Omilla teillä

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.No niin, kaikki yllätykset eivät aina ole ikäviä! Tulisiipi otti ja voitti Vuoden kirja 2019 palkinnon! Tämän Suomalaisen kirjakaupan jakaman palkinnon voitti 2018 Yuval Noah Harari, joten ihan mukavassa seurassa ollaan.

Tulisiipi on kyllä lentänyt vauhdikkaasti koko syksyn, mistä tietenkin olen erittäin tyytyväinen. Jos ja kun kirja myy, se antaa työrauhaa tuleville teoksille. Aika on rahaa mutta ennen kaikkea raha on aikaa. Ja aikaa, sitä tässä työssä tarvitaan paljon, varsinkin jos on varustettu kovin mielikuvitusrikkaalla päällä. Hienoja tarinoita on aina enemmän kuin millään ehtisin kirjoittaa.

Tietysti olen syksyn aikana pohtinut samoja asioita, joita olen tuuminut koko urani ajan. Teen kirjan ja toivon, että se lentää lukijoiden käsiin. Jotta niin kävisi, tarvitaan sitä surullisenkuuluisaa näkyvyyttä. Ja se näkyvyys, se on Suomessa harvoissa käsissä. Vuoden 2017 tilastojen mukaan Helsingin Sanomien kokonaistavoittavuus on noin 1757000 lukijaa, Aamulehden 556000 lukijaa, Kalevan 322000 lukijaa ja Turun Sanomien 316000 lukijaa. Jo näiden neljän sanomalehden yhteiskattavuus on päällekkäisyyksien kanssakin yli 2,5 miljoonaa silmäparia. Siihen kun lisätään vaikkapa Arto Nybergin ohjelma, jossa joskus kirjailijatkin vierailevat, saadaan 813000 silmäparia lisää. Jos nämä kaikki mediat valloittaa, kirjan ilmestyminen kyllä huomataan. Tulisiiven kohdalta Aamulehti on tehnyt kirjasta jutun, näistä muut eivät, joten menestykseen ei ole menty perinteisen suurmedian kautta.

Muinoin Helsingin Sanomia sanottiin kirjallisuuden piirissä kuninkaan/kuningattarentekijäksi juuri sen vuoksi, että sen kritiikki määritteli kirjan näkyvyyden ja usein myös kohtalon. Tämä valta, kuten kaikki valta, turmeli osaltaan sekä käyttäjät että kohteet. Hesarin kritiikkiä odotettiin kuin tipattoman tammikuun loppumista. Jos Hesari ei tehnyt kritiikkiä, kirja oli auttamatta B-luokkaa. Jos teki, vaaka saattoi kallistua rajustikin suuntaan taikka toiseen. Toisinaan kritiikin pihvi oli kriitikon pakottava tarve esitellä omaa kirjallista lahjakkuuttaan, tai lahjattomuuttaan, tapauksesta riippuen.  Nythän kaikki on paremmin, ainakin joiltakin osin.

Vuodet tekevät tehtävänsä ja kirjailijan nahka kovettuu. Asioista murehtii yhä samalla tavalla kuin ennenkin, mutta nuolet eivät enää tavoita vereslihaa. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, eikä kaikille asioille voi mitään. Loppupeleissä kukaan ei ole mitään, joten en ole alkanut polvillaan kontata median edessä. Ehkä sekin hetki vielä tulee, mutta onneksi todennäköisyys pienenee päivä päivältä.

Olen jo vuosia sitten päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjoja. Jotta voin tehdä sen, minun pitää varastaa kaikki mahdollinen aika kirjoittamiseen. Siksi olen keikkaillut luvattoman vähän ja aina kirjoittamiseni ehdoilla. Ja keikkailu on muutoinkin vaikeaa, kun olen lasten- ja nuortenkirjailija, dekkaristi sekä tavallinen prosaisti. Tästä suunnasta ei löydy keihäänkärkeä vaan laaja ukkosrintama, jota on vaikea saada mahtumaan yhteen purkkiin. Tilanne ei muutu tulevaisuudessa, sillä töitä on paljon ja aikaa vähän. Siksi minulle on tärkeää, että kirjat myyvät omalla painollaan. Minä en ole myynnissä, kirjani ovat. Niiden pitää näkyä, minusta ei niin väliä.

Syksyn aikana olen huomannut, että jos kirjallisuutemme olisi printtilehtien varassa, ala olisi näivettymisen sijaan todennäköisesti kuollut. Kritiikkejä näkyy painetuissa lehdissä yhä vähemmän ja yhä harvempien kirjailijoiden teoksista. Lukijan on vaikea himoita kirjaa, jonka hän ei tiedä edes ilmestyneen. Tulisiiven loistava lento on todistanut minulle kirjabloggareiden voiman. Heidän innostuksensa lennätti kirjaa alkusyksyn, nyt sitä lennättää tämä palkinto hetken verran ja sen jälkeen olemme taas pimeydessä, jossa voi vaania jotakin hyvää taikka pahaa. Olipa niin tai näin, työni jatkuu. Kiitos teille, jotka jaksatte yhä innostua kirjoistani! Niin kauan kuin te jaksatte lukea, minä jaksan kirjoittaa.

Tässä näitä nyt on!

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html

https://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi-kauno-historia.html

JP Koskinen: Tulisiipi

Kirja-arvio: JP Koskisen Tulisiipi kertoo julmasta, mutta kauniista maailmasta

https://suomenkuvalehti.fi/kirjailijanpaivakirja/jp-koskinen-lentaa-halki-1900-luvun/?shared=1597-13b60f09-999

Ihmisen käsissä mikään kaunis ei kestä

https://kirjanvuoksi.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://lumoustaetsimassa.blogspot.com/2019/08/tulisiipi-lentaa-korkealla.html?

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2019/08/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://savannilla.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://johiltunen.wordpress.com/2019/10/22/vihan-hedelmat-suomalaisittain-vievat-pilvien-paalle/

JP Koskinen: Tulisiipi

https://kirjakaapinkummitus.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/poika-joka-halusi-lentaa/

Kreisi boi sai siivet selkään

https://kirjakkoruispellossa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi.html?

Miksi maailman parantaminen on niin vaikeaa?

 

© Rich carey / WWF

© Rich Carey / WWF

Viimeisten vuosien aikana ihmiskunta on herännyt taisteluun luonnon puolesta. Se, kuinka laajasti ja millä tavalla on herätty missäkin maailman kolkassa, tietenkin vaihtelee. Joka tapauksessa tietoisuus meitä uhkaavista katastrofeista on kasvanut ja faktaa (ja ikävä kyllä myös fiktiota) on tarjolla runsaasti.

Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa meillä ei ole ollut näin paljon tarjolla tietoa planeettamme tilasta. Tavallinen pulliainen voi seurata netin avulla reaaliaikaista mittausdataa monista eri asioista ja toimia itse pikku tutkijana, jonka herkkä sormi lepää maapallon kaulasuonen päällä. Lisäksi meillä on runsaasti tietoa, mitä pitäisi tehdä, miksi ja miten. Voisi luulla, että ongelmat ratkeavat muutamassa vuodessa ja pian kaikki on taas niin hyvin kuin olla voi.

Ikävä kyllä viitteitä ongelmien ratkeamiseen ei ole viime vuosina ollut havaittavissa käytännössä lainkaan. Syitä on tietysti monia ja osa niistä on sellaisia, joihin ei edes hienoissa konferensseissa voi ratkaisua löytää. Tai ei haluta löytää, koska reunaehdot estävät astumasta sen rajan yli, jonka takana muutokset piilottelevat.

Kirjailija on tietysti asiantuntija kaikissa asioissa (sic!), sillä hän on joutunut miettimään maailmaa kaikilta kanteilta. Ihmisen perusluonteen tunteminen kuuluu ammattitaitoon ja ikävä kyllä juuri tuo luonne on se, jota ei voi muuttaa. Ikäväksi asia muuttui maapallon kannalta siinä vaiheessa, kun karvattoman apinan arroganssi ylitti kaikki järkevät mittasuhteet. Kun ihminen asetti itsensä kaiken muun luonnon yläpuolelle, helvetin hiilet alkoivat hiljalleen hehkua.

Jos nyt hetkeksi unohdamme olevamme mystisen jumalan luoma mestariteos, jonka passiin on leimattu 007, tajuamme nopeasti vaaran merkit. Mikään populaatio ei voi kasvaa rajatussa ympäristössä hillittömästi. Kun kyseessä on ihminen, joka varastaa elintilan surutta kaikilta muilta eläimiltä ja kasveilta, tuho on mittaamaton. Olemme tappaneet käytännössä kaikki luonnolliset ja luonnottomat vihollisemme ja siksipä esim. susien invaasio ei juurikaan uhkaa yhteiskuntaamme. Tässä asiassa voimme käyttää lukemattoman määrän niinku ja mutku perusteluja, mutta se ei muuta lopputulosta miksikään. Maapallon kantokyky ihmisten osalta alkaa olla tapissa.

Tietysti meillä on paljon laskelmia, joissa maapallolle saadaan sujuvasti mahtumaan enemmänkin ihmisiä, kun kaikki resurssit jaetaan tasan. Tässä laskelmassa on ainoastaan se vika, ettei ihmiskunta ole koskaan jakanut mitään tasan, eikä tule koskaan jakamaankaan. Jos jotakin sen suuntaista tapahtuu vallankumouksen myötä, vallankumous jakautuu nopeasti valtaan ja kumoukseen, jossa valta riistää kumoukselta kaiken omaisuuden. Näin se vaan on.

Nyt jo moni lukija nousee varpailleen heristämään nyrkkiään. Kyllä, sinä olet kierrättänyt, elänyt säästeliäästi ja välttänyt kaikkea turhuutta. Se on hienoa ja kunnioitan tinkimättömyyttäsi. Mutta katsotaan nyt vaikka sitä sutta, joka on eläin siinä missä ihminenkin. Mitäpä susi tarvitsee muuta kuin juomaa, ruokaa ja jonkinlaisen suojan elääkseen. Sama riittää myös karvattomalle apinalle. Mitä meillä on? Kodit täynnä roinaa, maisema täynnä taloja, teitä, marketteja ja tehtaita, maahan kaivettuja viemäriverkostoja ja valokuituja, kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Vaikka ajatus tuntuu naurettavalta, niin mitäpä jos karhut haluaisivat saman elintason? Tietysti tuo ajatus naurattaa meitä, koska koko elämämme pohja perustuu ajatukseen, että olemme saaneet vapaalipun, joka oikeuttaa alistamaan koko muun maapallon peukalomme alle ja muiden lajien vaatimukset, jos niitä ilmaantuisi, olisivat täysin naurettavia. Meille toinen t-paita on tärkeämpi kuin hehtaari metsää, joka kaadetaan uuden hikipajan tieltä.

En suinkaan ole tässä aiheuttamassa  pahaa mieltä kenelläkään syytöksilläni. Olen ylimielisyydessäni karvattomista apinoista siitä arroganteimmasta päästä. Täysin turhaa rojua olen haalinut vaikka kuinka paljon ja muutoinkaan elintapani eivät edistä mitään muuta kuin ennenaikaista kuolemaani. Siitä huolimatta meidän pitää päästä eroon teinihipiästämme ja tajuta, että syyllinen on syyllinen vaikka pahalta tuntuisi. Jos tietoisesti tuhoamme kaiken, se on parempi kuin näytellä tietämätöntä ja mutkutella tai niinkutella.

Miksi se maailma ei sitten muutu, kun pallomme on täynnä kaltaisiani näsäviisastelijoita? Yksi syy on juuri se, että aivomme on koodattu 007-koodilla. Emme näe mitään outoa siinä, että olemme itse julistaneet itsemme ylivertaiseksi luomakunnan ruhtinaaksi. Toinen syy on, että käytämme tuhottomasti energiaa muuttaaksemme muiden elintapoja ja samalla ne omat saattavat jäädä muuttamatta. Totuus on kuitenkin karu. Jos jätämme haulikon asekaappiin, emme voi mitenkään varmistaa, että lähimmäisemme muuttuu pysyvästi tai edes väliaikaisesti, vaikka kuinka saarnaisimme hänelle.  Tietoa voimme toki tarjota ja tuottaa, mutta kaikki on kuitenkin yksilön omissa käsissä. Jokaisen on itse tehtävä ratkaisunsa, kukaan ei voi toisen puolesta niellä hyviäkään lääkkeitä.

Ymmärrän kyllä, että näkemykseni vaikuttaa nihilistiseltä. Mutta jos oikeasti uskon, ettei minun muoviroskani päädy koskaan mereen, ettei minun pihvini hiilijalanjälki ole minkään kokoinen, ettei minun autoni saastuta eikä uuden televisioni valmistaminen ole vaatinut mitään energiaa missään, olen niin tyhmä, etten edes tajua olevani tyhmä. Siksi olen valunut olotilaan, jossa teen parhaani, vaikka tiedän, ettei se merkitse juuri mitään. Mutta kun ei juuri mitään kerrotaan seitsemällä miljardilla, siitä voi tulla  jotakin. Se, riittääkö tuo jotakin, on kokonaan toinen juttu. Varsinkin, kun joka hetki syntyy lisää karvattomia apinoita, jotka kaikki lopulta haluavat kaksi autoa, tietokoneen ja hienoja t-paitoja, jos se suinkin on mahdollista. Jatkuva talouskasvu yhdistettynä väestönkasvuun moninkertaistaa kaikki ihanat globaalit ongelmamme, niin se vain on.

Ajatellaan siis yksinkertaisesti.  Kaikella on rajansa. Eikä ihmiskunnan loppu, jos ja kun se joskus koittaa, ole mikään maailmanloppu. Matka tästä hetkestä populaation romahtamiseen voi olla pitkä, eikä se välttämättä edes ole dramaattinen. Maailmaa voidaan parantaa, mutta jos se vaatii jatkuvaa naapurille huutamista, mitään muutosta ei tule tapahtumaan.

Lisää aiheesta tässä:
Ilmastohuoli ei muutu valmiudeksi tinkiä elintasosta – Eva: Suomalaiset aiempaa vähemmän halukkaita tekemään uhrauksia ympäristön hyväksi

 

 

Vuoden 2017 tilinpäätös

 

Kirja, joka maistui lukijoille.

Vuodet vaihtuvat nykyään yhä nopeammin. Minusta tuntuu kuin vasta muutama viikko sitten olisin istunut Radioteatterin kavereiden kanssa Radiotalossa läpilukemassa Töissä täällä -kuunnelmani käsikirjoitusta.  Tuosta tapahtumasta on jo yli vuosi. Kuunnelma on tässä välissä nauhoitettu, esitetty ja arkistoitukin.  Nyt yksin Luoja tietää, milloin se on kuunneltavissa uudestaan.

Tehtyjä töitä on pakko listata hiukan, jotta pysyy edes vähän kärryillä, missä mennään. Muutoin kaikki katoaa nopeasti arjen jauhavien myllynkivien väliin, kuten tuo kuunnelmani. Listauksen huono puoli on, että joskus tehty työmäärä vaikuttaa murskaavalta. Tiedän kyllä, millä intensiteetillä töitäni teen mutta hahmotan sen yleensä vasta jälkikäteen. Henkisesti nautin siitä, että työtä on jatkuvasti, ettei arki livu ohitseni kuin loistoristeilijä, jonka matkustajat juovat, syövät ja leikkivät, tappavat aikaansa. Ikävä kyllä kylmät luvut kertovat, että fysiikka voi pian tulla vastaan, ihminen ei kuitenkaan voi loputtomiin olla kone.

En kuitenkaan viitsi murehtia asioista, jotka voivat tapahtua tai sitten ei. Rakennan kirjoitustyöni kuten valtion taloudet on rakennettu. Ollaan miinuksella jatkuvasti, mutta eteenpäin mennään, vuodesta toiseen. Ihminen elää kaikesta huolimatta tässä päivässä, ei huomisessa, ei eilisessä. Kirjoittaminen on suurimpia ilojani ja paheitani, molempia pitää ihmisellä olla.

Vuoden saldoa on jokseenkin vaikea käydä läpi. Tietysti ilmestyneet työt on helppo tarkistaa, mutta harvaa niistä on enää kirjoitettu tänä vuonna. Tekemisen ja julkisuuteen tulleiden töiden välillä on kuilu, jota lukijat tai kriitikot harvoin tulevat ajatelleeksi. Itsekin unohtaa nopeasti tekemisensä, muistikirjat ovat täynnä yllätyksiä outoine päiväyksineen.

Rehellisesti sanoen, en muista tarkasti, mitä tein vuonna 2017 enkä jaksa kaivella muistiinpanojani. Mutta luulisin, että pystyn heittämään aika hyvän arvauksen. Tässä teille lukuja, joita ei ehkä löydy ihan heti muualta. Kaksi ensimmäistä riviä on ollut siis saatavilla jo tänä vuonna, loput ehkä joskus. Vuonna 2017 siis:

– Kuvattiin ja julkaistiin 19  Kult-TV:n jaksoa
– Kirjoitin 10-osaisen äänikirjan (noin 450 000 merkkiä)
– Opetin kuusi päivää kirjoittamista Sodankylässä
– Tein noin 80 matkaa, aiheina omat kirjat, lainauskorvaus ja yhdistystoiminta
– Kirjoitin kolme nuortenkirjaa (en kuulkaa muista merkkimääriä)
– Kirjoitin yhden YA-kirjan (aika pitkä)
– Kirjoitin yhden riimikirjan (Lyhyt)
– Kirjoitin kaksi romaania (öö, nämä olivat aika pitkiä?)
– Kirjoitin näytelmän
– Kirjoitin libreton (no, tämäkin kyllä muistuttaa enemmän näytelmää)
– Luin seitsemän kirjan taittovedokset ja tein niihin korjaukset (joo, omia olivat)
– Jotain, jonka olen tyystin unohtanut

Kuten tuosta voi aavistella, kovin tylsää minulla ei ollut. Mitään suuria kirjallisuuden jumalien myöntämiä palkintoja tai huomionosoituksia en tänä vuonna saanut, mutta sain lisää innokkaita lukijoita, siitä olen kyllä erittäin kiitollinen. Kovin paljoa en ole ehtinyt sivuilleni vilkuilla, olen ollut ihan itsekseni jatkuvasti jännän äärellä.

Olen vuoteeni tyytyväinen. Saan tehdä, mitä haluan. Into on yhä korkealla ja kirjoilleni sun muille teoksille löytyy hyvin kustantajia sekä lukijoita että kuuntelijoita. Aion jatkaa samaan malliin ainakin vielä, katsotaan nyt, mitä huominen tuo tullessaan.

Noh, onhan tähän pakko laittaa esille vielä ne 2017 julkaistut työt. Olen niistä niin kovin ylpeä! Klikkailkaa kuvia ja tutustukaa, mitä on tullut puuhailtua!

Kannibaalien keittokirjaMaaliskuun mustat varjot


Ruosteinen sankari - K1O1 - JP KoskinenRuosteinen sankari K2O1 - JP Koskinen

 

 

 

 

Miksi VR ei kuuntele asiakkaitaan?

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa ja yksi niistä on VR. Olen ollut junamatkustamisen suurkuluttaja jo vuodesta 1988 lähtien, jolloin aloitin opiskeluni Helsingin yliopistossa. Viikonloppuisin tulin mukavasti opiskelijalipulla tuon 100 kilometriä pohjoiseen sinisissä vaunuissa, joissa penkit olivat pehmeitä kuin höyhensaaren yllä leijuvat pilvet. Silloin junaan ostettiin lippu ja mentiin istumaan vapaalle paikalle, paikkalipun ostivat lisämaksua vastaan ne, jotka halusivat varmistaa takamukselleen paikan. Lippuja myytiin junassa ja asemilla, kaikkiin juniin. Lippujen myyntiä kutsuttiin tuolloin huumorimielessä asiakaspalveluksi.

Nousukausi oli kovaa aikaa minullekin, jouduin ravaamaan oikeissa töissä! Koska junalla on oikeasti nopeaa ja mukavaa matkustaa, tein vuosittain noin 250 edestakaista matkaa Tampereelle, junalla. Konnarit olivat (ja ovat yhä) mukavia, asemilla palveltiin ja junat kulkivat joskus paremmin ja joskus huonommin. Tuli IC:t ja Pendolinot, vauhti kiihtyi mutta talvinen epävarmuus hiukan kasvoi. Matkoihin mennyt aika pysyi samana, nyt ehkä oltiin paikoillaan enemmän mutta samahan tuo.

Matkan varrella VR alkoi leikkiä oikeaa yritystä meidän rahoillamme. Tuli ihmeellisten muutosten aika. Pendolinot, nuo jumalan nopeat nuolet, alkoivat sujahdella kotikaupunkini ohi. Liput oli jossakin välissä muuttuneet niin, että yksittäinen lippu sisälsi aina paikan. Avoimia paluulippuja myytiin, mutta nekin katosivat matkan varrella. Asiakaspalautetta annettiin, mutta ei siitä oikein kukaan ottanut koppia. Salaperäiset ”asiakkaat” olivat toivoneet ihmeellisiä uudistuksia, joista me pendelöijät, joilla oli kymmenessä vuodessa kertynyt vyölle vain 2500 edestakaista junamatkaa, emme olleet koskaan kuulleet kenenkään oikean matkustajan puhuvankaan. Kuukausilippulaiset, tuo ihana lammaskatras, ei kiinnostanut ideoineen VR:n uudistajia.

Vielä nytkin, kun olen ollut jo pitkään vapaa agentti, teen matkani junalla. Juna ON mukava kulkuneuvo, se ON nopea, se ON ympäristöystävällinen, se ON viihtyisä ja henkilökunta ON avuliasta. Mutta VR:n johtoporras on ilmeisesti joukko hattivatteja, jotka eivät itse ole koskaan matkustaneet junalla ja jotka eivät koskaan aio sillä matkustaakaan. Heidän uudistuksensa hankaloittavat matkustamista, älkääkä nyt iniskö, ettei näin ole, sillä olen vuosien aikana tehnyt varovastikin arvioiden 10 000 junamatkaa, minä olen saatana soikoon se salaperäinen asiakas. Matkoillani olen tavannut 100 000 muuta asiakasta, joista kukaan ei ole koskaan kannattanut näitä seuraavia uudistuksia.

Tässäpä lista VR-hyvä, uudistuksista, jotka eivät todellakaan palvele asiakkaita:

1) Meillä on juna-asemia, joissa ei myydä lippuja. Ne asemat rakennettiin jännästi juuri sitä varten, että niissä myydään lippuja. Ja ei, ne automaatit eivät korvaa lipunmyyntiä, sillä ne ovat usein rikki. Ja eihän niistä automaateista saa edes lippuja, joissa tarvitaan saattaja mukaan. Tämä on syrjintää, mutta mitäpä siitä!

2) Paikallisjunista ei saa ostaa lippuja. Ja tokihan Helsingin paikallisjunat ajavat skutsiin saakka, Tampereelle! Siellä ne mukavat konnarit steppaa ja selittää, että hyvää matkaa mutta ei me voida sulle lippua myydä.

3) Tuo uudistunut sarjalippu. Voi herra mun vereni. Osta sarjalippu, osta sitten uudestaan paikkalippu. Entäpä jos minulla on kiire eikä minulla saatana ole kännykkää, tai älypuhelimeni äly on yhä hartioideni välissä? Menen junan ja joudun ostamaan sieltä uuden lipun! Sarjalipun käyttäjillä usein on kiire junaan, he eivät tiedä paluujuniaan etukäteen. Tämäkin tieto tulee kokemuksen kautta, ei neukkarissa istumalla.

Tietysti nämä kaikki uudistukset on tehty asiakkaan parhaaksi. Uusimman uroteon yhteydessä VR kuuntelee asiakkaitaan näin:
Hei XXX, kiitos palautteestasi. Pahoittelen, että asteittainen uudistus ei palvele sinua parhaalla mahdollisella tavalla. On totta, että itsepalvelukanavat saamme käyttöön esim. sarjalippujen matkavarausten osalta vasta ensi vuoden puolella.
(Tässäpä minua huvittaa, että uudistus lanseerattiin taas keskeneräisenä, eihän se haittaa, että asiakas joutuu kärsimään.)

Hei XXX, sarjalipulla et voi enää matkaa tehdä, jos et pysty varaamaan paikkaa junan ollessa täynnä. Jos sinun on kuitenkin matkustettava juuri tuolla junalla, eikä mikään muu vaihtoehto käy, on sinun ostettava junalippu junasta konduktööriltä.”
(Tässäpä minua huvittaa, että tyypillä on jo maksettu lippu mutta hän joutuu ostamaan uuden, koska uudistus!)

Hei XXX, uudessa sarjalipussa matka täytyy varata, jolloin se oikeuttaa matkaan varatussa junassa. Junakohtaisten paikkavarausten määrä auttaa kohdentamaan paikkatarjontaa juna- ja reittikohtaisesti. Lähijunissa sarjalipulla matkatessa tulee myös sarjalipun matka varata.”
(Tässäpä minua huvittaa, että paikanvaraus tehdään junaan, jossa ei ole numeroituja paikkoja. Jos unohdat tämän, et voi ostaa uutta lippua junasta ja maksat tarkastusmaksun, vaikka sinulla on junalippu. Kafka nauraa!)

Kaikki tämä nuputus on tietysti turhaa, kuten se on ollut jo vuodesta -88 lähtien. Junalla matkustamisen asiantuntijat ovat juuri niitä, jotka eivät junalla matkusta. Sitten on aina niitä myötälampaita, jotka alkavat heti kritiikkiä nähdessään määkiä, että menkää bussilla. Niille minä sanon, että menkää aikakoneella Neuvostoliittoon, jossa typeryyksienkin kritisoiminen oli kielletty.

Juna on loistava kulkuneuvo, ja joukkoliikenteen helmen kehittäminen asiakkaiden tarpeita vastaavaksi pitäisi olla kunnia-asia. Sen VR voisi tehdä kuuntelemalla asiakkaita. Ja johtoryhmä voisi joskus matkustaa myös junalla. Siellä voisi nähdä niitä asiakkaita, joita olisi tarkoitus palvella.

Mistä löydän itselleni sopivan kirjan?

Toinen tuntematon

Klikkaa ja tutustu!

Emme ole edes vielä kunnolla päässeet kevääseen, kun kirjasyksyn lämmin tuuli jo puhaltaa kirjakatalogien muodossa. Paljon hyviä kirjoja on ilmestymässä, mutta pirustako lukija saa tietää, mitä ja keneltä! Onhan noita kaikenlaisia sivuja ympäri nettiä, vaan niiden avulla ei mitään kokonaiskuvaa helposti saa, mitä on menossa ja mitä tulossa. Ongelma on siinä, että miten osaa etsiä asiaa, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään?

Olen kirjailija, olen lukija. Lukijana olen jopa ahkerampi kuin kirjailijana, vaikka sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Kärsin samasta ongelmasta kuin monet muutkin lukijat. Mikä on se kirja, johon haluan panostaa aikaani, lukea ja upota kirjan maailmaan? Mistä löydän ne oikeat kirjat juuri minulle? Kyllähän kirjoja aina muutamalla lauseella mainostetaan, mutta kun kaikki ovat herkullisia, aistivoimaisia, vimmaisia, hykerryttäviä, riipaisevia, monikerroksisia ja latautuneita, alkaa korvat humista ja silmiä kivistää. Ja kun oikeasti noitakaan mainoslauseita ei näe kuin muutamasta kirjasta, ellei lapion ja kuokan kanssa kaiva sitä helkkarin katalogia netistä, on löytämisen ilo yhä vaikeampaa.

Joskus muinoin luin kritiikkejä sillä silmällä, että niiden perusteella saattoi päätellä jotakin ja ostaa suhteellisen hyvän kirjan. Vaan nykyajan klikkijournalismin tai muun aivoruton myötä ei lehtikritiikkeihinkään voi luottaa. Otsikoiden mukaan joka toinen teos on Vuosikymmenen paras romaani tai Kirjavuoden mestariteos. Joka toinen taas Vetämätön tarina arkipäivästä tai Ontuva yritys romaaniksi. Koska kaiken pitää olla tulikuumaa tai jääkylmää herättääkseen huomiota, luotto kritiikkeihin on mennyt lähes kokonaan. Moni mestariteos on jäänyt kesken, ja tuskinpa ainoastaan minulta.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Kun kustantamot mainostavat aktiivisesti vain muutamia kirjojaan muualla kuin venäläisessä instagramissa, on pakko kaivella niitä katalogeja.  Onneksi sentään niiden kevytversiot postitetaan kotiin, kuten Viherpeukaloiden kevätkuvasto. Kuvastoja on aina hauska selailla. Paitsi eihän mikään kustantamo postita kotiin yhtään mitään. No, netistähän ne kaikkien kustantamoiden kuvastot löytyvät kätevästi jostakin yhdestä paikasta? Eivät todellakaan löydy, tekniikka voi olla olemassa mutta lukijan kannalta tärkeä yhteistyö puuttuu.

Lucufer_frontcover_final

JP Koskinen kirjoitti yhden Suomi-scifin vuoden helmistä

Niinpä niin, ei ole lukijankaan elämä helppoa. Ja kirjailijaakin ottaa oikein sydämestä, kun puoli vuotta kirjan ilmestyminen jälkeen joku kysyy, milloin se Luciferin oppipojat  ilmestyy. Meni ohi, katalogi oli jäänyt kaivamatta.  Näin se käy.

Mutta eipä elämässä ole mitään niin suurta murhetta, jota ei jollakin konstilla voisi edes vähän lievittää! Onhan se tieto netissä, tiedetään, tiedetään, mutta ei kaikki koko päiväänsä jaksa käyttää siihen, että hakukoneella haravoi aukkoisen verkkoavaruuden nurkat ja kääntöpuolet löytääkseen sopivan kirjan. Ei millään pahalla, mutta aika kiinnostava saa olla se kirja, jota joku sokkona lähtee etsimään. Vaan tässä teille nyt apua, katalogit samalla sivulla. En minäkään tähän kaikkia jaksa kaivaa, mikä puuttuu, se löytyy netistä!

Atena, kevät 2017.
Atena, syksy 2017. 
CrimeTime, kevät 2017.
Gummerus, kevät 2017.
Gummerus, syksy 2017.
Jalava, kevät 2017.
Jalava, syksy 2017.
Karisto, kevät 2017.
Like, kevät 2017.
Myllylahti, kevät 2017.
Myllylahti, syksy 2017.
Otava, kevät 2017.
Tammi, kevät 2017.
Tammi, syksy 2017.
Teos, kevät 2017.
WSOY, kevät 2017.
WSOY, syksy 2017.

Eturivin kirjailijat – katso koko lista!

KLIKKAA ja tutustu!

Oletteko joskus törmänneet määritelmään eturivin kirjailija? Sitähän käytetään aina, kun halutaan alleviivata, ettei tilaisuuteen saapuvat kirjailijat tai antologian kirjoittajat ole mitä tahansa kynäilijöitä vaan ihan oikeita kirjailijoita. Eturivin kirjailija saa yleisön nousemaan varpailleen, kurkkimaan toisten olan yli tai selaamaan kirjaa sormet jännityksestä täristen. Eturivin kirjailija sähköistää ilman!

Aloittelevalle kulttuuritoimittajalle on erittäin tärkeää tietää, ketkä ovat eturivin kirjailijoita. Moni lupaava journalisti on polttanut tulevaisuutensa sekoittamalla eturivin keskiriviin, tai jopa takariviin. Moni olisi myynyt mummonsa, jotta olisi saanut käsiinsä tuon salaperäisen listan, joka huhujen mukaan on ainoastaan Pekka Tarkan pöytälaatikossa.

Koska olen luonteeltani hellämielinen, päästän kaikki nykyiset ja tulevat kulttuuritoimittajat piinasta. Olen tutkinut arkistoja ja tehnyt geologisia kaivauksia sen verran, että voin nyt julkaista kolmenkymmenenneljän eturivin kirjailijan nimen. Akateemisen maisterirokon sairastaneena liitän mukaan myös todisteet listani pitävyydestä.

Aloitetaan tuoreesta päästä. Kirjapajan uunilämmin tiedote antaa meille ensimmäiset yhdeksän eturivin kirjailijaa. Listasta löytyy heti Finlandia-voittajaa ja bestseller-kirjailijaa, joten emme käy kiistämään muitakaan lähteitä. Granta numero kuusi tuo eturiviin kahdeksan nimeä, joista seitsemän ovat uusia tuttavuuksia. Heille menee siis listan numerot 10-16. Tuore novellikokoelma Nautinnon nälkä on löytänyt kahdeksan eturivin kirjailijaa, heistä seitsemän on ihan uusia, joten saakoot he numerot 17-23.  Suomen PENin gaalaillassa oli paikalla peräti 12 eturivin kirjailijaa, joista 11 ovat uusia tuttavuuksia. He vallatkoot loput paikat listasta.

TÄSSÄ ON SIIS SUOMEN ETURIVIN KIRJAILIJAT!

  1. Jukka Itkonen
  2. Riina Katajavuori
  3. Katja Kettu
  4. Tuomas Kyrö
  5. Rosa Liksom
  6. Tommi Melender
  7. Matti Rönkä
  8. Kati Tervo
  9. Hannu Väisänen
  10. Marja Björk
  11. Timo Harakka
  12. Tytti Heikkinen
  13. Laura Honkasalo
  14. Ville Iivarinen
  15. Pasi Pekkola
  16. Markku Rönkkö
  17. Virpi Hämeen-Anttila
  18. Erkka Mykkänen
  19. Miki Liukkonen
  20. Leena Parkkinen
  21. Johanna Sinisalo
  22. Tuija Välipakka
  23. JP Koskinen
  24. Anja Erämaja
  25. Vilja-Tuulia Huotarinen
  26. Anna-Leena Härkönen
  27. Juha Itkonen
  28. Sirpa Kähkönen
  29. Jani Nieminen
  30. Antti Nylén
  31. Riikka Pulkkinen
  32. Merja Virolainen
  33. Hanna Weselius
  34. Kjell Westö

Tässäpä tämä! Lista on nopeallakin vilkaisulla todella pätevä, sillä sieltä löytyy Finlandia -voittajaa ja -ehdokasta tungokseen asti, on Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa, runouspalkintoja, Kalevi Jänttiä ja ties mitä. Kyllä minun silmiini se lista on juuri tämä, meriitit puhuvat puolestaan.

Tietysti tässä jaottelussa voi joitakin kirjailijoita hiukan sapettaa takariviin juuttuminen. Mutta kun rivejä on monta, on jonkun aina oltava eturivissä ja toisen on tyytyminen keski- tai takariviin. Sellaista se elämä on, ainakin siihen saakka, kunnes Tarkan tarkempi lista julkaistaan. Tai kun joku eturivistä piipahtaa vessaan, voi takariviläinen vallata hänen paikkansa. Kannattaa olla valppaana!

Lukematta paskaa: kirjallisuutemme uudistavat teesit

Aika harvoin (enää) jaksan kimmastua mistään. Ihmiset puhuva mitä sylki suuhun tuo ja se kaikille sallittakoon. Kukaan meistä ei tiedä kaikesta kaikkea ja aika usea ei tiedä mistään mitään. Jos rakastaa omia oivalluksiaan, niistä on vaikea päästää irti, vaikka ne alkaisivat mädätä käsiin.

Tuolla ihanaisessa twitterissä törmäsin Särön jakamaan haastatteluun, jossa Stefan Moster kertoo kaiken suomalaisista kirjailijoista, heidän tavastaan työskennellä, elää ja kuolla. Kiinnitin Mosterin iloisiin lausuntoihin huomiota jo 2006, kun Moster oli Finlandia-palkinnon esiraadissa. Hän raadin puheenjohtajana sanoi mm. näin:
Joko on niin että suomalaisten kirjailijoiden keskuudessa on todella vähän intellektuelleja – tai sitten intellektuellit naamioituvat silloin kun kirjoittavat romaaneja, koska eivät ilkeä näyttää kasvojaan.”  

”Joko on niin, että kustantajat eivät aina haasta kirjailijoita tarpeeksi. Tai sitten jotkut kirjailijat eivät suostu työlääseen, parhaaseen muotoon johtavaan prosessiin, jossa kyseenalaistetaan omia ratkaisuja.”

Sellaista oli hurjana vuonna 2006. Suomalaiselle kaunokirjallisuudelle tuli raadilta piiskaa Mosterin suulla. Nyt nuo jylhät ajatukset ovat kypsyneet lisää vuosikymmenen verran ja alkaa olla selvää, että vuoden 2006 raadin syvämietteinen filosofia oli Mosterin ikiomaa tajunnanvirtaa. Tuossa tuoreessa haastattelussa hän lausuu tutusti näin:
Kustannustoimittajatkaan eivät näytä haastavan kirjailijoita riittävästi: liian usein teokset ovat kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia.”

Vuonna 2006, jolloin kirjallisuutemme toki oli vielä lapsenkengissä, tuo väite varmasti pitikin paikkansa. Aleksis Kivi oli juuri saatu hautaan ja pesimme vasta käsiämme lapioimisen jäljiltä. Moster oli raatilaisena tietenkin lukenut kaikki sinä vuonna julkaistut romaanit ja kirjallisuutemme tuskallinen tila vei häneltä yöunet.  Sen jälkeen hän on sinnikkäästi jatkanut luku-urakkaansa ja huomannut, ettei homma ole muuttunut miksikään. Kustantajat eivät vaan haasta kirjailijoita riittävästi, kirjat ovat huonoja, ah, niin perin huonoja.

Moster esittää haastattelussaan joukon väitteitä, joita hän ei perustele millään lailla. Hänellä on varmasti runsaasti mehevää taustatietoa, jota hän ei viitsi rahvaalle paljastaa, mutta tässä on osa ajatushautomossa kiteytyneistä timanteista:
1) Suomalainen kirjailija loukkaantuu kyseenalaistamisesta
2) Suomessa ei kirjailijoita haasteta keskusteluissa tarpeeksi
3) Kirjallisuuskritiikki on Suomessa usein kilttiä ja mitäänsanomatonta
4) Kustannustoimittajat eivät haasta kirjailijoita
5) Suomalaiset teokset ovat usein kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia
6) Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa
7) Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee (naisten)lehtien kanteen
8) Kirjailijana Suomessa on helppo päästä kolumnistiksi
9) Suomessa kirjailijat ovat hemmoteltuja hienon apurahajärjestelmän takia
10) Suomessa vapaaksi kirjailijaksi ryhdytään laskien apurahojen varaan
11) Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä

Tuossa on jo tuhti kasa tuubaa, joka verhotaan ihanan passiivin taakse. Rankka yleistäminen on tyhmyyden yksi muoto. On aika laiskaa aivotyötä niputtaa kaikki suomalaiset kirjailijat, kriitikot ja kustantajat samaan nippuun, vaikka käytettävissä oleva järjen köysi olisikin lyhyt. Tämä ilmaus on tietenkin symbolinen, kielellinen leikittely, ei muuta. Paljon on Moster varmasti lukenut ja tutkinut, mutta tuskin nyt kuitenkaan ihan niin paljon, että tietäisi kirjallisuutemme koko kuvan ihan oletusarvoisesti.

Perataan tätä kasaa nyt vähän, hyvän pelihuumorin hengessä.  Katsotaanpa vaikka tuota ensimmäistä väitettä, sehän pitää paikkansa! Minä loukkaannuin tästä artikkelista ja loukkaannun varmasti, jos kyseenalaistatte rakenteen romaanissa Ystäväni Rasputin tai tematiikan Luciferin oppipojissa. Olen suomalainen kirjailija. MOT. Stefan johtaa siis 1-0.  Entäpä tämä toinen väite, Suomessa ei kirjailijoita haasteta keskusteluissa tarpeeksi. Kyllä kuule haastetaan. Viimeksi Jyväskylässä tultiin keskustelemaan ihmisten ystävistä ja samaan kyytiä haastamaan riitaa, pitkä tukka ei kuulu miehille, johan sen Paavalikin sanoo. Olen myös kuullut huhuja, että jossakin Kirja vieköön -tapahtumassa kysellään kiperiä. Tilanne on 1-1.

Entä onko meidän kirjallisuuskritiikki kilttiä ja mitäänsanomatonta, kuten kolmas väite julistaa? Ei kyllä ole Pekka Jäntin Matriarkasta leipoma heitto kiltti:

Suomalaiset ovat masokistinen kansa, ja sen takia meidän on muita helpompaa ottaa vastaan väkisin väännettyjä taidetimantteja.

Tai Kai Hirvasnoron luonnehdinta Tulivuoresta:

Vares-kirjojen suosiota en vaan ymmärrä. Jännitystä Tulivuoressa on kahden kiperän tilanteen verran, joista Vares selviää ”kuin ihmeen kaupalla”. Etsivän työtä Vares ei harjoita käytännössä ollenkaan. Huumori on typerää.”

Syvempään analyysiin ei ole syytä. Kaksi on monta, eikä joku miinus monta ole usein. Tilanne on nyt 1-2, sori vaan. Neljäs väite kustannustoimittajien haastamattomuudesta on suoralta kädeltä kukkua. Minut on haastettu monta kertaa hiomaan tekstiä ja Sofi Oksasen kustantaja haastoi peräti oikeuteen. Kamppailu on tilanteessa 1-3, haastava juttu.

Viidenteen väitteeseen sanon vain, että lukekaa vaikka Rimmistä tai Lindstediä, tai Sinikka Vuolan Replika. Ei onnistu ajatuksen katkeamatta ruuhkabussissa. Noh, usein, mikä nyt sitten on usein? Taas ollaan epämääräisyyden äärellä, kyllä kolumnin kirjoittajan pitäisi haastaa itsensä tarkempaan ilmaisuun. Mutta tuskin suomalainen sortuu lepsuuteen yhtään sen useammin kuin ulkomaiset kollegat, joten en niele tätä. Tulostaulussa on lukemat 1-4, tutkikoot tarkemmin ne, joilla on enemmän kolumnirahaa. Kuudes väite siitä, että Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa, on aika hankala todistettava. Olemme minimaalisella kielialueella operoivia introvertteja, joten en oikein sisäistä tätä noin absoluuttisena väitteenä. Missään maapallon kolkassa ei siis kirjailijan asema ole niin hyvä kuin Suomessa? Tuskin olemme huonoimmassa neljänneksessä mutta emme kyllä asemamme puolesta ole varmasti myöskään ihan kärjessä. En ole tutkinut asiaa kaikissa Suomen tunnustamissa 195 valtiossa, kuten Moster. Menköön tämä tasan, ei anneta pistettä kummallekaan.

Seitsemäs väite on taas ihan dadaa. Kuvahaun tulos haulle j k rowling magazineKirjailijat irvistelevät lehtien kansissa ympäri maapalloa, vaaka kallistuu lukemiin 1-5. Kahdeksas väite on sekin ihan kuraa. Pari vuotta sitten, kun rahat olivat tiukalla, hain toista kolumnistin paikkaa kolmestakymmenestä eri lehdestä. En saanut yhtään paikkaa, ainoastaan viisitoista lupausta palata asiaan. Kukaan ei palannut. Syytöstaakka on lukemissa1-6. Ja en nyt tässä mieti, miksi se olisi kauhea rikos, jos kirjailijat pääsisivät helposti kolumnisteiksi? Kai se on, piruko tästä lainsäädännöstä EU-aikana tietää.

Suomessa kirjailijat ovat hemmoteltuja apurahoilla, julistaa yhdeksäs teesi. Osa voi olla, mutta koska näissä jutuissa yksi edustaa kaikkia, niin ei todellakaan pidä paikkaansa. Tuskin se, ettei saa apurahaa, on hemmottelua. Kannattaa kahlata somea silloin, kun hylsykirjeitä jaetaan. Apurahoitta jääneet sanovat 1-7, ja pitäkää tunkkinne. Kymmenes ulvahdus väittää, että Suomessa ryhdytään vapaaksi kirjailijaksi apurahoihin luottaen? Siis pelkästään apurahoihin luottaen? En tunne ketään, jolla usko apurahoitukseen on ollut ihan noin vahva. Itsekin ryhdyin vapaaksi (huomatkaa kielellisesti vaatimaton ilmaus) vasta, kun kirjoilla saatava tulo alkoi ylittää kipurajan. Mutta tämä jäi kyllä kaivelemaan, olenhan apurahalla, joten piste kotijoukkueelle ja tilanne on 2-7.  Moster on kuitenkin tehnyt laajan haastattelukiertueen vapaiden kirjailijoiden parissa, he ovat asian salaisissa istunnoissa paljastaneet.

Yhdestoista väite on ehkä se suurin lukematta paskaa -täysosuma. Suomalainen kirjallisuus ei ole vain itkuproosaa. Dekkarit ovat usein turhankin ajankohtaisia. Nuortenkirjamme ovat ajassa ja sen ilmiöissä kiinni kuin takiainen villakoirassa. Jos haluan tietää ajan ilmiöistä, luen Siri Kolun tai Salla Simukan uusimman kirjan. Mitään järjestelmällistä väistelyä en ole nähnyt. 2-10 ja ei todellakaan mennä katsomaan videolta, tuliko maali vai ei.

Maria Carolen postaus Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun  on paljon parempaa luettavaa kuin tämä. Minulla on kynä tylsynyt kaiken hemmottelun keskellä, kun kustantajatkaan eivät haasta minua ja kriitikot ovat minulle kilttejä. En jaksa, enkä ehdi, ajatella enempää, sillä täytyy kiirehtiä MeNaisten kansikuvauksiin, kirjoittamaan kahdeksan kolumnia ja väistelemään ajankohtaisia ilmiöitä. Se on rankkaa puuhaa se!