puristamaan:

”Edullisinta vesivoimakapasiteetin lisäys on, kun olemassa olevien laitosten tehoa kasvatetaan pääkoneistojen peruskorjauksen yhteydessä. Valtaosa jo rakennettujen vesistöjen lisäpotentiaalista saadaan juuri laitosten tehoa kasvattamalla.”

Nyt jos koskaan tuo pitäisi tutkia ja tehdä. Ehkä se suunnitelma on upotettu tuonne liitteeseen 2.

Miltä tulevaisuus siis näyttää? Voisimme tietysti tässä miettiä, olisiko sähkön kulutusta mahdollista leikata tai tehostaa. Se on varmasti kannatettava polku myös, mutta varmaankin tässä vielä jokunen vuosi mennään tuotanto edellä.

Jos siis meillä olisi lupa pyörittää fossiilisia myllyjä ja niihin olisi polttoaineet hankittu, ongelmia ei pitäisi olla, kuten liite 1 näyttää. Jos noita myllyjä ei pyöritetä, ollaan Nord Pool Spotin varassa, eli kun meillä ei tuule eikä aurinko paista, Ruotsin ja Norjan vesivoima toivottavasti paikkaa vajetta. Ja vaje ei saa olla niin suuri, että siirtokapasiteetti ylittyy. Meidän vihreä voima siis rakentuu muiden vihreän voiman varaan, mikä ei tietenkään ole ihan optimitilanne. Toki meillä on pahan naapurin lisäksi nämä hyvätkin naapurit Ruotsi ja Norja, jotka meitä aina auttavat, jos suinkin voivat.

Joka tapauksessa tuulivoiman lisärakentaminen tälläkin vauhdilla aiheuttaa sen, että hyvin pian Suomi tuottaa välillä sähköä huomattavasti enemmän kuin kuluttaa ja sitä riittää ajoittain vientiin melko paljonkin. Sähkön hinta siis pomppii markkinoilla alas ja ylös, mutta ylähuiputkin ovat suurella todennäköisyydellä tulossa alas siitä, missä nyt mennään. Jos päästään tuohon 12 000 MW tuulisähkökapasiteettiin, sopivilla ilmoilla kesällä Suomi voi puskea vientiin jopa 9000 MW sähköä. Lähivuosina (talvet 2023, 2024) olisi ehkä kuitenkin syytä valkata noista Suomen savumyllyistä ne vähiten saastuttavat ja katsoa, mitä niiden kanssa voidaan tehdä, jos tulee se pahin kuoppa. Jos siis sähköstä tulee talven kulutushuipuissa pulaa, se on tietoinen valinta, ei suinkaan mikään luonnon vakio.

Eli, jos valtio aikoo vakauttaa tilanteen, sen pitää:

1) Rakentaa yhä lisää ydinvoimaa

2) Rakentaa/tehostaa vesivoimaa

3) Pitää fossiilimyllyjä tuotannossa

Jokin noista pitää valita, sillä jos mitään ei tehdä, ilman kulutuksen leikkausta ollaan aina kulutushuipuissa siirtoyhteyksin ja sähköntuonnin varassa. Ehkä meillä on jokin suunnitelma, ja ongelma poistuu ihan pian.

LIITTEET:

Voimalaitosrekisteri (1)

Hiilineutraali Suomi 2035 – kansallinen ilmasto- ja energiastrategia (2)

Nord Pool Spot (3)

Rakenteilla oleva tuulivoima (4)

Suunnitellut tuulivoimahankkeet (5)

Fingrid, sähköjärjestelmän tila (6)

Kaikki maailman vaivat, osa 1: Ilmastonmuutos

Elämme ihania aikoja, kultaista 20-lukua kaikilla mausteilla. Toki menneet sukupolvet ovat kärsineet omat kärsimyksensä, mutta jotakin jäi sentään meillekin. Jotta homma ei menisi liian helpoksi, on meitä nyt siunattu pitkän ja lyhyen kaavan ongelmilla. Aloitetaan nyt siitä pitkästä päästä, sillä tämä ei ihan helposti poistu, vaikka tehtäisiin kaikki korjaavat toimenpiteet heti huomenna.

Ilmastonmuutoksesta on puhuttu pitkään, ja melkein yhtä pitkään valtaapitävät sekä myös tavalliset tallaajat ovat lähinnä naureskelleet aiheelle. Onhan noita ilmoja pidellyt ennenkin, on se usein kuultu hevosmiesten akatemiassa tutkinnon suorittaneiden lausunto. On todella murheellista katsoa vaikkapa tätä 37 vuotta (!) sitten pidettyä senaatin kuulemista, jossa Carl Sagan kertoo kaiken sen, mitä nyt todistamme. Silloin CO2 arvo ilmakehässä oli 340 ppm, nythän huidellaan jo 420 ppm lukemissa. Carl kuoli jo 1996, joten tätä hulluutta hän ei ole ollut näkemässä enää pitkään aikaan.

Maapallon ilmastoon vaikuttavat monet seikat, joita en tässä avaa sen tarkemmin. Jos asia kiinnostaa, kirjallisuutta löytyy, muun muassa kirja nimeltä Hiilijalanjäljillä. Kuuntelemalla edes tuon Saganin esityksen tiedätte jo tarpeeksi asiasta. Kaikki on kuitenkin sekä kemiaa että fysiikkaa, joten mikään maaginen tekijä ei näihin asioihin vaikuta. Ja kun puhutaan kovista tieteistä, niissä mittaustulokset ylittävät aina mututiedon. Vaikka se monia ihmisiä kovasti kivistää, CO2-tason nousu johtaa lämpötilan nousuun eikä sitä estä mikään kompensaatioraha, näin se vaan. Kun se CO2 menee ilmaan, se ei sieltä rahalla pois tule pitkiin aikoihin.

Mitä siis näemme jo nyt? Tuo kuva tässä postauksen alussa esittää pohjoisen merijään pinta-alaa vuosina 1979-2020. Kuvassa on kymmenvuotiskaudet eli käytännössä keskiarvot 80-, 90-, 00- ja 2010-luvuilta. Jokainen kymmenvuotisjakso alittaa edellisen. Kun 80-luvulla pohjoisen merijään minimi kävi noin 6,9 miljoonassa neliökilometrissä, se kävi 2010-luvulla 4,4 miljoonassa neliökilometrissä. Jääpinta-alaa on siis syyskuussa nykyään 2,5 miljoonaa neliökilometriä vähemmän kuin 40 vuotta sitten. Tämä on selkeä alaspäin jatkuva trendi, kylmä fakta, ei mikään fiilis tai tilapäinen häiriö.

Jokainen koulunsa käynyt osaa tietysti helposti laskea, kuinka paljon enemmän auringon energiaa imeytyy nyt pohjoisessa mereen, kun se ei heijastu takaisin jääpeitteestä. Pohjoisen merijään sulaminen on albedon kannalta kohtalokasta, sillä aurinko paahtaa tätä palloamme jatkuvasti. Sulaminen kiihdyttää sulamista, näin se menee. Kun systeemiin jää enemmän energiaa, se näkyy ennen pitkään jossakin, kuten olemme huomanneet.
Mutta sitten palaamme taas hevosmiesten tietoimistoon. Maapallo on vanha, on täällä ollut jos jonkinlaisia lämpöjaksoja ennenkin. Kyllä, niin on, ja tietysti hevosmiehet tietävät Milankovicin jaksoista, jotka vaikuttavat maahan tulevaan auringon säteilyn määrään ja jakautumiseen. Siinä mielessä ollaan vähän heikoilla jäillä, että nyt ei ole kyse siitä. Nuo jaksot ovat pitkiä, puhutaan kymmenistä tuhansista vuosista. Me olemme onnistuneet piikkaamaan 70 vuodessa tiskiin sellaiset lukemat, jota tällä pallolla ei ole nähty koskaan. Kuten tuosta kuvasta näkyy, 800 000 vuoden aikana CO2- pitoisuus on toki vaihdellut, mutta edes 300 ppm tavoittaminen on ollut harvinaista ja merkittävät nousut ovat tapahtuneet nekin kymmentuhannen vuoden jänteellä.

Muutoksen suuruus ei siis ole ainoa ongelma, vaan huomattavasti suurempi ongelma on sen nopeus. Olemme käynnistäneet mekanismin, jonka voimasta olemme ehkä nähneet vain 10 %, jos sitäkään. Kun kyse on näin suuresta ekosysteemistä kuin maapallo, piiskanisku tulee viiveellä (tai viipeellä, jos haluatte olla hip ja hop). Tässä piilee se vaara, että lämpeneminen kiihtyy vielä arvaamattomasti ja muutoksia tulee niin nopeasti, ettemme pysty sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin ja siten emme myöskään voi tilannetta hallita.  No, eipä sitä kovin nerokkaasti ole hallittu nytkään.

Tietysti on hyvä kysymys, mitä nyt voidaan tehdä. Kylmä fakta on, ettei merkittävää lämpenemistä estä enää mikään. Kaikki toimet, mitä tehdään nyt, hyödyttävät joskus tulevaisuudessa lapsenlapsiamme, tai heidän lapsiaan. Nyt elossa olevat tulevat todistamaan vapaata pudotusta elämänsä loppuun saakka. Miettikääpä tuota Saganin esitystä. Kaikki kortit oli pöydällä, ketään ei kiinnostanut.

Jäävuoren huipulla

Tässä sitä nyt ollaan, keväässä 2022. Yli puoli vuotta on mennyt melkoisessa pesukoneessa eikä suinkaan oman kirjoittamisen takia. Monia asioita on tapahtunut eikä niistä kannata kaikista edes ääneen puhua. Maailmanpolitiikan synkät kurvit saavat syystäkin pienemmät murheet painumaan unholaan.

Oman kirjoittamisen osalta on ollut hiljaista, mutta eipä aika nyt kokonaan ole mennyt hukkaan. Kuten jotkut ehkä muistavat, syksyllä 2021 Sanasto lanseerasi kirjallisuuskummihankkeen, jonka tiimoilta kirjallisuuden tekijät tapaavat kansanedustajia ja ministereitä. Tämä on sitä vaikuttamistyötä, jolla saadaan myös kirjallisuuden arki ja murheet kantautumaan valtiovallan korviin. Kirjallisuuskummit ovatkin olleet aktiivinen joukko, ja myös kansanedustajat ovat olleet erittäin kiinnostuneita murheistamme.

Tämä kummityö on keväällä kypsyttänyt jo yhden hedelmän. Kuten kaikki tiedämme, e-aineistojen lainauksista ei ole lainauskorvausta maksettu, ja tavoite on ollut saada lainauskorvauksesta teknologianeutraali. Tuohon tavoitteeseen tarvitaan tietysti lakimuutos mutta myös määräraha. Ja kuinka ollakaan, tämä vääntö on edistynyt niin, että kehysriihessä kulttuuriministeri Kurvinen toi pöytään tuon kaivatun määrärahan. Kun lakimuutos edistyy vielä omia polkujaan, on teknologianeutraalin lainauskorvauksen sokkeli jo valettu. Se on erittäin tervetullut henkivakuutus kirjailijoille ja kääntäjille, sillä Luoja yksin tietää, miten ja millä vauhdilla digivallankumous vielä etenee kirjastojen uumenissa.

Muutos on aina se otsikoihin nouseva jäävuoren huippu, mutta mitä on pinnan alla? Sanasto on luonnollisesti tehnyt valtavasti vaikuttamistyötä, joten suurin kiitos kuuluu heille. Osaltani yritin asiaa edistää parhaani mukaan, ja tapasin kummilapsiani Antti Kurvista ja Inka Hopsua jo talvella 2021. Kirjeenvaihtoakin käytiin ja pidettiin vielä teams-palavereitakin asian tiimoilta. Lainauskorvaukseen liittyvä vetoomus vietiin isommalla porukalla Kurviselle maaliskuun alussa, jotta asia ei unohtuisi. Omalta osaltani pari kehysriihtä edeltävää viikkoa valottavat ehkä parhaiten sen, mitä kirjailija järjestötyön pyörteissä voi tehdä, kun hän ei tee oikeaa työtään, eli kirjoita. Tässäpä teille viikkojen 12 ja 13 kalenterini.

21.3.
09.30-10.10: Palaveri valtiosihteerin ja OKM:n edustajien kanssa.
12.30-13.00: Palaveri OKM:n edustajien kanssa.
22.3.
Maalämpömies vierailulla, nyt pitää hankkiutua eroon Venäjän öljystä. Kalliiksi tulee, mutta tulkoon.
23.3.
09.40-10.25: Kouluvierailu Kaurialan lukio
24.3.
09.30-10.10:  Palaveri kansanedustajan kanssa.
25.3.
09.00-10.00: Palaveri (Sanasto)
12.00-13.00: Palaveri kansanedustajan ja valtiosihteerin kanssa.
28.3.
09.00-10.00: Palaveri (Sanasto)
29.3.
09.00-10.00: Palaveri (Sanasto)
31.3.
10.15-17.00: Palaveri (Kirjailijaliiton johtokunta)
1.4.
09.00-12.00: Palaveri (Kirjailijaliiton johtokunta)

Tietysti tuo ajanjakso oli poikkeuksellinen, koska siihen sisältyi monen muun tärkeän asian lisäksi miljoonan euron määrärahan jahti. Mutta kuten kirjailijat tietävät, kun ei kirjoita, tekstiä ei synny ja on pakko kirjoittaa joskus toiste. Ja kun päivät pilkkoontuvat, on aika vaikea upota tekstin syvyyksiin, varsinkin kun tuona ajanjaksona täytyi kirjoitella kymmenittäin s-posteja meneillään oleviin asioihin liittyen.  Joka tapauksessa rypistys kannatti, sillä lopulta kävi hyvin!

Kirjailijoiden asema tässä yhteiskunnassa ei vieläkään ole kovin vahva, ja töitä riittää. Lainauskorvaus on ollut ja tulee olemaan yksi tärkeä lenkki toimeentulon ketjussa, mutta onhan niitä muitakin. Kun lehdistä luetaan kulttuurialan voitoista (tai tappioista), on hyvä muistaa, että jäävuoressa on muutakin kuin huippu. Kuten hyvissä romaaneissa, tässäkin tarinassa suurin osa tapahtumista lymyää pinnan alla. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi, kohti uusia haasteita!

Kulttuuri kaipaa tekoja, ei tyhjiä puheita

Kuten varmaan olette huomanneet, kulttuuriala on ollut kovilla ei pelkästään koronan vaan myös digivallankumouksen takia. Kirjallisuus on hiukan laahannut perässä, mutta viime vuosina e-aineiston läpilyönti on ollut mittava. Nousukärjessä on e-äänikirjat, joiden myynti ja lainausmäärät ovat nousseet raketin lailla.

Kirjailijat ovat tietysti olleet iloisia siitä, että uusi formaatti on tuonut kirjallisuutta saataville uudella tavalla. On todella hienoa huomata, kuinka tarinat löytävät uusia kuuntelijoita ja lukijoitakin. Ongelmiakin on, ja yksi niistä on kirjailijoiden sopimukset, joiden ansaintalogiikka on hiukan heikohko ravintoketjussa jälleenmyyjä-kustantaja-kirjailija. E-äänikirjoista ei suuria kappalekohtaisia rojalteja sada kirjailijan laariin, mutta sopimustilanteen parantamiseksi töitä tehdään joka päivä. 

Yllättävintä tässä digivallankumouksessa on Suomen valtion rooli. EU antoi jo 1992 vuokraus- ja lainausdirektiivin, jonka nojalla kirjastolainoista olisi pitänyt maksaa kohtuullista lainauskorvausta. Niin hämmästyttävää kuin se olikin, Suomi rikkoi sitkeästi lakia eikä maksanut mitään korvauksia ennen kuin vasta vuonna 2007, jolloin korvaus oli lähinnä nimellinen. Vasta 2017 korvaus nousi pohjoismaiselle tasolle. Ruotsissa toki vastaavaa korvausta on maksettu jo 1950-luvulta lähtien. Jos vuoden 2017 lainauskorvausmäärärahaa voidaan viimein pitää kohtuullisena (14,2 miljoonaa euroa), Suomen valtio pimitti kirjailijoiden ja kääntäjien rahoja vuosina 1992-2017 noin 350 miljoonaa euroa. Melkoista kulttuurin tukemista!

Nyt ollaan taas uuden äärellä. Opetus ja kulttuuriministeriö (OKM) on tukenut valtakunnallista e-kirjastohanketta, joka tähtää helppoon digikirjastoon. Suomeksi sanottuna tämä mahdollistaa vaivattoman e-aineiston lainaamisen kautta maan. Kirjailijat ovat tietenkin näin upean hankkeen takana. Vaan mitä tekeekään meidän oma ministeriömme OKM? Meillä on valmistelussa uusi tekijänoikeuslaki, johon pitäisi saada se pieni muutos, jolla lainaamisesta tehdään teknologianeutraalia, eli otetaan e-lainaukset myös lainauskorvauksen piiriin. Näin kirjailijat eivät jäisi (taas) jalkoihin, vaan lainauskorvaukset hoidettaisiin heti kuntoon, ettei vuosien 1992-2017 häpeä toistuisi. Kaikki poliittiset tahot, Kirjastoseura, kustantajat, lukijat, kirjailijat ja jopa parkkiautomaatitkin ovat kannattaneet tämän tekijänoikeuskorvauksen hoitamista kuntoon ensi tilassa.

Kirjallisuuskummihankkeen myötä minulla on ollut mahdollisuus tavata kulttuuriministeri Antti Kurvista. Tietysti olen esittänyt asialle taustat ja painottanut, kuinka tärkeää on hoitaa asia kuntoon nyt. Tekijänoikeuslaki on valmistelussa ja eduskunta suorastaan vaati tätä lausumassaan 20.12.2021:

Lausuma 3

Momentti 29.80.41

Eduskunta edellyttää, että lainauskorvausmäärärahan tasoa korotetaan vastaamaan pohjoismaista korvaustasoa ja että e-kirjojen ja e-äänikirjojen lainaaminen saatetaan mahdollisimman pian lainauskorvauksen piiriin e-aineistojen kaupallisen markkinan toimintaa vaarantamatta.  

Eli, eduskunta, edellyttää homman hoitamista kuntoon. Ja mikä parasta, muutos on helppo tehdä, koska siitä on olemassa jo vuosi sitten tehty lakialoite. Pihtiputaan mummo tai vaari voisi kysyä, mitä tästä nyt puuttuu? Eduskunta tahtoo tätä, tiedetään, mitä pitää tehdä ja lakipaketti on sopivasti auki. Vastaus on helppo, ei puutu yhtään mitään muuta kuin tahtoa. Ministeri johtaa ministeriötä, ja jos ministeri sanoo, että muutos laitetaan lakiin, se myös sinne laitetaan. Poliittisesti voidaan kiemurrella miten vain, mutta kylmä fakta on, ettei kulttuuriministerimme halua tätä asiaa hoitaa kuntoon ”mahdollisimman pian” vaan jättää kirjailijat ja kääntäjät roikkumaan löysään hirteen, jos asiaa ei hoideta nyt. 

Kaikesta tästä huolimatta toivon, että tässä on tapahtunut vain pieni lapsus, ja lakimuutos saadaan tehtyä tänä keväänä. Olisi todella omituista, että Suomen lainauskorvaushistorian tuntien haluttaisiin munata vielä tämä toinenkin mahdollisuus. Eiköhän kirjallisuuden tekijöitä ole aikojen saatossa jo kyykytetty ihan tarpeeksi.  

Paljon kaikkea, ei mitään liikaa

Helsingin kirjamessuilla isosti esillä.

Vuosi 2021 on kohdaltani ollut mielenkiintoinen. Tietenkään en ole voinut välttyä maailman megatrendeiltä, mutta k-sanaa ei jaksa enää kukaan sanoa ääneen. Oma osuuteni näihin talkoisiin on ollut rokotusten ottaminen heti, kun ne ovat olleet saatavilla ja siinäpä se. Matematiikan näkökulmasta asia on aina vähän toinen kuin lehtiotsikoissa, mutta tähän on nyt totuttu ja näillä mennään.

Vuoteni koostui aika pitkälti kirjallisuuden osalta muutamista pääasioista. Kirjoittaminen on aina ykkösjuttuni, mutta mukana on tietysti pakolliset kuviot keikkojen muodossa. Lisäksi olen jatkanut taivaltani järjestötyön saralla, ja siinäkin on ollut omat murheensa ja ilonsa. No, ilot ovat kyllä olleet vähissä ja aiheesta voisi kirjoittaa vaikka psykologisen trillerin, mutta mitä kabineteissa puhutaan, se sinne jääköön. Ehkä ennen kuolemaani kirjoitan bioautofiktion, jossa maailman rakenteet paljastetaan.

Päätyöni on tietysti kirjoittaminen ja päiväkirjaa selaamalla vuodesta paljastuu seuraavaa. Helmikuussa valmistui Elokuun viimeinen ehtoollinen (CrimeTime 2022), Murhan vuoden osa 8. Saman kuun lopussa valmistui Benjamin Hawk ja paholaisen kirstu (Karisto 202X). Näissä kahdessa on muistiinpanojeni mukaan 231 liuskaa, eli alkuvuosi on mennyt keskimäärin kevyellä noin 4 liuskan päivävauhdilla. Tämä on muuten tyypillistä työni rytmitystä, että aikuisten kirjan jälkeen teen lanu-kirjan, koska se on aina vapauttava kokemus, ihan kuin pääsisi lomalle! Helmikuuta seurasi outo hiljaisuus, olen tehnyt vain novellin maaliskuussa. Pieniä terveydellisiä murheita oli perhepiirissä keväällä, ja sairaalan parkkipaikalla tai aulassa en kirjoittele, joten seuraava työ, Taivaan vartijat (Like 2023), valmistui kesäkuun viimeisenä päivänä. Tuossa oli 207 liuskaa, joten etenin todella löysin rantein. Heinäkuussa valmistui Hugo ja hirmuinen ihmisbakteeri (vailla kotia), pieni lastenkirja, noin 10 liuskaa. Sitten olikin paljon muuta pölyä ilmassa ja päätin tehdä etanavauhtia seuraavan työn ja Vanha ruhtinas (Like 2024) valmistui vasta marraskuun puolivälissä. Siinä on noin 150 liuskaa, joten nyt on kudottu tiheästi. Ei mikään tykkivuosi mutta onnittelen itseäni siitä, että vaikeuksista huolimatta sain pidettyä työkykyni elossa ja koneen käynnissä.

Toki vuoteen mahtui jotain silpputöitäkin, mutta niitä en ole pahemmin kirjannut. A.A:ta on hiottu jatkuvasti, mutta se on niin valmista tavaraa, ettei se ole ollut rasitus vaan ilo. Tästä päästäänkin sopimusrintamalle, joka on ollut melkoista sotkua. Tuo mainittu A.A. on yhä jumissa neuvottelupöytien takana, vaikka kirjasta ehdittiin tehdä jo kansikin. Nyt vaan peukut pystyyn, että julkaisu onnistuu ja saatte lukea sen. Tulisiivestä on solmittu vuoden aikana elokuvaoptio, mutta turha siitäkään on numeroa tehdä, nämä hankkeet voivat kaatua niin monessa kohdassa, että odotellaan rauhassa, kuinka käy. Tulisiipi lentää myös Tšekkiin ja lippuja on varattu muihinkin suuntiin, mutta kaikki aikanaan. Äänikirjasoppareita olen yrittänyt vääntää siihen suuntaan, että tännekin valuisi hiukan enemmän hilloa ja hunajaa. Jos ei tarvitsisi jatkuvasti vääntää sopimusten kanssa, vapautuisi aikaa kirjoittaa enemmän, sillä raha on myös aikaa. Mutta, pelin säännöt ovat mitä ovat, joten pelataan näillä.

Vaikka kirjoittamisen osalta vuosi jäi vähän heikoksi siihen nähden, mitä olin suunnitellut, meni se silti hyvin. En alkanut puristaa sen enempää vaan pysyin siinä omassa tahdissani, missä jälki on parasta. Kuten noista vuosiluvuista voi päätellä, kun vuonna 2024 ilmestyvä romaani on jo valmis, minulla ei todellakaan ole kiirettä mihinkään. Tahdin tasaus vei toki muutaman lanu-kirjan pois listalta, mutta kun niiden julkaisu isomman kustantajan tuutista alkaa Suomessa olla käytännössä muutaman portinvartijan takana, homma alkaa käydä minulle liian vaikeaksi. Lanua on jonossa odottamassa kotia jo kolmen romaanin ja neljän pienemmän kirjan verran, joten onko mitään mieltä tuota jonoa enää kasvattaa. Ehkä mietin tätä 2022.

OKM:n uumenissa minä ja kirjallisuuskummilapseni kulttuuriministeri Antti Kurvinen.

Mitä tulee tuohon järjestötyöhön, onhan siinäkin ollut oma hupinsa. Jos ei puhuta siitä, mistä ei voi puhua, niin päällimmäiseksi jää taistelu valtiovaltaa vastaan. Pitkään valmisteltu tekijänoikeuslain uudistus oli suoraan sanottuna aivan kuraa, ja sen tiimoilta on koko kulttuurikenttä lakiluonnosta kommentoinut ja antanut OKM:n suuntaan palautetta, että laki pitää luonnostella uudestaan. Sanaston lanseeraama kirjallisuuskummitoiminta lähti liikenteeseen lokakuun lopussa ja siinäpä avautui kanava jakaa tietoa kansanedustajille ja ministereille. E-aineistotkin pitäisi saada lainauskorvauksen piiriin ja muutenkin lainauskorvausten pohjoismainen taso on meiltä karannut, ynnä paljon muuta murhetta. No, yritetään nyt saada kulttuurillekin jotakin vetoapua valtion suunnasta, puheitahan on toki jo kuultu. Yleinen pohjavire on ollut viime aikoina, että kulttuuri on tärkeää, kunhan siitä ei tarvitse maksaa mitään. Toki näissä tapaamisissa on positiivisiakin asioita. Kummilapseni Inka Hopsun kanssa oli mukava puhu asioista, hän oli hyvin kartalla ja todellakin pitää kulttuurin puolta. Myös ministeri Antti Kurvinen piti lupauksensa ja tuo lakiluonnos ei edennyt eduskuntaan joulukuussa, kuten jossakin välissä oli suunnitteilla. Ihmisiä ne poliitikotkin ovat, vaikka itsekin sen välillä unohtaa.

Minä Tampereen kirjafestareilla Alasen Askon haastateltavana.
Kuva: (c) Aamulehden arkistot

Keikkarintama oli kaksijakoinen. Vuoden alkupuolisko oli täysin kuollutta, joku etäkeikka siellä taisi minulla olla. Sitten syksypuolella hanat aukesivat ja vaikka se k-tilanne oli matemaattisen tartuntatautiopin näkökulmasta selvästi pahempi kuin vuonna 2020, mentiin hommiin takki auki. Seuraukset toki tiedämme, mutta mennyttä on turha itkeä. Pysyin elossa ja sovitut keikat on hoidettu. Neljät kirjamessut oli aika rypistys. Turussa sain puhua peräti neljästä eri kirjasta, mikä on etuoikeutettua touhua. Jenni Haukio vielä rupeaman päätteeksi kiitteli, että jaksoin kaikki esiintymiset vetää, mutta se oli ilo ja kunnia. Tietysti oli mukavaa tavata kollegoita ja lukijoita Vammalassa, Valkeakoskella, Urjalassa, Kouvolassa, Turussa, Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella, ei siinä tienpäällä enää kannata ajatella turhia. Kun on avantoon hypännyt, on parasta pitää suu kiinni ja uida.

Tulevaa vuotta varten on tässä vaiheessa syytä valmistautua. Vuonna 2022 ilmestyvät kirjat on kaikki jo tehty, kahdesta on taittovedoksetkin korjattu. Mitään kiirettä ei siis ole, ja juuri siksi ei pidä jäädä vetelehtimään. Luonnostelen työsuunnitelman vuodelle 2022, ja jos kaikki käy hyvin, saan kirjoitettua BH:n, ST5:n, RAEn, KM:n, S:n ja toivottavasti myös H:n. Aika kuluu nykyään niin nopeasti, että jos tammikuussa istuu huokaisemaan onkin yhtäkkiä kesäkuu, kun nousee tuolista ylös. Toki vain Ukko ylijumala tietää, kuinka töiden kanssa lopulta käy, mutta toivotaan parasta!

Haukansilmä on täällä!

Kirjailijan työssä on muutamia virstanpylväitä, jotka jaksavat säväyttää vuodesta toiseen. Vaikka kirjoja on ilmestynyt vuosien saatossa jo muutama, uusi kirja on aina uusi kirja.

Kirjojen synty on mysteeri kaikille muille paitsi kirjailijalle. Kukaan muu ei tiedä niiden työtuntien määrää, jotka käsikirjoituksen ääressä on vietetty. Kalenterista ei voi päätellä mitään, sillä kahden vuoden julkaisuväli ei välttämättä tarkoita muuta kuin kahdenkymmenenkahden kuukauden pituista oluttuopin tuijottelua ja kahta kiivasta kirjoituskuukautta. Tämän tietää jokainen kirjailija, mutta melko usein ulkopuolinen tarkkailija lankeaa tuohon arvuuttelun ansaan ja kommentoi kirjojen syntyneen ”nopeasti” tai ”huolellisesti harkiten”. Tälle seikalle olen nauranut jo niin monta kertaa, että se pajatso alkaa olla tyhjä.

Jokainen kirja on kirjailijalle kuin lapsi, joka laitetaan maailmalle pelonsekaisin tuntein. Menestystä ja oikeudenmukaista kohtelua toivotaan, mutta siihen on melko mahdotonta vaikuttaa. Itse päätin jo uran alussa, että jos kirja ei myy kirjailijan vaatekaappia esittelemättä, sitten se ei myy. Mediamyllyn olen yrittänyt mustasukkaisesti pitää kirjassa, en kirjailijassa. Se taktiikka on pitänyt minut tehokkaasti pois iltapäivä- ja aikakauslehtien sivuilta, mutta omapahan oli valintani. Toki suuntaus henkilöjuttuihin kirjan kustannuksella on voimistunut niin paljon, että ehkä minunkin on jossakin vaiheessa nöyrryttävä tai muutun tyystin näkymättömäksi.

Haukansilmä on nyt kuitenkin valmis, huikea liki 450-sivuinen romaani! Se on paksuin kirjoittamani kirja tähän mennessä. Tarinan koko oli niin mittava, että lopullinen pituus yllätti minutkin, vaikka leikkasin ja hion tarinasta kaikki turhuudet pois. Siitä huolimatta kirjan jo lukeneet ovat ahmineet sen yhdeltä istumalta, mikä on erittäin hyvä merkki. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjoja, jotka antavat lukijoilleen mahdollisuuden päästä arjesta irti. Vaatekaapin sijaan haluan tarjota matkoja maailmoihin, joihin voi päästä vain tarinoiden kautta. Sen tehtävän Haukansilmä kyllä taatusti täyttää, joten olen erittäin tyytyväinen. 

Onnea matkaan, Haukansilmä!