Tiedätkö mitä haluat, jos haluat kirjailijaksi?

Aiotko kirjailijaksi?

KLIKKAA itsesi kirjailijaksi!

Suomi on kirjailijoiden luvattu maa, ainakin Tilastokeskuksen mukaan. Vuonna 2009 harrasti kirjoittamista yli 10-vuotiaista suomalaisista peräti 13%. Karkeasti laskien kynäilijöitä oli siis ollut peräti 500 000, mikä tuntuu kyllä aika uskomattomalta määrältä. Tästä suuresta massasta kumpuaa myös se ikiaikainen ja kiitettävä halu saada julkaista oma kirja ja olla jonakin päivänä oikea kirjailija. Tuona samaisena vuonna 2009 Suomessa ilmestyi 722 kaunokirjaa aikuisille ja 1008 lasten- ja nuortenkirjaa, joten kyllä moni kirjoittava ihminen tavoitteessaan aina onnistuukin.

 

Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon

Klikkaa ja tutustu!

Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä on olla kirjailija Suomessa. Millainen on kirjailijan päivä, mitä hän tekee? Pääsääntöisesti suomalainen kirjailija on ihan tavallinen tallaaja, hän tekee normaalia päivätyötä ja julkaisee kirjoja otona. Kirjailijoita, joiden verokortti ei ole jonkin firman palkanmaksajalla kuukaudesta toiseen, on vähän. Lukuisat tunnetut kirjailijat ovat toimittajia, opettajia tai vaikkapa juristeja, joiden elanto ei suoraan riipu julkaistuista teoksista. Jos heillä pää kestää ja aika riittää, he ovat taloudellisesti katsoen juurikin niitä vapaita kirjailijoita. Ikävä kyllä usein kahden työn tekeminen ei ole mitään herkkua, sen tiedän ihan kokemuksesta. Kahdella hevosella on aina hiukan vaikea ratsastaa. Tähän säännöllistä päivätyötä tekevien kategoriaan kuitenkin putoaa lähes kaikki kirjailijaksi päässeet ja päätyvät tekijät.

Toinen tie kirjailijana on hiukan kivikkoisempi. Jos on nähnyt pegasoksen lentävän taivaalla eikä voi tästä näystä koskaan toipua, päivätyön tekeminen muuttuu mahdottomaksi. Kirjailija haluaa ansaita leipänsä vain kirjoittamalla, mikä on ihan kunnioitettava intohimo. Jos on vakaasti ja harkiten päätynyt tähän lopputulokseen, joutuu kärsimään myös valintansa seuraukset. Tai nauttimaan niistä, ihan miten vain. Tämä on apurahojen, kirjamyynnistä taistelun, monipuolisuuden ja oman venymisen, ehkäpä silpputyönkin tie. Se on tie, joka voi muuttua kinttupoluksi, jos onni ja voimat ehtyvät.

Mitä ihmettä sitten se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee? En tiedä, pakko myöntää. Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää, mitä kukin tykönään puuhaa. Omat asiat tiedän juuri ja juuri, joten varminta on kai puhua niistä.

Minulla on ollut onnea geeniarpajaisissa sen verran, että olen suhteellisen nopea kirjoittaja ja omaan ihan kohtalaisen mielikuvituksen. Olen myös vuosien varrella oppinut tekemään lähes kerralla valmista, mikä avaa kalenteriin ylimääräistä aikaa yllättävän paljon. Jos joutuisin hiomaan tekstejäni yhä uudestaan ja uudestaan, en kovin montaa projektia voisi vuodessa tehdä. Tosin tämäkin nopeus johtuu siitä, että kun kirjoitan, teksti pyörii päässäni jatkuvasti ja paperille päätyvä ensimmäinen versio on jo kuudes. Kiitän geenejäni.

Vuosi on mennyt hyvin erilaisten projektien parissa. Sain viimeisteltyä vuoden alussa kaksi kirjaa, jotka ovat jo ilmestyneet. Maaliskuun mustat varjot ja Salaperäinen sirkus ovat lukijoiden käsissä, siihenhän tässä aina tähdätään. Painokoneessa on myös tuo mainio Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, siinä suurin työ on aina kuvitus, joten minä pääsen siihen nähden jopa helpolla. Valmiiksi on väännetty myös syksyn saldo, eli Benjamin Hawk – myrsky nousee ja Kannibaalien keittokirja. Katse on kirjoittamisen suhteen vuodessa 2018, mutta niin sen pitää ollakin.

Miltä se kirjailijan päivä sitten näyttää? Mitä hän tekee, kun ei kirjoita tai kehu itseään joka mediassa? Kevääni meni suunnilleen näin. Kirjoitin uutta tekstiä (jotakin, ei nyt takerruta siihen). Kävin YLE:llä palaverissa ymv. tuon tekemäni Töissä täällä -kuunnelman tiimoilta, en nyt jatkuvasti mutta muutamia kertoja kuitenkin. Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä hoidin leiviskääni siellä, kokoukset ovat Helsingissä, joten matkoja niistäkin tulee. Sanastoa autan yhteisten asioiden hoidossa, jos apua tarvitaan. Neuvottelin myös Södikan kanssa äänikirjoista, ja sen tuloksena Ystäväni Rasputin on nyt ilmestynyt mainiona äänikirjana! Ja lisää tulee, kunhan jaksatte odottaa.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä leipä pitää ansaita kovalla työllä. Olen ollut jo StoryTelin syntymästä lähtien mukana touhussa, joten sielläkin on palaveerattu tiukasti. Helppoa rahaa ilmestyi jo viime vuonna, tälle vuodelle tehtiin sitten äänikirjana Paholaisen vasara, joka ilmestyy sekin ihan pian. Ja lisää on tulossa, olen tekemässä 10-osaista sarjaa, josta ehkä tulee toinenkin tuotantokausi, jos sanonta sallitaan. Likellä ravasin Kannibaalien keittokirjan tiimoilta miettimässä syntyjä syviä ja Kariston kanssa olemme myös jatkuvasti yhteydessä.  Kun setvin matkojani verottajalle, erilaisia palavereita, esiintymisiä ja sopimusneuvotteluja oli kertynyt viime vuonna keskimäärin 1,5 viikossa, 96% prosenttia näistä Helsingissä. Jaa niin, teenhän tietysti myös KultTV:tä, etten ihan pääse laiskistumaan.

Poimitaan tuolta nyt konkreettisena esimerkkinä vaikka huhtikuusta viikko 15. Kirjoitin silloin sitä uutta juttua (ei nyt puhuta siitä), mutta viikosta piti varata maanantai Tampereen retkeä varten, tiistaina olin Helsingissä YLE:llä kuunnelman nauhoituksissa ja torstaina Helsingissä neuvottelemassa StoryTelin kanssa.  Muut päivät kirjoitin, noin 5-10 liuskaa päivässä. Ja tietysti hoidin sähköpostilla muita juoksevia asioita, mutta sehän on arkea ihan meille kaikille.

JP Koskinen 2017 katalogi

Mitä yritän tässä epätoivoisesti kertoa sinulle, joka haluat kirjailijaksi? Ehkä lähinnä sen, että ahkeruudesta ei ole kirjailijalle haittaa, eikä mielikuvituksesta. Kirjailijalle mielikuvitus on kuin sahanomistajalle tukkipinot. Jos on vain kaksi pölliä ristissä, sillä ei pitkälle mennä, vaikka olisi maailman paras sellukattila käytössä. Tietysti voi luottaa onneensa, että se yksi teos kolmessa vuodessa riittää ylläpitämään kirjailijaa, hänen perhettään, koiraa ja ruohonleikkuria. Mutta sitten kyllä todellakin luottaa onneensa. Suomessa on nähty monet kerrat, että hyvä kirja ei myy itsestään, tarvitaan hypeä ja onnea. Se on fakta, joka on parasta uskoa, jos aikoo tosissaan jättää päivätyönsä ja heittäytyä kirjailijaksi.

Olkaa kuitenkin positiivisia! Kaikki on mahdollista, sanoo latteuksien mankeli, mutta osittain tämä hokema on totta. Jos on riittävästi tahtoa ja kykyjä, onnistuminen on aina mahdollista. Pitää kuitenkin myös olla realisti ja tuntea omat kyvyt ja voimavarat. Jos homma ei luonnistu, on turha rääkätä itseään. Maailma on täynnä muitakin mahdollisuuksia.  Kuten jo Waltari sanoi: ”Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä! Nimitystä ”kirjailija” käytetään paljon väärin. Tosiasia on, että kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.”

Joka tapauksessa tärkeintä on muistaa, että jokainen tallaa lopulta oman polkunsa. Kun tietää suunnilleen maaston, missä kuljetaan, voi yllättää muut löytämällä reittejä, joista muut eivät tienneet mitään. Onnea matkaan!

Aiheesta muualla, Anneli Kanto: Mitä kirjailija tekee?

Erään kirjan kuolema

Se saapui täysin yllättäen, kuten kuolemalla usein on tapana. Sain kirjeen kustantajalta, avasin sen ja hämmästyin suuresti. Makulointikirje! Vaikka vuoden 2016 kirjamyyntitilitykset eivät olleet vielä saapuneet, myyntiluvut olivat ilmeisesti ainakin jollakin osastolla selvillä. Kuinka sydän pysäytetään ei ollut liikkunut riittävästi vuoden 2016 aikana, joten painoksen häntä, 234 kappaletta, oli päätetty makuloida. Siis, tuhota, silputa, hakata kappaleiksi.

Olin hämmästynyt, tyrmistynyt ja hiukan vihainenkin. Kirjan julkaisusta oli kulunut 24 kuukautta, siis kaksi vuotta. Kirja kertoo talvisodasta, ei suinkaan päivän säästä tai muusta ohimenevästä ilmiöstä. Olisin kuvitellut, että viimeiset kahdeksan laatikollista kirjoja saisivat rauhassa odottaa ostajiaan vielä ainakin kaksi vuotta. Mutta ei, vuonna 2015 ilmestynyt kirja oli matkalla silppuriin jo armon vuonna 2017, vaikka aihe ei todellakaan vanhene ihan heti. Minkäs teet, ajat ovat kovat.

Muistan, kuinka kirja syntyi. Kun sain kustannustoimittajaltani puhelun syksyllä 2013, jossa hän kertoi Ystäväni Rasputinin olevan Finlandia-ehdokkaana, ennen vastaamista ajattelin puhelun koskevan tätä uutta romaania. Olin juuri päättänyt lisästä kirjaan noita autenttisia lehtileikkeitä, joita sain kummitädiltäni ja joita olin myös ostanut The New York Timesin arkistosta. Kirjan hahmo alkoi olla selvä, halusin tehdä jotain ihan muuta, tuoda sodan juurineen ja mytologioineen esiin. Keitos oli vahva ja omaperäinen, olin onnellisesti työn syövereissä.

Jokin pieni hiekanjyvä  oli kuitenkin jo tässä vaiheessa uinut kirjaprojektiini. Syksy 2014, jolloin kirja olisi hyvin voinut ilmestyä, alkoi tuntua mahdottomalta aikataululta. Kirjan hiominen tuntui venyvän joka käänteessä, palautteen saaminen viivästyi, emme olleet kustin kanssa samalla nuottiviivastolla, emme ehkä aina ihan edes saman kappaleen äärellä. Kun aika kului, oli pakko siirtää kirjan ilmestymistä seuraavaan kauteen, kevääseen 2015. Kansikuva ei oikein meinannut löytyä, sitä väännettiin ja käännettiin ja lopputulos oli kompromissi kompromisseista. Ennakkokappaleen saaminen liikkeelle oli kaaosta, aikataulut eivät talon sisällä olleet  kaikkien tiedossa ja ihan viime hetkillä

minun piti vielä purkaa teoksen rakenteeseen ehdotettu viritelmä, joka ei olisi toiminut lainkaan. Mutta lopulta kaikki onnistui nappiin, ennakkokappale saatiin matkaan joulukuussa ja oikeakin ilmestyi 13.3.2015. Tehtiin hieno kirjatraileri, joka keräsi katsojia mukavasti. Ihan normaalia kustannustoimintaa siis pienine ylä- ja alamäkineen.

Kirjan vastaanotto valtamedioissa ratkaisee aika usein, kuinka kirja lähtee lentoon. Sen jälkeen on markkinoinnin vuoro hehkuttaa kirjaa sen verran, että ihmiset tietävät sen ilmestyneen. Siksipä voitte kuvitella iloni, kun Turun Sanomat julisti jo kirjan ilmestymispäivänä: ”Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin.” ja Hesarikin intoutui antamaan hyvän arvion. Ikävä kyllä silloin ei ollut vielä tapana, että hyvillä arvioilla tienataan etusivun mainoksia, mutta ajat olivat ankarammat.  Aamun kirjassa ja Radio Rockissa ryntäilin kertomassa kirjasta ja siten saattelin lapseni maailmalle.

En tiennyt vielä silloin, että kirjan huippuhetket olivat jo käsillä ja pian myös ohi. Kirjan julkkareita vietettiin kahteenkin kertaa, virallisesti Elina Hirvosen kanssa Bonnierin tiloissa ja sitten vielä toinen kierros Anu Holopaisen ja Laura Honkasalon kanssa Villa Kivessä. Elinan kanssa kiersimme myös yhdessä puhumassa kirjoistamme pitkin ja poikin maata. Ja ehkä juuri tuon kiertämisen aikana aloin huomata, ettei tämä kirja ole syntynyt onnellisten tähtien alla.

Jossakin vaiheessa yhteisesiintymisiämme Elinan loputon energia pelasti monta tilaisuutta. Esiinnyimme kirjakaupoissa, joissa kirjojamme ei ollut esillä missään, ennen kuin Elina sai henkilökunnan, tai jonkun, ne meille etsimään. Haastattelijoita oli tarjolla harvoin, suurimman osan keikoista haastattelimme toisiamme. Se sujui hyvin, koko projektin suurin voitto oli tämä kollegiaalinen ystävyys Elinan kanssa. Olimme hyvä markkinointitiimi, ja kirjanjulkkarimme muodostui alan klassikoksi, jota tuskin ylitetään pitkiin aikoihin.

Kevään edetessä tein kirjan tiimoilta keikkaa myös yksin. Myrskypilvet alkoivat kasaantua. Olin Jyväskylän messuilla puhumassa, mutta kirjaa ei ollut lainkaan myynnissä ja se saatiin sinne vasta kun ArtHouse/Jalavan Urpu taikoi sen sinne (älkää kysykö miten). Esiinnyin Turussa äidinkielen ja historian opettajille, mutta heille luvattu haastattelija ei ollut saapunut paikalle, joten pidin kirjasta kolmen vartin monologin. Pientä kitkaa ilmeni pitkin matkaa, mutta samaan aikaan sain paljon hyvää palautetta lukijoilta ja innokkaimmat alkoivat väläytellä F-korttia. Kirjasta pidettiin paljon, mikä tietysti nosti mielialaa.

Tuli syksy 2015. Monista veikkauksista huolimatta kirja ei ollut millään ehdokaslistalla. Kirjakaupan ystävämyynneissä tapasin lukijoita, jotka kysyivät, milloin ilmestyy seuraava romaanini Ystäväni Rasputinin jälkeen. Kirjaa ei huomattu edes kirjakaupassa, ennen kuin hain sen lukijalle omin käsin. Kannesta ei pidetty. Tehtiin uusi kansipaperi, mutta sekin jakoi mielipiteet. Jollakin tavalla kirja putosi lukijoiden tutkasta, palkintohuuma vei valokeilan pois. Joulumyynti tuli ja meni, hyvää nostetta ei saatu kantamaan. Ehkä kustantamo oli laskenut liiaksi palkintoloton varaan ja mainoshyökkäys jäi suutariksi.

Vuodesta 2016 en tiedä mitään. Myyntilukuja en ole nähnyt, mutta makkelikirje kertonee kaiken. Tosin vielä joulun 2016 alla kirjaani kaivattiin joululahjaksi kerralla 20 kappaletta, mutta sitä ei löytynyt Helsingin keskustan Akateemisesta eikä Bonnierin omasta kirjakaupasta. Ehkä kirjani odottivat jo varastossa makulointia, ne eivät osanneet liikkua omatoimisesti. Onneksi ostaja löysi tilalle toisen kirjailijan kirjoja, sekin oli varmasti ihan hyvä ostos.

Kuinka sydän pysäytetään

Klikkaa ja jätä hyvästit!

Katselin makkelikirjettä ja tuumin, ettei painetun kirjan elämässä ole enää kehumista. Kirjaa etsivä ei löydä kirjaa vuoden kuluttua sen ilmestymisestä, koska kirja ei osaa itse liikkua. Varastokirjanpidon punaiseksi numeroksi muuttunut, lähes uusi teos, halutaan tuhota, ei voi jäädä tuleen makaamaan. Mieletöntä tuhlausta ja samalla pakollista säästöä. Fyysisen kirjan hävityksen myötä vuosien työn konkreettinen muistomerkki  katoaa silppuna taivaan tuuliin, sitä ei voi enää kosketella muutoin kuin digitaalisesti. Mutta hyvä, että edes niin.

En tietenkään voinut niellä tätä kohtaloa miehen lailla, vaan harasin vastaan, kuten tapanani on. Neuvottelin WSOY:n kanssa loppuvaraston ostamisesta ja pääsimme heidän kanssa todella hyvään sopimukseen. Ostin loput kirjat omalla rahalla, mitäpä sitä kirjailija rahalla muuta tekisikään. Sekä kustantaja että minä olimme yhtä mieltä, että kirja on tehty luettavaksi eikä silputtavaksi, emmekä nyt sen enempää ruotineet, miksi edes ajauduimme makulointikoneen ääreen.

Mitä tein 234 romaanilla? Lahjoitin ne 20-30 kappaleen erissä yhdeksään eri koulukirjastoon ympäri Suomea, Turkuun, Jyväskylään, Kouvolaan, Espooseen, Nurmijärvelle, Klaukkalaan, Mikkeliin, Imatralle ja Perttulaan. Äidinkielen opettajat ottivat ne riemuiten vastaan, lämmin kiitos heille! Lukemisen tukemisestahan juhlapuheissa puhutaan paljon, mutta koulukirjastojen hyllyt taitavat olla taas se paikka, jossa puhe kohtaa ikävän realismin. Siksi oli mukava päästä helpottamaan tätäkin ahdinkoa, edes hiukan .

Kun kirjat lähtivät varastolta, Kuinka sydän pysäytetään oli paperikirjana tullut tiensä päähän. Alla olevien linkkien takana kirja muistelee suuruutensa päiviä, muistelkaa tekin! Kiitos, ja hyvästi!

Viikon kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Puhe, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Häme, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Aamun kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Elina Hirvonen & JP Koskinen
Prosak, Kuinka sydän pysäytetään

Lukematta paskaa: kirjallisuutemme uudistavat teesit

Aika harvoin (enää) jaksan kimmastua mistään. Ihmiset puhuva mitä sylki suuhun tuo ja se kaikille sallittakoon. Kukaan meistä ei tiedä kaikesta kaikkea ja aika usea ei tiedä mistään mitään. Jos rakastaa omia oivalluksiaan, niistä on vaikea päästää irti, vaikka ne alkaisivat mädätä käsiin.

Tuolla ihanaisessa twitterissä törmäsin Särön jakamaan haastatteluun, jossa Stefan Moster kertoo kaiken suomalaisista kirjailijoista, heidän tavastaan työskennellä, elää ja kuolla. Kiinnitin Mosterin iloisiin lausuntoihin huomiota jo 2006, kun Moster oli Finlandia-palkinnon esiraadissa. Hän raadin puheenjohtajana sanoi mm. näin:
Joko on niin että suomalaisten kirjailijoiden keskuudessa on todella vähän intellektuelleja – tai sitten intellektuellit naamioituvat silloin kun kirjoittavat romaaneja, koska eivät ilkeä näyttää kasvojaan.”  

”Joko on niin, että kustantajat eivät aina haasta kirjailijoita tarpeeksi. Tai sitten jotkut kirjailijat eivät suostu työlääseen, parhaaseen muotoon johtavaan prosessiin, jossa kyseenalaistetaan omia ratkaisuja.”

Sellaista oli hurjana vuonna 2006. Suomalaiselle kaunokirjallisuudelle tuli raadilta piiskaa Mosterin suulla. Nyt nuo jylhät ajatukset ovat kypsyneet lisää vuosikymmenen verran ja alkaa olla selvää, että vuoden 2006 raadin syvämietteinen filosofia oli Mosterin ikiomaa tajunnanvirtaa. Tuossa tuoreessa haastattelussa hän lausuu tutusti näin:
Kustannustoimittajatkaan eivät näytä haastavan kirjailijoita riittävästi: liian usein teokset ovat kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia.”

Vuonna 2006, jolloin kirjallisuutemme toki oli vielä lapsenkengissä, tuo väite varmasti pitikin paikkansa. Aleksis Kivi oli juuri saatu hautaan ja pesimme vasta käsiämme lapioimisen jäljiltä. Moster oli raatilaisena tietenkin lukenut kaikki sinä vuonna julkaistut romaanit ja kirjallisuutemme tuskallinen tila vei häneltä yöunet.  Sen jälkeen hän on sinnikkäästi jatkanut luku-urakkaansa ja huomannut, ettei homma ole muuttunut miksikään. Kustantajat eivät vaan haasta kirjailijoita riittävästi, kirjat ovat huonoja, ah, niin perin huonoja.

Moster esittää haastattelussaan joukon väitteitä, joita hän ei perustele millään lailla. Hänellä on varmasti runsaasti mehevää taustatietoa, jota hän ei viitsi rahvaalle paljastaa, mutta tässä on osa ajatushautomossa kiteytyneistä timanteista:
1) Suomalainen kirjailija loukkaantuu kyseenalaistamisesta
2) Suomessa ei kirjailijoita haasteta keskusteluissa tarpeeksi
3) Kirjallisuuskritiikki on Suomessa usein kilttiä ja mitäänsanomatonta
4) Kustannustoimittajat eivät haasta kirjailijoita
5) Suomalaiset teokset ovat usein kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia
6) Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa
7) Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee (naisten)lehtien kanteen
8) Kirjailijana Suomessa on helppo päästä kolumnistiksi
9) Suomessa kirjailijat ovat hemmoteltuja hienon apurahajärjestelmän takia
10) Suomessa vapaaksi kirjailijaksi ryhdytään laskien apurahojen varaan
11) Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä

Tuossa on jo tuhti kasa tuubaa, joka verhotaan ihanan passiivin taakse. Rankka yleistäminen on tyhmyyden yksi muoto. On aika laiskaa aivotyötä niputtaa kaikki suomalaiset kirjailijat, kriitikot ja kustantajat samaan nippuun, vaikka käytettävissä oleva järjen köysi olisikin lyhyt. Tämä ilmaus on tietenkin symbolinen, kielellinen leikittely, ei muuta. Paljon on Moster varmasti lukenut ja tutkinut, mutta tuskin nyt kuitenkaan ihan niin paljon, että tietäisi kirjallisuutemme koko kuvan ihan oletusarvoisesti.

Perataan tätä kasaa nyt vähän, hyvän pelihuumorin hengessä.  Katsotaanpa vaikka tuota ensimmäistä väitettä, sehän pitää paikkansa! Minä loukkaannuin tästä artikkelista ja loukkaannun varmasti, jos kyseenalaistatte rakenteen romaanissa Ystäväni Rasputin tai tematiikan Luciferin oppipojissa. Olen suomalainen kirjailija. MOT. Stefan johtaa siis 1-0.  Entäpä tämä toinen väite, Suomessa ei kirjailijoita haasteta keskusteluissa tarpeeksi. Kyllä kuule haastetaan. Viimeksi Jyväskylässä tultiin keskustelemaan ihmisten ystävistä ja samaan kyytiä haastamaan riitaa, pitkä tukka ei kuulu miehille, johan sen Paavalikin sanoo. Olen myös kuullut huhuja, että jossakin Kirja vieköön -tapahtumassa kysellään kiperiä. Tilanne on 1-1.

Entä onko meidän kirjallisuuskritiikki kilttiä ja mitäänsanomatonta, kuten kolmas väite julistaa? Ei kyllä ole Pekka Jäntin Matriarkasta leipoma heitto kiltti:

Suomalaiset ovat masokistinen kansa, ja sen takia meidän on muita helpompaa ottaa vastaan väkisin väännettyjä taidetimantteja.

Tai Kai Hirvasnoron luonnehdinta Tulivuoresta:

Vares-kirjojen suosiota en vaan ymmärrä. Jännitystä Tulivuoressa on kahden kiperän tilanteen verran, joista Vares selviää ”kuin ihmeen kaupalla”. Etsivän työtä Vares ei harjoita käytännössä ollenkaan. Huumori on typerää.”

Syvempään analyysiin ei ole syytä. Kaksi on monta, eikä joku miinus monta ole usein. Tilanne on nyt 1-2, sori vaan. Neljäs väite kustannustoimittajien haastamattomuudesta on suoralta kädeltä kukkua. Minut on haastettu monta kertaa hiomaan tekstiä ja Sofi Oksasen kustantaja haastoi peräti oikeuteen. Kamppailu on tilanteessa 1-3, haastava juttu.

Viidenteen väitteeseen sanon vain, että lukekaa vaikka Rimmistä tai Lindstediä, tai Sinikka Vuolan Replika. Ei onnistu ajatuksen katkeamatta ruuhkabussissa. Noh, usein, mikä nyt sitten on usein? Taas ollaan epämääräisyyden äärellä, kyllä kolumnin kirjoittajan pitäisi haastaa itsensä tarkempaan ilmaisuun. Mutta tuskin suomalainen sortuu lepsuuteen yhtään sen useammin kuin ulkomaiset kollegat, joten en niele tätä. Tulostaulussa on lukemat 1-4, tutkikoot tarkemmin ne, joilla on enemmän kolumnirahaa. Kuudes väite siitä, että Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa, on aika hankala todistettava. Olemme minimaalisella kielialueella operoivia introvertteja, joten en oikein sisäistä tätä noin absoluuttisena väitteenä. Missään maapallon kolkassa ei siis kirjailijan asema ole niin hyvä kuin Suomessa? Tuskin olemme huonoimmassa neljänneksessä mutta emme kyllä asemamme puolesta ole varmasti myöskään ihan kärjessä. En ole tutkinut asiaa kaikissa Suomen tunnustamissa 195 valtiossa, kuten Moster. Menköön tämä tasan, ei anneta pistettä kummallekaan.

Seitsemäs väite on taas ihan dadaa. Kuvahaun tulos haulle j k rowling magazineKirjailijat irvistelevät lehtien kansissa ympäri maapalloa, vaaka kallistuu lukemiin 1-5. Kahdeksas väite on sekin ihan kuraa. Pari vuotta sitten, kun rahat olivat tiukalla, hain toista kolumnistin paikkaa kolmestakymmenestä eri lehdestä. En saanut yhtään paikkaa, ainoastaan viisitoista lupausta palata asiaan. Kukaan ei palannut. Syytöstaakka on lukemissa1-6. Ja en nyt tässä mieti, miksi se olisi kauhea rikos, jos kirjailijat pääsisivät helposti kolumnisteiksi? Kai se on, piruko tästä lainsäädännöstä EU-aikana tietää.

Suomessa kirjailijat ovat hemmoteltuja apurahoilla, julistaa yhdeksäs teesi. Osa voi olla, mutta koska näissä jutuissa yksi edustaa kaikkia, niin ei todellakaan pidä paikkaansa. Tuskin se, ettei saa apurahaa, on hemmottelua. Kannattaa kahlata somea silloin, kun hylsykirjeitä jaetaan. Apurahoitta jääneet sanovat 1-7, ja pitäkää tunkkinne. Kymmenes ulvahdus väittää, että Suomessa ryhdytään vapaaksi kirjailijaksi apurahoihin luottaen? Siis pelkästään apurahoihin luottaen? En tunne ketään, jolla usko apurahoitukseen on ollut ihan noin vahva. Itsekin ryhdyin vapaaksi (huomatkaa kielellisesti vaatimaton ilmaus) vasta, kun kirjoilla saatava tulo alkoi ylittää kipurajan. Mutta tämä jäi kyllä kaivelemaan, olenhan apurahalla, joten piste kotijoukkueelle ja tilanne on 2-7.  Moster on kuitenkin tehnyt laajan haastattelukiertueen vapaiden kirjailijoiden parissa, he ovat asian salaisissa istunnoissa paljastaneet.

Yhdestoista väite on ehkä se suurin lukematta paskaa -täysosuma. Suomalainen kirjallisuus ei ole vain itkuproosaa. Dekkarit ovat usein turhankin ajankohtaisia. Nuortenkirjamme ovat ajassa ja sen ilmiöissä kiinni kuin takiainen villakoirassa. Jos haluan tietää ajan ilmiöistä, luen Siri Kolun tai Salla Simukan uusimman kirjan. Mitään järjestelmällistä väistelyä en ole nähnyt. 2-10 ja ei todellakaan mennä katsomaan videolta, tuliko maali vai ei.

Maria Carolen postaus Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun  on paljon parempaa luettavaa kuin tämä. Minulla on kynä tylsynyt kaiken hemmottelun keskellä, kun kustantajatkaan eivät haasta minua ja kriitikot ovat minulle kilttejä. En jaksa, enkä ehdi, ajatella enempää, sillä täytyy kiirehtiä MeNaisten kansikuvauksiin, kirjoittamaan kahdeksan kolumnia ja väistelemään ajankohtaisia ilmiöitä. Se on rankkaa puuhaa se!

Kirja-ala sairastaa, häntä hellikäämme

Bigini

OSTA RUNOUTTA!

Paljon on taas ollut puhetta suomalaisen kirjallisuuden kaupallisesta tilasta. Taiteessa kaupallisuus ei kiinnosta ketään kakkakikkareen vertaa, ellei se syö pohjaa taiteen monimuotoisuudelta. Antti Majander toteaa Helsingin Sanomissa, että: Runous on siivottu pois kevään kustannusohjelmista – onko tappolistalla seuraavaksi proosa?” Kustantajat, nuo kirotut paskiaiset, ovat siis jo tappaneet runouden.

Olen ollut tekemisissä aika monen kustantajan kanssa, ja läpeensä pahaa kirjallisuuden hirttäjää en ole vielä tavannut. Innokkaimmat pilvilinnan rakentajat ovat kuitenkin usein joutuneet reivaamaan kurssiaan, ettei liikelaiva ole ajautunut siihen kuuluisaan kurssiin, konkurssiin. Onhan kustantajissakin kaikenlaista hiihtäjää, mutta harvoin kukaan nyt ehdoin tahdoin itseään ampuu jalkaan. No, jotkut kyllä, mutta ei puhuta heistä.

Kustantaminen on likaista liiketoimintaa. Jos ja kun kirjat eivät myy, niiden kustantaminen ei kannata. Mitä vähemmän kirjoja myydään, sitä vähemmän löytyy myös bestsellereitä, joilla voidaan kattaa kaupallisesti kannattamattomien kirjojen kustantaminen. Suomessa runoutta ovat tukeneet Ilkka Remes, Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo enemmän kuin koko muu kulttuuriväki yhteensä.

Kannattaa myös hiukan vilkaista peruutuspeiliin ja tuumia, miksi painokset pienenevät ja myynti putoaa kipurajan alle. Suomessa oli vielä vuonna 1960 peräti 4007 kirjastoa. 2015 niistä oli jäljellä 765. Wanhat kollegat muistelivat, että ennen kirjasta kuin kirjasta otettiin 3000 kappaleen painos, koska kirjastoihin meni kirjoja 1000-1500 kappaletta. Totta vai tarua, en tiedä, mutta se on ainakin totta, että kirjastojen määrä on romahtanut. Jossakin sekin tuntuu, että yli 80% kirjastoista on kadonnut. Kymmenen kirjastoa saattoi ostaa kukin yhden kappaleen jotakin marginaalista kirjaa, mutta yksi kirjasto ei kyllä osta sitä samaa kirjaa kymmentä kappaletta.

Kirjakauppojen kriisistä ollaan puhuttu jo niin paljon, ettei pirukaan jaksa jauhaa siitä enempää. Sanotaan nyt kuitenkin se, että 2008 kirjakauppoja oli 279 kappaletta ja 2015 enää 179, eli seitsemässä vuodessa noin 35% katosi taivaan tuuliin. Vaikka kirjakaupassa myydäänkin nykyään kaikkea sontaa kirjojen lisäksi, on niiden kmyyntikanavairjavalikoima taatusti laajempi kuin markettien. Ja katso, vuodesta 1997 kirjamyynti kirjakaupoista oli markkinasta vielä 37% kun marketeista meni 10% kirjoista. 2014 kirjakaupoista myytiin 27% kakusta ja marketeista 22%. Kehityksen suuntaa voitte ihan itse tuumia tuosta kuvasta. Onko marketissa runohylly?

Suomalainen kirjallisuus on aina uhanalainen laji. Musiikkimme on jo syntyessään kansainvälistä, samoin kuvataide, mutta mitäpä jenkki ymmärtää kirjallisista pupelluksistamme ilman käännöstä. Siksi meidän pitää vähillä voimillamme vaalia sitä vähää, mitä kirjallisuudesta on jäljellä.

Rahaa tarvitaan, niinpä niin! Ja tähän voi kukin jo huutaa, että mikä ei myy, sitä ei kaivata, menkää oikeisiin töihin. Vaan kulttuuri ilman omaa kieltä ja kirjallisuutta on kuin alkoholiton olut, onhan se olevinaan olutta mutta limua se on, sori vaan. Kuinka sitten saamme kaupalliselta tappolistalta pois proosan ja voimme herättää runoudenkin kuolleista? Kirjoja on yksinkertaisesti saatava myytyä enemmän, ei niitä muutoin paina mikään kustantamo.

En usko, että voimme mitenkään uudelleen rakentaa mahtavaa kirjastokoneistoa, jonka turvin moni kirja sitkutteli kannattavaksi. Myyntikanavien muutos on kapitalistisen evoluution tulos, sille ei edes ukko ylijumala voi mitään. Miten siis elvyttää vähälevikkisten kirjojen myyntiä? Pitäisikö valtion tukea suoraan kustantamoita, jotka julkaisevat vähälevikkistä kirjallisuutta, sillä siellä ne päätökset julkaisuista lopulta tehdään.

Jos olisin kunnallisvaaliehdokas, väittäisin tietäväni varmat ratkaisut tähänkin ongelmaan. Koska en ole, listaan neljä ajatusta, joita kukin voi vapaasti makustella.

  1. Ostakaa kirjoja! Jos olet huolestunut runouden kuihtumisesta, osta runokirja kerran kuussa.
  2. Yrityksille kirjahankinnat verovähennyskelpoisiksi. Ai että 1325 meidän äitiä Saarioisilla ilahtuu, kun saa firmalta joululahjaksi kirjan!
  3. Lainaa edes se kirja! Kirjasto tekee hankintoja myös kysynnän mukaan. Jos jotakin kirjaa lainaava yleisö kaipaa, kyllä kirjasto sen ostaa.
  4. Uuden kirjan hintaa alaspäin. ALV% pudotetaan nollaan ja koko myyntiketju tarkistaa marginaalinsa.

    Nythän käy karkeasti ottaen näin, jos uusi kirja maksaa lähtökohtaisesti 30 euroa (myyntihinta on keskimäärin 90% tuosta eli 27 euroa):
    alennus: 3 euroa
    valtio saa: 2,7 euroa
    kirjakauppa saa: 9,3 euroa
    kustantaja saa: 15 euroa
    josta
    tuotantoon menee: 5 euroa
    markkinointiin menee: 1,5 euroa
    logistiikkaan menee: 1,05 euroa
    yleiskuluihin ja voittoon menee: 3,75 euroa
    ja kirjailija saa: 3,70 euroa

Jos nyt pitää arvata, kohdat kaksi ja neljä voisivat tuoda uusia lukijoita, kohdat yksi ja kolme ovat vain meidän kirjallisuuskuplassa lilluvien omaa puuhastelua. Mutta olen varma, että pian joku keksii oikeasti jonkin nerokkaan, huomattavasti paremman tavan jakaa kirjallisuuden ilosanomaa suurille massoille. Sitä odotellessa!

Vuosi 2016, kiitos ja näkemiin!

Ensinnäkin, tuossa katalogi, josta selviää viime vuonna julkaistut kirjani. Mukana pieni ohjeistus, mikä kirja voisi sopia kenellekin.

Sitten se rapsa. Lyhyesti, olen hiukan väsynyt joihinkin vuoden 2016 tapahtumiin. Kirjoittamisen saralla kaikki meni loistavasti. Töitä tein paljon ja paljon tuli julkaistuakin. Uusia uria tuli vallattua ja hyvä niin, sillä kehittyminen on ollut minulle aina tärkeää.

Väsymys johtuu suurelta osin siitä, että tunsin jääväni pahasti paitsioon. Koska minulla ei juuri onnea ole (se on tärkeää joka alalla), työtä vaaditaan paljon. Nyt tuntui välillä, että jäin kovin yksin kirjojeni kanssa. Kirjailija tarvitsee mediaa ja näkyvyyttä, maailma on nykyään sellaisessa asennossa. Maailman pienimmät kirjamessut osoittivat, että kyllä ihmisiä kirjat kiinnostavat, kun järjestetään hyvä tilaisuus kiinnostua niistä. Itse tehtynä messu oli onnistunut, mutta onhan se aina raskasta järjestää tapahtumia ihan itse. Kun en jaksanut heilua, kukaan ei juurikaan kutsunut heilumaan mihinkään. Tuntui, että markkinointivankkureita oli vedettävä omin käsin, kun voisi luulla, että kirjailijan tarvitsee istua enemmänkin vain kyydissä.

Kaikki tuokin voi ja onkin osittain optista harhaa. Syksyllä sain olla mukana Dekkarifestivaaleilla, ja sehän oli mainio tilaisuus! Tuossa tilaisuudessa mietin itsekseni, miksi edes enää kirjoittaisin aikuisille romaaneja, kun minulla on suuri työsarka aloittamassani dekkarisarjassa? Dekkareilleni on selkeä tilaus, niistä on pidetty ja jokainen tietää, mitä on tulossa, jopa minäkin.

Tavallisen romaanin saralla on vuosi vuodelta ollut suurempia vaikeuksia saada niille tilaa mediasta ja jopa kirjakaupasta. Kun olen halunnut välttää jämähtämistä, romaanejani ei ole voitu markkinoida tarralla ”sen-ja-sen osa 5” tai ”jatkaa-samalla-linjalla-kuin-kirjassaan”. Tämän syksyn romaanikeikkahiljaisuus on osaltaan osoittanut, ettei tuota muuria ehkä kyetä murtamaan pienellä vaivalla.

Jollakin tavalla vuotta leimasi tunne, että nyt JP paukutti hattutempun mutta yleisö olikin naapurinkentällä katsomassa, kuinka Ypäjän Yritys nyhjäsi maalittoman tasapelin. Kaikkea tapahtui pinnan alla, mutta onneksi ei sentään mullan alla.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja uskon, että vuosi 2017 sisältää uusia kujeita. Inhoan taatusti myös vuonna 2017 itsetehtyä tyrkkymainontaa yhtä paljon kuin nyt, mutta siitä ei voi kokonaan luopuakaan. Jollakin tavalla on yritettävä edistää kirjalastensa elämää tässä hektisessä maailmassa. Ainakin sen verran, että lukijat edes huomaavat niiden ilmestyneen.

Tutustu!

Lukijoille kuuluu tästä vuodesta suuri kiitos! Teidän palauteenne on ollut kannustavaa ja se on ollut runsasta. Ei teistä kaikki olleet katsomassa Ypäjän Yritystä, vaan rohkeasti siellä, missä suuret massat eivät olleet. Kiitos ja näkemiin!

Vuosi 2015: Kohtaamiset

Myönnetään, kirjoitin jo postauksen vuoden 2015 pettymyksistä, mutta en viitsi julkaista sitä. Ainahan noita pettymyksiä tulee omalla ja ihmiskunnan tasolla, mutta en halua jäädä niitä nyt vatvomaan. Jääköön ne menneisyyteen ja sillä hyvä. Keskitytään kohtaamisiin, vuoden 2015 sosiaaliseen rumbaan!

Marko Hautala

Kirjailijan elämähän on täynnä kohtaamisia. Tavataan lukijoita, kollegoja ja mediaa, yritetään esitellä kirjaa jotta se menestyisi maan päällä ja kirjakaupoissa. Vuoden ensimmäinen keikka taisi olla Perjantai-Parlamentti, jossa liityin kauheaan seuraan jutustelemaan Marko Hautalan kanssa. Jälkihöyryissä Marko vielä purkitti ääniarkistoon todisteita olemassaolostamme.

Maaliskuussa jo ilmestyikin romaanini Kuinka sydän pyäsytetään, jonka tiimoilta minulla oli ilo ja kunnia vöyhkätä siellä sun täällä. Näkyvin ulostulo oli tietysti Aamun kirja, jossa puhutaan aina mukavia Sepon ja Nadjan kanssa. Heti seuraavalla viikolla juhlittiin kirjojemme julkkareita Elinan kanssa. Alussa olin vähän varpaillani, että _MG_7231JPmitähän tästä tulee, sille näin Elinan ensimmäistä kertaa vasta, kun julkkareita suunniteltiin. Mutta kaikki meni loistavasti, Elina on mahtava tyyppi ja julkkarimmehan oli kyllä ehkä yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista kirjajulkkareista tässä maassa.

Minä vielä tuplasin julkkarit Villa Kivessä Laura Honkasalon ja Anu Holopaisen kanssa. Anun ja Lauran upeita kirjoja oli kunnia olla kanssajuhlistamassa.  Mahtava oli tunnelma sielläkin! Kirjojen ilmestymistä on nykyään syytäkin juhlia, sillä niin paljon aikaa ja vaivaa niihin uppoaa. Eikä julkaisseenkaan kirjailijan uuden teoksen julkaisu ole mikään itsestäänselvyys, vaikka usein niin kuvitellaankin.

Vuosi alkoi vyöryä eteenpäin kaikenlaisen promoamisen merkeissä. Kävin Jyväskylän kirjamessuillakin, jotka pienen tauon jälkeen heräsivät henkiin. Huristeltiin paikalle Harrin ja Tapsan kanssa. Muistan, että ilma oli kolea, kirjat saapuivat paikalle vasta iltapäivällä ja että Irman haastatttelu oli aivan mainio. Ja Urpu pelasti kirjat paikalle, sekä myös tarjosi lounaan hiukan uupumisen merkkejä osoittavalle kirjailijalle.

Kevät oli täynnä sekavaa säntäilyä, kävin Turussa pienessä Kirjapuodissa ja samalla retkellä puhuin HYOL:n kevätpäivillä, jossa kauhistuttiin, kun kustantamon lupaamaa haastattelijaa ei näkynyt missään. No, osaan myös luennoida ja kaikilla oli mukavaa! Kävin tenttaamassa kansanedustajaehdokkaita taidepolitiikasta, pyörin Helsingissä Akateemisessa ja Lavaklubilla puhumassa kirjasta. Elinan kanssa kyllä tehtiin koko vuoden aikana iso määrä yhteiskeikkoja, syksyyn saakka.

Kuustonen säestää kvartettia Nuotio, Koskinen, Rönkä, Kaunisto.

Kesällä oli tarkoitus rauhoittua mutta en malttanut olla menemättä Poriin. Kiekkoa vai Kukkenheimia oli kyllä melkoinen pläjäys. ryhmäkuvaSamalla retkellä tehtiin keikka myös Porin kirjastoon loistavalla ryhmällä. Koko päivä sujui mukavasti parin esiintymisen ja lounaiden + illallisten kera kuvassa näkyvän kombon kanssa.

Huomaan muuten jo tässä, kuinka hengästyttävä vuosi on ollut. Olen liehunut siellä ja täällä, tavannut paljon mukavia ihmisiä kaikkialla. Pakko myöntää, en jaksakaan tehdä yhteenvetoa. Kerään tähän nyt kuvakavalkadia, josta voi ehkä päätellä jotain, tai sitten ei. Aika iso työ tuli tänäkin vuonna tehtyä, mutta ei se kyllä kirjamyynnissä juurikaan näy. Henkinen pääoma on sen sijaan kasvanut ja olen nähnyt ja tutustunut mahtavaan määrään mukavia ihmisiä!

(c) Pavel Alexeev

(c) Vilja Perttola

(c) Outi Mäkinen

(c) Urpu Strellman

(c) Vilja Perttola

(c) Tiina Hautala

(c) Mika Tuominen

(c) Outi Mäkinen

(c) Elina Mäntylammi

(c) Emmi Jäkkö

(c) Arja Korhonen

Kuva: Porin kaupunginkirjasto

Vuosi 2015: Julkaisut

YleJPNyt on aika tehdä pieni yhteenveto vuoden 2015 julkaisuistani. Virallisesti julkaistut tekstit ovat se kirjailijan näkyvä mitta, josta voi päätellä edes viitteellisesti, ettei koko vuosi ole mennyt kattoon sylkiessä. Tietysti paljon vuoden aikana kirjoitettua jää näkymättömiin odottamaan julkaisua, mutta palataan siihen myöhemmin.

Vuoden 2015 kirjasaldoni on lyhykäisyydessään tämä:
Kuinka sydän pysäytetään (WSOY)
Säkenöivä Sibelius (Paasilinna)
Kirottu kartano (Karisto)
Lisäksi novellini on mukana tässä antologiassa:
Joulukalenteri – Lusijan tarinoita (Reuna)

Vuoden 2015 jatkokertomussaldoni on tämä:
Helppoa rahaa (Me Naiset)

Vuoden 2015 kolumnini ovat tässä:
Hämeenlinna elää (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Joskus on mukava lopettaa (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Epäluotettavat kertojat (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Kuollut taiteilija on paras taiteilija (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Pistämätön keino (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Halpuutimme kaikkea (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Oliiviöljyn anatomia (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Sanomisen vaikeudesta (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Moraalinen viesti (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Demokratia ei ole meitä varten (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Suuri on kaunista (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)
Kylmäasema (Hämeenlinnan kaupunkiuutiset)

Luettavaa siis löytyy jonkin verran ja valinnanvaraakin on.  Yhteenvetona noin omasta puolestani voin sanoa, että olen kyllä julkaisujen määrään tyytyväinen. Mitään suurempaa ei jäänyt toteutumatta ja sain tehdä monipuolisia juttuja. Jos joulupukilta voisi jotakin toivoa, niin toivoisin, että noista kirjoista löytyisi lukijoille sopivia lahjoja pukinkonttiin.

12009785_466494373553823_7445750074945470159_nskeniv_sibelius-koskinen_juha-pekka-32875822-frntlkirottu