Kivulla pitää sinun synnyttämän

Suomen Taidepoliittinen Huippukokous kokoontui 10.11. 2014 pohtimaan taiteen asemaa yhteiskunnassa. Paikalla oli kattava edustus poliitikkoja, jotka omalla, joskus perin omituisella, tavallaan kertoivat puolueensa taidepoliittiset näkökannat.

On hienoa, että asioista keskustellaan. Vielä hienompaa on kuulla, mitä päättäjät ja päättäjiksi pyrkivät ajattelevat. Näissä tilaisuuksissa annettu viesti ei ole ainoastaan ne puhutut sanat vaan tapa jolla ne esitetään. Ihminen paljastaa kovin paljon itsestään elein ja ilmein sekä tavalla, kuinka hän reagoi palautteeseen.

Tässä tilaisuudessa yleisöllä oli mahdollisuus vaatia puhujaa tarkentamaan sanomaansa nostamalla ylös joko sininen lappu (Konkretiaa!) tai valkoinen lappu (Miksi?). Illan muusikot soittivat tarpeen mukaan tunnussävelen, joka oli puhujalle merkki, että tarkennuksia tarvitaan.

 Oli todella hauska huomata, kuinka joillekin puhujille yleisön vaatimat tarkennukset olivat suorastaan henkilökohtainen loukkaus. Päivi Lipponen (SDP), Sauli Ahvenjärvi (KD) ja Päivi Storgård (RKP) eivät voineet ymmärtää, että heidän jumalaisessa annissaan olisi jotain vikaa, vaan vika täytyi olla yleisössä. Timo Vuori (Kokoomus) puolestaan ei välittänyt lainkaan yleisön palautteesta, vaan sanoi sanottavansa sortumatta tarkennuksiin tai selittelyihin. Mutta tämä kaikki voi johtua myös esiintymiskokemuksen puutteesta, ehkä he pohjimmiltaan ovat kovinkin avoimia ja yhteistyökykyisiä persoonia.

Muutamia vahvoja trendejä puheissa esiintyi. Puolueet, jotka ovat vallankahvassa, tai kuvittelevat seuraavissa vaaleissa siihen tarttuvansa, eivät luvanneet käytännössä mitään konkreettista. Keskustan Timo Laaninen lupasi olla lupaamatta mitään. Rimanalituksen suoritti tyylikkäästi laulaen perussuomalaisten Juho Eerola, jonka Aleksis Kiveen tutustuminen on vielä pahasti kesken. Eerolan teesi on vanha tuttu, apurahoja ei tarvita, kurjuudesta syntyy hyvää taidetta, tai ainakaan kurjuus ei ole sen este: ”…olen tänä syksynä tutustunut Aleksis Kiveen. Hän teki mestariteoksensa hyvin köyhissä oloissa.”

Vasemmisto ja vihreät ovat kulttuurin saralla löytäneet yhteisen sävelen, jossa kulttuurillekin halutaan lisää raha. He ovat myös laskeneet malleja, jolla tämä voitaisiin toteuttaa. Perustuloa vilautettiin tästä suunnasta monenkin puhujan voimin. Silvia Modig (vasemmistoliitto) ja Outi Alanko-Kahiluoto (Vihreät) saivat ajatuksillaan yleisön puolelleen. Tilaisuuden puhujapalkinto meni kuitenkin ylivoimaisesti Juha-Pekka Väisäselle (SKP), joka osasi sekä ottaa yleisön että esittää asiat erittäin konkreettisesti. Kakkua konkreettisempaa havainnollistamisvälinettä ei maailmassa ole.

Ei tarvitse olla suuri politiikan asiantuntija ymmärtääkseen selkeän linjan. Ne, jotka todennäköisesti eivät voi asioista päättää, lupaavat kulttuurille lisää rahaa. Ne, jotka todennäköisesti päätökset tekevät, ovat erittäin maltillisia tai täysin kylmiä koko ajatukselle. Hyvä oli kuitenkin kuulla ja nähdä, mitä ja miten poliitikot halusivat kulttuurista sanoa.

Loppuun poliitikoille pari vinkkiä:

1. Älkää sortuko minäkin-syndroomaan!
   Tilaisuudessa oli rajattu aika esittää puolueen näkökanta vakaviin asioihin. Paikalla oli yli 400 kuulijaa. Onko kovin viisasta tuhlata kallista aikaa siihen, että haluaa itse laulaa (koska osaa, tai kuvittelee osaavansa) tai kertomalla siitä, kuinka minunkin lapsenlapseni piirtävät mallista hienoja akuankkoja? Tämä sama ilmiö esiintyy sukujuhlissa, kun vanhat tädit ja sedät lyövät sairaskertomuksillaan aina toinen toista paremmaksi.Kun puhutaan valtion kulttuuripolitiikasta, koittakaa nyt herran tähden unohtaa itsenne. Yrittäkää edes pienen hetken edustaa sitä suurempaa kokonaisuutta.
2. Ottakaa asioista selvää!
   Kun nyt tilaisuudessa jälleen vedettiin esiin se legendaarinen Aleksis Kivi-kortti, on tähänkin pakko kommentoida sitä. On totta, että Aleksis Kivi kuoli mökissä, joka oli pienempi kuin Louhisaaren kartanon leikkimökki. Mutta toisin kuin väitetään, kurjuus ei saanut Kiveä kipinöimään vaan hänen tukijansa, Charlotta Lönnqvist, Fredrik Cygnaeus ja Julius Krohn. Taloudellinen epävarmuus luhisti Kiven terveyden lopullisesti ja sammutti kipinän, ei suinkaan sytyttänyt sitä.Mutta jos halutaan vetää esiin apurahojen vaikutus syntyneen taiteen suuruuteen, niin miksi unohdetaan Sibelius? Janne sai taiteilijaeläkkeeksi muuttuneen apurahan ollessaan 33-vuotias. Tämä takasi hänelle edes jonkinlaisen taloudellisen pohjan ja esti häntä menemästä tehtaaseen töihin (jota hän väläytti Ainolle synkimpinä hetkinään). Tietysti Jannella oli myös muita tuloja, mutta juuri apurahan säännöllisyys antoi hänelle sielunrauhaa.

Mitä siis tulevaisuus tuo tullessaan? En tiedä, mutta sen ainakin tiedän, että yhä istuu tiukassa raamatullinen käsitys luomisen tuskasta. Synnyttäviltä naisilta evättiin kunnollinen kivunlievitys käsittämättömän pitkään, koska kivulla pitää sinun synnyttämän. Ja kipua kannattavat aina ne, jotka eivät siitä itse joudu kärsimään.

Muualla samasta aiheesta:
Helsingin Sanomat: Perussuomalaiset: Taiteilija-apurahat voisi lakkauttaa