Näin kirjoitat menestysromaanin!

Kukapa kirjailija ei olisi haaveillut kirjoittavansa loistavan menestysromaanin! Sanatyöläisen unelmissa välkkyy vuoden myydyin ja ylistetyin kirja, jonka tiimoilta maita ja mantuja tulisi kierreltyä auditorioihin kerääntyneiden lukijoiden iloksi. Ainaiset rahahuoletkin olisivat ohitse, apuraha-ahdistuksen voisi jättää kollegoiden huoleksi.

Menestyskirjan konsepti on yllättävän helppo. Vaikeinta lie haistaa etukäteen ajan henki, osua siihen tarpeeseen, joka lukijoissa syntyy juuri kirjan ilmestymisen hetkenä. Kun tämän osaa, loppu on vain hyvää kirjoittamista.

Myös pitkäjänteinen, laadukas työ kantaa hedelmää. Kiinnostavat sarjat, trilogiat ja samalla päähenkilöllä vietävät pitemmätkin sarjat ovat lukijoiden mieleen. Tuttujen henkilöiden pariin palaa kuin kotiinsa, viihtymään ja jännittämään perheenjäsenien puolesta.

Parasta on tietenkin, ettei kirjailija hirveästi poikkea kurssista, jonka hän on mahdollisesti uransa aikana luonut. Lukijat eivät yleensä innostu radikaaleista kokeiluista. Jos kirjailija sellaisia harrastaa, hänen on tehtävä lukijalle selväksi, että tuleva kirja on ihan jotain muuta. Monta tuskaista hetkeä on kustantamoissa vietetty, kun innokasta menestyskirjailijaa on taivuteltu hautaamaan postmoderni, neoklassismin kirjallisuuteen tuova käsikirjoitus.

Mutta jos kirjailija haluaa pitää työkalunsa (päänsä) kunnossa, hän ei voi aina vain varioida yhtä ja samaa. On ylitettävä rajoja ja aitoja, vaikka siinä on aina riskinsä. Sillä tavalla se omin leipälajikin saa uusia, maukkaita vivahteita. Tietysti siinä on riskinsä ja tuon riskin ottaa lopulta kustantaja, joka lystin maksaa.

Minulla tuo riskinotto vanhana pelurina on ollut verissä jo pitkään. Kirjallinen tuotantoni on sen myötä muodostunut lajirikkaaksi. Aika ajoin tietysti harmittaa, että kun valokeila osuu johonkin, sen laitamilla varjot syvenevät. Kovin kalliilta vaikuttavia sivuprojekteja ei saa tehtyä, jos pöhinää ei ole jo ennakkoon tarpeeksi.

Viime aikoina olen salavihkaa valmistellut kirjaa, jota ei ole sitten Homeroksen päivien tehty. Kyseessä on Jean Sibeliuksen elämäkerta, riimitettynä! Jotta kirjan klassinen esteettisyys olisi maksimoitu, se sisältää myös noin kymmenen kuvaa. Kuvat ovat todella hienoja akvarelleja, mutta kuinka moni niistä päätyy lopulta kirjaan, on kiinni siitä, kuinka paljon ennakkotilauksia kirjalle saadaan. Yksinkertaistettuna, jos haluat nähdä kirjan sivuilla Ainon puutarhassaan, kannattaa kirja varata jo ennakkoon!

Aino puutarhassa (C) Miranda K.

Tehkää siis kulttuuriteko, ja varailkaa tuota kirjaa kirjakaupoista ja kirjastoista, sekä levittäkää ilosanomaa sen ilmestymisestä kaikille tutuille, ja miksei tuntemattomillekin! Sillä tavalla tuo saadaan ulos siinä asussa, jota alun perin suunniteltiin. Ja olisihan se sääli, jos kuva Ainosta puutarhassa pitäisi karsia pois.

Kirjan voi varata:
Täältä!
Täältä!
Täältä!
Täältä!

Kiitos!!

Minun kulttuuripoliittiset tavoitteeni vaalikaudelle 2015-2019

Uutta eduskuntaa ollaan huutamassa kokoon. Tämä tuleva ihannejoukkue pelaa sitten neljän vuoden ajan veroeuroilla parhaansa mukaan. Toivotan heille onnea, sillä siinä missä ymmärrys loppuu, tuuri alkaa.

Paljon on viime vuosina puhuttu taiteilijan toimeentulosta ja toimeentulemattomuudesta. Itse olen itselleni selittänyt, että kirjailijan ammatti on ammatti muiden joukossa ja siihen pätevät muutamat ikävät markkinatalouden säännöt. Mutta koska kulttuuri ja sen tuotteet lähentelevät julkishyödykettä, kulttuuria on perinteisesti tuettu myös valtion taholta. Juuri tästä jälkimmäisestä osasta on käyty kovaa debattia, tienatkoon taiteilijat oman leipänsä ilman tukia ja muuta jaada jaadaa.

Minähän en asioita voi muuttaa, mutta jonkin verran kaikkeen sekaantuneena haluan listata kolme sellaista tavoitetta tuleville kansanedustajille, joiden toteuttaminen helpottaisi ainakin kirjailijoiden kroonista astmaa. Yritän myös objektiivisesti ajatella haittoja ja hyötyjä, joita toimenpiteistä voisi koitua. Aloitetaan helpommasta päästä.

1. Kulttuuriseteleillä pitäisi voida ostaa myös kirjoja

   Nykyisin työnantaja voi jakaa työntekijälle 400 euron arvosta verovapaita liikunta- ja kulttuuriseteleitä per vuosi. Näitä seteleitä voi käyttää moninaisiin kulttuuririentoihin, mutta niillä ei voi ostaa kirjoja. Moni seteleitä saanut ostaisi varmasti ilomielin kirjan jos sopivaa muuta rientoa ei löydy. Nykyisellään seteleitä jätetään homehtumaan miljoonien eurojen edestä joka vuosi.
   Hyödyt: Aneemiseen kirjamyyntiin saadaan hiukan lisäpotkua.
   Haitat: Maksujärjestelmää hoitavien yhtiöiden liikevoitto saattaa pienentyä.

2. Lainauskorvaukset nostetaan Pohjoismaiselle tasolle

   Tämä asia on jo hyvässä hoidossa, mutta vaatii tietysti tulevan eduskunnan konkreettiset päätökset. Kaikki kahdeksan nykyistä eduskuntapuoluetta ovat jo sitoutuneet nostamaan lainauskorvaukset n. 14,3 miljoonaan euroon vuoteen 2018 mennessä. Eli eihän tässä tarvitse muuta kuin odotella.
   Hyödyt: Useampi kirjailija voi keskittyä ammattimaiseen kirjoittamiseen.
   Haitat: Tämäkin raha on sitten jostain muualta pois. Kannattaa kuitenkin huomioida, että tämä on veronalaista tuloa, jolloin osa potista palautuu siten takaisin valtion kirstuun.

3. Kaikkien kirjojen, painettujen ja sähköisten, ALV lasketaan 5%

   Nykyisin sähkökirjan ALV on 24% pykäläkikkailujen takia. Tuote on sama vaikka formaatti on toinen, joten ei liene järkeä juoksuttaa näitä kahdella eri radalla. Lisäksi nykyisestä alennetusta ALV-kannasta voidaan tulla vielä alaspäin. EU on määritellyt alennetun kannan minimin, se on 5%. Suomalainen kirjallisuus jos mikään tarvitsee tämän verotuen. Suomen kielellä tuotettua kirjallisuutta kykenee lukemaan vajaa 6 miljoonaa ihmistä. Esimerkiksi Iso-Britannia ja Irlanti, jotka kamppailevat marginaalisen englannin kielen kanssa, ovat pudottaneet kirjan ALV:n pyöreään lukuun, joka on 0%.
   Hyödyt: Jos kirjakauppa ei syö erotusta, kirjan hinta laskee ja myynti nousee.
   Haitat: Valtion verotulot laskevat, sillä tuskin kirjamyynti kaksinkertaistuu.

 

Kipupisteitä on paljon muitakin, mutta keskityin tässä nyt Nallemaisesti niihin, jotka palkitsevat suoraan ahkeran kirjailijan. Eli, jos haluaa elää kirjoittamisella, täytyy edes se mekanismi, että lainatusta kirjasta saa kohtuullisen korvauksen ja kirjoja saadaan myytyjä, olla kunnossa. Kun nämä perusasiat ovat hoidettu, voidaan siirtyä taas askel eteenpäin ja tarkastella niitä tukitoimia, joita laaja-alainen kulttuuri vaatii. Niihin jokainen voi tutustua vaikka Suomen Kirjailijaliiton mainiota tavoitevihkosta selaamalla!

 

 

Kivulla pitää sinun synnyttämän

Suomen Taidepoliittinen Huippukokous kokoontui 10.11. 2014 pohtimaan taiteen asemaa yhteiskunnassa. Paikalla oli kattava edustus poliitikkoja, jotka omalla, joskus perin omituisella, tavallaan kertoivat puolueensa taidepoliittiset näkökannat.

On hienoa, että asioista keskustellaan. Vielä hienompaa on kuulla, mitä päättäjät ja päättäjiksi pyrkivät ajattelevat. Näissä tilaisuuksissa annettu viesti ei ole ainoastaan ne puhutut sanat vaan tapa jolla ne esitetään. Ihminen paljastaa kovin paljon itsestään elein ja ilmein sekä tavalla, kuinka hän reagoi palautteeseen.

Tässä tilaisuudessa yleisöllä oli mahdollisuus vaatia puhujaa tarkentamaan sanomaansa nostamalla ylös joko sininen lappu (Konkretiaa!) tai valkoinen lappu (Miksi?). Illan muusikot soittivat tarpeen mukaan tunnussävelen, joka oli puhujalle merkki, että tarkennuksia tarvitaan.

 Oli todella hauska huomata, kuinka joillekin puhujille yleisön vaatimat tarkennukset olivat suorastaan henkilökohtainen loukkaus. Päivi Lipponen (SDP), Sauli Ahvenjärvi (KD) ja Päivi Storgård (RKP) eivät voineet ymmärtää, että heidän jumalaisessa annissaan olisi jotain vikaa, vaan vika täytyi olla yleisössä. Timo Vuori (Kokoomus) puolestaan ei välittänyt lainkaan yleisön palautteesta, vaan sanoi sanottavansa sortumatta tarkennuksiin tai selittelyihin. Mutta tämä kaikki voi johtua myös esiintymiskokemuksen puutteesta, ehkä he pohjimmiltaan ovat kovinkin avoimia ja yhteistyökykyisiä persoonia.

Muutamia vahvoja trendejä puheissa esiintyi. Puolueet, jotka ovat vallankahvassa, tai kuvittelevat seuraavissa vaaleissa siihen tarttuvansa, eivät luvanneet käytännössä mitään konkreettista. Keskustan Timo Laaninen lupasi olla lupaamatta mitään. Rimanalituksen suoritti tyylikkäästi laulaen perussuomalaisten Juho Eerola, jonka Aleksis Kiveen tutustuminen on vielä pahasti kesken. Eerolan teesi on vanha tuttu, apurahoja ei tarvita, kurjuudesta syntyy hyvää taidetta, tai ainakaan kurjuus ei ole sen este: ”…olen tänä syksynä tutustunut Aleksis Kiveen. Hän teki mestariteoksensa hyvin köyhissä oloissa.”

Vasemmisto ja vihreät ovat kulttuurin saralla löytäneet yhteisen sävelen, jossa kulttuurillekin halutaan lisää raha. He ovat myös laskeneet malleja, jolla tämä voitaisiin toteuttaa. Perustuloa vilautettiin tästä suunnasta monenkin puhujan voimin. Silvia Modig (vasemmistoliitto) ja Outi Alanko-Kahiluoto (Vihreät) saivat ajatuksillaan yleisön puolelleen. Tilaisuuden puhujapalkinto meni kuitenkin ylivoimaisesti Juha-Pekka Väisäselle (SKP), joka osasi sekä ottaa yleisön että esittää asiat erittäin konkreettisesti. Kakkua konkreettisempaa havainnollistamisvälinettä ei maailmassa ole.

Ei tarvitse olla suuri politiikan asiantuntija ymmärtääkseen selkeän linjan. Ne, jotka todennäköisesti eivät voi asioista päättää, lupaavat kulttuurille lisää rahaa. Ne, jotka todennäköisesti päätökset tekevät, ovat erittäin maltillisia tai täysin kylmiä koko ajatukselle. Hyvä oli kuitenkin kuulla ja nähdä, mitä ja miten poliitikot halusivat kulttuurista sanoa.

Loppuun poliitikoille pari vinkkiä:

1. Älkää sortuko minäkin-syndroomaan!
   Tilaisuudessa oli rajattu aika esittää puolueen näkökanta vakaviin asioihin. Paikalla oli yli 400 kuulijaa. Onko kovin viisasta tuhlata kallista aikaa siihen, että haluaa itse laulaa (koska osaa, tai kuvittelee osaavansa) tai kertomalla siitä, kuinka minunkin lapsenlapseni piirtävät mallista hienoja akuankkoja? Tämä sama ilmiö esiintyy sukujuhlissa, kun vanhat tädit ja sedät lyövät sairaskertomuksillaan aina toinen toista paremmaksi.Kun puhutaan valtion kulttuuripolitiikasta, koittakaa nyt herran tähden unohtaa itsenne. Yrittäkää edes pienen hetken edustaa sitä suurempaa kokonaisuutta.
2. Ottakaa asioista selvää!
   Kun nyt tilaisuudessa jälleen vedettiin esiin se legendaarinen Aleksis Kivi-kortti, on tähänkin pakko kommentoida sitä. On totta, että Aleksis Kivi kuoli mökissä, joka oli pienempi kuin Louhisaaren kartanon leikkimökki. Mutta toisin kuin väitetään, kurjuus ei saanut Kiveä kipinöimään vaan hänen tukijansa, Charlotta Lönnqvist, Fredrik Cygnaeus ja Julius Krohn. Taloudellinen epävarmuus luhisti Kiven terveyden lopullisesti ja sammutti kipinän, ei suinkaan sytyttänyt sitä.Mutta jos halutaan vetää esiin apurahojen vaikutus syntyneen taiteen suuruuteen, niin miksi unohdetaan Sibelius? Janne sai taiteilijaeläkkeeksi muuttuneen apurahan ollessaan 33-vuotias. Tämä takasi hänelle edes jonkinlaisen taloudellisen pohjan ja esti häntä menemästä tehtaaseen töihin (jota hän väläytti Ainolle synkimpinä hetkinään). Tietysti Jannella oli myös muita tuloja, mutta juuri apurahan säännöllisyys antoi hänelle sielunrauhaa.

Mitä siis tulevaisuus tuo tullessaan? En tiedä, mutta sen ainakin tiedän, että yhä istuu tiukassa raamatullinen käsitys luomisen tuskasta. Synnyttäviltä naisilta evättiin kunnollinen kivunlievitys käsittämättömän pitkään, koska kivulla pitää sinun synnyttämän. Ja kipua kannattavat aina ne, jotka eivät siitä itse joudu kärsimään.

Muualla samasta aiheesta:
Helsingin Sanomat: Perussuomalaiset: Taiteilija-apurahat voisi lakkauttaa

Asetan itselleni tavoitteen

Aluksi julma totuus. Kirjailijan suurin taloudellinen virhe on perustaa perhe, paitsi jos puoliso on äärimmäisen rikas tai ainakin tukevaa kuukausipalkkaa nauttiva henkilö. Kirjailija voi elättää kirjoittamalla jollakin tavalla itsensä, mutta perheen elättäminen on muutamaa poikkeustapausta lukuun ottamatta liki mahdotonta.

Olen tällä hetkellä vapaa kaikista muista paitsi kirjoittamiseen liittyvistä töistä. Tarkoitus on selvittää, onko brändin JP Koskinen mahdollista kasvattaa tuloja niin paljon, että eläminen onnistuu. Minimitavoite on vaatimaton, yritän saada kasaan nettona noin puolet vuosiapurahaa vastaavasta rahasta. Nettona, koska en voi kuitenkaan mennä verotoimistoon syömään vero-osuuttani.

Hämmästyttävä tavoitteeni on siis saada kokoon 1.8.2014 -31.7.2015 aikana nettona 12000 euroa kirjoilla, lehtijutuilla, pakinoilla, keikoilla ja muilla kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvillä jutuilla. Jos 12000 euroa kuulostaa vähältä, kannattaa muistaa, että kirjailijat kasaavat keskimäärin tuotoksillaan 2000 euroa vuodessa.

Tietenkään perhettä ei elätetä tonnilla kuussa. Taloutta paikkaavat apurahat ja se mitä vajaaksi jää, kaavitaan kasaan säästöistä sekä muiden perheenjäsenten tai omasta toimesta, tavalla taikka toisella. Kyllä tässä nyt tuonne ensi heinäkuuhun mennään joka tapauksessa. Katsotaan, saanko tämän koneen lentämään vai onko edessä pakkolasku.

Mitä siis tapahtuu jos 31.7.2015 ei tuota rahaa ole kasassa? Ensinnäkin, työmarkkinat kutsuvat taas. Toiseksi, seuraavien 10 kuukauden aikana kirjoittamani teokset ovat 99% varmuudella viimeiset, joita vähään aikaan kirjoitan, jos en saa rahoitusta kuntoon. Miksi harjoittaa ammattia, joka ei kannata? Vanhemmiten ei kaikkia yöuniaan voi enää uhrata harrastuksille, olipa ne kuinka rakkaita tahansa. Kovin mielekästä ei ole syödä kaikkia säästöjäkään pilvilinnajahdissa. Olen lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ollut kirjallisuuden kelkassa kirjailijana, joten eiköhän tuo mekaniikka ole jo nähty. Kysynnän ja tarjonnan lakia ei perheellisen kannata uhmata loputtomiin, ei tässä sen suurempaa dramatiikkaa ole.

Tässä vielä kokonaistilanne tällä hetkellä:
NETTOTULOT/kk            TAVOITE
Elokuu: 54€                        (-946€)
Syyskuu: 673€                   (-1273€)

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Alku ei ole lupaava, sillä tasaisen vauhdin taulukolla olen jo yli tonnin pakkasella, mutta tietysti teen hartiavoimin töitä kelkan kääntämiseksi. Ja kannattaa muistaa, että kirjailijan tulot ovat kausiluonteisia, joten muutama hyvä kuukausi voi kaiken muuttaa. Itse uskon, että tämä kyllä onnistuu. Mutta uskoohan joku Joulupukkiinkin.

KultTV #2 !

Tällä mennään!
Käsitellään mm. kritiikkikiusausta ja Tapani Baggea, silkkihanskoin.

 

Osa 10: Ura urkenee

Sinulla on nyt takana useita julkaistuja romaaneja. Kun joku puhuu kirjailijasta, pääsi kääntyy äänen suuntaan. Olet yhä sitä mieltä, että haluat kirjoittaa. Kipinäsi ei ole sammunut, vaikka ihmiset ja maailma ovat tehneet parhaansa sammuttaakseen sen.

Kirjailijana olet jo hoitanut kuntoon muutamat perusasiat. Olet liittynyt Kirjailijaliittoon. Kaksi romaania riittää hakemuksen liitteeksi. Jos sinulle vastataan, että liitto odottaa tuotannon täydentymistä, älä kiipeä minareettiin huutamaan tapahtunutta vääryyttä. Kyllä sinut liittoon hyväksytään viimeistään kolmannen kirjan myötä. Kyse ei ole salaliitosta sinua vastaan vaan normaaleista säännöistä, joita kaikilla yhdistyksillä on.

Kirjailijaliiton ajatuksena on tukea kirjailijoita. Liiton palkkalistoilla on pätevä lakimies, joka auttaa sopimusasioissa. Toisin kuin yleisesti luullaan, liiton jäsenyys ei vaikuta muihin apurahoihin kuin liiton omiin, joita voi siis hakea vain liiton jäsenet. Liitto järjestää säännöllisesti kokoontumisia, joissa voi tavata muita kirjailijoita ja puhua kirjoittamiseen liittyvistä asioista. Jaettu tuska on aina huomattavasti helpompi kantaa.

Ilmoita myös kirjasi lainauskorvausjärjestelmään. Sanaston ylläpitämillä sivuilla voit rekisteröityä tähän palveluun, jolloin saat kirjoistasi lainauskorvausta siinä tapauksessa, että niitä lainataan vuoden aikana riittävästi. Tilitysten alaraja taitaa olla nyt 15 euroa. Lainauskorvaus per kirja vaihtelee lainausmäärien ja valtion vuosittain vahvistamien määrärahojen mukaan, mutta on tällä hetkellä kutakuinkin 4 senttiä. Eli jos kirjojasi lainataan vuodessa 400 kertaa, saat rahaa. Sinun ei tarvitse liittyä Sanastoon saadaksesi lainauskorvausta, jos Sanastoon liittyminen on sinulle kynnyskysymys.

Kirjailijana olet oikeutettu hakemaan apurahoja erilaisista rahastoista. Useat kirjailijat eivät tee kirjoillaan kovin isoa tiliä, joten lisärahoitus on tarpeen. Nyrkkisääntö on, että jos täytät hakijan kriteerit, tee hakemus. Anna lautakunnan miettiä, oletko kelvollinen saamaan apurahaa. Heillä on siihen kyllä vahva rutiini. Jos saat apurahan, pyri tekemään se, mitä olet luvannut. Muista myös antaa selvitys apurahan käytöstä. Hyviin käytöstapoihin kuuluu kiittää lahjasta. Älä kuvittele, että mikään apuraha automaattisesti kuuluisi sinulle. Hakijoita on paljon, myös hyviä hakijoita.

Muista myös kirjoittaa kirjoja silloin tällöin. Kaikesta muusta toiminnasta huolimatta sinun päätyösi on kirjoittaminen. Vaikka on asioita, kuten yllä mainitut, jotka vain pitää hoitaa kuntoon, suuntaa suurin osa energiastasi kirjoittamiseen. Voit myös suunnitella uraasi, se ei ole kiellettyä eikä vähennä arvoasi kirjailijana.

Jos myyntisi on ollut huonoa ja haluat kasvattaa sitä, mieti mihin olet valmis. Vaihdatko genreä? Muutatko tyyliäsi, etsit räväkämpiä aiheita? Voit laajentaa kirjoittamisesi skaalaa aikuisten kirjoista lasten- ja nuortenkirjoihin, siirtyä perusproosasta rikoskirjailijaksi tai päinvastoin. Jos sinua nyppii jokin, mieti, miten saat nypytyksen lakkaamaan. Ei ole mitään järkeä junnata samaa rataa vuosikausia ja valittaa elämän kovuutta. Jokaisella asialla on hyvät ja huonot puolensa. Punnitse ne, valitse vaihtoehtosi ja elä sen kanssa. Jos haluaa seistä ulkona sateessa, on turha itkeä, että vaatteet kastuvat.

Jokaisen uuden kirjan alussa olet samojen kysymysten äärellä. Mitä kirjoitan, mistä, miten ja miksi. Ja vaikka maailma muuttuu ja ohimoillasi hiukset harmaantuvat, uusi, juuri painosta tullut kirja on sinulle sillä hetkellä paras ja rakkain teos. Iloitse siitä, sillä ilon aiheita ei ole koskaan liikaa!

 

Kiitos tästä matkasta! Toivottavasti viihdyitte!

 

Omat kokemukset! Kirjailijaliittoon pääsin jo 2005, heti toisen romaanin ilmestyttyä. Sanaston syntyä seurasin vierestä ja olin sen ensimmäisiä jäseniä.     Apurahojakin olen saanut mutta myös tehnyt kaiken sen, mitä olen luvannut. Olen yrittänyt muuntua ammattilaiseksi kirjoittamisen saralla. Tuotantooni kuuluu jo lasten- ja nuortenkirjoja aikuisten romaanien rinnalla. Tietokirjankin on tehty, samoin rikosromaanin. Mutta mihin kaikki johtaa? Nälkäkuolemaan vai suureen menestykseen? Aika näyttää. Nyt pitäisi kirjoittaa uusi romaani. Tästä se taas lähtee! Kiitos!

 

 

Tilauksessa mesenaatti: Missä on meidän Ruth Lilly?

Olympiavoittajia kohdannut iloinen testimenttilahjoitus kirvoitti toisaalla keskustelun siitä, kuinka kulttuurin sarallakin moiset yllätykset olisivat tervetulleita. Kirjailijathan ovat jatkuvassa rahapulassa, syystä tai syyttä. Jos vielä luomisvoimissaan oleva kirjailija löytäisi itselleen mesenaatin, joka rahoittaisi hänen taivaltaan hautaan saakka, kiitollisuuden määrää ei voisi mitata.

Tokihan Suomessa on ollut ja on yhä mesenaatteja, joiden kulttuuria tukeva panos on erittäin merkittävä. Erilaisten rahastojen jakamat apurahat ovat pelastaneet monen kirjailijan nälkäkuolemalta, tai ainakin mahdollistaneet luovan työn jatkumisen. Ilman rahastojen apurahoja monen romaanin sijaan olisi syntynyt kuutioittain saunapuita tai liimattu metritolkulla vaneria, kolmessa vuorossa.

On tietysti naiivia ajatella, että joku suomalainen raharuhtinas ilahtuisi kirjailijan tuotannosta niin paljon, että mahdollistaisi testamentillaan tälle vapaan taiteellisen loppuelämän. Mutta jos nyt ajatuksella haluaa leikkiä, niin erään Ruth Lillyn lahjoitus oli jo sitä luokkaa, että sillä pitäisi leivässä melkein koko suomalaisen aktiivisen kirjailijakunnan.

Kun Lillyn lahjoitus väännetään euroiksi, jää meille kouraan 150 miljoonaa euroa. Tuolla summalla saisi pyörimään jo melkoisen rahoitusruletin. Säätiöitynä 7% vuosituotto ei pitäisi olla ongelma, ja silloinhan jaettavaa olisi vuodessa 10 500 000 euroa. Tällä summalla saisi jaettua n. 520 vuosiapurahaa, 20 000 euroa kullekin. Ja eihän Kirjailijaliitossa ole kuin 670 jäsentä, joten ongelma olisi yhdellä Ruth Lillyllä melkeinpä ratkaistu!

Ruth Lilly

Ilahtukaa teoksistani, te tulevat mesenaattini!

Vielä kerran lainauskorvauksista

Olen ollut hiukan hämmentynyt siitä keskustelusta, joka on vellonut lainauskorvausten ympärillä. Maaria Pääjärven pitkä ja polveileva kannanotto oli analyyttinen, tosin jotkut päätelmät olivat minusta hiukan outoja.

Lähdetään liikkeelle faktoista. Meillä on laki siitä, että lainauskorvauksia pitää maksaa. Puhutaan kohtuullisesta korvauksesta, mikä on tietenkin pelkkää sanahelinää. Kohtuullisuudelle ei ole yksiselitteistä määritelmää. Mutta meillä on siis laki, että lainauskorvauksia pitää maksaa, joten niitä maksetaan.

Sanaston tilittämät korvaukset perustuvat siis lakiin ja lainausmääriin. On tietysti selvää, että parhaiten myyvät kirjailijat ovat myös eniten lainauksia kerääviä. Näin raha tulee rahan luo, mikä on omalta osaltaan aiheuttanut kritiikkiä. Minusta tässä ei ole mitään pahaa. Jos kerran ihmiset haluavat lainata näitä kirjoja ja korvaus maksetaan lainausten mukaan, asia on kunnossa. En muutenkaan näe järkeväksi jatkuvasti demonisoida niitä kirjailijoita, jotka ansaitsevat hyvin. He ovat tehneet töitä menestyksensä eteen, olisi mieletöntä syyttää heitä siitä, että työstä tulee myös rahaa.

Myös argumentit siitä, että lainauskorvausten nosto hyödyttää vain rikkaita kirjailijoita, on absurdi. Vuoden 2011 korvauksista herui yli 1000 euron potti 261 kirjailijalle, eikä tässäkään vielä tilitetty koko määrärahaa. Esimerkiksi Kirjailijaliitossa on noin 660 jäsentä, joten tuo 261 kirjailijaa kattaisi jo 40% liitonkin populasta. Kun muistetaan vielä, ettei meillä ole hirveästi tuotannon suhteen aktiivisia kirjailijoita, liitossa tai liittoon kuulumattomia, on luku minusta melko hyvä. Jos määrärahoissa todellakin ponnistettaisiin Tanskan tasolle, 261 kirjailijaa olisi saanut 6000 euroa tai enemmän. Tuolla nostolla vähintään 3000 euron tilityksen olisi saanut  jo 460 kirjailijaa.  En tiedä muista kirjailijoista, mutta minulle tuokin olisi jo merkittävä summa.

Olen ollut seuraamassa lainauskorvausjärjestelmän pystytystä ensi askelista lähtien. Osallistuin jo 2008 tilaisuuteen, jossa Sanasto tiedotti suunnitelmistaan. Silloin vielä puhuttiin tilitysten alarajan lisäksi ylärajasta, joka olisi ollut 10000 euroa vuodessa per kirjailija. Tämä leikkuri olisi toteutuessaan lisännyt rahaa vähemmän lainauksia keränneille kirjailijoille, mikä olisi varmasti vähentänyt tätä keskustelua rikkaiden kirjailijoiden turhasta tukemisesta. Jos jotakin tasausta halutaan suorittaa jakoperusteissa, se toteutuisi parhaiten tämän leikkurin avulla.

Itse olen sitä mieltä, että lainauskorvausjärjestelmä on hyvä jo nykyisessä muodossa. Minusta menestyviä kirjailijoita ei pidä tässäkin rangaista, on vain hyvä, että kirjat kiinnostavat lukijoita. Määrärahaa tulisi korottaa, ei sen takia, että kirjailijat ovat ahneita, vaan sen takia, että moinen laki kohtuullisesta korvauksesta on säädetty. Jos rahaa ei haluta jakaa, lakia pitää muuttaa.

Vaikka lainauskorvaus on osa kirjailijan toimeentuloa, ei keskustelussa pidä asettaa järjestelmän viaksi niitä vikoja, joita aiheutuu muista syistä. Vähälevikkisten ja vähän lainattujen kirjailijoiden tukeminen on kulttuurin kannalta varmasti tärkeää. Tästä tuesta päättävät apurahalautakunnat, yksityiset ja valtiolliset. Jos kirjailija ei kykene elämään kirjojensa myynnillä, apurahoilla ja lainauskorvauksilla, on kirjailijan hyvä pysähtyä myös itse miettimään omaa asemaansa. Jos lukeva yleisö, kirjoja ostava ja lainaava kansa, eikä kulttuuritahot osoita kiinnostusta kirjailijan teoksia kohtaan, ketä ne kiinnostavat? Jos taas kirjojen menekki on kohtuullinen eikä tekijänpalkkiot silti riitä mihinkään, on kirjailijan mietittävä sopimuksiensa järkevyyttä. Joka tapauksessa, jos työllään ei elä, on mietittävä, onko moista työtä järkevää tehdä.

Apurahaa ei ole ansainnut kukaan!

Kyllä se niin on, ettei apurahaa ole ansainnut kukaan, ei ainakaan yksikään kirjailija. Katsokaas, kirjailijoitahan on kolmea sorttia:

1) Menestyneet, vapaat kirjailijat

No nämähän eivät apurahoja tarvitse eivätkä ansaitse, sillä hehän saavat myyntituloja, luoja paratkoon. Kolme euroa joka kirjasta, laskekoon kukin mitä 80 000 myydystä kirjasta saa. Pitäisikö yhteiskunnan rahoja vielä antaa lisäksi, ei pidä!

2) Menestymättömät, vapaat kirjailjijat

Mitä hittoa, miksi nämä edes kirjoittavat? Kukaan ei osta tai lainaa näiden kirjoja, miksi heitä pitäisi tukea? Kuka tahansa voi runoilla jotakin ja jäädä odottamaan apurahoitusta. Kyllä kansa tietää ja jos kansa ei kaipaa näiden kirjoja, ei heitä pidä rahoittaakaan.

3) Palkkatyön omaavat kirjailijat

Niin siis nämähän saavat palkkaa siitä oikeasta työstä, eläkööt sillä. Ei muillekaan makseta kahta palkkaa, kyllähän se näin on. Ja jos tämmöinen menestyy, on palkkatyö jätettävä heti, että sen voi saada joku oikea tolkun ihminen, joka ei runoile ja haaveile kaikkea roskaa.

Kun tästä apurahariesasta päästään eroon, ei tarvita enää kulttuuriministeriäkään. Se voi lakata leikkimästä kiinnostunutta ja keskittyä täysillä urheiluun. Siinä sentään hiki lentää ja mittanauhalla näkee kuka on kuka!

Olla kirjailija, se on siis tätä

Kirjailijan sielu on taas noussut puheenaiheeksi apurahakeskusteluissa. Kuka tarvitsee tukea ja miksi, kuka on kirjailija ja kuka ”kirjailija”. Olen joskus itsekin tätä aprikoinut mutta mitään Paavimaista totuutta en löytänyt. Muutamia hyviä ajatuksia tosin nousi mieleeni.

Tokihan on niin, että aina löytyy niitä ihmisiä, jotka haluavat kirjailijaksi koska:
a) silloin rahan tuloa ei voi estää
b) on hienoa olla kirjailija
c) ei keksitty muutakaan tekemistä

Kaikki nuo motiivit ovat sallittuja, vaikka yksikään niistä ei ole ollut minun motiivini, mutta palataan siihen myöhemmin.

Ne, jotka leikkiin lähtevät ansaitakseen julmetusti rahaa, pettyvät 99 kertaa sadasta. Suomen markkinat ovat kirjoja piukassa, erittäin hyviä, hyviä ja huonoja. Ne kaikki taistelevat mainosajasta ja myyntitilasta kauppojen laareissa. Jotta kirjailija pääsee rahaan käsiksi, hän tarvitsee rutkasti myös onnea. Ei riitä, että kirja on hyvin kirjoitettu. Aiheen pitää olla jollakin tapaa ajankohtainen, lähes uutinen, tai muuten vain niin vänkä, että siihen tarttuvat ne, jotka mediaa pyörittävät. Ja tuohon tarttumiseen vaikuttaa onni ja mainoseurot, se on kylmä totuus. Kun joku näistä tekijöistä klikkaa, rahaa ei juurikaan tule. Silloin kirjailija voi lyödä pillit pussiin, kokeilla vielä kerran paremmalla onnella tai muuttaa ajatusmaailmaansa. Usein käy niin, että tällä motiivilla varustetun kirjailijan ura jää lyhyeksi, yhteen tai kahteen kirjaan. 

Ne, jotka vain haluavat nähdä nimensä painettuna, ovat usein niitä, jotka rahoittavat omakustannepuulaakeja. Jos tosiaan haluaa kirjailijaksi hinnalla millä hyvänsä, se kyllä onnistuu. Kieltämättä minusta olisi hiukan outoa olla puuseppä, joka joutuisi maksamaan siitä ilosta, että saa tehdä tuoleja. Mutta asiahan ei ole ihan näin yksinkertainen, sillä tätäkin julkaisukanavaa käyttämällä moni nousee jaloilleen ja ansaitsee lopulta rahaa. Ihminen on kehittyvä eläin.

Tuohon viimeiseen kategoriaan putoavat tietysti ne monitaiturit, jotka vapaa-ajallaan maalaavat tauluja, valloittavat vuoria, säveltävät oopperoita ja kirjoittavat romaaneja. Heille maailma on avoin, kadehdin heidän monilahjakkuuttaan enkä puutu siihen tämän enempää.   

Mutta mikä muka niin mainio motiivi minulla on, että julkean tehdä tälläistä erittelyä? No, se on se ärsyttävä motiivi, se nykyään kovin kirottu ja poismanattu kutsumus. En vain osaa olla kirjoittamatta. En siis voi jäädä eläkkeelle kirjailijan hommasta muutoin kuin kuolemalla. En voi olla työtön, sillä töitähän minulla piisaa, minun pitää vain saada ne myydyksi eteenpäin.

Tähän tietysti vääräleuat tarttuvat, ja kyselevät minulta, että miksi en jaa kirjojani ilmaiseksi, jos kyseessä on kutsumus. Eihän raha merkitse minulle mitään kun kirjoitan! Ei niin, silloin kun kirjoitan. Mutta kun kirja on valmis, olen kovapäinen ammattilainen, joka ei anna töitään pois ilman kunnon maksua. Jos todella tekee jotakin sellaista, mitä itsekin pitää arvokkaana, ei siitä luovu ilman sopivaa korvausta.

Kun puhutaan apurahoista, onko aika naiivia kuvitella, että nuoret kirjailijat ponkaisevat apurahalla uran alkuun ja parin kirjan jälkeen ovat omillaan. Kun kakku on leivottu viidelle, siitä ei riitä syötävää kymmenelle. Juuri tätä vajetta apurahoilla paikataan, sillä kirjallisellekin kulttuurille on laskettu jonkinlainen arvo, jota markkinavoimien ei anneta uudelleenmääritellä. 

Jos menestyneet kirjailijat hakevat apurahoja ja saavat niitä, se ei ole heidän häpeänsä. Apurahoja ei myönnetä sosiaalisin perustein vaan näyttöjen perusteella. Kirjailijan elämä on julmaa. On helppo sanoa olevansa kirjailija, vaikeamapaa on kirjoittaa romaani tai kaksi.

Maailmassa on virhe, sen me kaikki tiedämme. En silti osaa sanoa ihan tarkasti mikä ja missä se on…