Miksi VR ei kuuntele asiakkaitaan?

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa ja yksi niistä on VR. Olen ollut junamatkustamisen suurkuluttaja jo vuodesta 1988 lähtien, jolloin aloitin opiskeluni Helsingin yliopistossa. Viikonloppuisin tulin mukavasti opiskelijalipulla tuon 100 kilometriä pohjoiseen sinisissä vaunuissa, joissa penkit olivat pehmeitä kuin höyhensaaren yllä leijuvat pilvet. Silloin junaan ostettiin lippu ja mentiin istumaan vapaalle paikalle, paikkalipun ostivat lisämaksua vastaan ne, jotka halusivat varmistaa takamukselleen paikan. Lippuja myytiin junassa ja asemilla, kaikkiin juniin. Lippujen myyntiä kutsuttiin tuolloin huumorimielessä asiakaspalveluksi.

Nousukausi oli kovaa aikaa minullekin, jouduin ravaamaan oikeissa töissä! Koska junalla on oikeasti nopeaa ja mukavaa matkustaa, tein vuosittain noin 250 edestakaista matkaa Tampereelle, junalla. Konnarit olivat (ja ovat yhä) mukavia, asemilla palveltiin ja junat kulkivat joskus paremmin ja joskus huonommin. Tuli IC:t ja Pendolinot, vauhti kiihtyi mutta talvinen epävarmuus hiukan kasvoi. Matkoihin mennyt aika pysyi samana, nyt ehkä oltiin paikoillaan enemmän mutta samahan tuo.

Matkan varrella VR alkoi leikkiä oikeaa yritystä meidän rahoillamme. Tuli ihmeellisten muutosten aika. Pendolinot, nuo jumalan nopeat nuolet, alkoivat sujahdella kotikaupunkini ohi. Liput oli jossakin välissä muuttuneet niin, että yksittäinen lippu sisälsi aina paikan. Avoimia paluulippuja myytiin, mutta nekin katosivat matkan varrella. Asiakaspalautetta annettiin, mutta ei siitä oikein kukaan ottanut koppia. Salaperäiset ”asiakkaat” olivat toivoneet ihmeellisiä uudistuksia, joista me pendelöijät, joilla oli kymmenessä vuodessa kertynyt vyölle vain 2500 edestakaista junamatkaa, emme olleet koskaan kuulleet kenenkään oikean matkustajan puhuvankaan. Kuukausilippulaiset, tuo ihana lammaskatras, ei kiinnostanut ideoineen VR:n uudistajia.

Vielä nytkin, kun olen ollut jo pitkään vapaa agentti, teen matkani junalla. Juna ON mukava kulkuneuvo, se ON nopea, se ON ympäristöystävällinen, se ON viihtyisä ja henkilökunta ON avuliasta. Mutta VR:n johtoporras on ilmeisesti joukko hattivatteja, jotka eivät itse ole koskaan matkustaneet junalla ja jotka eivät koskaan aio sillä matkustaakaan. Heidän uudistuksensa hankaloittavat matkustamista, älkääkä nyt iniskö, ettei näin ole, sillä olen vuosien aikana tehnyt varovastikin arvioiden 10 000 junamatkaa, minä olen saatana soikoon se salaperäinen asiakas. Matkoillani olen tavannut 100 000 muuta asiakasta, joista kukaan ei ole koskaan kannattanut näitä seuraavia uudistuksia.

Tässäpä lista VR-hyvä, uudistuksista, jotka eivät todellakaan palvele asiakkaita:

1) Meillä on juna-asemia, joissa ei myydä lippuja. Ne asemat rakennettiin jännästi juuri sitä varten, että niissä myydään lippuja. Ja ei, ne automaatit eivät korvaa lipunmyyntiä, sillä ne ovat usein rikki. Ja eihän niistä automaateista saa edes lippuja, joissa tarvitaan saattaja mukaan. Tämä on syrjintää, mutta mitäpä siitä!

2) Paikallisjunista ei saa ostaa lippuja. Ja tokihan Helsingin paikallisjunat ajavat skutsiin saakka, Tampereelle! Siellä ne mukavat konnarit steppaa ja selittää, että hyvää matkaa mutta ei me voida sulle lippua myydä.

3) Tuo uudistunut sarjalippu. Voi herra mun vereni. Osta sarjalippu, osta sitten uudestaan paikkalippu. Entäpä jos minulla on kiire eikä minulla saatana ole kännykkää, tai älypuhelimeni äly on yhä hartioideni välissä? Menen junan ja joudun ostamaan sieltä uuden lipun! Sarjalipun käyttäjillä usein on kiire junaan, he eivät tiedä paluujuniaan etukäteen. Tämäkin tieto tulee kokemuksen kautta, ei neukkarissa istumalla.

Tietysti nämä kaikki uudistukset on tehty asiakkaan parhaaksi. Uusimman uroteon yhteydessä VR kuuntelee asiakkaitaan näin:
Hei XXX, kiitos palautteestasi. Pahoittelen, että asteittainen uudistus ei palvele sinua parhaalla mahdollisella tavalla. On totta, että itsepalvelukanavat saamme käyttöön esim. sarjalippujen matkavarausten osalta vasta ensi vuoden puolella.
(Tässäpä minua huvittaa, että uudistus lanseerattiin taas keskeneräisenä, eihän se haittaa, että asiakas joutuu kärsimään.)

Hei XXX, sarjalipulla et voi enää matkaa tehdä, jos et pysty varaamaan paikkaa junan ollessa täynnä. Jos sinun on kuitenkin matkustettava juuri tuolla junalla, eikä mikään muu vaihtoehto käy, on sinun ostettava junalippu junasta konduktööriltä.”
(Tässäpä minua huvittaa, että tyypillä on jo maksettu lippu mutta hän joutuu ostamaan uuden, koska uudistus!)

Hei XXX, uudessa sarjalipussa matka täytyy varata, jolloin se oikeuttaa matkaan varatussa junassa. Junakohtaisten paikkavarausten määrä auttaa kohdentamaan paikkatarjontaa juna- ja reittikohtaisesti. Lähijunissa sarjalipulla matkatessa tulee myös sarjalipun matka varata.”
(Tässäpä minua huvittaa, että paikanvaraus tehdään junaan, jossa ei ole numeroituja paikkoja. Jos unohdat tämän, et voi ostaa uutta lippua junasta ja maksat tarkastusmaksun, vaikka sinulla on junalippu. Kafka nauraa!)

Kaikki tämä nuputus on tietysti turhaa, kuten se on ollut jo vuodesta -88 lähtien. Junalla matkustamisen asiantuntijat ovat juuri niitä, jotka eivät junalla matkusta. Sitten on aina niitä myötälampaita, jotka alkavat heti kritiikkiä nähdessään määkiä, että menkää bussilla. Niille minä sanon, että menkää aikakoneella Neuvostoliittoon, jossa typeryyksienkin kritisoiminen oli kielletty.

Juna on loistava kulkuneuvo, ja joukkoliikenteen helmen kehittäminen asiakkaiden tarpeita vastaavaksi pitäisi olla kunnia-asia. Sen VR voisi tehdä kuuntelemalla asiakkaita. Ja johtoryhmä voisi joskus matkustaa myös junalla. Siellä voisi nähdä niitä asiakkaita, joita olisi tarkoitus palvella.

Mainokset

Mistä löydän itselleni sopivan kirjan?

Toinen tuntematon

Klikkaa ja tutustu!

Emme ole edes vielä kunnolla päässeet kevääseen, kun kirjasyksyn lämmin tuuli jo puhaltaa kirjakatalogien muodossa. Paljon hyviä kirjoja on ilmestymässä, mutta pirustako lukija saa tietää, mitä ja keneltä! Onhan noita kaikenlaisia sivuja ympäri nettiä, vaan niiden avulla ei mitään kokonaiskuvaa helposti saa, mitä on menossa ja mitä tulossa. Ongelma on siinä, että miten osaa etsiä asiaa, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään?

Olen kirjailija, olen lukija. Lukijana olen jopa ahkerampi kuin kirjailijana, vaikka sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Kärsin samasta ongelmasta kuin monet muutkin lukijat. Mikä on se kirja, johon haluan panostaa aikaani, lukea ja upota kirjan maailmaan? Mistä löydän ne oikeat kirjat juuri minulle? Kyllähän kirjoja aina muutamalla lauseella mainostetaan, mutta kun kaikki ovat herkullisia, aistivoimaisia, vimmaisia, hykerryttäviä, riipaisevia, monikerroksisia ja latautuneita, alkaa korvat humista ja silmiä kivistää. Ja kun oikeasti noitakaan mainoslauseita ei näe kuin muutamasta kirjasta, ellei lapion ja kuokan kanssa kaiva sitä helkkarin katalogia netistä, on löytämisen ilo yhä vaikeampaa.

Joskus muinoin luin kritiikkejä sillä silmällä, että niiden perusteella saattoi päätellä jotakin ja ostaa suhteellisen hyvän kirjan. Vaan nykyajan klikkijournalismin tai muun aivoruton myötä ei lehtikritiikkeihinkään voi luottaa. Otsikoiden mukaan joka toinen teos on Vuosikymmenen paras romaani tai Kirjavuoden mestariteos. Joka toinen taas Vetämätön tarina arkipäivästä tai Ontuva yritys romaaniksi. Koska kaiken pitää olla tulikuumaa tai jääkylmää herättääkseen huomiota, luotto kritiikkeihin on mennyt lähes kokonaan. Moni mestariteos on jäänyt kesken, ja tuskinpa ainoastaan minulta.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Kun kustantamot mainostavat aktiivisesti vain muutamia kirjojaan muualla kuin venäläisessä instagramissa, on pakko kaivella niitä katalogeja.  Onneksi sentään niiden kevytversiot postitetaan kotiin, kuten Viherpeukaloiden kevätkuvasto. Kuvastoja on aina hauska selailla. Paitsi eihän mikään kustantamo postita kotiin yhtään mitään. No, netistähän ne kaikkien kustantamoiden kuvastot löytyvät kätevästi jostakin yhdestä paikasta? Eivät todellakaan löydy, tekniikka voi olla olemassa mutta lukijan kannalta tärkeä yhteistyö puuttuu.

Lucufer_frontcover_final

JP Koskinen kirjoitti yhden Suomi-scifin vuoden helmistä

Niinpä niin, ei ole lukijankaan elämä helppoa. Ja kirjailijaakin ottaa oikein sydämestä, kun puoli vuotta kirjan ilmestyminen jälkeen joku kysyy, milloin se Luciferin oppipojat  ilmestyy. Meni ohi, katalogi oli jäänyt kaivamatta.  Näin se käy.

Mutta eipä elämässä ole mitään niin suurta murhetta, jota ei jollakin konstilla voisi edes vähän lievittää! Onhan se tieto netissä, tiedetään, tiedetään, mutta ei kaikki koko päiväänsä jaksa käyttää siihen, että hakukoneella haravoi aukkoisen verkkoavaruuden nurkat ja kääntöpuolet löytääkseen sopivan kirjan. Ei millään pahalla, mutta aika kiinnostava saa olla se kirja, jota joku sokkona lähtee etsimään. Vaan tässä teille nyt apua, katalogit samalla sivulla. En minäkään tähän kaikkia jaksa kaivaa, mikä puuttuu, se löytyy netistä!

Atena, kevät 2017.
Atena, syksy 2017. 
CrimeTime, kevät 2017.
Gummerus, kevät 2017.
Gummerus, syksy 2017.
Jalava, kevät 2017.
Jalava, syksy 2017.
Karisto, kevät 2017.
Like, kevät 2017.
Myllylahti, kevät 2017.
Myllylahti, syksy 2017.
Otava, kevät 2017.
Tammi, kevät 2017.
Tammi, syksy 2017.
Teos, kevät 2017.
WSOY, kevät 2017.
WSOY, syksy 2017.

Eturivin kirjailijat – katso koko lista!

KLIKKAA ja tutustu!

Oletteko joskus törmänneet määritelmään eturivin kirjailija? Sitähän käytetään aina, kun halutaan alleviivata, ettei tilaisuuteen saapuvat kirjailijat tai antologian kirjoittajat ole mitä tahansa kynäilijöitä vaan ihan oikeita kirjailijoita. Eturivin kirjailija saa yleisön nousemaan varpailleen, kurkkimaan toisten olan yli tai selaamaan kirjaa sormet jännityksestä täristen. Eturivin kirjailija sähköistää ilman!

Aloittelevalle kulttuuritoimittajalle on erittäin tärkeää tietää, ketkä ovat eturivin kirjailijoita. Moni lupaava journalisti on polttanut tulevaisuutensa sekoittamalla eturivin keskiriviin, tai jopa takariviin. Moni olisi myynyt mummonsa, jotta olisi saanut käsiinsä tuon salaperäisen listan, joka huhujen mukaan on ainoastaan Pekka Tarkan pöytälaatikossa.

Koska olen luonteeltani hellämielinen, päästän kaikki nykyiset ja tulevat kulttuuritoimittajat piinasta. Olen tutkinut arkistoja ja tehnyt geologisia kaivauksia sen verran, että voin nyt julkaista kolmenkymmenenneljän eturivin kirjailijan nimen. Akateemisen maisterirokon sairastaneena liitän mukaan myös todisteet listani pitävyydestä.

Aloitetaan tuoreesta päästä. Kirjapajan uunilämmin tiedote antaa meille ensimmäiset yhdeksän eturivin kirjailijaa. Listasta löytyy heti Finlandia-voittajaa ja bestseller-kirjailijaa, joten emme käy kiistämään muitakaan lähteitä. Granta numero kuusi tuo eturiviin kahdeksan nimeä, joista seitsemän ovat uusia tuttavuuksia. Heille menee siis listan numerot 10-16. Tuore novellikokoelma Nautinnon nälkä on löytänyt kahdeksan eturivin kirjailijaa, heistä seitsemän on ihan uusia, joten saakoot he numerot 17-23.  Suomen PENin gaalaillassa oli paikalla peräti 12 eturivin kirjailijaa, joista 11 ovat uusia tuttavuuksia. He vallatkoot loput paikat listasta.

TÄSSÄ ON SIIS SUOMEN ETURIVIN KIRJAILIJAT!

  1. Jukka Itkonen
  2. Riina Katajavuori
  3. Katja Kettu
  4. Tuomas Kyrö
  5. Rosa Liksom
  6. Tommi Melender
  7. Matti Rönkä
  8. Kati Tervo
  9. Hannu Väisänen
  10. Marja Björk
  11. Timo Harakka
  12. Tytti Heikkinen
  13. Laura Honkasalo
  14. Ville Iivarinen
  15. Pasi Pekkola
  16. Markku Rönkkö
  17. Virpi Hämeen-Anttila
  18. Erkka Mykkänen
  19. Miki Liukkonen
  20. Leena Parkkinen
  21. Johanna Sinisalo
  22. Tuija Välipakka
  23. JP Koskinen
  24. Anja Erämaja
  25. Vilja-Tuulia Huotarinen
  26. Anna-Leena Härkönen
  27. Juha Itkonen
  28. Sirpa Kähkönen
  29. Jani Nieminen
  30. Antti Nylén
  31. Riikka Pulkkinen
  32. Merja Virolainen
  33. Hanna Weselius
  34. Kjell Westö

Tässäpä tämä! Lista on nopeallakin vilkaisulla todella pätevä, sillä sieltä löytyy Finlandia -voittajaa ja -ehdokasta tungokseen asti, on Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa, runouspalkintoja, Kalevi Jänttiä ja ties mitä. Kyllä minun silmiini se lista on juuri tämä, meriitit puhuvat puolestaan.

Tietysti tässä jaottelussa voi joitakin kirjailijoita hiukan sapettaa takariviin juuttuminen. Mutta kun rivejä on monta, on jonkun aina oltava eturivissä ja toisen on tyytyminen keski- tai takariviin. Sellaista se elämä on, ainakin siihen saakka, kunnes Tarkan tarkempi lista julkaistaan. Tai kun joku eturivistä piipahtaa vessaan, voi takariviläinen vallata hänen paikkansa. Kannattaa olla valppaana!

Lukematta paskaa: kirjallisuutemme uudistavat teesit

Aika harvoin (enää) jaksan kimmastua mistään. Ihmiset puhuva mitä sylki suuhun tuo ja se kaikille sallittakoon. Kukaan meistä ei tiedä kaikesta kaikkea ja aika usea ei tiedä mistään mitään. Jos rakastaa omia oivalluksiaan, niistä on vaikea päästää irti, vaikka ne alkaisivat mädätä käsiin.

Tuolla ihanaisessa twitterissä törmäsin Särön jakamaan haastatteluun, jossa Stefan Moster kertoo kaiken suomalaisista kirjailijoista, heidän tavastaan työskennellä, elää ja kuolla. Kiinnitin Mosterin iloisiin lausuntoihin huomiota jo 2006, kun Moster oli Finlandia-palkinnon esiraadissa. Hän raadin puheenjohtajana sanoi mm. näin:
Joko on niin että suomalaisten kirjailijoiden keskuudessa on todella vähän intellektuelleja – tai sitten intellektuellit naamioituvat silloin kun kirjoittavat romaaneja, koska eivät ilkeä näyttää kasvojaan.”  

”Joko on niin, että kustantajat eivät aina haasta kirjailijoita tarpeeksi. Tai sitten jotkut kirjailijat eivät suostu työlääseen, parhaaseen muotoon johtavaan prosessiin, jossa kyseenalaistetaan omia ratkaisuja.”

Sellaista oli hurjana vuonna 2006. Suomalaiselle kaunokirjallisuudelle tuli raadilta piiskaa Mosterin suulla. Nyt nuo jylhät ajatukset ovat kypsyneet lisää vuosikymmenen verran ja alkaa olla selvää, että vuoden 2006 raadin syvämietteinen filosofia oli Mosterin ikiomaa tajunnanvirtaa. Tuossa tuoreessa haastattelussa hän lausuu tutusti näin:
Kustannustoimittajatkaan eivät näytä haastavan kirjailijoita riittävästi: liian usein teokset ovat kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia.”

Vuonna 2006, jolloin kirjallisuutemme toki oli vielä lapsenkengissä, tuo väite varmasti pitikin paikkansa. Aleksis Kivi oli juuri saatu hautaan ja pesimme vasta käsiämme lapioimisen jäljiltä. Moster oli raatilaisena tietenkin lukenut kaikki sinä vuonna julkaistut romaanit ja kirjallisuutemme tuskallinen tila vei häneltä yöunet.  Sen jälkeen hän on sinnikkäästi jatkanut luku-urakkaansa ja huomannut, ettei homma ole muuttunut miksikään. Kustantajat eivät vaan haasta kirjailijoita riittävästi, kirjat ovat huonoja, ah, niin perin huonoja.

Moster esittää haastattelussaan joukon väitteitä, joita hän ei perustele millään lailla. Hänellä on varmasti runsaasti mehevää taustatietoa, jota hän ei viitsi rahvaalle paljastaa, mutta tässä on osa ajatushautomossa kiteytyneistä timanteista:
1) Suomalainen kirjailija loukkaantuu kyseenalaistamisesta
2) Suomessa ei kirjailijoita haasteta keskusteluissa tarpeeksi
3) Kirjallisuuskritiikki on Suomessa usein kilttiä ja mitäänsanomatonta
4) Kustannustoimittajat eivät haasta kirjailijoita
5) Suomalaiset teokset ovat usein kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia
6) Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa
7) Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee (naisten)lehtien kanteen
8) Kirjailijana Suomessa on helppo päästä kolumnistiksi
9) Suomessa kirjailijat ovat hemmoteltuja hienon apurahajärjestelmän takia
10) Suomessa vapaaksi kirjailijaksi ryhdytään laskien apurahojen varaan
11) Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä

Tuossa on jo tuhti kasa tuubaa, joka verhotaan ihanan passiivin taakse. Rankka yleistäminen on tyhmyyden yksi muoto. On aika laiskaa aivotyötä niputtaa kaikki suomalaiset kirjailijat, kriitikot ja kustantajat samaan nippuun, vaikka käytettävissä oleva järjen köysi olisikin lyhyt. Tämä ilmaus on tietenkin symbolinen, kielellinen leikittely, ei muuta. Paljon on Moster varmasti lukenut ja tutkinut, mutta tuskin nyt kuitenkaan ihan niin paljon, että tietäisi kirjallisuutemme koko kuvan ihan oletusarvoisesti.

Perataan tätä kasaa nyt vähän, hyvän pelihuumorin hengessä.  Katsotaanpa vaikka tuota ensimmäistä väitettä, sehän pitää paikkansa! Minä loukkaannuin tästä artikkelista ja loukkaannun varmasti, jos kyseenalaistatte rakenteen romaanissa Ystäväni Rasputin tai tematiikan Luciferin oppipojissa. Olen suomalainen kirjailija. MOT. Stefan johtaa siis 1-0.  Entäpä tämä toinen väite, Suomessa ei kirjailijoita haasteta keskusteluissa tarpeeksi. Kyllä kuule haastetaan. Viimeksi Jyväskylässä tultiin keskustelemaan ihmisten ystävistä ja samaan kyytiä haastamaan riitaa, pitkä tukka ei kuulu miehille, johan sen Paavalikin sanoo. Olen myös kuullut huhuja, että jossakin Kirja vieköön -tapahtumassa kysellään kiperiä. Tilanne on 1-1.

Entä onko meidän kirjallisuuskritiikki kilttiä ja mitäänsanomatonta, kuten kolmas väite julistaa? Ei kyllä ole Pekka Jäntin Matriarkasta leipoma heitto kiltti:

Suomalaiset ovat masokistinen kansa, ja sen takia meidän on muita helpompaa ottaa vastaan väkisin väännettyjä taidetimantteja.

Tai Kai Hirvasnoron luonnehdinta Tulivuoresta:

Vares-kirjojen suosiota en vaan ymmärrä. Jännitystä Tulivuoressa on kahden kiperän tilanteen verran, joista Vares selviää ”kuin ihmeen kaupalla”. Etsivän työtä Vares ei harjoita käytännössä ollenkaan. Huumori on typerää.”

Syvempään analyysiin ei ole syytä. Kaksi on monta, eikä joku miinus monta ole usein. Tilanne on nyt 1-2, sori vaan. Neljäs väite kustannustoimittajien haastamattomuudesta on suoralta kädeltä kukkua. Minut on haastettu monta kertaa hiomaan tekstiä ja Sofi Oksasen kustantaja haastoi peräti oikeuteen. Kamppailu on tilanteessa 1-3, haastava juttu.

Viidenteen väitteeseen sanon vain, että lukekaa vaikka Rimmistä tai Lindstediä, tai Sinikka Vuolan Replika. Ei onnistu ajatuksen katkeamatta ruuhkabussissa. Noh, usein, mikä nyt sitten on usein? Taas ollaan epämääräisyyden äärellä, kyllä kolumnin kirjoittajan pitäisi haastaa itsensä tarkempaan ilmaisuun. Mutta tuskin suomalainen sortuu lepsuuteen yhtään sen useammin kuin ulkomaiset kollegat, joten en niele tätä. Tulostaulussa on lukemat 1-4, tutkikoot tarkemmin ne, joilla on enemmän kolumnirahaa. Kuudes väite siitä, että Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa, on aika hankala todistettava. Olemme minimaalisella kielialueella operoivia introvertteja, joten en oikein sisäistä tätä noin absoluuttisena väitteenä. Missään maapallon kolkassa ei siis kirjailijan asema ole niin hyvä kuin Suomessa? Tuskin olemme huonoimmassa neljänneksessä mutta emme kyllä asemamme puolesta ole varmasti myöskään ihan kärjessä. En ole tutkinut asiaa kaikissa Suomen tunnustamissa 195 valtiossa, kuten Moster. Menköön tämä tasan, ei anneta pistettä kummallekaan.

Seitsemäs väite on taas ihan dadaa. Kuvahaun tulos haulle j k rowling magazineKirjailijat irvistelevät lehtien kansissa ympäri maapalloa, vaaka kallistuu lukemiin 1-5. Kahdeksas väite on sekin ihan kuraa. Pari vuotta sitten, kun rahat olivat tiukalla, hain toista kolumnistin paikkaa kolmestakymmenestä eri lehdestä. En saanut yhtään paikkaa, ainoastaan viisitoista lupausta palata asiaan. Kukaan ei palannut. Syytöstaakka on lukemissa1-6. Ja en nyt tässä mieti, miksi se olisi kauhea rikos, jos kirjailijat pääsisivät helposti kolumnisteiksi? Kai se on, piruko tästä lainsäädännöstä EU-aikana tietää.

Suomessa kirjailijat ovat hemmoteltuja apurahoilla, julistaa yhdeksäs teesi. Osa voi olla, mutta koska näissä jutuissa yksi edustaa kaikkia, niin ei todellakaan pidä paikkaansa. Tuskin se, ettei saa apurahaa, on hemmottelua. Kannattaa kahlata somea silloin, kun hylsykirjeitä jaetaan. Apurahoitta jääneet sanovat 1-7, ja pitäkää tunkkinne. Kymmenes ulvahdus väittää, että Suomessa ryhdytään vapaaksi kirjailijaksi apurahoihin luottaen? Siis pelkästään apurahoihin luottaen? En tunne ketään, jolla usko apurahoitukseen on ollut ihan noin vahva. Itsekin ryhdyin vapaaksi (huomatkaa kielellisesti vaatimaton ilmaus) vasta, kun kirjoilla saatava tulo alkoi ylittää kipurajan. Mutta tämä jäi kyllä kaivelemaan, olenhan apurahalla, joten piste kotijoukkueelle ja tilanne on 2-7.  Moster on kuitenkin tehnyt laajan haastattelukiertueen vapaiden kirjailijoiden parissa, he ovat asian salaisissa istunnoissa paljastaneet.

Yhdestoista väite on ehkä se suurin lukematta paskaa -täysosuma. Suomalainen kirjallisuus ei ole vain itkuproosaa. Dekkarit ovat usein turhankin ajankohtaisia. Nuortenkirjamme ovat ajassa ja sen ilmiöissä kiinni kuin takiainen villakoirassa. Jos haluan tietää ajan ilmiöistä, luen Siri Kolun tai Salla Simukan uusimman kirjan. Mitään järjestelmällistä väistelyä en ole nähnyt. 2-10 ja ei todellakaan mennä katsomaan videolta, tuliko maali vai ei.

Maria Carolen postaus Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun  on paljon parempaa luettavaa kuin tämä. Minulla on kynä tylsynyt kaiken hemmottelun keskellä, kun kustantajatkaan eivät haasta minua ja kriitikot ovat minulle kilttejä. En jaksa, enkä ehdi, ajatella enempää, sillä täytyy kiirehtiä MeNaisten kansikuvauksiin, kirjoittamaan kahdeksan kolumnia ja väistelemään ajankohtaisia ilmiöitä. Se on rankkaa puuhaa se!

Luciferin oppipojat – historia jatkuu huomiseen

Lucufer_frontcover_final

Tutustu kirjaan!

Olen aina ollut kiinnostunut historian pitkistä linjoista. Minua kiinnostaa, mistä olemme tulleet, mihin päätyneet ja myös se, mihin olemme menossa. Kirjallisuudessa tarinoita kerrotaan mielellään menneestä tai tästä päivästä. Tarinat eivät kuitenkaan pääty edes huomiseen ja mielikuvituksen voimalla voimme kurkistaa tulevaisuuteen Jules Vernen ja George Orwellin tapaan.

Luciferin oppipojissa harppaamme 150 vuoden päähän tulevaisuuteen. Kun mietin, miltä maailma näytti 150 vuotta sitten, totesin, ettei kirjan maailma eroa nykypäivästä niin radikaalisti kuin nykypäivä vuodesta 1866. Tekniikkaa muuttuu ja kehittyy, ihminen ei niinkään. Ihmiskunta toistaa sitkeästi samoja virheitä, vaikka tukka- ja takkimuoti vaihtuu tiheään.

Kirjan päähenkilö, Gabriel Bonhomme XIV, on ensimmäinen ihminen, joka on voinut omin silmin todentaa, ettemme todellakaan ole universumissa yksin. Hänen uskalias matkansa kaukaiselle planeetalle varmistamaan älyllisten olentojen meille jättämää viestiä on kirjan tapahtuma-aikana jo historiaa. Bonhomme on saanut kantaa sitä taakkaa, mikä koitui aikoinaan Galileo Galilein ja Charles Darwinin osaksi. Tieto lisää tuskaa ja tuskan lisääjää ei rakasta kukaan.

Bonhommen tehtäväksi lankeaa palata omille jäljilleen uuden retkikunnan mukana. Ihmiskunnan synnyn salaisuus vaatii uudelleentulkintaa, sillä Bonhommen kertoma versio on aikojen saatossa alkanut herättää epäilyksiä. Ehkä syystä, ehkä syyttä.

Moni lukijani on kysynyt minulta, miksi halusin kirjoittaa tulevaisuuteen sijoittuvan romaanin, varsinkin nyt, kun historialliset romaanit ovat jälleen muotia. Tähän on yksinkertainen vastaus: juuri siksi ja siitä huolimatta. Vaikka Luciferin oppipojat kertoo ajasta, joka on vielä tuleva, se on tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat ankkuroituneet meidän aikaamme ja aikaan ennen meitä. He ovat lapsiamme ja lapsenlapsiamme, kuten mekin olemme menneiden aikojen sankareiden lapsia ja lapsenlapsia.

Olen usein kääntänyt lukijoiden katseet kohti menneisyyttä. Menneisyyden tarkasteleminen hyvien tarinoiden kautta opettaa meitä ymmärtämään maailmaa ympärillämme. Emme suinkaan ole syntyneet tyhjiöön vaan maailmaan, joka on rakentunut edellisten sukupolvien tekojen seurauksena. Mutta jos katse on jatkuvasti menneisyydessä, kuljemme selkä edellä kohti tulevaisuutta. Takaperin kulkiessa kompastumisen vaara on suuri.

Mielikuvitus on ihmisen lahjoista suurin. Sen avulla voimme nähdä asioita, joita ei enää ole, mutta myös sellaisia asioita, joita ei vielä ole. Luciferin oppipoikien myötä haluan antaa lukijoille mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, joka voi olla heidän jälkeläistensä arkipäivää.

Tätä mieltä kirjasta ovat olleet muut:
#Kirja
Risingshadow
Tuomon kuva ja sana
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lukupino
Kirjakko ruispellossa
Kirjavinkit
Rouva Blanka ja Neiti Niilo
Normandiani
Kirjallisia
Kirjakaapin kummitus
Kulttuuri kukoistaa

Vuosi 2016, kiitos ja näkemiin!

Ensinnäkin, tuossa katalogi, josta selviää viime vuonna julkaistut kirjani. Mukana pieni ohjeistus, mikä kirja voisi sopia kenellekin.

Sitten se rapsa. Lyhyesti, olen hiukan väsynyt joihinkin vuoden 2016 tapahtumiin. Kirjoittamisen saralla kaikki meni loistavasti. Töitä tein paljon ja paljon tuli julkaistuakin. Uusia uria tuli vallattua ja hyvä niin, sillä kehittyminen on ollut minulle aina tärkeää.

Väsymys johtuu suurelta osin siitä, että tunsin jääväni pahasti paitsioon. Koska minulla ei juuri onnea ole (se on tärkeää joka alalla), työtä vaaditaan paljon. Nyt tuntui välillä, että jäin kovin yksin kirjojeni kanssa. Kirjailija tarvitsee mediaa ja näkyvyyttä, maailma on nykyään sellaisessa asennossa. Maailman pienimmät kirjamessut osoittivat, että kyllä ihmisiä kirjat kiinnostavat, kun järjestetään hyvä tilaisuus kiinnostua niistä. Itse tehtynä messu oli onnistunut, mutta onhan se aina raskasta järjestää tapahtumia ihan itse. Kun en jaksanut heilua, kukaan ei juurikaan kutsunut heilumaan mihinkään. Tuntui, että markkinointivankkureita oli vedettävä omin käsin, kun voisi luulla, että kirjailijan tarvitsee istua enemmänkin vain kyydissä.

Kaikki tuokin voi ja onkin osittain optista harhaa. Syksyllä sain olla mukana Dekkarifestivaaleilla, ja sehän oli mainio tilaisuus! Tuossa tilaisuudessa mietin itsekseni, miksi edes enää kirjoittaisin aikuisille romaaneja, kun minulla on suuri työsarka aloittamassani dekkarisarjassa? Dekkareilleni on selkeä tilaus, niistä on pidetty ja jokainen tietää, mitä on tulossa, jopa minäkin.

Tavallisen romaanin saralla on vuosi vuodelta ollut suurempia vaikeuksia saada niille tilaa mediasta ja jopa kirjakaupasta. Kun olen halunnut välttää jämähtämistä, romaanejani ei ole voitu markkinoida tarralla ”sen-ja-sen osa 5” tai ”jatkaa-samalla-linjalla-kuin-kirjassaan”. Tämän syksyn romaanikeikkahiljaisuus on osaltaan osoittanut, ettei tuota muuria ehkä kyetä murtamaan pienellä vaivalla.

Jollakin tavalla vuotta leimasi tunne, että nyt JP paukutti hattutempun mutta yleisö olikin naapurinkentällä katsomassa, kuinka Ypäjän Yritys nyhjäsi maalittoman tasapelin. Kaikkea tapahtui pinnan alla, mutta onneksi ei sentään mullan alla.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja uskon, että vuosi 2017 sisältää uusia kujeita. Inhoan taatusti myös vuonna 2017 itsetehtyä tyrkkymainontaa yhtä paljon kuin nyt, mutta siitä ei voi kokonaan luopuakaan. Jollakin tavalla on yritettävä edistää kirjalastensa elämää tässä hektisessä maailmassa. Ainakin sen verran, että lukijat edes huomaavat niiden ilmestyneen.

Tutustu!

Lukijoille kuuluu tästä vuodesta suuri kiitos! Teidän palauteenne on ollut kannustavaa ja se on ollut runsasta. Ei teistä kaikki olleet katsomassa Ypäjän Yritystä, vaan rohkeasti siellä, missä suuret massat eivät olleet. Kiitos ja näkemiin!

Kirjailijan yö

Helppoa rahaa 1 - JP Koskinen

Kuuntele!

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Kirjailijan työstä ovat kirjoittaneet kaikenlaiset akateemiset ja pystymetsästä singonneet kirjailijat, niin naiset kuin miehetkin ja kaikki siltä väliltä. Kirjailijan työstä on sanottu kaikki oleellinen ja epäoleellinen, totuus ja valhe. Siitä ovat kirjoittaneet kirjailijat, jotka tietävät aiheesta kaiken ja ne, jotka eivät tiedä mitään. En siis jaksa puhua kirjailijan työstä.

Kirjailijan yö on huomattavasti vähemmän käsitelty aihe. Kukapa haluaa puhua hämärän hetkistä, valottaa pimeyttä, jossa ei loista toivo muutoin kuin poissaolollaan? Vaikka kirjailijan työhuoneessa palaa usein kelmeä lamppu silloin, kun järjelliset ihmiset nukkuvat, kaipaa kirjailijakin päivänvaloa, ainakin kirjoilleen. Ja katso, median hehkuva silmä on se ihana valo, joka saa kaiken kasvamaan, kirjat ja niiden merkityksen. Pimeydessä voi toki olla paljon suuria asioita, mutta ne huomataan vasta, jos niihin törmätään vahingossa.

Vuosi 2016 on lähestymässä loppuaan. Vuoden aikana sain julki ne kirjat, joita olin edellisten vuosien aikana suunnitellut ja vähän jopa kirjoittanut. Kaksi dekkaria, kaksi lanu-kirjaa ja yksi tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani on iso määrä kirjoja. Liian iso yhdelle miehelle markkinointijumalien mielestä, älkää toki luulko, etten tajua sitä itse. Mutta jumalat voivat laskelmoida mitä tahtovat. Kuolevaiset eivät elä ikuisesti, en edes minä, joten asiat on tehtävä nyt mieluummin kuin huomenna. Sitku-elämä ei ole minua varten.

Herkkäuskoinen ihminen voisi kuvitella, että median määrä on suhteessa julkaisuihin. Lanu-kirjat menevät eri yleisölle kuin dekkarit ja dekkarit taas puolestaan usein eri yleisölle kuin tieteiskirjat. Voisi olettaa, että lehtien kulttuuripalstoilla olisi mukava määrä arvioita tuollaisesta määrästä kirjoja. Lyhyesti voin todeta, ettei näin ole. Ilman meidän mainioita kirjabloggareitamme joistakin kirjoista ei olisi ilmestynyt yhtäkään arvostelua. Sinänsä asialla ei olisi egolleni suurtakaan merkitystä, mutta näkyvyys on itseään ruokkiva peto. Ja tuo peto myös pääsääntöisesti myy kirjat, ja iso peto myy aina enemmän kuin pieni, näin se vaan on.

Käytin vuoden 2016 omasta mielestäni järkevästi ja keskityin kirjoittamiseen. En erityisesti haalinut keikkoja enkä tyrkyttänyt itseäni lehtiin, radioon tai telkkariin. Tarjotut keikat otin, tulipa ne suoraan taikka kustantajan kautta. Nyt kun saldoa ynnää, voi havaita, ettei taktiikka mennyt ihan nappiin. Lehtiarvostelujen määrä on ollut surkea ja eipä naama ole muutenkaan kulunut kulttuuriohjelmissa. Rahalla ostettavaa julkisuutta ei ostettu rahalla. Lukijani ovat ihmetelleet katoamistani ja kyselleet, miksi olen käynyt yöhön yksin.

En kuitenkaan ole erityisen pettynyt kuluneeseen vuoteen. Medianäkyvyys on ollut mitä on, mutta voittoja on silti tullut. Dekkarit ovat menneet hyvin kaupaksi ja palaute on ollut kiittävää. Sarja on selkeässä nousukiidossa. Lanu-kirjat ovat löytäneet lukijansa. Hullosta on tullut paljon riemukasta palautetta, Benjamin Hawkin painos lähenee loppua ja joulu on vielä ovella. Luciferin oppipojat kerää tasaisesti neljää tähteä viidestä eri foorumeilla ja jatko-osaa on toivottu moneen kertaan. Pimeydessä elävät pikkuötökät nykivät minua hihasta ja kuiskuttavat, että hyvin menee. Rakastan heitä kaikkia.

Maailmassa on asioita, joihin voi vaikuttaa ja niitä, joihin ei voi. Yö tulee aina, sitä on turha yrittää estää. Vuoden aikana huolestuin hämärän laskeutumisesta ja yritin saada jonkun laittamaan valot päälle. Sitten totesin, etten pilaa kirjoitushuumoriani asioilla, joita varten on omat ammattilaisensa. Keskityin kirjoittamiseen.

Ensi vuonna tämän vuoden aherruksen tuloksia pitäisi näkyä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niitä näkyy myös vuosina 2018 ja 2019. Kolme aika suurta juttua vei aikaani, ja jos niistä jotain kuuluu ensi vuonna, se on sitten suuri yllätys, sekä minulle että muille. Lisäksi ilmestyy varmasti kaksi romaania, dekkari Maaliskuun mustat varjot keväällä ja eräs vaikeasti määriteltävä teos syksyllä. Lanu-osastolle on tarjolla Salaperäinen sirkus kevääseen ja Benjamin Hawkin seikkailuja syksyyn. Muutakin voi vielä tulla, ken tietää, mutta noista on sopimukset allekirjoitettu. Ehkä joku hauska kuunnelma voisi kajahtaa eetteriin, kenties.

Kirjailijan yö ei siis ole hiljainen. Se on täynnä työtä ja onnistumisen iloa, ahkeruutta ja ideoita, jonkin verran epätoivoa ja alistumista kaiken turhuuteen. Mutta jos rakentaa jotain suurta, se on helpointa pitää salassa pimeyden keskellä. Ja ehkä jossakin välissä ukko ylijumala tai kaiken olevaisen ylin tuomari sanoo: Tulkoon valkeus!

Nämä ilmestyivät armon vuonna 2016, kiitos ja anteeksi!

Luciferin oppipojat

Tutustu!

Benjamin Hawk

Tutustu!

Gabriel Hullo & hirveä Hekla

Tutustu!

Tammikuun pimeä syli

Tutustu!

Helmikuun kylmä kosketus

Tutustu!