Työn jälkeen näkyy uusi työ

Klikkaa ja tutustu.

Pitkätkin matkat päättyvät joskus! Näin voin nyt todeta kahdessakin mielessä. Kirja, jonka aihiot kylvettiin jo 80-luvun lopussa, on ilmestynyt. Hukkuva maa on kirja, jonka aiheen toivoin menevän ohi, mutta eihän se mennyt. Kun seurasin pelkästään Suomen lämpenemistä (eikä nyt puhuta keskustelukulttuurista) läpi 90-luvun kitkerälle uuden vuosituhannen 10-luvulle saakka, huomasin, ettei kehitystä yritettykään pysäyttää. Jatkuva talouskasvu oli ykkösaihe läpi niiden vuosikymmenten, jolloin jotain olisi voitu vielä tehdä. Nyt, kun talouskasvun junaan on saatu Kiina ja Intiakin seuraa perässä, on peli jo käytännössä menetetty. Kun kivivyöry on liikkeellä, sitä ei voi pysäyttää ja on keskityttävä vain minimoimaan vahingot.  Ei se Antarktis kuitenkaan ihan muutamassa vuodessa sula, joten jotakin kyllä ehditään hyvin tehdä. Etelänavalla huidellaan talvella yhä -60C pakkaslukemissa ja jäävaipan paksuus on 2,5 kilometriä.

No, kirjailijathan eivät koskaan ota kantaa mihinkään, joten Niklas Vaaterin seikkailu tässä kirjassa ei ole kannanotto puoleen eikä toiseen. Ehkä kirjan tarina herättää ajatuksia, tai sitten ei. Kirja ei kuitenkaan ole saarna, joten olen aina halunnut jättää runsaasti tilaa myös lukijan ajatuksille. Ja ehkä Niklas ei olekaan niin pirun viisas kuin luulee.

“Koskisen kunnianhimoinen uutuusdekkari pui ilmastonmuutosta ja tarjoaa uskottavaa kauhua vallan huipulta. (–) Jo henkilögalleriasta huomaa, ettei Hukkuva maa ole perinteinen sukuromaani, dekkari, tai ekokatastrofilla uhkaileva teos. Notkeasti eteenpäin soljuva romaani on kyllä näitäkin, mutta vielä paljon muuta.” – Turun Sanomat

Hukkuva maa on kuitenkin osaltani tehty ja se elää omaa elämäänsä. Minä olen jatkanut matkaani jo aikoja sitten tietokirjan parissa, eräs herra Aku Ankka on vaivannut mieltäni. Lisäksi aineiston keräämisen ja haastattelujen ollessa tauolla olen saanut hiljalleen kudottua romaanin, joka voisi ilmestyä vuonna 2021. Ei voi koskaan tietää, kuinka lopulta käy, mutta tarina on kyllä lähes eeppinen. En muista, milloin viimeksi olen ihan noin muhkeaa kässäriä kirjoittanut. Tämä uusi on Tulisiipeä noin neljänneksen paksumpi, eikä Tulisiipikään ollut ihan hoikka.

Paljolti kirjailijan työtä mitataan sillä, mitä voidaan nähdä. Kirjojen kanssa pitäisi hengailla julkisuudessa, jos se suinkin on mahdollista, sillä tavalla useampi lukija voi huomata, että kirja on olemassa. Tässä lajissa olen aina ollut vähän laiska, eikä se hengailu ihan sovikaan työrytmiini. Olen näin harmaantuessa alkanut säästellä promotunnitkin kirjoittamiseen, mitä tämä meneillään oleva peruutusaika tietysti nyt hyvin tukee. Kun keikat peruuntuvat, keskittyminen itse asiaan nousee kummasti.

Mutta, katsotaan nyt, miten Hukkuva maa pysyy pinnalla ja mitä siitä pidetään. Sen verran ehkä tuossa tuotantoni kategorisoinnissa voin kaikkia auttaa, että minusta tämä kirja soittelee samaa säveltä kuin Kannibaalien keittokirja ja Matilda pelastaa maailman . Tosin kirjailija on surkein arvioimaan omia töitään, mutta siltä nyt tuntuu. Huomenna ehkä kaikki on toisin.

Ilmaista rahaa vuonna 2019!

 

Tutustu kirjaan tästä!

Vuodet eivät ole veljeksiä, eikä varsinkaan kirjailijan vuodet. Koskaan ei voi tietää, miten hommat luistavat ja mikä on julkaistujen kirjojen vastaanotto. Paljon on aina tuuristakin kiinni, sen on jo tähän ikään mennessä oppinut. Moni huikea juttu sujahtaa ohi niin läheltä, että käsivarteen jää nirhauma, mutta suuri yleisö ei saa koskaan tietää niistä mitään.

Tämä vuosi oli selkeästi Tulisiiven vuosi. Kirja todellakin lensi ja keräsi matkalla Vuoden kirja 2019 ja Savonia-palkinnot sekä Finlandia-ehdokkuuden. Finlandia-ehdokkuus oli minulle jo toinen, mikä sekin on saavutus sinänsä. Huikeinta oli kuitenkin, että lukijat löysivät Tulisiiven jo ennen mitään ehdokkuuksia ja sitä jopa ostettiin niin, että Kuvahaun tulos haulle jp koskinen savoniauusintapainos oli menossa uutisten julkitulon hetkellä. Tämä kaikki oli pitkälti kirjabloggarien ansiota, sillä he ihastuivat kirjaan jo heti sen ilmestyttyä ja myös kertoivat sen muille. Legendaarinen viidakkorumpu kumisi ja tyytyväiset lukijat suosittelivat kirjaa ystävilleen. Nythän kirjasta on menossa kuudes painos ja se on marraskuun myydyimpien kaunokirjojen listalla sijalla seitsemän! Tulipahan tämäkin ihme nyt nähtyä!

Olen sanonut tämän aikaisemminkin mutta sanotaan vielä uudestaan. Arvostan todella paljon kirjabloggarien pyyteetöntä työtä kirjallisuuden esille nostajina. Kun suurten sanomalehtien kulttuuritoimitukset tekevät työtään kuukausipalkalla, kirjabloggarien palkka on useimmiten hyvä mieli ja kirjan arvostelukappale, jos sitäkään. Ilman kirjabloggareita kirjallisuutemme laaja kirjo jäisi kyllä melkoiseen varjoon ja monista kirjoista ei ilmestyisi yhtäkään arviota. Lasten-, nuorten- ja YA-kirjallisuus vaeltaisi käytännössä lähes täydellisessä uutispimennossa ilman kirjabloggarien työtä. Siispä suuri kiitos teille, blogistanian joukot!

Tulisiiven hurja lento oli luonnollisesti tämän vuoden kohokohta. Muut tekemiseni jäivät sen varjoon, mutta ahkeroitu on, monellakin saralla. Vaikka yritin ja yritän yhä pitää keikkailut minimissä, kävin syksyllä juontamassa Mikkelin sotakirjallisuustapahtuman. Siitä huolimatta, että olin suhteellisen huonossa hapessa, onnistuin pitämään luut pystysuorassa riittävän pitkään. Tapahtuma oli todella hyvä, joten jos ja kun se taas järjestetään syksyllä 2020, suosittelen sitä lämpimästi.

Lasten- ja nuortenkirjasaralla minulta ilmestyi tänä vuonna kolme kirjaa. Näistä aika harva tietää mitään, mutta Omituinen ooppera, Gabriel Hullo ja pihistelevä peikko sekä Benjamin Hawk ja timanttitasangon arvoitus ovat nekin löytäneet muutamia uskollisia lukijoita, vaikka lehtitietojen mukaan kotimainen lanu-tarjonta on aina vaan vähäistä. Dekkarisarjani sai jatkoa, ja Toukokuun tuonen kukat on sekin miellyttänyt niitä kaikkia (kolmea?) lukijoita, joita Murhan vuosi -sarjalla on.

Ruosteinen sankari 3 - JP KoskinenTänä vuonna tein myös muutaman uuden originaalin äänikirjan. Hautakello ja Ruosteinen sankari 3 löytyvät ainoastaan Storytelin uumenista, niistä ei siis ole paperiversiota. Tulevana vuonna pidän taukoa tällä puolella, sillä nuo äänikirjat vastaavat pituudeltaan romaania, joten niiden tekeminen ei ole ihan mikään pikkujuttu.

Kaiken kaikkiaan tästä vuodesta jäi minulle kirjallisella puolella positiiviset tunnelmat. Tulisiipi löysi lukijansa ja koska kirjan yksi perimmäinen tarkoitus on tulla luetuksi, palattiin ihan perusasioihin. Vuoden aikana törmäsin samoihin vanhoihin kysymyksiin siitä, kuinka voin julkaista niin monta teosta vuodessa. Ahkeruus ja tehokkuus kirjallisuudessa ovat yhä joillekin hankalasti hyväksyttäviä ominaisuuksia, mutta minkäs teet. Jokaisella meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutemme eikä varsinkaan vahvuuksien selittelyssä ja anteeksipyytelyssä ole mitään mieltä. Ehkä tiukkapipoisimmatkin kriitikot joskus oppivat lukemaan kirjat kirjoina hokematta sitä, kuinka paljon muuta Koskinen on julkaissut samana tai edellisenä vuonna. Totuus on kuitenkin se, ettei yksikään kriitikko tiedä niitä tuntimääriä, joita teoksiini on upotettu.

Kirjailijakahvit eduskunnassa

Kirjallisuuden järjestöpuolella heiluin myös suhteellisen ahkerasti. Olen yrittänyt ajaa kirjailijoiden asioita yleisestikin kohti kirkkaampaa tulevaisuutta. Olen ollut mukana Kirjailijaliiton johtokunnassa sekä Sanaston että Lukukeskuksen hallituksessa. Luottamustoimista ei tietenkään voi huudella sen tarkemmin, mutta jotain on saatu aikaiseksi. Kun itse aloitin kirjailijana, turhan moni asia piti oppia kantapään kautta. Ehkä siksi haluan vähän tasoittaa tulevien kirjailijapolvien tietä.

 Iloinen 20-luku on siis pian täällä. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Aion yhä jatkaa kirjoittamista omalla tavallani ja omalla rytmilläni. Jos tulevana vuonna saan murto-osaakaan siitä positiivisesta lukijapalautteesta, jota satoi tänä vuonna, olen enemmän kuin tyytyväinen. Mielikuvitus on minulle rakas ja kuljen yhä tarinan ja oikkujeni ehdoilla. Toivotaan, että se tuottaa myös tulevina vuosina lukijoille iloa ja elämyksiä!

PS. Konsultit sanovat aina, että (klikki)otsikko pitää olla myyvä, liittyipä se juttuun taikka ei.

Hautakello K1O2 - JP KoskinenRuosteinen sankari 3 - JP Koskinen

Tulisiipi lentää!

Tutustu kirjaan!

No niin, Tulisiipi todellakin lentää! Aika huimaa on ollut meno tämän kirjan kanssa, se on pakko myöntää. Tulisiipi on kerännyt lentonsa aikana jo Vuoden kirja 2019 -palkinnon, Finlandia-palkintoehdokkuuden ja Savonia-palkintoehdokkuuden. Joskus voi käydä näinkin.

Kirja sai mainion startin julkkareissa, kun moni ystävä oli myrskystä huolimatta saapunut paikalle juhlistamaan Tulisiipeä. Se tilaisuus oli jo niin mukava, että ehkä siellä kirjaan tarttui hyvä karma. Ystävät tekevät aina juhlan, näin se vaan on!

Kaikkihan on minulle helppoa. Kirja on tehty, ja se mitä tapahtuu nyt, tapahtuu muiden toimesta ja siihen en voi vaikuttaa millään lailla. Autoa ajavat muut, minä istun kyydissä ja katson kuinka maisema vaihtuu ja mihin päädytään. Hiukan tietysti välillä väsymys iskee vanhukseen, mutta eiköhän tästäkin selvitä.

Mutta, työ jatkuu ja 2020 kirjat ovat jo vahvasti tekeillä. Kiitän taas lukijoita, sillä ilman heidän intoaan en ehkä minäkään jaksaisi sauhuta näin paljon. On hienoa, että voin tuottaa muille iloa ja elämyksiä kirjojen parissa. Ja kyllä se arki kajahtaa päälle viimeistään tammikuussa, ketään ei kiinnosta enää mikään, tämän vuoden urotyöt ovat historiaa. Mutta iloitaan nyt vielä hetki, hip ja huraa. Tulisiipi lentää!

Omilla teillä

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.No niin, kaikki yllätykset eivät aina ole ikäviä! Tulisiipi otti ja voitti Vuoden kirja 2019 palkinnon! Tämän Suomalaisen kirjakaupan jakaman palkinnon voitti 2018 Yuval Noah Harari, joten ihan mukavassa seurassa ollaan.

Tulisiipi on kyllä lentänyt vauhdikkaasti koko syksyn, mistä tietenkin olen erittäin tyytyväinen. Jos ja kun kirja myy, se antaa työrauhaa tuleville teoksille. Aika on rahaa mutta ennen kaikkea raha on aikaa. Ja aikaa, sitä tässä työssä tarvitaan paljon, varsinkin jos on varustettu kovin mielikuvitusrikkaalla päällä. Hienoja tarinoita on aina enemmän kuin millään ehtisin kirjoittaa.

Tietysti olen syksyn aikana pohtinut samoja asioita, joita olen tuuminut koko urani ajan. Teen kirjan ja toivon, että se lentää lukijoiden käsiin. Jotta niin kävisi, tarvitaan sitä surullisenkuuluisaa näkyvyyttä. Ja se näkyvyys, se on Suomessa harvoissa käsissä. Vuoden 2017 tilastojen mukaan Helsingin Sanomien kokonaistavoittavuus on noin 1757000 lukijaa, Aamulehden 556000 lukijaa, Kalevan 322000 lukijaa ja Turun Sanomien 316000 lukijaa. Jo näiden neljän sanomalehden yhteiskattavuus on päällekkäisyyksien kanssakin yli 2,5 miljoonaa silmäparia. Siihen kun lisätään vaikkapa Arto Nybergin ohjelma, jossa joskus kirjailijatkin vierailevat, saadaan 813000 silmäparia lisää. Jos nämä kaikki mediat valloittaa, kirjan ilmestyminen kyllä huomataan. Tulisiiven kohdalta Aamulehti on tehnyt kirjasta jutun, näistä muut eivät, joten menestykseen ei ole menty perinteisen suurmedian kautta.

Muinoin Helsingin Sanomia sanottiin kirjallisuuden piirissä kuninkaan/kuningattarentekijäksi juuri sen vuoksi, että sen kritiikki määritteli kirjan näkyvyyden ja usein myös kohtalon. Tämä valta, kuten kaikki valta, turmeli osaltaan sekä käyttäjät että kohteet. Hesarin kritiikkiä odotettiin kuin tipattoman tammikuun loppumista. Jos Hesari ei tehnyt kritiikkiä, kirja oli auttamatta B-luokkaa. Jos teki, vaaka saattoi kallistua rajustikin suuntaan taikka toiseen. Toisinaan kritiikin pihvi oli kriitikon pakottava tarve esitellä omaa kirjallista lahjakkuuttaan, tai lahjattomuuttaan, tapauksesta riippuen.  Nythän kaikki on paremmin, ainakin joiltakin osin.

Vuodet tekevät tehtävänsä ja kirjailijan nahka kovettuu. Asioista murehtii yhä samalla tavalla kuin ennenkin, mutta nuolet eivät enää tavoita vereslihaa. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, eikä kaikille asioille voi mitään. Loppupeleissä kukaan ei ole mitään, joten en ole alkanut polvillaan kontata median edessä. Ehkä sekin hetki vielä tulee, mutta onneksi todennäköisyys pienenee päivä päivältä.

Olen jo vuosia sitten päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjoja. Jotta voin tehdä sen, minun pitää varastaa kaikki mahdollinen aika kirjoittamiseen. Siksi olen keikkaillut luvattoman vähän ja aina kirjoittamiseni ehdoilla. Ja keikkailu on muutoinkin vaikeaa, kun olen lasten- ja nuortenkirjailija, dekkaristi sekä tavallinen prosaisti. Tästä suunnasta ei löydy keihäänkärkeä vaan laaja ukkosrintama, jota on vaikea saada mahtumaan yhteen purkkiin. Tilanne ei muutu tulevaisuudessa, sillä töitä on paljon ja aikaa vähän. Siksi minulle on tärkeää, että kirjat myyvät omalla painollaan. Minä en ole myynnissä, kirjani ovat. Niiden pitää näkyä, minusta ei niin väliä.

Syksyn aikana olen huomannut, että jos kirjallisuutemme olisi printtilehtien varassa, ala olisi näivettymisen sijaan todennäköisesti kuollut. Kritiikkejä näkyy painetuissa lehdissä yhä vähemmän ja yhä harvempien kirjailijoiden teoksista. Lukijan on vaikea himoita kirjaa, jonka hän ei tiedä edes ilmestyneen. Tulisiiven loistava lento on todistanut minulle kirjabloggareiden voiman. Heidän innostuksensa lennätti kirjaa alkusyksyn, nyt sitä lennättää tämä palkinto hetken verran ja sen jälkeen olemme taas pimeydessä, jossa voi vaania jotakin hyvää taikka pahaa. Olipa niin tai näin, työni jatkuu. Kiitos teille, jotka jaksatte yhä innostua kirjoistani! Niin kauan kuin te jaksatte lukea, minä jaksan kirjoittaa.

Tässä näitä nyt on!

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html

https://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi-kauno-historia.html

JP Koskinen: Tulisiipi

Kirja-arvio: JP Koskisen Tulisiipi kertoo julmasta, mutta kauniista maailmasta

https://suomenkuvalehti.fi/kirjailijanpaivakirja/jp-koskinen-lentaa-halki-1900-luvun/?shared=1597-13b60f09-999

Ihmisen käsissä mikään kaunis ei kestä

https://kirjanvuoksi.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://lumoustaetsimassa.blogspot.com/2019/08/tulisiipi-lentaa-korkealla.html?

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2019/08/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://savannilla.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://johiltunen.wordpress.com/2019/10/22/vihan-hedelmat-suomalaisittain-vievat-pilvien-paalle/

JP Koskinen: Tulisiipi

https://kirjakaapinkummitus.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/poika-joka-halusi-lentaa/

Kreisi boi sai siivet selkään

https://kirjakkoruispellossa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi.html?

Vuoden 2018 yhteenveto

Kaikki loppuu aikanaan ja niinpä tämäkin vuosi 2018 alkaa olla historiaa. Vuoden hiipuessa olen perinteisesti vähän summaillut, mitä tulikaan vuoden aikana tehtyä. Tässä se siis tulee, vuoden 2018 tilinpäätös!

Vuosi alkoi vauhdikkaasti, sillä olin lupautunut kirjoittamaan Storytelille uuden originaalin. Kun lisäksi tekeillä oli Apuun kesädekkari, vuoden alku sujui tiiviisti työn merkeissä. En enää muista mitään tarkasti mistään, mutta arkistot paljastavat, että kesädekkari lähti Apuun maaliskuun toisena päivänä ja Valkoinen kevät Storyteliin viikkoa myöhemmin. Sen verran muisti pelaa, että kesädekkarin kirjoitin ensin kokonaan, laitoin sen hautumaan ja kirjoitin Valkoisen kevään. Sitten taas tsekkasin kesädekkarin läpi, korjailin sen ja laitoin matkaan. Sen jälkeen korjasin Valkoisen kevään ja laitoin matkaan. Tuossa menikin kivasti vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta ja osa kolmannesta.

Muistiinpanot paljastavat, että maalis- ja huhtikuussa kirjoitin Benjamin Hawk -kirjaa. Kirjoitusrupeaman keskeytti ainoastaan pieni juhla, mutta muutoin työskentely oli tiivistä. 16.4. muistiinpanoissa lukee vain: Hawk 81. Olen väsynyt. Seuraavana päivänä olen kuitannut, että Hawk on valmis. Kirjan valmistumisen kunniaksi osallistuin Helsingin Kaupunginteatterin käsikirjoittajapäivään ja aloin suunnitella muutamaa näytelmää. Ne jäivät nyt haaveeksi, sillä huhtikuun viimeisenä päivänä mursin pihatöissä kaksi kylkiluuta. Koska en malttanut olla aloillaan tarpeeksi pitkään, kolmen viikon kuluttua ne hajosivat uudestaan Ahvenanmaalla.

Luiden murtuminen  oli melkoisen hankala vamma, jonka takia ensimmäistä kertaa 15-vuotisen urani aikana jouduin perumaan keikkoja. Olen hoitanut esiintymiset 39 asteen kuumeessa, flunssassa ja pienempien murtumien kanssa kiitos opiaattien, mutta tämän vamman kanssa niistä ei vaan tullut mitään. Kesäkuussa hoidin yhden tärkeän Kirjailijaliiton kokouksen, mutta sielläkin jouduin makoilemaan lattialla, joten hommaan tuli todellista ruohonjuuritason näkemystä. Töitä oli kuitenkin tehtävä, joten kesäkuun lopussa olin saanut dekkarin kirjoitettua. Muistan vain, että istuminen oli vaikeaa ja noin 45 minuutin välein turvotus äityi niin pahaksi, että oli pakko mennä makuulle.

Syksyn aikana tilanne parani, vaikka vielä Turun- ja Helsingin kirjamessuilla jatkuva patsastelu ei oikein ottanut onnistuakseen. Kroppaa tuli kuritettua liikaa ja vanha vaiva rytmihäiriöineen palasi, mutta pienellä levolla siitä päästiin. Ja pakko oli päästäkin, sillä syksyllä oli vielä kirjoitettava hiukan lisää. Olin luvannut Storytelille uuden originaalin ja valmistelut olivat siinä vaiheessa, että kirjoittaminen oli sujuvinta tehdä syksyn pimeillä. Homma onnistui hyvin, vaikka huomasin selvästi hidastuneeni. Täydessä kunnossa kykenen takomaan helposti noin 12 liuskaa päivässä, nyt olin ihan tyytyväinen, jos pystyin saamaan kokoon 3-4 liuskaa. Pää kyllä pelasi, mutta fysiikka ei pysynyt perässä.

Vaikka vuodessa olikin jokin verran haasteita, kaikki kääntyi lopulta hyväksi. Töitä tuli tehtyä sen verran, että vuosi 2019 näyttää sekin jo hyvältä. Kirjailijan elämä on aaltoliikettä, joten on mukavaa, jos jotakin näkyvyyttä saa tulevaisuuteen. Sen verran tein suuriakin ratkaisuja, että solmin kustannussopimuksen seuraavasta, isosta romaanista Liken kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että ainakin toistaiseksi yhteistyöni WSOYn kanssa päättyi. Oli mukava työskennellä perinteisen kustannustalon kanssa ja saatoimme kuuden vuoden aikana maailmaan todella hienoja romaaneja. Olin nyt kuitenkin itsekäs ja arvioin, että pystyn paremmin keskittymään tuleviin vuosiin Liken huomassa.

Miltä vuosi 2018 näyttää numeroiden valossa? Yritän sen nyt kaivaa työpäiväkirjastani, sillä muistiini ei voi ikinä luottaa:
– kirjoitettu yksi dekkari (Toukokuun tuonen kukat)
– kirjoitettu yksi äänikirja (Valkoinen kevät)
– kirjoitettu yksi kesädekkari (Kultainen kesä)
– kirjoitettu yksi novelli (Katkera kastike)
– kirjoitettu yksi WA-novelli (lukutaitofoorumin juttuja)
– kirjoitettu yksi nuortenkirja (Benjamin Hawk IV)
– kirjoitettu yksi lastenkirja (Gabriel Hullo VI)
– kirjoitettu toinen äänikirja (Pieni musta hautakello)
– kirjoitettu yksi lasten jatkosarja (Noidan nuuskarasia)
– ilmestyi nuortenkirja Mieletön museo
– ilmestyi romaani Kalevanpoikien kronikka
– ilmestyi dekkari Huhtikuun hiipuva rakkaus
– ilmestyi lastenkirja Gabriel Hullo & kadonnut kummitus
– ilmestyi romaani Helppoa rahaa
– ilmestyi nuorten/lastenkirja Matilda pelastaa maailman
– ilmestyi nuortenkirja Benjamin Hawk ja merten aave
– ilmestyi äänikirja Valkoinen kevät
– ilmestyi kesädekkari Kultainen kesä
– tehtiin seitsemän jaksoa KultTV:tä
– allekirjoitin viisi kustannussopimusta vuoden 2019 kirjoista
– noin 70 matkapäivää, esiintymisiä ymv.

Tietysti tuo lista näyttää tuossa aika pitkältä, mutta kannattaa muistaa, että minulla on mahdollisuus olla kirjailija 24/7/52. Voin keskittyä pelkästään kirjoittamiseen ja se on kyllä erittäin suuri etu. Tästä kuuluu valtavan suuri kiitos kirjojeni lukijoille ja kuuntelijoille, sillä ilman heidän ostojaan ja lainauksiaan tämä ei olisi mahdollista.

Vuoteen sisältyi myös pettymyksiä ja töitä, jotka eivät valmistuneet. Niitä en kuitenkaan viitsi muistella, sillä olen tyytyväinen siihen, minkä sain tehtyä. Toivon, että jaksan pysyä ahkerana (ja pysyn ehjänä) vuonna 2019 ja että tulevat kirjani uppoavat lukijoiden huumoriin. Kohti tuntematonta!!

Valkoinen kevät - K1O1 - JP Koskinen

Kirjailija omalla maallaan

Aika harvoin tulee mietittyä kirjailijauransa vaiheita ja päätöksiä, jotka ovat nykyisyyden muokanneet. Jokaisella kirjailijalla on varmasti ollut omat valintansa, miten tehdä työtä, mitä haluaa kirjoittaa, mitä kustantamoita kutitella vai julkaistako itse, yrittääkö vielä vai jättääkö kaikki sikseen. Nuoret kirjailijat osaavat ehkä perehtyä näihin asioihin tarkemmin ja miettiä etukäteen, mikä on paras taktiikka seilata uralla eteenpäin.

Minulla oli ilo ja kunnia käydä Ylen aamu-tv:n vieraana puhumassa viimeisen kahdentoista kuukauden julkaisuista, joita kieltämättä olikin sangen paljon. Kun juttua valmisteltiin, kaivelin esiin ilmestyneet teokset ja olin itsekin hiukan hämmästynyt. Paljon on kahdessatoista kuukaudessa tarinoita ilmestynyt ja genrevalikoima on kieltämättä laaja. Mikään itsestäänselvyys tämäkään matka ei ole ollut, enkä kyllä ollut sitä näin edes suunnitellut.

Kun tuota saldoa räknättiin, heräsi tietysti kysymys, kuinka tämä on mahdollista? Yhdeksän painettua kirjaa, kesädekkari, kaksi originaalia äänikirjaa. Olin vähän jo pakenemassa varjoihin aiheen edessä, sillä touhu näyttää ulospäin suhteellisen maaniselta. Sitten mietin ihan oikeasti, miten tässä on näin käynyt ja keksin muutaman tärkeän seikan.

GENRE

Yhdeksän painettua teosta sisältää kaksi lastenkirjaa, kolme nuortenkirjaa, yhden dekkarin, yhden trillerin, yhden historiallisen romaanin ja yhden keittokirjan. Vaihtelu tosiaan virkistää ja minulle olisi täysin mahdotonta kirjoittaa esimerkiksi vain dekkareita. Kone hyytyisi aika nopeasti, ei voi mitään.

KUSTANTAJAT
Näillä kirjoilla on ollut peräti kuusi eri kustantajaa. Lanu-osasto on tullut Karistolta, lasten riimikirja Haamukustannukselta, vähän viistommat kirjat Likeltä, dekkari CrimeTimelta ja historiallinen romaani WSOY:ltä. Niin, ja äänikirjat Storytelin huomasta. Olisi täysin mahdotonta julkaista näin kirjavaa valikoimaa saman kustantajan siipien suojista, se ei ainakaan minulta onnistuisi.

LUKIJAT
Tässäpä se tärkein kivijalka. Jos lukijoita ei olisi juttuni kiinnostaneet, kustantamot olisivat jo raapineet niskaansa ja paenneet takavasemmalle. Niin se vain on, että jos lukijoita ei kirjalle löydy, ei pian löydy kustantajaakaan. Nöyräksi vetää, ja syystä. Joku päivä näin voi käydä, mistäs sen tietää.

Nuo kolme seikkaa mahdollistavat myllyn pyörimisen, loppu on raakaa työtä. Liuskojahan ei romaaneissani ihan mahdottomasti ole, taitaapa Miki Liukkosen O syödä merkkimäärässä sisäänsä kaikki edellä mainitut kirjani. Lanukirjat ovat minulla suhteellisen ohuita, koska haluan helliä niitä hiukan huonompiakin lukijoita, jotka kavahtavat tiiliskiviä. Ideoita tässä tarvitaan, mutta niistä ei ole vielä ollut pulaa. Ja hyvä on muistaa myös optinen harha, sillä kirjat on kirjoitettu milloin sattuu ja julkaisu osuu johonkin. Kalevanpoikien kronikkaa kirjoitin pitkät pätkät jo 2008, loppurutistus oli 2016. Helppoa rahaa oli valmista kauraa 2015 jne.

Mikään laskelmoitu valinta tämä laajuus ei ole. Ja jos olisi, se olisi aika idioottimainen valinta. Markkinointihenkilöt vihaavat minua, sillä jos edustaa montaa eri genreä, ei edusta lopulta mitään, mitä voisi täysillä markkinoida. Mutta en voi mitään sille, että olen kiinnostunut kirjoittamaan erilaisia tarinoita, jotka istuvat parhaiten eri genreihin. Olisi pitänyt ottaa käyttöön taiteilijanimiä, mutta enpä älynnyt sitä ajoissa. Näillä mennään, ei voi mitään. Brändini on varmaan se, ettei minulla ole brändiä.

Täytyy silti sanoa, että olen tyytyväinen tilanteeseeni. Saan tehdä mitä haluan ja riekkua eri genreissä jos jaksan ja kykenen. Omassa päässäni nämä pikku puroset ovat ihan eri lokeroissa ja näen aina vain yhden linjan kerrallaan. Siksi tuo kirjojen kokoaminen studion pöydälle hiukan hirvitti. Kas minä näen nämä polut vain näin:

1) Dekkarit
– Murhan vuosi -sarja, Crime Time
– Ruosteinen sankari, Storytel

2) Nuortenkirjat
– Haavekaupunki ja Benjamin Hawk -sarja, Karisto

3) Lastenkirjat
– Gabriel Hullo -sarja, Haamukustannus

4) Romaanit
– Kalevanpoikien kronikka ymv., WSOY

5) Äkkiväärät kirjat
– Kannibaalien keittokirja ymv., Like

Kaikki puroset elävät omaa elämäänsä omaan tahtiinsa. Kyllä niistä joku voi kuivuakin ja lopulta ne kuivuvat kaikki, mutta sellaista se elämä on. Olen nyt ainakin hetkeksi raivannut kirjallisuudesta itselleni oman tontin, jossa tunne olevani kotonani. Näin se menee.

He lukevat puolestasi

 

TOP20 myynti

20 eniten myytyä kirjaa yhteensä 2000 -2017

Kirja-ala ei ole tunnettu tinkimättömän objektiivisestä rehellisyydestä. Kun kaunokirjallisuuden myynti kääntyi laskuun 2000-luvulla, Kustannusyhdistyksen tiedotteet puhuivat yhä hyvistä kirjavuosista. Muutama vuosi sitten kirjoitin tästä todellisuuden ja tiedottamisen ristiriidasta ja sain puhelinsoiton eräältä Finlandia-palkinnon voittajalta, joka kehui kirjoitustani. Pitkässä puhelussa hän ihmetteli, että jos kaikilla menee niin hiton hyvin, kuinka hänen tilityksissään näkyy vuosi vuodelta yhä vähemmän myytyjä kirjoja. Miten voi olla, että kirjailijalla menee yhä huonommin, jos alalla menee niin helkkarin hyvin?

Myynnin alamäkeen on etsitty ja löydetty monia syitä. Laskuvuosien aikana jälleenmyynti alkoi keskittyä, sillä Suomalainen kirjakauppa jäi ainoaksi koko maan kattavaksi kirjakauppaketjuksi. Myynnin kannalta oli ratkaisevaa, ottiko Suomalainen kirjakauppa romaanin laajaan jakeluun vai ei. Lisäksi kivijalkakauppojen määrä laski siten, että kun 2008 oli vielä 279 kirjakauppaa, niitä oli 2015 enää 179. Nettikirjakauppojen oletettiin paikkaavan vajetta, mutta kirjan fyysisellä näkyvyydellä on yhä suuri merkitys. Vuoden 2013 tutkimuksen mukaan 52% asiakkaista tekee ostopäätöksen vasta kirjakaupassa ja selvää on, ettei päätös voi kohdistua kirjaan, jota kaupassa ei ole. Sekös kirjailijaa harmittaa.

Samoihin aikoihin kirjakerhotoiminta alkoi lakastua. Kirjakerhojen kautta (pakko)myytiin merkittävä määrä kirjallisuutta ja kuukauden kirjoja löytyi monesta kodista. Jos kirjan unohti peruttaa, se kolahti kotiin ja usein minäkin nielin tappioni ja maksoin möllärin, jota en koskaan lukenut. Kirjakerhot saivat aikaan myös kauniita tilastoharhoja. Kun kirjakerho lykkäsi loppuvuoden kuukauden kirjaksi Maija Mehiläisen Hunajan ihana tuoksu -kirjan, se komeili takuuvarmasti vuoden myydyimpien kirjojen listalla. Vitsi piili siinä, että palautukset kirjautuvat vasta seuraavalle vuodelle ja tilastojuna oli jo mennyt.

Lukemisen vähentyminen siellä, mistä lukijoita kasvaa, oli näkyvissä jo aikaisemmin. Sarjakuva- ja lukemistolehtien katoaminen kioskien valikoimista olisi pitänyt kilauttaa hälytyskelloa. Huolestumisen sijaan moni kulttuuri-ihminen taisi salaa riemuita, että niin sanottu roskaviihde teki viimeinkin kuolemaa. Mustanaamiot, Jerry Cottonit ja Yöjutut saivat painua hautaan, onhan meillä Alastalon salissa ja Karamazovin veljekset. Ikävä kyllä juuri nuo lehdet opettivat monta sukupolvea pysähtymään paperiin painetun hiukan lyhyemmän tarinan ääreen. Kun tuo lukemisen silta romahti, moni nuori lukija totesi, että loikka tekstiviestistä romaanikirjallisuuteen on liian pitkä. Samaan aikaan kirjallisuus on kadonnut lähes kokonaan televisiosta, joten pian kukaan ei edes tiedä, mitä kirjailija tekee ja että Suomessakin on sellaisia.

Taistelu vapaa-ajasta on 2010-luvulla hiukan toisenlaista kuin 1980-luvulla. Kulttuurin kulutus tapahtuu juuri vapaa-ajalla ja vapaa-ajalla ihminen haluaa useimmiten rentoutua ja viihtyä. Hyvä tarina viehättää yhä, mutta tarinoihin voi sukeltaa monessa muodossa. Pelien visuaalinen maailma on kiehtova ja moniin peleihin sisältyy pitkiä ja monimutkaisiakin tarinoita. Elokuva- ja televisiosarjatarjonta on myös huikeaa. Kun vielä kolmekymmentä vuotta sitten katsottiin Dallasia kerran viikossa tunnin verran, nyt voidaan ahmia kokonaisten sarjojen useita tuotantokausia sen samaisen viikon aikana. Tietysti voidaan väittää mitä tahansa, mutta peleihin ja televisiosarjoihin käytetty aika on noussut. Se on pois monestakin asiasta, varmasti myös kirjojen lukemisesta.

Mikä sitten on syy ja mikä seuraus, sitä voi kukin miettiä. Keskittyikö kirjakauppa pakon edessä, kun kirjojen myynti laski ja kannattavuus heikkeni? Hakeutuiko nuoriso ja nuoret aikuiset pois kirjojen parista, koska niiden tarjoamat tarinat eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia? Jos massoja tavoitellaan, täytyy kirjankin kiinnostaa. Käpertyivätkö suomalaiset kirjailijat liiaksi kirjoittamaan toinen toisilleen akateemista sanataidetta, jossa pilkut, hamartia ja päälle liimattu syvällisyys ovat kohdallaan, mutta itse tarina on kuivakka kuin autiotaloon unohtunut pulla? En tiedä, ihan kaikkea Suomessa ilmestynyttä kirjallisuutta en ole ehtinyt lukea. Ehkä kirjallisuuden hyljänneet voisivat vastata tähän? Tai ihmiset, jotka valitsevat kirjan sijaan iltaseurakseen HBOn ja Netflixin pitkät sarjat?

Tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku. Ajat ovat muuttuneet, sitä on turha kiistää. Painettujen kaunokirjojen menekin ja kustantamoiden liiketuloksen paljastavat kylmät tilastot. Jos haluaa pysyä kuivana, on parempi hankkia sateenvarjo kuin yrittää puhumalla saada sadepilvet hajaantumaan. Voidaanko jo siis suosiolla unohtaa, että vuoden myydyin kaunokirja kutittelisi vielä joskus sadantuhannen kappaleen rajapyykkiä? Ehkä, mutta…

Muutokset eivät aina ole vain huonoja. Samaan aikaan, kun kirjakauppaverkosto on hiukan kutistunut, markettien kirjaosastot ovat laajentuneet. Tänä vuonna on varmaankin edessä hetki, jolloin marketit myyvät kirjoja enemmän kuin kirjakaupat. MyyntikanavatTietysti markettien valikoima on suppea, sillä ne myyvät vain kärkituotteita. Mutta myyty kirja on aina myyty kirja, ja ehkä tyytyväinen lukija ostaa toisenkin kirjan. Nettikirjakaupat ja divarit tarjoavat ehtymättömän valikoiman kirjoja niille, jotka osaavat niitä etsiä. Jos ja kun kirjojen markkinointiin löytyisi kirja-alalta jonkinlainen yhtyeinen sävel, voitaisiin kirjojen saatavuuden esittelyyn panostaa. Sillä kirjoja on saatavilla, tieto siitä, mistä ja millaisia kirjoja löytyy, on usein se puuttuva rengas kirjan ja kuluttajan välillä.

Uskokaa tai älkää, kaikesta tästä huolimatta meillä on meneillään suuri kirjallisuuden nousukiito! Lukeminen on varmasti vähentynyt, mutta kuunteleminen on lisääntynyt huimasti. Ääni kaunoKirjojen pariin on löytänyt tiensä ihmisiä, jotka eivät ole jaksaneet lukea painettuja kirjoja. Kuten jo muutama vuosi sitten sanoin eräässä haastattelussa, lukemattomuuttaan ei tarvitse hävetä, kirjoja voi myös kuunnella. Ja onhan äänikirja erittäin näppärä. Autoa ajaessa, tiskatessa tai nurmikkoa leikatessa on aika vaikea lukea kirjaa, mutta kuunteleminen onnistuu helposti. Kun vanhat kovakantiset opukset katoavat makulointikoneen uumeniin, äänikirja on yhä saatavilla. Eikä kerry kirjoja nurkkiin tai muuttolaatikoiden painoksi.

Kirjailijana moni iloitsee, että kirja saa äänikirjan muodossa pitemmän elämän. Huono puoli valkenee lähivuosina, jos ja kun myynti alkaa painottua äänikirjan puolelle. Vilkaisu vanhoihin sopimuksiin paljastaa, että äänikirjan tekijänpalkkioprosentit ovat kirjailijalle yleensä paljon huonompia kuin painetusta saatavat. Mutta ei hätää, tämähän on vain neuvottelukysymys. Eikä polku äänikirjaan kulje edes välttämättä painetun kirjan kautta. Olen itsekin ollut mukana StoryTelin toiminnassa heti sen rantauduttua Suomeen. Tähän mennessä olen kirjoittanut heille kaksi romaania (Valkoinen kevät ja Ruosteinen sankari II) , jotka ovat saatavilla vain ja ainoastaan äänikirjoina. Tulevaisuus on siis jo täällä!

Jos et jaksa itse lukea kirjoja, anna ammattilaisen lukea ne puolestasi ja pidä vain korvasi auki. Näin se menee.

Äänikirjojani löytyy:
Storytel

Bookbeat

Elisa

Lue:
Kirjallisuuden myynti on laskenut jo kolmatta vuotta (2016)

Suomi lukee – ja ostaa kirjoja

Helppoa rahaa – kirjailijan iloja!

Helppoa_rahaa-1

Tutustu kirjaan!

Kevät on kulunut vauhdilla. Tälle vuodelle tuli ladattua kovat työodotukset ja alkuvuosi olikin melkoista ahkerointia. Tilanne ei ole parantunut vaan paremminkin pahentunut, kun kalenteriin on tullut lennosta pakollisia töitä. Tai pakollisia ja pakollisia, ehkä kyse on lähinnä siitä, että tarjolla olevat rahat on hyvä ottaa pois. Ja kirsikkana kakun päällä on murtunut kylkiluu, joka ei kyllä helpota työntekoa, vaikka tässä ei sementtisäkkejä tarvitsekaan nostella. Lomittajaa ei tässä ammatissa tunneta, diilit raukeavat jos töitä ei tehdä.

Ahkeroinnin keskellä olen myös jaksanut jonkin verran keikkailla. Tänä keväänä on kyllä ollut erityisen hyviä keikkoja (Pirkkalassa, Kangasalla ja Helsingissä) joissa on puhuttu laajemminkin kirjoittamisesta eikä yritetty pakkosyöttää kuulijoille uusinta kirjaa. Lukijoiden kysymykset ovat aina keikkojen kohokohtia, sillä saarnaaminen on puuduttavaa. Keikoilla on noussut nyt säännöllisesti esiin tekemiseni eräs puoli, joka jaksaa hämmästyttää monia, nimittäin suhteellisen kiivas julkaisutahtini.

Ymmärrän hyvin, että varsinkin tämän vuoden saldo hämmästyttää monia. Minulta ilmestyy kaksi lastenkirjaa, kaksi nuortenkirja, yksi dekkari, yksi historiallinen romaani ja yksi dekkari. Lisäksi eetteriin saadaan tuore äänikirja ja Apuun on tulossa kesädekkari. Miksi, oi, miksi JP julkaiset näin hirvittävällä vauhdilla? Tässähän kärsii laatukin, näin ainakin usein uskotaan. Romaania pitää kypsytellä vuosikausia, muutoin se on raakile.

Syitä ja seurauksia on tosiaan hyvä hiukan miettiä. Motiiveita urakointiin on oikeastaan kaksi. Tietysti kiivaan julkaisutahdin takana on osittain raha, sillä olen ammattikirjailija, joka saa maksun vain julkaistuista ja myydyistä töistä. Jos töitä ei ole, ei ole myytävää. Tällä hetkellä olen vuosiapurahalla, mutta sukanvarteen on kerättävä hiukan puskuria, sillä apurahan saaminen ei ole automaatio. Kun apurahoitus loppuu, uuden alkamista ei tiedä oraakkelikaan. Rahaa ihanampi syy on tietysti se, että pidän kirjoittamisesta eri lajeihin erittäin paljon. En ole yhden tempun poni ja siksi persoonani on jakautunut. Voidaankin sanoa, että minulla on kolme alter egoa: nuorisokirjailija, dekkaristi ja syvämietteinen kaunokirjailija. Näiden egojen teot eivät kosketa toisiaan, joten jo noilla asetuksilla julkaisut kolminkertaistuvat.

Minulla on myös muutamia puhtaasti teknisiä etuja. Olen nopea kirjoittaja ja ideani syntyvät melko valmiina. Minun ei tarvitse käydä jaakopinpainia kustannustoimittajien kanssa lukemattomien editointikierrosten kera, vaan yleensä päästään suhteellisen vähällä. Lisäksi aika on puolellani. En tosiaankaan ole töissä, joten vuorokauden kaikki tunnit ovat käytössäni. Tiedän kokemuksesta, että jos joutuu pakertamaan päivätyössä arkipäivät, yksi romaani vuodessa tai joka toinen vuosi on hyvä saavutus. Kalenteriaika ei tee käsikirjoituksesta hyvää vaan sen ääressä vietetyt tunnit. Työläinen ei arkena voi laittaa romaanin tekemiseen yhtään tuoreaivoista tuntia, kun minä voin tykittää niitä päivässä kuusikin pienten taukojen kera. Se on erittäin suuri etu, kuten raskaan työn raatajat varmasti tietävät.

Jos kirjailija pystyy ja ehtii kirjoittaa eri lajityyppejä, aivot pysyvät virkeinä. On paljon helpompaa kirjoittaa dekkarin jälkeen lastenkirja kuin toinen dekkari, tai lastenkirjan jälkeen dekkari kuin toinen lastenkirja. Tai peräti näytelmä, tai kuunnelma. Tietysti on oma vaivansa ottaa haltuun eri lajityypit, mutta kun tuska on kerran nähty, homma alkaa sujua helpommin.

Tiedän kyllä, että sarjat ja kiivas tuotantotahti saavat muutamilla tahoilla nenät nyrpistymään. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että jokaisella on oma, luontainen kirjoitusrytminsä. Mikä jollekin on nopeaa, on toiselle hidasta ja päinvastoin. Valkoisen paperin edessä istumiseen voi mennä yllättävän pitkiä aikoja, jos ajatukset eivät ole selkeitä.  Kirjojen julkaisuväleistä ei voi päätellä mitään, jos ei tunne tekijää ja hänen työtapojaan.

Seuraava romaanini, joka ilmestynee ensi syksynä, on jo valmis. Se saa siis kypsyä ihan rauhassa, vaikka näennäisesti taas vaikuttaa siltä, että se on sudittu kasaan hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki ensi vuonna ilmestyvät kirjani ovat jo valmiita, sillä olen noin vuoden tai kaksi edellä julkaisusuunnitelmaani. Näitä editoidaan sopivassa välissä lähempänä julkaisua, jotkin osiot syvenevät, toiset katoavat, mutta mitään uudelleenkirjoitusta ei tarvitse tehdä.

Helppoa rahaa me kaikki tietysti kaipaamme. Kirjailijana sellaista ei kyllä usein ole tarjolla, sillä kirjoittaminen käy työstä, olipa kuinka innostunut tahansa. Kaltaisellani kirjailijalla, jonka kaikkien vuoden aikana julkaistujen kirjojen myynti yhteensä saattaa raapaista vuoden myydyimpien kirjojen TOP 20 listaa, ei tule houkutusta levätä laakereilla. Ja toisaalta, en edes halua katsella katossa pörrääviä kärpäsiä. Teen työtä, josta pidän ja jollakin sairaalla tavalla rakastan tarinoita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin kuulla, kuinka lukijat ovat nauraneet, saaneet lohtua, pysähtyneet ajattelemaan tai unohtaneet arkihuolet kirjojeni parissa. Juuri siihen tähtään. Kirjoja jokaiseen makuun, vaikka markkinaosasto itkee verisiä kyyneleitä! Kiitos!

Kannattaa vilkaista:
Mitä kirjailija tekee? – Anneli Kanto
3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2) – Saara Henriksson 

Kirjailija markkinatalouden rattaissa

Klikkaa ja tutustu!

Kevät saapuu taas! Kirjailijalle keväässä on parikin hienoa hetkeä. Ensinnäkin, jos on jaksanut ahkeroida, kevään kirjat ilmestyvät kovalla vauhdilla juuri näihin aikoihin. Uudet tekijänkappaleet saapuvat laatikoissa ja se on aina yhtä suuri juhlahetki! Uusi kirja on upea ilmestys, se tuoksuu, kuulostaa ja näyttää aina yhtä hyvältä.

Myös vanhat synnit nousevat keväällä pintaan. Perinteiset kustantamot tilittävät edellisen kalenterivuoden myyntirojaltit pitkin kevättä, nopeimmat tammikuussa ja hitaimmat toukokuussa. Kirjailija saa nähdä, mitä se edellinen kirja nyt sitten myi ja tuleeko ennakon ylittävää rahaa tilille ja kuinka paljon.  Yllätyshän se on, sillä nykyään on ollut todella vaikea arvata yhtään mitään kirjan menekistä. Jos kirja ei ole päässyt esimerkiksi markettijakeluun, mitään myynnin riemuvoittoa on turha odottaa.

Kirjailijan taloudellinen tuska kiteytyy myös meitä vaivaavassa hopputaloudessa. Kun selailin tuossa vanhoja myyntitilityksiä, huomasin, että ilmestymisvuonnaan erästäkin romaania on myyty kustantamosta ulos hintaan 17,75€. Tuosta ulosmyyntihinnasta maksetaan se kirjailijan rojalti, ei siis kirjakaupan lukijalta ottamasta hinnasta. Ja kauhu tulee tässä. Kun vuosi vaihtuu, niin seuraavana vuonna samaisen romaanin ulosmyyntihinta näyttää olleen 5,70€, siis vain kolmannes siitä, mitä se oli ilmestymisvuonna. Tämä tarkoittaa sitä, että jos vuonna 2016 ilmestynyttä kirjaa myytiin ennen 31.12.2016 iloisesti vaikkapa 1500 kappaletta, se on yhtä arvokas myynti kirjailijalle kuin vuonna 2017 myydyt 4500 kappaletta. Ja moinen myynnin kolminkertaistuminen on yhtä todennäköinen kuin maitopurkin pääsy Suomen presidentiksi.

Tietysti lukemat hiukan vaihtelevat kustantamon ja kirjan mukaan, mutta nyrkkisääntö on kirjailijalle melko selvä. Jotta romaanista jäisi jotain käteen, sen pitää myydä myyntinsä nopeasti. Hitaasti syttyvät kirjat eivät enää paljoa tuota, ja nykyään tuollaista hidasta syttymistä ei edes odoteta, kun kirja jo kohtaa makulointikoneen. Kun markkinointi on aika harvalla kirjailijalla kovinkaan mittavaa, syksyllä ilmestyneen kirjan näkyvyys lepää usein suurten lehtien kritiikeissä. Aamulehti, Turun Sanomat ja Helsingin Sanomat pääsevät yhdessä 500 000 kappaleen levikkiin, joten niiden kritiikkejä on syytäkin arvostaa.

Jos kirja ilmestyy syyskuun lopussa, sen taloudellisesti tuottava elinaika on vain kolme (3) kuukautta. Kun hyvä kritiikki ilmestyy vaikkapa viiden kuukauden päästä ilmestymisestä, syksyn kirjan saatavuus kivijalkakaupasta saattaa olla jo lähes nolla. Tuohon seitsemän kuukautta lisää, ja kirjan makulointia jo suunnitellaan. Ikävä kyllä makulointivimma vie kovakantisen kirjan nopeasti pois myös kirjastoista, sillä liimasidotut kirjat hajoavat noin 20 lukukerran jälkeen. Kirjastoon on vaikea ostaa uutta kappaletta tilalle, jos sellaista ei ole saatavilla.

Kirjoittamisella leipänsä tienaava huomaa melko nopeasti, ettei ns. aikuistenromaanien pykääminen kannata taloudellisesti. Työmäärä on suuri ja kirjan elinaika on kutistunut järjettömän pieneksi. Syksyllä julkaistu kirja joutuu mielettömään taistoon, jossa kolmen suuren lehden kulttuuritoimituksen peukalon suunta voi ratkaista hyvinkin paljon. Kirja katoaa nopeasti näkyvistä, kun uudet hyökyvät tilalle. Vaikka kirja on aina uusi sille lukijalle, joka tarttuu siihen ensimmäistä kertaa, painovuodella on jokin maaginen, tuhoava taika.

Ihmeellisintä koko kehityksessä on, että juuri aikuiset ovat uutuuskiiman pahimpia lietsojia. Lasten- ja nuortenkirjojen myynti on paljon tasaisempaa. Tietysti uusi kirja myy ilmestyessään parhaan myyntinsä, mutta tulevina vuosina kirjaa voi mennä ihan mukavasti, jos sitä on saatavilla. Nuorison reipasta asennetta todistaa myös lainaustilastot. Kun katsoin vuoden 2016 tilastojani, vuonna 2011 ilmestynyt romaani oli lainaustenkin puolesta hiipunut huomattavasti, mutta samana vuonna julkaistu nuortenkirja porskutti ihan omilla luvuillaan. Ilmeisesti on niin, että nuoriso löytää lukemisensa itse sen mukaan, mikä on heistä hyvää, kun aikuiset menevät lampaina uutuuksien perään, eivätkä palaa vanhoihin kirjoihin, vaikka ne olisivat hyviä ja lukematta.

Tilanne omalta osaltani alkaa pitkälti olla se, että aikuisten romaanien kirjoittaminen on lähinnä harrastus, jota rahoitan muilla kirjoitustöillä. Vaikka dekkaritkaan eivät kovassa kilpailutilanteessa ole automaattinen kultakaivos, dekkariharrastajissa on myös se hyvä puoli, että he lukevat vanhojakin kirjoja. He pitävät kirjat elossa ostamalla ja lainaamalla vanhojakin kirjoja, mistä heille suuri kiitos.

Mutta eipä nyt pukeuduta säkkiin, eikä ripotella tuhkaa päälle. E- ja äänikirjat elävät ikuisesti, niiden saatavuus ei pääty sidoksen haurastumiseen eikä silppurin joutsenlauluun. Itse uskon vahvasti, että äänikirjat ovat piristysruiske, joka saattaa näkyä jopa tekijänkin kukkarossa. Sillä vaikka kuulostaakin kovin raadolliselta, ammattikirjailijan pitää palkkaorjuutta välttääkseen ajatella myös sitä, että viivan alle jää muutakin kuin miinusta.

Kirjailijaelämää vuonna 2018!

Klikkaa ja tutustu kirjaan!

Vuosi on lähtenyt todella vauhdilla liikkeelle, joku varasti minulta tammi- ja helmikuun! Töitä on piisannut, ja se on hyvä. Alkuvuodesta on edellisten vuosien hedelmiä kypsynyt ja pullahtanut painokoneesta ulos, kuten Mieletön museo ja Kalevanpoikien kronikka. Ja molemmista on jo tullut hyvät lehtiarvostelut, minkä ilolla olen huomannut. Lanu-kirjasta lehteen saakka pääsevä arvostelu on niin harvinainen, että täytyy oikein tällätä siitä kuva tähän, kas noin!

Kirjailijan elämähän on  erittäin mukavaa ja leppoisaa. Pääsääntöisesti kaikki menee hyvin, kun muistaa kirjoittaa teoksia ja hankkia niille kustantajan. Jos siltä tuntuu ja yleisöä kiinnostaa, voi käydä keikoilla puhumassa kirjoista. Siinähän se paletti onkin kasassa, ei ole monimutkaista.

Alkuvuoden olen todellakin keskittynyt olennaiseen. Olen viimeistellyt joitakin viime vuonna tehtyjä suurehkoja teoksia ja korjannut tänä vuonna ilmestyvien opusten oikovedoksia. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi suurempaa juttua, nimittäin Apuun tulevan kesädekkarin ja Storytelille uuden 10-osaisen äänikirjan, joka ilmestynee kesällä.  Hauskaa on ollut, vaikka molemmat työt ovat vaatineet kovia istumalihaksia säkenöivän ideoimisen jälkeen. Pieni työ lasten lukemisen edistämiseen tuli myös tehtyä, mutta se katosi tutkastani niin vikkelästi, etten tiedä, mikä sen tilanne mahtaa edes olla…

Muutaman kirjakeikan ehdin alkuvuodesta tehdä, ja mukavia ovat nekin olleet. Jotenkin on nyt lipsuttu puhumaan laajemmin kirjoittamisesta eikä keikoista tule enää sellaisia uusimman kirjan mainosiskuja, mikä on minusta oikein mukavaa. Ja yleisö on alkanut kysellä kysymyksiä yhä enemmän, ja siitä pidän paljon. Heitä varten olen paikalla, joten mielelläni selvennän lukijoita askarruttavia seikkoja.

Aika kuluu nopeasti, paljon ei ehdi jäädä laakereillaan lepäämään. Kirjoja ilmestyy nyt kevään aikana tasaiseen tahtiin, kaksi on tullut ja kolme on vielä tulossa. Syksyyn jää kaksi kirjaa, jotta pysytään jonkinlaisessa tasapainossa. Noista ei minulle enää vaivaa juurikaan ole, joten pitäisi kirjoittaa vuoden 2019 tuotantoa. Jotakin olen jo saanut valmiiksi, mutta en tarpeeksi.

Tässä ammatissa syntyy helposti harha, että homma on hoidossa. Kun kirjoja ilmestyy, iskee sellainen euforinen tunne, että kovaa menee, ei muuta kuin sivuikkuna auki ja antaa tuulen puhaltaa kiharat suoriksi. Mutta jos nyt jumitun sohvan pohjalle, 2019 tai viimeistään 2020 alkaa olla itku silmässä. Kun tukena ei ole toista ammattia, lekottelu näkyy ennemmin tai myöhemmin tiliotteessa. Palkka juoksee niin kauan kuin kirjailija juoksee. Ja luonteelleni sopii, että minulla on vähän juttuja varastossa, ihan vain varmuuden vuoksi. Silloin voin vapaasti tehdä ihan mitä haluan, kun on niitä sovittuja töitä tehty varastoon.

Tiedän kyllä, ettei tämä tekemisen malli sovi kaikille ja se on ihan luonnollista. Jokainen kirjailija on erilainen ja hakee oman tapansa sekä rytminsä tehdä töitä. Minulle tämä paahtaminen on juhlaa, pidä erittäin paljon kirjoittamisesta ja kun ideoita riittää ja niille myös ottajia, mikäs sen hienompaa. Tulevina vuosina tahti saattaa hiljetä, mutta katsotaan nyt. Kirjailijahan ei jää eläkkeelle koskaan! Ja minulle se olisikin vaikeaa, voiko hengittämisestä jäädä eläkkeelle?

Näin me nyt menemme tätä vuotta vauhdikkaasti eteenpäin. Alan tässä piakkoin kirjoittaa vuoden 2019 dekkaria, Toukokuun jotakin jotakin,  ja sen jälkeen mietin seuraavan työn. Tässä välissä ehdin muuten saada Murhan vuoden ensimmäisen kolmikon äänikirjoiksi, joten aina tässä yritetään kahvitauoilla lukijoita palvella ja toteuttaa heidän toiveitaan. Nykyään voidaan siis kirjallisuudenkin osalta toivottaa: ”Kuulemiin!”