Pysyvää on kai vain muutos

Pari viimeistä vuotta ovat olleet melkoista menoa pienen kirjailijan arjessa. Suunnitelmat vuodelle 2018 olivat selvät ja kaikki lähtikin käyntiin mukavasti. Sitten alkoi surkeiden sattumusten suma, joka rapautti sitä ihmisen tärkeintä peruskiveä, eli terveyttä. Hommat hidastuvat kummasti, kun pitää kursia itseään kasaan muutaman kuukauden ajan. Pari katkennutta kylkiluuta vaivaa yllättävän pitkään.

Julkaisujen suhteen vuosi 2018 oli ruuhkavuosi, monestakin syystä. Muutamat vanhat jutut valmistuivat salakavalasti julkaisukuntoon ja yksi tulevaisuuteen suunniteltu siirtyi hiukan aikaisemmaksi. Markkinointimielessä ei tietenkään ole optimaalista julkaista vuodessa seitsemää kirjaa viideltä eri kustantajalta ja vielä äänikirjaa kuudennelta taholta. Mutta minä olenkin kirjailija, en markkinamies. Tosin, jos joku on noita julkaisuja seuraillut, niin eihän ne nyt kovinkaan verisesti keskenään tappele, sillä tarjonta on sironnut ikähaitarissa ja lukumieltymyksissä laajalle alueelle.

Vuosi 2018 toi mukanaan myös henkisesti kipeitä päätöksiä. Vanhana Waltarin ystävänä olin nuorena miehenä päättänyt, että WSOY on kirjojeni koti, ennemmin tai myöhemmin. Tämä haave myös toteutui vuonna 2012. WSOY oli ollut minuun yhteydessä edellisen romaanini (Paholaisen vasara) jälkeen ja ilmoitti, että voisin laittaa myös heille joskus jonkun sopivan käsikirjoituksen luettavaksi. Tuolloin minulla oli alustava sopimus Ystäväni Rasputin -kirjasta Helsinki-kirjojen kanssa ja asia jäi harkintaa. Sattuma kuitenkin puuttui peliin ja Helsinki-kirjojen taival loppui. Kustantamot neuvottelivat keskenään ja romaanini julkaisuoikeus siirtyi WSOY:lle. Vierailin Bulevardilla ja totesin, että tässä ollaan, tein sen, mistä haaveilin! Huraa!

Jos tämä olisi satu, kaikki päättyisi hyvin. Alkuhan olikin lupaava, Ystäväni Rasputin ponnahti Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjasta otettiin painos toisensa jälkeen. Kaikki näytti oikein hyvältä. Ajattelin, että nyt olin paikkani ansainnut omalla kynällä ja iso kone tekisi töitä hyväkseni. Mutta ikävä kyllä kustantamo ei ole kiviseiniä vaan ihmisiä. Osuin Södikalle juuri siinä vaiheessa, kun ihmiset vaihtuivat tiuhaan. En tietenkään tiedä kokonaiskuvaa, mutta kohdallani keskittyminen alkoi herpaantua. Seuraavan romaanin kanssa tuli jumalaton kiire, kun se makasi aina vastaanottavassa päässä kuukausia ennen seuraavaa viilauskierrosta. Kustilla oli kiire keskittyä jonkun muun kirjailijan teokseen. Onneksi olen tottunut venymään, ja homma saatiin pakettiin. Nokkimisjärjestys tuli kyllä selväksi kerralla.

Yksityiskohtiin on turha mennä, mutta kuten jokainen tietää, kun ruukku särkyy, sen kyllä voi liimata, mutta saumat jäävät tahmaisiksi. Hiekkaa alkoi kertyä rattaisiin hiljalleen. Henkilökemiat toimivat toisten kanssa oikein hyvin, toisten kanssa huonommin, sellaista se vain on. Varmasti vika oli minussa, sillä odotin WSOY:ltä paljon, mikä olikin ihan liikaa. Kuuden vuoden kokemukset puhuivat puolestaan. Jokin mätti kohdallani ja kun WSOY ei tietenkään vaihda, eikä pidäkään vaihtaa, tapojaan tai ihmisiä minun vuokseni, oli minun tehtävä taas ihan omat päätökseni. Kun kivet pyörivät, pienempi väistää, jos ei halua murskaantua.

Mikään ei tietenkään ole lopullista, paitsi kuolema, eikä ehkä sekään. Joka tapauksessa olin jo tehnyt yhteistyötä Liken kanssa muutaman kirjan verran. Kaikki sujui hyvin, kysymyksiin vastattiin heti eikä hetken päästä, lupaukset ja aikataulut pidettiin. Peruskauraa, mutta se maistui oikein hyvältä. Siksi päätin, että seuraava, syksyyn 2019 tähdätty, kaunokirjallinen romaanini ilmestyy Likeltä, jos se heille kelpaa. Ja kelpasihan se. Jatkosta tietää vain Ukko ylijumala, varalleni voi olla jo kuuma kivi, joten turha innostua liikaa. Joka tapauksessa Tulisiipi on painokoneessa ja putkahtaa maailmaan 22.8.2019.

Näistä asioista ei kirjailijoilla ole tapana puhua julkisesti juuri mitään. Kustantamosuhde on pyhä ja kipeät päätökset niellään hiljaisuudessa. Ehkä hiukan pelätään myös sitä, että kustantamo pahastuu (kivitalo vai ihmiset?) ja kostaa, tavalla taikka toisella. Minä en moiseen usko. WSOY:n kanssa oli hauskaa monissa asioissa ja talossa oli ja on yhä runsaasti loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulin toimeen mainiosti ja jotka tukivat minua loppuun saakka. Pitkälti homma ratkesi siihen, että saavuin sisään väärään aikaan ja parilla kirjalla maksoin turhan kalliisti siitä, että paletti haki vielä muotoaan. Ja kuten sanottua, vikaa oli minussakin. Jos olisin ollut aina kiltisti hiljaa, kuten kirjailijoilla on enimmäkseen tapana, rakkauteen olisi syntynyt muutama ryppy vähemmän. Ilman Anna-Riikka Carlsonia lähtö olisi tapahtunut aiemmin, meillä aina kaikki sujui hyvin. Mutta tajusin kyllä itsekin, että aloin olla hänelle rasite, kun vaihtuvien henkilöiden vuoksi lähes kaikki viestiliikenne meni lopulta hänen kauttaan. Kiitos Anna-Riikka, kestämisestä!

Tulevaisuus on aina siitä jännittävä, että se tuo tullessaan yllätyksiä. Ratkaisuni voi jostakin näkövinkkelistä osoittautua täysin vääräksi, mutta tässä ajassa ja paikassa se poisti mielestäni valtavan määrän stressiä. Tämä vuosi on ollut henkisesti helppo, näin se vaan on. Tietysti tämä hiukan muuttaa suunnitelmiani tulevien julkaisujen suhteen, sillä WSOY oli jyhkeiden kaunokirjojeni julkaisija ja Likelle olin hahmotellut hiukan erilaista linjaa. Jo Henry Ford tiesi, että kun jonkin linjan ajaa alas, tuotantomäärä ja/tai kirjo putoaa. Mutta kuten sanottu, pysyvää on vain muutos!

Kiitokset WSOY:lle yhteisistä vuosista, teimme monta hyvää kirjaa lyhyessä ajassa!

Tuotantoni WSOY:llä (2013-2018)

Ystäväni Rasputin (2013)
”Koskinen onnistuu vakuuttavasti ja näyttää, mihin faktoilla tuettu mielikuvitus ja romaani muotona pystyvät. Kaikki aistit on valjastettu; kirjasta välittyy ajan kohina. ”

 

Kuinka sydän pysäytetään (2015)
”Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin”

 

Luciferin oppipojat (2016)
”Arvio: JP Koskinen kirjoitti yhden Suomi-scifin vuoden helmistä”

 

 

Kalevanpoikien kronikka (2018)
”Koskisen romaani on loistava, hän sekoittaa historiaa ja mytologiaa mielenkiintoisella ja uudella tavalla.”

Kuinka aloin hiljalleen inhota itseäni

Moni asia on hyvin. Saan tehdä työtä, jota rakastan. Olen elossa. Välikatolla rapistellut hiiri on nyt poissa (okei, loukutin sen, sori!). Jokin on kuitenkin tämän vuoden aikana alkanut hiertää minua yhä pahemmin. No, katkenneet kylkiluut tietysti hiersivät, mutta ne ovat jo hiljalleen kunnossa.

Olen aina ollut innokas keksimään kaikenlaista kivaa. Kun jossakin on jokin hauska näkökulma tai idea, hommaa on mielekästä tehdä. Kirjallisuudessa innovointia todellakin tarvitaan, sillä urani alusta saakka kirja-ala on ollut jatkuvassa kriisissä milloin mistäkin syystä. Markkinatalous on markkinataloutta ja tällekin alalle se on hiljalleen valjennut, kun ajat ovat koventuneet. Vapaassa maailmassa kuluttaja on kuningas ja hänen kukkaronsa sanelee monia asioita.

Voi olla, että olen nukkunut onneni ohi, mutta jossakin välissä kirja-alan mainosponnistelut luiskahtivat kuin huomaamatta suurimmaksi osaksi kustantamon tontilta kirjailijan tontille. Tee itsestäsi myyvä -ajattelu alkoi levitä somen myötä ja jotenkin se kustantamon rahalla tehty mainostus siirtyi muutamien kärkinimien tukemiseen.  Kuka saa mitäkin tukea on monien sattumien summa, kuten aina tällä alalla.

Eihän tämä itsensä promoaminen sinänsä ollut minulle mikään ongelma. Minusta on aina ollut hauskaa värkätä kaikkea. Vuonna 2006 tarjosin luettavaksi kirjojeni ensimmäisiä lukuja vapaasti, kun silloin tuo ei ollut vielä mikään vallitseva tapa. Seuraavana vuonna organisoin jo varhaista kirjamainoskilpailua, joita nykyään kirjatrailereiksi kutsutaan. Minusta nämä olivat hauskoja juttuja ja molemmat kokeilut onnistuivat hienosti.

Vuonna 2013 halusin oman TV-kanavan ja minähän perustin sellaisen! KultTV:n idea oli antaa tilaa kirjoille ja kirjailijoille, eikä pelkästään vaahdota omista kirjoista. Viisi vuotta tuotakin jaksettiin, nyt hommaa saattaa ruostua telakalle. Omat messut tuli järjestettyä Tapani Baggen kanssa 2016 ja 2017. Maailman pienimmät kirjamessut oli huikea menestys, kirjoja myytiin ja kahdessa tapahtumassa oli puolituhatta kuuntelijaa.

Olen tehnyt kaikenlaista ja kustantajani varmaankin ovat olleet onnellisia aktiivisuudestani, ehkä. Kaiken perustalla on ollut keksimisen ilo ja luonnollinen tekeminen, ei väkisin puskeminen. Vaan ajat ovat muuttuneet. Tai minä. Tai molemmat.

En voi mitään sille, että itsemarkkinointimeno on alkanut kuvottaa minua. Me, joille kustantamon markkinointiosasto useimmiten tarjoaa ”somenostoa” olemme tapelleet vähenevästä näkyvyydestä kuin hukkuvat viimeisestä paikasta pelastusveneestä. Tarjoamme somekanavissa kuvia kirjoistamme, nostamme esiin arvosteluja ja teemme kaiken sen, mitä lastaan vaaliva vanhempi tekee. Taistelemme kynsin hampain, ettei yksikään kirja, johon uskoimme, hukkuisi vaan löytäisi lukijan. Sillä kylmä totuus on, ettei lukija voi ostaa kirjaa, jonka olemassaolosta se ei tiedä mitään. Siihen ei kustantamon somenosto, joka peittyy samaan tunnin aikana tuleviin kärkinimien tuuttauksiin, auta yhtään mitään.

Olen todella surullinen, että kirjailijat on puettu väkisin markkinamiehen haalareihin. Minä en ainakaan ole hyvä markkinoija, jos edellä kuvatun kaltaista ideaa ei päähäni syty. Voin myöntää, että sieluni mätänee, jos joudun aivottomasti postaamaan jatkuvana virtana kuvia kirjastani. Haluaisin, että mainoksessa on aina jokin hauska juttu. Mutta jos et tee mitään, maailman kiihkeä palo peittää kirjasi unohduksen tuhkaan. Ja sitten suret, ettet tehnyt kaikkeasi kirjasi eteen, olisit, saatana, mainostanut ENEMMÄN!

Tietysti on mukavaa puhua kirjoista kiinnostuneelle yleisölle. On mukavaa esitellä kirjoja niille, jotka haluavat niistä kuulla. Mutta välillä minusta tuntuu, että kirjailija on valjastettu ovelta ovelle kulkevaksi pölyimurikauppiaaksi, jonka tyrkyttämiseen sadasta ihmisestä 99 kyllästyy totaalisesti ja se yksi ehkä on aidosti iloinen.

Niinpä tämän vuoden aikana olen hiljalleen alkanut inhota itseäni. Jos postailen mainoskuvia, tekee mieli mennä pesemään kädet. Jos en tee mitään, tunnen itseni laiskaksi ja saamattomaksi. Kun en kirjoita ja ajattelen kirjojen saattamista markkinoille, olen kuin harakka tervatulla katolla. Jos nokka ei jää tervaan kiinni, pyrstö jää ja syyllisyys on jatkuva vieras.

Markkinointi on hieno asia ja se on tarpeellista sekä hyödyllistä. Kun ajattelen kuinka tamperelainen puuhamies Hannu Peltonen hoitaa homman sata kertaa paremmin kuin keskiverto kirjailija, eron huomaa välittömästi. Hannu kertoo tapahtumista, kirjailijoista ja kirjoista laajasti, eikä mainostuksessa ole tyrkyttämisen vaan tiedottamisen maku. Kun itse myy omia juttujaan, tyrkkytunnelmaa on vaikea välttää, ainakaan henkisesti. Sitä vaan olen miettinyt, miksi hannupeltosia ei löydy joka kustantamosta kaksin kappalein? Miksi meille kirjailijoille tuntuu usein jäävän kouraan vasaran lisäksi myös alasin?

En tiedä, kärsiikö tästä ongelmasta kukaan muu kuin minä. Ihminen erehtyy usein kuvittelemaan omat ongelmansa joko ainutlaatuisiksi tai koko maailmaa puisteleviksi. Joka tapauksessa tämä vuosi on näyttänyt marraskuulta monessakin mielessä. Jotakin uutta pitäisi keksiä, mutta taitaa jäädä keksimättä. Onpahan pelastusvenepaikasta yksi tappelija vähemmän.

Hyvää pohdintaa löytyy myös täältä:
https://jsmeresmaa.blogspot.com/2018/11/vapaa-kirjailija-lentaa-raskaassa.html
https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/epatoivo/

 

Kirjojani on myyty yhteensä miljoona kappaletta!

Todellakin, nyt on syytä juhlia! Miljoona saattaa kuulostaa suurelta luvulta, mutta takana on sentään jo viisitoista vuotta romaanikirjailijana ja teoksia on ilmestynyt 35 kappaletta. Kun kovakantisten lisäksi kirjojani on saanut pokkareina, e-kirjoina ja äänikirjoina, pienistä puroista alkaa lopulta tulla suuria. Kuohuviinit kylmästä, tähän ei moni pysty!

Laitetaanpa jäitä hattuun. Voitteko oikeasti luottaa pelkästään sanaani? Mihin nykyään voi ylipäätään luottaa? Kun kaivelin edelliseen artikkeliini tietoja äänikirjojen myynnistä, vuoden 2017 luvut SKY:n sivuilla näyttivät mahtavilta. Äänikirjojen myynti oli kasvanut vuodesta 2016 peräti 262%! Huimaa! Tarkemmin katsottuna lisäys selittyy sillä, että Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja on myynyt yksin yli 58 000 kappaletta. Sehän on enemmän kuin vuoden 2016 äänikirjojen TOP20 myynti yhteensä. Ensin ajattelin, että hattu päästä, onpa kova suoritus. Sitten vanha epäluuloisuus heräsi, voiko tämä olla totta?

Kaivelin hiukan nettiä ja epäluuloisuuteni vain kasvoi. Kyseinen Juoppohullun päiväkirja pamahti nettiin ilmaiseen jakoon vuoden 2017 keväällä. Tämän vuoden tammikuussa kerrottiin, että kirjaa oli kuunneltu Suplassa 77 000 kertaa. Siis, onko nyt tosiaan niin, että kirja on ollut saatavissa äänikirjana ilmaiseksi, mutta sen on silti ostanut lähes 60 000 ihmistä? Vuoden aikana Juoppiksen ääniversion olisi hankkinut korviinsa tavalla taikka toisella 137 000 kuuntelijaa. Vai onko Supla maksanut ”ilmaisesta” kirjasta kuitenkin sen verran, että summa voidaan konvertoida 58 000 kappaletta vastaavaksi myynniksi? Vai onko niin, että SKY on soittanut Vuoriselle ja hän on piruuttaan heittänyt hatusta tuon luvun? Mitäs kyselevät! Propsit Vuoriselle, jos noin on tehnyt, tekisin vastaavassa tilanteessa varmasti ihan samoin.

Kaikki on tietysti mahdollista mutta mikä on todennäköistä? Spekuloida voidaan aina ja ne, jotka tietävät totuuden, nauravat matkalla pankkiin. Täytyy kyllä rehellisesti myöntää, että luontainen skeptisyyteni kallistuu sen puolelle, että ehkä Juoppiksen äänikirjaa ei ole myyty rahaa vaihtamalla ihan noin paljoa. SKY:hän kerää tilastonsa soittelemalla kustantajille: ”Bestsellerit kerätään tiedustelemalla kustantajilta teoksia, joiden kappalemääräinen myynti riittää niiden nousemiseksi eniten myytyjen joukkoon” . Kyselyyn voi kukin vastata omatuntonsa ja uskottavuuden rajoissa. Vuorisen myynti on niin huikeaa, että isotkin luvut ovat mahdollisia, joten, ken tietää? Mutta miksi ostaa, kun se on ilmaisena… äh, antaa olla…

Kirjailijaelämää vuonna 2018!

Klikkaa ja tutustu kirjaan!

Vuosi on lähtenyt todella vauhdilla liikkeelle, joku varasti minulta tammi- ja helmikuun! Töitä on piisannut, ja se on hyvä. Alkuvuodesta on edellisten vuosien hedelmiä kypsynyt ja pullahtanut painokoneesta ulos, kuten Mieletön museo ja Kalevanpoikien kronikka. Ja molemmista on jo tullut hyvät lehtiarvostelut, minkä ilolla olen huomannut. Lanu-kirjasta lehteen saakka pääsevä arvostelu on niin harvinainen, että täytyy oikein tällätä siitä kuva tähän, kas noin!

Kirjailijan elämähän on  erittäin mukavaa ja leppoisaa. Pääsääntöisesti kaikki menee hyvin, kun muistaa kirjoittaa teoksia ja hankkia niille kustantajan. Jos siltä tuntuu ja yleisöä kiinnostaa, voi käydä keikoilla puhumassa kirjoista. Siinähän se paletti onkin kasassa, ei ole monimutkaista.

Alkuvuoden olen todellakin keskittynyt olennaiseen. Olen viimeistellyt joitakin viime vuonna tehtyjä suurehkoja teoksia ja korjannut tänä vuonna ilmestyvien opusten oikovedoksia. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi suurempaa juttua, nimittäin Apuun tulevan kesädekkarin ja Storytelille uuden 10-osaisen äänikirjan, joka ilmestynee kesällä.  Hauskaa on ollut, vaikka molemmat työt ovat vaatineet kovia istumalihaksia säkenöivän ideoimisen jälkeen. Pieni työ lasten lukemisen edistämiseen tuli myös tehtyä, mutta se katosi tutkastani niin vikkelästi, etten tiedä, mikä sen tilanne mahtaa edes olla…

Muutaman kirjakeikan ehdin alkuvuodesta tehdä, ja mukavia ovat nekin olleet. Jotenkin on nyt lipsuttu puhumaan laajemmin kirjoittamisesta eikä keikoista tule enää sellaisia uusimman kirjan mainosiskuja, mikä on minusta oikein mukavaa. Ja yleisö on alkanut kysellä kysymyksiä yhä enemmän, ja siitä pidän paljon. Heitä varten olen paikalla, joten mielelläni selvennän lukijoita askarruttavia seikkoja.

Aika kuluu nopeasti, paljon ei ehdi jäädä laakereillaan lepäämään. Kirjoja ilmestyy nyt kevään aikana tasaiseen tahtiin, kaksi on tullut ja kolme on vielä tulossa. Syksyyn jää kaksi kirjaa, jotta pysytään jonkinlaisessa tasapainossa. Noista ei minulle enää vaivaa juurikaan ole, joten pitäisi kirjoittaa vuoden 2019 tuotantoa. Jotakin olen jo saanut valmiiksi, mutta en tarpeeksi.

Tässä ammatissa syntyy helposti harha, että homma on hoidossa. Kun kirjoja ilmestyy, iskee sellainen euforinen tunne, että kovaa menee, ei muuta kuin sivuikkuna auki ja antaa tuulen puhaltaa kiharat suoriksi. Mutta jos nyt jumitun sohvan pohjalle, 2019 tai viimeistään 2020 alkaa olla itku silmässä. Kun tukena ei ole toista ammattia, lekottelu näkyy ennemmin tai myöhemmin tiliotteessa. Palkka juoksee niin kauan kuin kirjailija juoksee. Ja luonteelleni sopii, että minulla on vähän juttuja varastossa, ihan vain varmuuden vuoksi. Silloin voin vapaasti tehdä ihan mitä haluan, kun on niitä sovittuja töitä tehty varastoon.

Tiedän kyllä, ettei tämä tekemisen malli sovi kaikille ja se on ihan luonnollista. Jokainen kirjailija on erilainen ja hakee oman tapansa sekä rytminsä tehdä töitä. Minulle tämä paahtaminen on juhlaa, pidä erittäin paljon kirjoittamisesta ja kun ideoita riittää ja niille myös ottajia, mikäs sen hienompaa. Tulevina vuosina tahti saattaa hiljetä, mutta katsotaan nyt. Kirjailijahan ei jää eläkkeelle koskaan! Ja minulle se olisikin vaikeaa, voiko hengittämisestä jäädä eläkkeelle?

Näin me nyt menemme tätä vuotta vauhdikkaasti eteenpäin. Alan tässä piakkoin kirjoittaa vuoden 2019 dekkaria, Toukokuun jotakin jotakin,  ja sen jälkeen mietin seuraavan työn. Tässä välissä ehdin muuten saada Murhan vuoden ensimmäisen kolmikon äänikirjoiksi, joten aina tässä yritetään kahvitauoilla lukijoita palvella ja toteuttaa heidän toiveitaan. Nykyään voidaan siis kirjallisuudenkin osalta toivottaa: ”Kuulemiin!”

 

 

Erään kirjan kuolema

Se saapui täysin yllättäen, kuten kuolemalla usein on tapana. Sain kirjeen kustantajalta, avasin sen ja hämmästyin suuresti. Makulointikirje! Vaikka vuoden 2016 kirjamyyntitilitykset eivät olleet vielä saapuneet, myyntiluvut olivat ilmeisesti ainakin jollakin osastolla selvillä. Kuinka sydän pysäytetään ei ollut liikkunut riittävästi vuoden 2016 aikana, joten painoksen häntä, 234 kappaletta, oli päätetty makuloida. Siis, tuhota, silputa, hakata kappaleiksi.

Olin hämmästynyt, tyrmistynyt ja hiukan vihainenkin. Kirjan julkaisusta oli kulunut 24 kuukautta, siis kaksi vuotta. Kirja kertoo talvisodasta, ei suinkaan päivän säästä tai muusta ohimenevästä ilmiöstä. Olisin kuvitellut, että viimeiset kahdeksan laatikollista kirjoja saisivat rauhassa odottaa ostajiaan vielä ainakin kaksi vuotta. Mutta ei, vuonna 2015 ilmestynyt kirja oli matkalla silppuriin jo armon vuonna 2017, vaikka aihe ei todellakaan vanhene ihan heti. Minkäs teet, ajat ovat kovat.

Muistan, kuinka kirja syntyi. Kun sain kustannustoimittajaltani puhelun syksyllä 2013, jossa hän kertoi Ystäväni Rasputinin olevan Finlandia-ehdokkaana, ennen vastaamista ajattelin puhelun koskevan tätä uutta romaania. Olin juuri päättänyt lisästä kirjaan noita autenttisia lehtileikkeitä, joita sain kummitädiltäni ja joita olin myös ostanut The New York Timesin arkistosta. Kirjan hahmo alkoi olla selvä, halusin tehdä jotain ihan muuta, tuoda sodan juurineen ja mytologioineen esiin. Keitos oli vahva ja omaperäinen, olin onnellisesti työn syövereissä.

Jokin pieni hiekanjyvä  oli kuitenkin jo tässä vaiheessa uinut kirjaprojektiini. Syksy 2014, jolloin kirja olisi hyvin voinut ilmestyä, alkoi tuntua mahdottomalta aikataululta. Kirjan hiominen tuntui venyvän joka käänteessä, palautteen saaminen viivästyi, emme olleet kustin kanssa samalla nuottiviivastolla, emme ehkä aina ihan edes saman kappaleen äärellä. Kun aika kului, oli pakko siirtää kirjan ilmestymistä seuraavaan kauteen, kevääseen 2015. Kansikuva ei oikein meinannut löytyä, sitä väännettiin ja käännettiin ja lopputulos oli kompromissi kompromisseista. Ennakkokappaleen saaminen liikkeelle oli kaaosta, aikataulut eivät talon sisällä olleet  kaikkien tiedossa ja ihan viime hetkillä

minun piti vielä purkaa teoksen rakenteeseen ehdotettu viritelmä, joka ei olisi toiminut lainkaan. Mutta lopulta kaikki onnistui nappiin, ennakkokappale saatiin matkaan joulukuussa ja oikeakin ilmestyi 13.3.2015. Tehtiin hieno kirjatraileri, joka keräsi katsojia mukavasti. Ihan normaalia kustannustoimintaa siis pienine ylä- ja alamäkineen.

Kirjan vastaanotto valtamedioissa ratkaisee aika usein, kuinka kirja lähtee lentoon. Sen jälkeen on markkinoinnin vuoro hehkuttaa kirjaa sen verran, että ihmiset tietävät sen ilmestyneen. Siksipä voitte kuvitella iloni, kun Turun Sanomat julisti jo kirjan ilmestymispäivänä: ”Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin.” ja Hesarikin intoutui antamaan hyvän arvion. Ikävä kyllä silloin ei ollut vielä tapana, että hyvillä arvioilla tienataan etusivun mainoksia, mutta ajat olivat ankarammat.  Aamun kirjassa ja Radio Rockissa ryntäilin kertomassa kirjasta ja siten saattelin lapseni maailmalle.

En tiennyt vielä silloin, että kirjan huippuhetket olivat jo käsillä ja pian myös ohi. Kirjan julkkareita vietettiin kahteenkin kertaa, virallisesti Elina Hirvosen kanssa Bonnierin tiloissa ja sitten vielä toinen kierros Anu Holopaisen ja Laura Honkasalon kanssa Villa Kivessä. Elinan kanssa kiersimme myös yhdessä puhumassa kirjoistamme pitkin ja poikin maata. Ja ehkä juuri tuon kiertämisen aikana aloin huomata, ettei tämä kirja ole syntynyt onnellisten tähtien alla.

Jossakin vaiheessa yhteisesiintymisiämme Elinan loputon energia pelasti monta tilaisuutta. Esiinnyimme kirjakaupoissa, joissa kirjojamme ei ollut esillä missään, ennen kuin Elina sai henkilökunnan, tai jonkun, ne meille etsimään. Haastattelijoita oli tarjolla harvoin, suurimman osan keikoista haastattelimme toisiamme. Se sujui hyvin, koko projektin suurin voitto oli tämä kollegiaalinen ystävyys Elinan kanssa. Olimme hyvä markkinointitiimi, ja kirjanjulkkarimme muodostui alan klassikoksi, jota tuskin ylitetään pitkiin aikoihin.

Kevään edetessä tein kirjan tiimoilta keikkaa myös yksin. Myrskypilvet alkoivat kasaantua. Olin Jyväskylän messuilla puhumassa, mutta kirjaa ei ollut lainkaan myynnissä ja se saatiin sinne vasta kun ArtHouse/Jalavan Urpu taikoi sen sinne (älkää kysykö miten). Esiinnyin Turussa äidinkielen ja historian opettajille, mutta heille luvattu haastattelija ei ollut saapunut paikalle, joten pidin kirjasta kolmen vartin monologin. Pientä kitkaa ilmeni pitkin matkaa, mutta samaan aikaan sain paljon hyvää palautetta lukijoilta ja innokkaimmat alkoivat väläytellä F-korttia. Kirjasta pidettiin paljon, mikä tietysti nosti mielialaa.

Tuli syksy 2015. Monista veikkauksista huolimatta kirja ei ollut millään ehdokaslistalla. Kirjakaupan ystävämyynneissä tapasin lukijoita, jotka kysyivät, milloin ilmestyy seuraava romaanini Ystäväni Rasputinin jälkeen. Kirjaa ei huomattu edes kirjakaupassa, ennen kuin hain sen lukijalle omin käsin. Kannesta ei pidetty. Tehtiin uusi kansipaperi, mutta sekin jakoi mielipiteet. Jollakin tavalla kirja putosi lukijoiden tutkasta, palkintohuuma vei valokeilan pois. Joulumyynti tuli ja meni, hyvää nostetta ei saatu kantamaan. Ehkä kustantamo oli laskenut liiaksi palkintoloton varaan ja mainoshyökkäys jäi suutariksi.

Vuodesta 2016 en tiedä mitään. Myyntilukuja en ole nähnyt, mutta makkelikirje kertonee kaiken. Tosin vielä joulun 2016 alla kirjaani kaivattiin joululahjaksi kerralla 20 kappaletta, mutta sitä ei löytynyt Helsingin keskustan Akateemisesta eikä Bonnierin omasta kirjakaupasta. Ehkä kirjani odottivat jo varastossa makulointia, ne eivät osanneet liikkua omatoimisesti. Onneksi ostaja löysi tilalle toisen kirjailijan kirjoja, sekin oli varmasti ihan hyvä ostos.

Klikkaa ja jätä hyvästit!

Katselin makkelikirjettä ja tuumin, ettei painetun kirjan elämässä ole enää kehumista. Kirjaa etsivä ei löydä kirjaa vuoden kuluttua sen ilmestymisestä, koska kirja ei osaa itse liikkua. Varastokirjanpidon punaiseksi numeroksi muuttunut, lähes uusi teos, halutaan tuhota, ei voi jäädä tuleen makaamaan. Mieletöntä tuhlausta ja samalla pakollista säästöä. Fyysisen kirjan hävityksen myötä vuosien työn konkreettinen muistomerkki  katoaa silppuna taivaan tuuliin, sitä ei voi enää kosketella muutoin kuin digitaalisesti. Mutta hyvä, että edes niin.

En tietenkään voinut niellä tätä kohtaloa miehen lailla, vaan harasin vastaan, kuten tapanani on. Neuvottelin WSOY:n kanssa loppuvaraston ostamisesta ja pääsimme heidän kanssa todella hyvään sopimukseen. Ostin loput kirjat omalla rahalla, mitäpä sitä kirjailija rahalla muuta tekisikään. Sekä kustantaja että minä olimme yhtä mieltä, että kirja on tehty luettavaksi eikä silputtavaksi, emmekä nyt sen enempää ruotineet, miksi edes ajauduimme makulointikoneen ääreen.

Mitä tein 234 romaanilla? Lahjoitin ne 20-30 kappaleen erissä yhdeksään eri koulukirjastoon ympäri Suomea, Turkuun, Jyväskylään, Kouvolaan, Espooseen, Nurmijärvelle, Klaukkalaan, Mikkeliin, Imatralle ja Perttulaan. Äidinkielen opettajat ottivat ne riemuiten vastaan, lämmin kiitos heille! Lukemisen tukemisestahan juhlapuheissa puhutaan paljon, mutta koulukirjastojen hyllyt taitavat olla taas se paikka, jossa puhe kohtaa ikävän realismin. Siksi oli mukava päästä helpottamaan tätäkin ahdinkoa, edes hiukan .

Kun kirjat lähtivät varastolta, Kuinka sydän pysäytetään oli paperikirjana tullut tiensä päähän. Alla olevien linkkien takana kirja muistelee suuruutensa päiviä, muistelkaa tekin! Kiitos, ja hyvästi!

Viikon kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Puhe, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Häme, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Aamun kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Elina Hirvonen & JP Koskinen
Prosak, Kuinka sydän pysäytetään

Mistä löydän itselleni sopivan kirjan?

Klikkaa ja tutustu!

Emme ole edes vielä kunnolla päässeet kevääseen, kun kirjasyksyn lämmin tuuli jo puhaltaa kirjakatalogien muodossa. Paljon hyviä kirjoja on ilmestymässä, mutta pirustako lukija saa tietää, mitä ja keneltä! Onhan noita kaikenlaisia sivuja ympäri nettiä, vaan niiden avulla ei mitään kokonaiskuvaa helposti saa, mitä on menossa ja mitä tulossa. Ongelma on siinä, että miten osaa etsiä asiaa, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään?

Olen kirjailija, olen lukija. Lukijana olen jopa ahkerampi kuin kirjailijana, vaikka sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Kärsin samasta ongelmasta kuin monet muutkin lukijat. Mikä on se kirja, johon haluan panostaa aikaani, lukea ja upota kirjan maailmaan? Mistä löydän ne oikeat kirjat juuri minulle? Kyllähän kirjoja aina muutamalla lauseella mainostetaan, mutta kun kaikki ovat herkullisia, aistivoimaisia, vimmaisia, hykerryttäviä, riipaisevia, monikerroksisia ja latautuneita, alkaa korvat humista ja silmiä kivistää. Ja kun oikeasti noitakaan mainoslauseita ei näe kuin muutamasta kirjasta, ellei lapion ja kuokan kanssa kaiva sitä helkkarin katalogia netistä, on löytämisen ilo yhä vaikeampaa.

Joskus muinoin luin kritiikkejä sillä silmällä, että niiden perusteella saattoi päätellä jotakin ja ostaa suhteellisen hyvän kirjan. Vaan nykyajan klikkijournalismin tai muun aivoruton myötä ei lehtikritiikkeihinkään voi luottaa. Otsikoiden mukaan joka toinen teos on Vuosikymmenen paras romaani tai Kirjavuoden mestariteos. Joka toinen taas Vetämätön tarina arkipäivästä tai Ontuva yritys romaaniksi. Koska kaiken pitää olla tulikuumaa tai jääkylmää herättääkseen huomiota, luotto kritiikkeihin on mennyt lähes kokonaan. Moni mestariteos on jäänyt kesken, ja tuskinpa ainoastaan minulta.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Kun kustantamot mainostavat aktiivisesti vain muutamia kirjojaan muualla kuin venäläisessä instagramissa, on pakko kaivella niitä katalogeja.  Onneksi sentään niiden kevytversiot postitetaan kotiin, kuten Viherpeukaloiden kevätkuvasto. Kuvastoja on aina hauska selailla. Paitsi eihän mikään kustantamo postita kotiin yhtään mitään. No, netistähän ne kaikkien kustantamoiden kuvastot löytyvät kätevästi jostakin yhdestä paikasta? Eivät todellakaan löydy, tekniikka voi olla olemassa mutta lukijan kannalta tärkeä yhteistyö puuttuu.

JP Koskinen kirjoitti yhden Suomi-scifin vuoden helmistä

Niinpä niin, ei ole lukijankaan elämä helppoa. Ja kirjailijaakin ottaa oikein sydämestä, kun puoli vuotta kirjan ilmestyminen jälkeen joku kysyy, milloin se Luciferin oppipojat  ilmestyy. Meni ohi, katalogi oli jäänyt kaivamatta.  Näin se käy.

Mutta eipä elämässä ole mitään niin suurta murhetta, jota ei jollakin konstilla voisi edes vähän lievittää! Onhan se tieto netissä, tiedetään, tiedetään, mutta ei kaikki koko päiväänsä jaksa käyttää siihen, että hakukoneella haravoi aukkoisen verkkoavaruuden nurkat ja kääntöpuolet löytääkseen sopivan kirjan. Ei millään pahalla, mutta aika kiinnostava saa olla se kirja, jota joku sokkona lähtee etsimään. Vaan tässä teille nyt apua, katalogit samalla sivulla. En minäkään tähän kaikkia jaksa kaivaa, mikä puuttuu, se löytyy netistä!

Atena, kevät 2017.
Atena, syksy 2017. 
CrimeTime, kevät 2017.
Gummerus, kevät 2017.
Gummerus, syksy 2017.
Jalava, kevät 2017.
Jalava, syksy 2017.
Karisto, kevät 2017.
Like, kevät 2017.
Myllylahti, kevät 2017.
Myllylahti, syksy 2017.
Otava, kevät 2017.
Tammi, kevät 2017.
Tammi, syksy 2017.
Teos, kevät 2017.
WSOY, kevät 2017.
WSOY, syksy 2017.

Kirja-ala sairastaa, häntä hellikäämme

OSTA RUNOUTTA!

Paljon on taas ollut puhetta suomalaisen kirjallisuuden kaupallisesta tilasta. Taiteessa kaupallisuus ei kiinnosta ketään kakkakikkareen vertaa, ellei se syö pohjaa taiteen monimuotoisuudelta. Antti Majander toteaa Helsingin Sanomissa, että: ”Runous on siivottu pois kevään kustannusohjelmista – onko tappolistalla seuraavaksi proosa?” Kustantajat, nuo kirotut paskiaiset, ovat siis jo tappaneet runouden.

Olen ollut tekemisissä aika monen kustantajan kanssa, ja läpeensä pahaa kirjallisuuden hirttäjää en ole vielä tavannut. Innokkaimmat pilvilinnan rakentajat ovat kuitenkin usein joutuneet reivaamaan kurssiaan, ettei liikelaiva ole ajautunut siihen kuuluisaan kurssiin, konkurssiin. Onhan kustantajissakin kaikenlaista hiihtäjää, mutta harvoin kukaan nyt ehdoin tahdoin itseään ampuu jalkaan. No, jotkut kyllä, mutta ei puhuta heistä.

Kustantaminen on likaista liiketoimintaa. Jos ja kun kirjat eivät myy, niiden kustantaminen ei kannata. Mitä vähemmän kirjoja myydään, sitä vähemmän löytyy myös bestsellereitä, joilla voidaan kattaa kaupallisesti kannattamattomien kirjojen kustantaminen. Suomessa runoutta ovat tukeneet Ilkka Remes, Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo enemmän kuin koko muu kulttuuriväki yhteensä.

Kannattaa myös hiukan vilkaista peruutuspeiliin ja tuumia, miksi painokset pienenevät ja myynti putoaa kipurajan alle. Suomessa oli vielä vuonna 1960 peräti 4007 kirjastoa. 2015 niistä oli jäljellä 765. Wanhat kollegat muistelivat, että ennen kirjasta kuin kirjasta otettiin 3000 kappaleen painos, koska kirjastoihin meni kirjoja 1000-1500 kappaletta. Totta vai tarua, en tiedä, mutta se on ainakin totta, että kirjastojen määrä on romahtanut. Jossakin sekin tuntuu, että yli 80% kirjastoista on kadonnut. Kymmenen kirjastoa saattoi ostaa kukin yhden kappaleen jotakin marginaalista kirjaa, mutta yksi kirjasto ei kyllä osta sitä samaa kirjaa kymmentä kappaletta.

Kirjakauppojen kriisistä ollaan puhuttu jo niin paljon, ettei pirukaan jaksa jauhaa siitä enempää. Sanotaan nyt kuitenkin se, että 2008 kirjakauppoja oli 279 kappaletta ja 2015 enää 179, eli seitsemässä vuodessa noin 35% katosi taivaan tuuliin. Vaikka kirjakaupassa myydäänkin nykyään kaikkea sontaa kirjojen lisäksi, on niiden kirjavalikoima taatusti laajempi kuin markettien. Ja katso, vuodesta 1997 kirjamyynti kirjakaupoista oli markkinasta vielä 37% kun marketeista meni 10% kirjoista. 2014 kirjakaupoista myytiin 27% kakusta ja marketeista 22%. Kehityksen suuntaa voitte ihan itse tuumia tuosta kuvasta. Onko marketissa runohylly?

Suomalainen kirjallisuus on aina uhanalainen laji. Musiikkimme on jo syntyessään kansainvälistä, samoin kuvataide, mutta mitäpä jenkki ymmärtää kirjallisista pupelluksistamme ilman käännöstä. Siksi meidän pitää vähillä voimillamme vaalia sitä vähää, mitä kirjallisuudesta on jäljellä.

Rahaa tarvitaan, niinpä niin! Ja tähän voi kukin jo huutaa, että mikä ei myy, sitä ei kaivata, menkää oikeisiin töihin. Vaan kulttuuri ilman omaa kieltä ja kirjallisuutta on kuin alkoholiton olut, onhan se olevinaan olutta mutta limua se on, sori vaan. Kuinka sitten saamme kaupalliselta tappolistalta pois proosan ja voimme herättää runoudenkin kuolleista? Kirjoja on yksinkertaisesti saatava myytyä enemmän, ei niitä muutoin paina mikään kustantamo.

En usko, että voimme mitenkään uudelleen rakentaa mahtavaa kirjastokoneistoa, jonka turvin moni kirja sitkutteli kannattavaksi. Myyntikanavien muutos on kapitalistisen evoluution tulos, sille ei edes ukko ylijumala voi mitään. Miten siis elvyttää vähälevikkisten kirjojen myyntiä? Pitäisikö valtion tukea suoraan kustantamoita, jotka julkaisevat vähälevikkistä kirjallisuutta, sillä siellä ne päätökset julkaisuista lopulta tehdään.

Jos olisin kunnallisvaaliehdokas, väittäisin tietäväni varmat ratkaisut tähänkin ongelmaan. Koska en ole, listaan neljä ajatusta, joita kukin voi vapaasti makustella.

1. Ostakaa kirjoja! Jos olet huolestunut runouden kuihtumisesta, osta runokirja kerran kuussa.
2. Yrityksille kirjahankinnat verovähennyskelpoisiksi. Ai että 1325 meidän äitiä Saarioisilla ilahtuu, kun saa firmalta joululahjaksi kirjan!
3. Lainaa edes se kirja! Kirjasto tekee hankintoja myös kysynnän mukaan. Jos jotakin kirjaa lainaava yleisö kaipaa, kyllä kirjasto sen ostaa.
4. Uuden kirjan hintaa alaspäin. ALV% pudotetaan nollaan ja koko myyntiketju tarkistaa marginaalinsa.

   Nythän käy karkeasti ottaen näin, jos uusi kirja maksaa lähtökohtaisesti 30 euroa (myyntihinta on keskimäärin 90% tuosta eli 27 euroa):
   alennus: 3 euroa
   valtio saa: 2,7 euroa
   kirjakauppa saa: 9,3 euroa
   kustantaja saa: 15 euroa
   josta
   tuotantoon menee: 5 euroa
   markkinointiin menee: 1,5 euroa
   logistiikkaan menee: 1,05 euroa
   yleiskuluihin ja voittoon menee: 3,75 euroa
   ja kirjailija saa: 3,70 euroa

Jos nyt pitää arvata, kohdat kaksi ja neljä voisivat tuoda uusia lukijoita, kohdat yksi ja kolme ovat vain meidän kirjallisuuskuplassa lilluvien omaa puuhastelua. Mutta olen varma, että pian joku keksii oikeasti jonkin nerokkaan, huomattavasti paremman tavan jakaa kirjallisuuden ilosanomaa suurille massoille. Sitä odotellessa!

Vuoden 2016 myydyimmät kirjat!

Klikkaa ja tutustu!

Kukapa ei rakastaisi tilastoja! Vuoden 2016 myydyimmät kirjat ovat taas tiedossa ja niistä voi  kukin päätellä kaikenlaista kivaa. Viisi myydyintä kotimaista kaunokirjaa löytyvät tuosta vasemmalta. Jos tilastoihin on luottamista, teillä monella ne ovat jo omassa hyllyssä.

Sikäli mikäli kun nyt kuulin oikein, kirjojen kokonaismyynti oli hiukan laskenut. Kirja-alahan on teuronut pitkään lamassa ja syitä on haettu milloin mistäkin, kuun asennosta aina paperirahan pahaan hajuun. Totuutta ei varmaan tiedä kukaan, sillä tuskinpa tautiin edes on yhtä helppoa syytä.  Tosin Harry Potter osoitti taas, että tarina kiinnostaa yhä, jos tarina on kiinnostava.

Klikkaa ja tutustu!

Tilastoista löytyy kaunokirjojen osalta ainakin yksi huomio, josta ehkä voi päätellä jotakin, ehkä ei. Jos kaunokirjallisuuden myynti on jatkanut hienoista laskuaan, on hiukan yllättävää, että TOP20 kirjojen yhteenlaskettu kappalemyynti on viime vuoteen verrattuna noussut! Alla oleva käppyrä kuvaa kärjen myyntiä vuodesta 2000 lähtien ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006 kärjen kokonaismyynti on selkeästi nousussa. Jos ja kun kaikkien kaunokirjojen myyntimäärä laski, niin tämähän kertoo vain ja ainoastaan polarisaatiosta, eli ne harvemmat ostot keskittyvät yhä harvempiin kirjoihin.

Klikkaa ja tutustu!

Onko se mielenkiintoista? Ehkä. Jos nyt rohkeasti oletamme, että jonkinlaista tihentymää on havaittavissa, niin mistä se voi johtua? Onko juuri ne kirjat, joita mainostetaan eniten, nousseet nyt TOP20 joukkoon? Onko juuri nuo kirjat olleet parhaiten esillä kirjakaupoissa ja marketeissa? Mainoslehdyköissä, televisiospoteissa ja kadunvarsimainoksissa?

 

 

Klikkaa ja tutustu!

Vaikea sanoa mitään varmaa, näitä asioita pitäisi tutkia kunnolla eikä huudella tuuleen, kuten minä aina teen. Tervon mainokset toki löivät silmille, niihin Otava oli panostanut rankalla kädellä. Mutta onhan tuossa TOP5 näkyvissä jo jotakin. Remes on kestosuosikki ja hänestä on tullut Päätalon kuoltua se mies, joka tekee isälle lahjakirjan. Kokemuksesta tiedän, että kun on kerran löytänyt  hyvän lahjakirjan, siitä ei luovuta ja sillä hyvä. Kyrö, Nousiainen ja Tervo ovat TV:stä tuttuja, joten ostajalle olisi pitänyt ainakin nimi jäädä mieleen.

Klikkaa ja tutustu!

Jukka Viikilä voitti Finlandia-palkinnon, joten sijoitus TOP5:een oli vähintä, mitä kirjalta saattoi odottaa. Finkkuhan ostetaan myös joululahjaksi moneen kotiin, jossa keittiönpöytä keikkaa tai sohvasta on jalka poikki. Noh, kyllä niitä luettavaksikin menee, älkää nyt hikeentykö. Mutta joka tapauksessa aika varmoilla linjoilla tässä on edetty terävimmän kärjen suhteen. Pitäisikö siitä olla huolissaan?

Toisena seikkana tarkastelin huviini kustantamoiden menestystä TOP20 suhteen vuodesta 2000 vuoteen 2016. Kaksi giganttiahan ovat näillä listoilla lyöneet tunnetusti yhteen, Otava ja WSOY. Aikojen saatossa vaaka on kallistunut vahvasti Otavan suuntaan. Alla olevassa kuvassa sinnittelee Tammi kolmantena, mutta aika tasavahva sen kanssa on ollut Gummerus, joka tästä kuvasta puuttuu vain selkeyden vuoksi.

Kuten kuvasta voi päätellä, Södikka on ollut pelissä hyvin mukana vuoteen 2004 asti ja vielä 2008 on sapelit kalisseet, mutta sen jälkeen Otava on näyttänyt Korkeavuorenkadun jättiläiselle Uudenmaankadun perävaloja. Tähänkin on varmasti monta syytä, kuten ehkä Suomalaisen kirjakaupan siirtyminen Otavan haltuun. Se tapahtui 2011, joten ihan kokonaan sekään ei selitä tuota eron alkua, mutta selittää varmasti osaltaan sen vahvistumisen. Joka tapauksessa TOP20:een vuosina 2000- 2016 päätyneestä 340 kirjasta  Otava, Tammi, WSOY ja Gummerus ovat kustantaneet 300, eli 88%. Mieti siis, esikoinen, mihin pumaskaasi tarjoat.

Jos nyt siis joku onneton kirjailija haluaa tunkea kirjamyynnin kärkeen, löytyy siihen pari hyvää tapaa.
A) kirjoita se hyvä kirja jaada jaada jaada, tämä on nyt tätä pakkopullaa sanoa tämä, ettei kukaan pahastu.
B) hanki kirjallesi joku noista neljästä kustantajasta.
C) pidä huoli, että naamasi näkyy televisiossa.
D) voita Finlandia-palkinto.
E) kun Remes lopettaa ja ojentaa Päätalo-kapulan eteenpäin, ota se vastaan.

Helppoa, eikö totta? Noh, ei tätä pidä ottaa liian vakavasti. Jos tosissaan haaveillaan kokonaiskirjamyynnin noususta, niin se vaatisi laajemman kirja- ja kirjailijajoukon näkymistä mainoksissa, mediassa ja kirjakaupoissa. Sitä nuo tilastotkin alkavat nyt vihjata, jos kokonaismyynti laskee mutta kärjen nousee. Ei tämä ala millään fb-sivuilla ja somenostoilla elvy. Eikä edes tällä saamarin blogiin postaamisella! Hitto!

Vuosi 2016, kiitos ja näkemiin!

Ensinnäkin, tuossa katalogi, josta selviää viime vuonna julkaistut kirjani. Mukana pieni ohjeistus, mikä kirja voisi sopia kenellekin.

Sitten se rapsa. Lyhyesti, olen hiukan väsynyt joihinkin vuoden 2016 tapahtumiin. Kirjoittamisen saralla kaikki meni loistavasti. Töitä tein paljon ja paljon tuli julkaistuakin. Uusia uria tuli vallattua ja hyvä niin, sillä kehittyminen on ollut minulle aina tärkeää.

Väsymys johtuu suurelta osin siitä, että tunsin jääväni pahasti paitsioon. Koska minulla ei juuri onnea ole (se on tärkeää joka alalla), työtä vaaditaan paljon. Nyt tuntui välillä, että jäin kovin yksin kirjojeni kanssa. Kirjailija tarvitsee mediaa ja näkyvyyttä, maailma on nykyään sellaisessa asennossa. Maailman pienimmät kirjamessut osoittivat, että kyllä ihmisiä kirjat kiinnostavat, kun järjestetään hyvä tilaisuus kiinnostua niistä. Itse tehtynä messu oli onnistunut, mutta onhan se aina raskasta järjestää tapahtumia ihan itse. Kun en jaksanut heilua, kukaan ei juurikaan kutsunut heilumaan mihinkään. Tuntui, että markkinointivankkureita oli vedettävä omin käsin, kun voisi luulla, että kirjailijan tarvitsee istua enemmänkin vain kyydissä.

Kaikki tuokin voi ja onkin osittain optista harhaa. Syksyllä sain olla mukana Dekkarifestivaaleilla, ja sehän oli mainio tilaisuus! Tuossa tilaisuudessa mietin itsekseni, miksi edes enää kirjoittaisin aikuisille romaaneja, kun minulla on suuri työsarka aloittamassani dekkarisarjassa? Dekkareilleni on selkeä tilaus, niistä on pidetty ja jokainen tietää, mitä on tulossa, jopa minäkin.

Tavallisen romaanin saralla on vuosi vuodelta ollut suurempia vaikeuksia saada niille tilaa mediasta ja jopa kirjakaupasta. Kun olen halunnut välttää jämähtämistä, romaanejani ei ole voitu markkinoida tarralla ”sen-ja-sen osa 5” tai ”jatkaa-samalla-linjalla-kuin-kirjassaan”. Tämän syksyn romaanikeikkahiljaisuus on osaltaan osoittanut, ettei tuota muuria ehkä kyetä murtamaan pienellä vaivalla.

Jollakin tavalla vuotta leimasi tunne, että nyt JP paukutti hattutempun mutta yleisö olikin naapurinkentällä katsomassa, kuinka Ypäjän Yritys nyhjäsi maalittoman tasapelin. Kaikkea tapahtui pinnan alla, mutta onneksi ei sentään mullan alla.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja uskon, että vuosi 2017 sisältää uusia kujeita. Inhoan taatusti myös vuonna 2017 itsetehtyä tyrkkymainontaa yhtä paljon kuin nyt, mutta siitä ei voi kokonaan luopuakaan. Jollakin tavalla on yritettävä edistää kirjalastensa elämää tässä hektisessä maailmassa. Ainakin sen verran, että lukijat edes huomaavat niiden ilmestyneen.

Tutustu!

Lukijoille kuuluu tästä vuodesta suuri kiitos! Teidän palauteenne on ollut kannustavaa ja se on ollut runsasta. Ei teistä kaikki olleet katsomassa Ypäjän Yritystä, vaan rohkeasti siellä, missä suuret massat eivät olleet. Kiitos ja näkemiin!

Onko kirjailija olemassa, jos hän puhuu tyhjässä salissa?

Pian alkavat Helsingin kirjamessut huipentavat kirjasyksyn 2016. Tapahtuma tuo Helsinkiin satoja kirjailijoita, jotka puhuvat pääasiassa omista kirjoistaan, joita he kovan työn jälkeen ovat saaneet julkaistuksi armon vuonna 2016. Näkyminen on tärkeää, sillä ilman näkyvyyttä se oma hengentuote jää lukijoilta löytämättä. Vaikka Astraali-TV:ssä muuta väitetäänkin, aika harva ihminen on meedio, joka aistii kaiken hyvän vain sulkemalla silmänsä.

Suomessa ilmestyy hämmästyttävän paljon hämmästyttävän hyvää kirjallisuutta. Mutta Suomessa ilmestyy myös hämmästyttävän paljon hämmästyttävän huonoa kirjallisuutta. Ja koska nyt puhutaan makuasioista, minun hyväni voi olla sinun huonosi ja päinvastoin. Lopputulos on kuitenkin se, että noiden kahden kategorian suuruus on isolla otannalla vakio. Lukijan ongelma ei siis suinkaan ole, ettei hyviä kirjoja julkaistaisi. Hänen ongelmansa on, että kuinka hitossa hän voi löytää omasta mielestään hyvän kirjan. Ja uskokaa pois, kun lukija kärsii tämän ongelman äärellä, kärsii varjoissa voihkiva kirjailija tuhatkertaisesti hänen puolestaan.

Kirjan tie lukijan verkkokalvolle ja sitä kautta tietoisuuteen on suhteellisen yksinkertainen. Lukijan L täytyy tietää, että kirjailijan K uusin teos on julkaistu. Tässä häntä auttaa kustantamon mainonta (mainoksilla tiedotetaan saatavilla olevista kirjoista). Hänen täytyy löytää se kirjakaupasta (kaupassa kirjoja myydään kuluttajille) tai kirjastosta (organisaatio, joka tarjoaa kirjakokoelman lainauspalveluita). Kun nämä kaksi ehtoa toteutuvat, lukija L on iloinen.

Mutta lukijan L katseelta jää piiloon muutama seikka, jotka saattaisivat huolestuttaa häntä. Juuri se kirja, jota hän on palavasti odottanut kaikki nämä vuodet, joutuu läpäisemään monta kiirastulta. Oletetaan, että kirjailija K on jollakin ihmeen tavalla saanut kustannussopimuksen romaanilleen R. On sovittu, että romaani R ilmestyy vuoden 2017 syksyllä. Romaania ennakkomyydään kirjakauppiaille keväällä 2017, jolloin kukaan ei tietenkään ole voinut romaania edes lukea. Sisäänostajat päättävät lukijan L puolesta esittelytekstin luettuaan, haluaako lukija L kirjaa ostaa vai ei. Heistä lukija L ei halua lukea romaania R eikä kirjailija K ole kovin kiinnostava. Lukija L ei tule siis löytämään romaania R kirjakaupasta ilman viittä avustajaa. Se on päätetty jo, ennen kuin kirja on edes valmis.

Ota minut!

Eikä lukijan L kärsimykset pääty vielä tähän. Kustantaja ymmärtää nopeasti, ettei kovin paljoa mainosrahaa kannata uhrata tuotteeseen, jota on vaikea löytää kaupoista. Tutkimusten mukaan 52% ostopäätöksistä tehdään vasta kirjakaupassa, kun tuote nähdään omin silmin. Tämä bonus siis voidaan saavuttaa ilman mainostusta, kunhan kirja on esillä. Kun kirjaa mainostetaan ja se on esillä, liikutaan jo todella lämpimillä vesillä. Miksi siis mainostaa kovinkaan paljon tuotetta, joka ei ole helposti saatavilla ja potentiaalinen myyntitapahtuma on epätodennäköinen? Vastaus ei suinkaan ole siksi.

Tämä salaperäinen koneisto on siis lukijaa L kuulematta jo päättänyt, mistä lukija L on kiinnostunut. Ja jos tämä päätös ei lukijaa L miellytä, hän voi tehdä kuten tuhannet ja tuhannet hänen kaltaisensa ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tehneet; jättää kirjat ostamatta. Kahtakymmentä myydyintä kirjaa myytiin vielä kymmenisen vuotta sitten kolme miljoonaa kappaletta, nyt aivopesuun kyllästyneet lukijan L kaltaiset ihmiset ovat jättäneet ostamatta tuosta toteemipaalusta lähes 1,3 miljoonaa kirjaa.

JP, anna minun olla rauhassa!

Mitä tästä kaikesta sanoisi vanha ystäväni George Berkeley? Varmaan paljonkin, jos hän ei olisi kuollut jo 1753, mutta hänen alter egonsa Philonous sanoi: ”…aineellisten kappaleiden todellisuus on siinä, että ne havaitaan.” Tämän olen itsekin empiirisesti kokenut tavatessani lukijaa L. Hän kysyi, milloin ilmestyy se talvisodasta kertova romaani, josta olimme aikaisemmin puhuneet. Kun mainittuna ajankohtana kirjan ilmestymisestä oli kulunut yli vuosi ja se oli jo poistunut kirjakauppojen hyllystä, voidaan perustellusti epäillä, oliko se lukijan L näkökannalta koskaan ilmestynytkään?

Kaikki ihmiset, jopa kirjailijat, joutuvat sietämään sattuman kylmiä lakeja. Elämä ei suinkaan ole perusluonteeltaan oikeudenmukaista. Onni ja itsestä riippumattomat tekijät ratkaisevat paljon. Tämän moraalia rapauttavan totuuden takia ihmiskunta on kehitellyt erilaisia uskontoja, joiden avulla huono-onniset voivat lohduttaa toisiaan. Ne vääryydet, joita elämässä kohdataan, hyvitetään kuoleman jälkeen. Todisteita tästä tasauksesta ei tosin ole olemassa.

Totta vai tarua?

Jos siis kirjailija K on jollakin universaalilla mittarilla kirjoittanut absoluuttisen hyviä teoksia, onko hän kuitenkaan hyvä tai kiinnostava? Jo Paavo Nurmi sai Pariisin olympialaisissa 1924 huomata, että paras voi olla vain silloin, kun vallitsevat olosuhteet ja päättäjät antavat siihen mahdollisuuden. Legenda kertoo, kuinka Ville Ritolan juostessa 10 000 metrin kilpailussa kultaa, joukkueenjohtajien kisasta hyllyttämä ja aavistuksen suivaantunut Paavo juoksi saman matkan harjoituskentällä maailmanennätysaikaan. Kullan vei Ritola, sillä todellisuus on sitä, että se havaitaan ja tunnustetaan vain niiden ihmisten toimesta, jotka hallitsevat virallista totuutta. 

Kammottavinta tässä suuressa leikissä on, että myös menestyjät ovat ulkopuolisten tekijöiden armoilla. On kovin halpahintaista syyllistää menestyvää kirjailijaa menestyksestä. Ei ole hänen vikansa, että elämän suuri onnenpyörä on ollut hänelle suopea. Hän on tehnyt työnsä kuten kirjailija K, parhaan kykynsä ja näkemyksensä mukaan, sekä toivonut parasta. Jos suuhun mahtuu vain yksi peruna, kahdesta perunasta on valittava vain toinen, eikä se tee siitä toisesta perunasta yhtään sen huonompaa mutta ei myöskään parempaa. Tietysti kirjailija K olisi onnesta soikea, jos valinta olisi osunut häneen eikä hän ehkä enää piittaisi syistä, jotka tähän valintaan johtivat.

Tämän kaiken kaaoksen keskellä voisi luulla, että kirjailijan K mielenterveys luhistuisi. Epäoikeudenmukaisuus ja epäloogisuus aiheuttavat kaikille kädellisille turhautunutta

raivoa, joka ajan mittaan voi olla lamaannuttavaa. Ikävä kyllä joskus näin käykin, ja kirjailija laittaa hanskat naulaan ja dramaattisemmat heittävät kokonaan lusikan nurkkaan. Tätä kirjailija K ei toki tee, sillä hän ei piittaa markkinakoneistosta tai Berkeleyn filosofiasta. Luojan kiitos, kaiken kirjoittamisen ulkopuolisen roskan hoitaa hänen puolestaan ego E.

Nykyaikainen moninkertaistettu todellisuus vaati kirjailijaa uudistumaan. Kirjailijan on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta lähes pakko jakaantua. Vanhana jääränä kirjailija K vain ja ainoastaan kirjoittaa ja haistattaa pitkät kaikelle muulle. Hän ei kumarra mitään eikä ketään, iloitsee lapsellisen vilpittömästi lukijoistaan, vaikka niitä olisi vain 17. Hänen egonsa E hoitaa markkinoinnin. Ego kaappaa painosta tulleen kirjan kainaloonsa kuin peikko vauvan kehdosta, ja lähtee kiikuttamaan sitä maailmalle. Hän on se, joka kiroaa myyntiorganisaatiot, kirjakauppaketjut ja valtalehtien kriitikot, jotka pelon kangistamina yhä kumartavat pellon reunaan pystytettyä lahoa puupylvästä, kunhan hinnasta sovitaan. Ego E on törkeä ja hävytön, todellinen idealisti, sillä hän kamppailee olemassaolostaan eikä hyväksy mitään välistävetoja. Hän somettaa, on nokkela, hauska ja välillä sarkastinen. Hän hymyilee valokuvissa ja tunkee näkyviin kuin ylivilkas lapsi.

Esillä isosti ja hyvästä syystä!

Mitä siis luulette näkevänne Helsingin kirjamessuilla? Näette todennäköisesti suurimmaksi osaksi juuri sen, mitä jo keväällä 2016 päätettiin teidän näkevän: kirjat ja kirjailijat, joiden oletettiin miellyttävän teitä. Nyt on viimeinen hetki saada myynti nousemaan niille kirjoille, joita keväällä ennakko-ostoissa päätettiin teidän ostavan. Se ei toki tarkoita, että kaikki keväiset valinnat olisivat automaattisesti vääriä ja ettei lukija L niistä pitäisi. Täytyy vain olla tarkkana, ettei suuren illuusion takia jää huomaamatta jotakin muuta, mikä saattaisi myös olla kiinnostavaa. Näette lukuisia egoja, kirjailijan K ego E esiintyy muiden mukana parhaansa mukaan. Paikalla on paljon myös  kirjailijoita ilman egoaan, he esiintyvät yleensä pienemmillä lavoilla ja torstaina. Heitä kirjailijan K ego E käy salaa katsomassa.

EGO!

KIRJA!

Turha on kuitenkaan luulla, että valta olisi heillä, jotka ovat sen omin lupinensa itselleen ottaneet. Ei mikään valtalehden kriitikko pakota lukijaa L ostamaan sitä kirjaa, jota on rummutettu henkilöhaastatteluissa, aamuohjelmissa tai kirjaliitteissä. Lukijan L ei ole pakko ostaa valtavasta kasasta sitä kirjaa, jonka kaikki muutkin ostavat, koska kirjakauppiaat ovat ennen kirjan ilmestymistä päättäneet niin. Sillä lukijalla L on valta, voima ja kunnia ostaa tai olla ostamatta ihan mitä hän haluaa. Hän voi torstaina avata aution Aino-salin oven ja herättää eloon kirjailijan, jota ei hetkeä aikaisemmin ollut olemassakaan. Ja katso, valkeus tulee.

Henkisesti olen kotona mutta egon valtaaman ruumiini voi tavata seuraavasti:
27.10.2016 Helsinki kirjamessut Eino Leino-lava klo 17:30
27.10.2016 Helsinki kirjamessut WSOY osasto 6b101 klo 18:10
29.10.2016 Helsinki kirjamessut Mika Waltari-lava klo 11:30
29.10.2016 Helsinki kirjamessut Docendo/CrimeTimen osasto klo 12:00
29.10.2016 Helsinki kirjamessut Takauma-lava klo 14:30
29.10.2016 Helsinki kirjamessut Storytel osasto 6m104 klo 15:30
30.10.2016 Helsinki kirjamessut Takauma-lava klo 11:00
30.10.2016 Helsinki kirjamessut Storytel osasto 6m104 klo 13:30

Nähdään messuilla!