Ammattina kirjailija

Näin vaalien alla on taas keskusteltu myös suomalaisen kirjallisuuden asemasta ja elinvoimaisuudesta yhteiskunnassamme. Tämä aihe on kiinnostava ainakin joka neljäs vuosi, sillä kirjallisuus kai jollakin tavalla roikkuu yhä mukana kulttuurissamme ja siten vaati myös päättäjiltä hieman huomiota. Toki elämme kovia aikoja, ja vielä kovemmat ovat tulossa, joten usein keskustelu kääntyy siihen, voiko suomalainen kirjailija elää työllään, eli kirjoittamisella.

Kun puhutaan elämisestä, tarkoitetaan varmaankin toimeentuloa kylmän kapitalisesti ajateltuna. Jonakin pohjaviivana tulojen suhteen voidaan pitää valtion taiteilija-apurahaa, joka on nykyään noin 2000 euroa kuukaudessa puhtaana käteen. Tavallisen veronmaksajan kuukausitulo esim. 23 % ansiotuloverolla pitäisi olla noin 2600 euroa, jotta käpälään jäisi sama summa. Jos ajatellaan leikkisästi, että julkaisee yhden aikuisten romaanin vuodessa, pitäisi siitä saada tekijänpalkkiota noin 31 200 euroa, jotta homma toimisi omillaan. Suht hyvillä sopimuksilla tuo tarkoittaa noin 7800 myytyä painettua kirjaa tai noin 40 000 myytyä äänikirjaa. Tässä esimerkissä jokainen kadonnut painettu kirja pitäisi tuoda tilalle noin viisi myytyä äänikirjaa. Eli, karkeasti ottaen yhtälö toimii vielä, kun myy 5000 painettua ja noin 14 000 äänikirjaa vuodessa.  Noilla luvuilla puhtaassa kapitalismissa kirjailija elää kättensä työllä yhtä leveästi kuin valtion määrittelemällä vuosiapurahalla.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Kuinka monta kaunokirjailijaa Suomen markkina voi näillä volyymeilla elättää? Jos katsotaan vuoden 2022 myydyimpien kirjojen listaa, alkaa rajat jo hahmottua. Kotimaisen kaunon osalta 14 kirjailijaa rikkoo tuon maagisen 7800 painettuna myydyn kirjan rajan. Äänikirjoissa puolestaan 40 000 rajan rikkoo vain yksi kirjailija, joka sisältyy jo noihin edeltävään neljääntoista. Jos ajatellaan formaattien kombinaatioita, varmasti äänikirjan ja painetun yhdistelmänä tuohon 14 joukkoon nousee joku, mutta esimerkiksi painetun kotimaisen kaunon listoilla sijoilla 15-20 olevat eivät ole lainkaan TOP20 joukossa äänikirjoissa, jonka häntään pääsee 11 900 kappaleen myynnillä. Suomen markkina kykenee siis laskennallisesti arvioiden elättämään arviolta noin 14-20 kaunokirjailijaa, jotka julkaisevat yhden kirjan per vuosi.

Luku saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta eipä hätää, onhan meillä lasten- ja nuortenkirjailijoita. Pelkästään listoja tutkimalla tuon 7800 myydyn painetun kirjan rajan ylittää vain neljä tekijää, ja luultavasti tuolla saralla ei ihan samaa rahaa per kirja saa kuin aikuisten osastolla. Äänikirjoista tulee hiukan vetoapua, mutta tuolla listalla TOP20 joukossa on vain kuusi eri nimeä, samat nimet pitävät hallussaan montaa eri sijoitusta eri kirjoilla. Jos nyt ajatellaan, että tuolta saralta kuitenkin löytyy yhteensä 6-8 raja-arvomme ylittävää tekijää, onkin kotimaisen fiktiokirjallisuuden saalis vuositilastojen valossa yhteensä noin 20-28 markkinarahalla elävää tekijää.

Näin tarkasteltuna asia tietysti yksinkertaistuu, mutta jotkut raamit se antaa markkinoiden näkökulmasta. Toki meidän on hyvä muistaa, että suomalainen kirjailija elättää itsensä karkeasti yleistäen pääasiassa seuraavilla tavoilla:

1) Ainoastaan kirjoittamalla, tulot kirjoista ja muista teksteistä, esiintymisistä ja lainauskorvauksista
2) Kirjoittamalla ja jokin sivutyö, mutta ei kokoaikainen
3) Päätoimi jokin muu, kirjoittaminen kulkee rinnalla
4) Kirjoittamalla, puoliso tukee
5) Kirjoittamalla, sosiaaliturva tukee

Kaikissa näissä kategorioissa on tietysti ristiinvetoa ja päällekkäisyyttä jonkin verran. On myös syytä muistaa, että kirjastojen lainauksista lainauskorvausta saa enemmän tai vähemmän kaikkien kategorioiden kirjailijat, joilla lainattuja kirjoja kirjastoissa on, ja samoin apurahoitusta teoriassa kaikki kirjailijat, mutta hiukan epämääräisemmin mekanismein. Tällä tavalla tuo kylmällä matematiikalla laskettu kirjoittamisella elävä joukko kasvaa jonkin verran. Esimerkiksi Sanaston maksamien lainauskorvausten 30000 euron yläleikkuriin osui 2022 peräti 28 tekijää, tämä joukko sisältää toki mahdollisesti myös kääntäjiä ja tietokirjailijoita. Tuossa joukossa on myös päällekkäisyyttä jo markkinakatsauksen kirjailijoihin, joten silkalla suoralla yhteenlaskulla saataisiin liian optimistinen luku kynän varassa elävistä. Ja jotta homma ei olisi liian helppo, meillä on ilahduttavasti muutamia kirjailijoita, jotka myyvät huomattavasti enemmän ulkomailla kuin Suomessa.

Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa, ettei kirjailijan identiteetti kiteydy pelkästään talouteen. Tietysti toimeentulo on olennaista, kun puhutaan ammatista. Suomen markkina on kuitenkin siksi kapea pullonkaula, ettei se kestä määräänsä enempää edes laadukasta kirjallisuutta. Sitä, määritteleekö laadukkaan kirjallisuuden palkintoraati, kriitikot vai lukijat, voi jokainen pohtia ihan itse. Suomessa on kuitenkin kirjastolaitoksen kautta mahdollisuus saada kaikkien saataville sellaistakin kirjallisuutta, joka ei myyntipöydissä tai mediassa viihdy kovin pitkään tai ei lainkaan. Kuinka lukijat sitten kirjansa löytävät, on kokonaan toinen juttu.

Jos ajatellaan valtion kirjallisuuspolitiikkaa, on hyvä muistaa, ettei sen kynnet painu kovin syvälle kapitalismin nahkaan. Valtio ei voi kulutusta ohjata merkittävällä tavalla ja sen rooli on lähinnä suojata tekijänoikeudet ja mahdollistaa laaja kirjallinen kasvualusta apurahoituksen avulla. Kun vaalipaneeleissa puhutaan kirjallisuudesta, puhutaan yleensä valtion rahoituksesta tai sen puutteesta. Lainauskorvauksen määrärahat ovat suoraviivaista tekijänoikeustuloa, jonka jakosuhteet päättävät lainaajat lainaamalla teoksia. Toki maksukatto tasoittaa tätäkin, sen verran suoraan kansanvaaliin on puututtu. Apurahoja valtion kirjallisuustoimikunta jakoi kirjailijoille viime vuonna noin 84 vuoden verran. Nämä 1-, 3- ja 5-vuotiset apurahat jakautuivat 34 kirjailijalle. Säätiöillä on toki oma ja merkittävä osuutensa apurahoituksessa, samoin maakunnallisilla taidetoimikunnilla.

Tästä yhteenvedosta voitte jo päätellä, että kirjailijan ammatti on Suomessakin mahdollinen. Järki kannattaa kuitenkin pitää päässä, sillä jos katsotaan vuonna 2021 julkaistuja uusia nimikkeitä, näkee nopeasti, ettei 447 kotimaista kaunokirjaa, 357 kotimaista lastenkirjaa ja 54 kotimaista nuortenkirjaa todellakaan tuo pankkiin 858 kirjailijaa, joilla on taskut täynnä rahaa. Toki sekin on varmasti tullut tässä selväksi, että Suomessa kirjoittamisella eläviä tekijöitä on enemmän kuin kourallinen, sillä tässähän en nyt penkonut edes tietokirjailijoita, käsikirjoittajia ja kääntäjiä sen tarkemmin. Mutta kuten kaikilla aloilla, kärki on kapea verrattuna ohueen pitkään häntään.

Kirjailijan ammatissa pätee kuitenkin yksi konkarin minulle kertoma totuus. Jos haluaa elää kirjoittamisella, pitää kirjoittaa niin, että sillä elää. Näinpä se taitaa olla.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto – uhka vai mahdollisuus?

Kirjailija ja kustantaja juhlan ytimessä.

Kirjallisuuden Finlandia-palkinnot on jälleen jaettu. Onnittelut kaikille voittajille, on aina hienompaa saada palkinto kuin jäädä ilman sitä! Samaan aikaan ikuinen keskustelu siitä, onko kirjallisuuden ns. kilpailuttaminen ja palkitseminen tällä tavalla mitenkään järkevää, jatkui tänäkin vuonna. Asiassa on tietysti monta puolta, ja on ehkä hiukan syytä avata eri näkökulmia.

Finlandia-palkinto perustettiin 1984 ja se oli tarkoitus jakaa ansiokkaan kaunokirjallisen teoksen kirjoittajalle. Vuonna 1993 palkinto rajattiin koskemaan vain romaaneja, eli käytännössä esim. runot putosivat pois palkintoa havittelevasta joukosta. Tietokirjat saivat oman palkintonsa 1989 ja lasten- ja nuortenkirjallisuus (Finlandia Junior) vuonna 1997. Palkintokategoriat ovat eläneet siis vuosien saatossa, mutta 25 vuotta on menty jo samalla kaavalla. Palkinnon suuruus oli aikoinaan 100 000 markkaa, mikä nykyrahassa vastaa noin 36 000 euroa. Siinä mielessä nykyinen palkintosumma (30 000 euroa) on kärsinyt jo melkoisen inflaation.

Mutta mikä on lopulta Finlandia-palkinnon tarkoitus? Tarkastellaanpa muutamia relevantteja seikkoja kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon näkökulmasta (koska sen tunnen parhaiten).  

1) Kirjallisuuden myynnin lisääminen
Palkinto on Suomen Kirjasäätiön myöntämä, tuon säätiön tarkoitus on edistää ja tukea kirjallisuutta ja lukemista Suomessa. Finlandia-palkinto on ehdottomasti Suomen näkyvin kirjallisuuspalkinto ja se kiinnostaa mediaa enemmän kuin muut palkinnot yhteensä. Jos tarkastellaan viimeistä kymmentä vuotta 2012-2021 ja sitä, kuinka saatu palkinto on vaikuttanut kirjan myyntiin, tilanne näyttää painettujen kaunokirjojen osalta tältä:

2012: Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) / Myynti 100 600 kappaletta (2012 vuoden 2. myydyin kirja)
2013:  Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme / Myynti 45 300 (2013 vuoden 4. myydyin kirja)
2014: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät / Myynti 73 800 (2014 vuoden 1. myydyin kirja)
2015: Laura Lindstedt: Oneiron / Myynti 46 000 (2015 vuoden 3. myydyin kirja)
2016: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista / Myynti 42 812 (2016 vuoden 5. myydyin kirja)
2017: Juha Hurme: Niemi / Myynti 64 000 (2017 vuoden 1. myydyin kirja)
2018: Olli Jalonen: Taivaanpallo / Myynti 40 400 (2018 vuoden 3. myydyin kirja)
2019: Pajtim Statovci: Bolla / Myynti 35 100 (2019 vuoden 2. myydyin kirja)
2020: Anni Kytömäki: Margarita / Myynti 42 900 (2020 vuoden 2. myydyin kirja)
2021: Jukka Viikilä:  Taivaallinen vastaanotto / Myynti 18 600 (2021 vuoden 4. myydyin kirja)

Tarkastelujakson alkupuolella (2012-2016) voittaja on ollut myydyimpien listalla keskimäärin sijalla 3 ja kirjaa on myyty keskimäärin 61 700 kappaletta. Jakson jälkipuolella (2017-2021) voittaja on ollut myydyimpien listalla keskimäärin sijalla 2,4 ja kirjaa on myyty keskimäärin 40 200 kappaletta. Palkinto on siis säilyttänyt suhteellisesti arvostuksen kirjanystävien joukossa, mutta myyntimäärät ovat selvästi hiipumassa.

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinnon voitto lisää voittajakirjan myyntiä kirjallisuuskuplan sisällä mutta laskevasta suunnasta päätellen se ei ole lisännyt tavallisen kansan kiinnostusta kirjaan/kirjallisuuteen. Näyttää äkkiseltään siltä, ettei palkinto houkuttele uusia lukijoita vaan ohjaa niitä entisiä keskittämään ostonsa.

2) Palkinto on voittajalle rahallisesti merkittävä
Jokainen kirjailija tietää, että raha on aikaa. Kirjailijan työssä keskittyminen pelkkään kirjoittamiseen vaatii taloudellisen pohjan, joka takaa työrauhan. Merkittävä, myyntiä nostava palkinto on siis pääsylippu seuraavaan kirjaan ja antaa hyvän mahdollisuuden keskittyä pelkkään työhön.

Valtion vuosiapurahan suuruus on nykyään noin 24 000 euroa. Tuosta summasta ei veroja makseta, mutta MYEL maksetaan (noin 13 %). Finlandia-palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa, mikä on tietysti jo huomattava summa. Siihen päälle ropsahtaa kirjojen myyntitulot, jotka sopimuksista riippuen ovat kirjailijoilla noin 3-4 euroa/painettu kirja. Tarkastelujakson alkupuolella (2012-2016) voittajat ovat siis saanet keskimäärin noin 185 000 euroa kirjamyynnistä (3 euroa per kirja). Tuohon summaan sitten verottajakin iskee kovaa, se kannattaa muistaa. Tarkastelujakson jälkipuolella (2017-2021) kirjamyynnistä samoilla oletuksilla on tullut noin 121 000 euroa. Toki keskiarvoissa hämää se, että ääripäät ovat jopa vuosina 2017-2021 kaukana toisistaan (Hurme 192000 euroa vs. Viikilä 57000 euroa). Joka tapauksessa palkinnosta jää käteen aina jotakin tavallista enemmän, minimissäänkin noin kolmen vuoden työrauha valtion laskuopin mukaan. 

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto on voittajalle rahallisesti merkittävä (yllätys!). 

3) Finlandia-palkinto lisää/edistää lukemista
On selvää, etteivät ihmiset voi kiinnostua asioista, joiden olemassaolosta he eivät tiedä mitään. Finlandia-palkinto on onnistunut nostamaan kirjallisuuden mediaan ainakin niiksi hetkiksi, kun ehdokkaat ja voittaja julkistetaan. Mutta onko tämä näkyvyys lisännyt kiinnostusta kirjallisuuteen, pitänyt sitä ennallaan vai jarruttanut hitaasti hiipuvaa kiinnostusta?

Mitään absoluuttista mittaria, jolla tätä kehitystä voisi tarkkailla, on vaikea löytää. On kuitenkin huomattava, että tarkastelujaksomme (2012-2021) aikana Finlandia-palkinnon voittaja on ollut vuoden myydyin kirja vain 20 %  tapauksista. Kirja on kuitenkin saanut suurimman huomion ja mainokset kyseisenä vuonna, joten tulos ei ole mitenkään loistava. Jos katsotaan TOP3 myyntiä, silloin voittajakirja on sentään onnistunut 70 % kampeamaan itsensä palkintopallille.

Voisi kuvitella, että parhaan mediahuomion saanut kirja olisi juuri se, joka lisäisi kiinnostusta kirjallisuuteen kirjallisuuspiirien ulkopuolella. Juuri tätä joukkoa tarvittaisiin, jos tarkoitus on edistää/lisätä lukemista. Uusilla voimilla voittajan pitäisi aina olla kirkkaasti ykkönen tilastoissa. Toki nyt tarkastelemme vain myyntejä, mutta lainausluvutkaan eivät Suomessa ole nousussa vaan jopa hiukan laskussa. Vuonna 2012 suomenkielisiä kirjoja lainattiin yleisistä kirjastoista 64,4 miljoonaa kertaa kun vuonna 2021 lainauksia oli 58,8 miljoonaa. 

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto ei näytä yleisesti lisäävän lukemista. 

4) Finlandia-palkinto ylläpitää korkeatasoista kaunokirjallisuutta
Kaunokirjallisuuden tasosta on oltu huolissaan aina painokoneen keksimisestä lähtien. Huonon kirjallisuuden on pelätty pilaavan kansan moraalin ja järjen vuosisatojen ajan. Suomessa ollaan nyt siinä tilanteessa, että lukutaidon rapautuessa huonokaan kirjallisuus ei voi pilata ihmisiä, sillä he eivät lue mitään.

Koska olen ollut Finlandia -palkintoehdokkaana peräti kaksi kertaa (2013 ja 2019), palkinto vaalii tietenkin aivan loistavasti korkeatasoista kaunokirjallisuutta. Hyvä kysymys onkin, miten määritellään korkeatasoinen kirjallisuus?

Tästä asiasta on käyty, ja olen itsekin käynyt, melko turhaa debattia monien tahojen kanssa. Tietysti voidaan kiistää, ettei taiteessa ole mitään määritelmiä huono/hyvä -akselilla ja sellainen näkemys toki sopii tähän aikaan oikein hyvin. Joka tapauksessa Finlandia-palkinto on muotoutunut tavalla, jossa voi olla liki 97 % varma, mitä kirjoja kolmihenkinen raati ei ainakaan valitse kuuden ehdokkaan joukkoon. On syntynyt se salaperäinen kollektiivinen maku ja traditio, jonka läpi vaihtuvat raadit tiedostamattaan ajattelevat. Tietysti joskus on poikkeuksia, mutta harvoin. En siis edes yritä tässä käydä taistoon kirjanoppineita vastaan, sillä se on täysin turhaa. Esitän vain muutaman hyvin ärsyttävän kysymyksen hyvien kirjojen luonteesta:

a) Onko kirjan oltava niin kiinnostava, että se halutaan lukea lukemisen ilosta?
b) Onko kirja, jonka lukee loppuun 3 ihmistä, taidokkaampi kuin kirja, jonka lukee loppuun 267 900 ihmistä?
c) Onko tosiaan niin, että maailmalla palkintoehdokkuuksia ja palkintoja saaneet dekkarimme ovat huonoa kaunokirjallisuutta?

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto ylläpitää Finlandia-tasoista kaunokirjallisuutta. 

Lopuksi on hyvä miettiä myös otsikon kysymystä. Absoluuttista totuutta en voi tietenkään tarjoilla, ainostaan oman mielipiteeni. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Finlandia-palkinto on ainakin kaunokirjallisuudelle tarpeellinen ja hyvä asia. Ilman sitä kirjallisuus menettää vähänkin näkyvyytensä. Sen sijaan Suomen Kirjasäätiö voisi miettiä hiukan palkinnon uudistamista:

1) Lyhytlistalle 8 kirjaa
2) Esiraadin lukijoiden määrän nosto kolmesta kuuteen
3) Palkinnon voittajan valitsee kuusihenkinen raati, vaikkapa edellisen vuoden esiraati
4) Voittosumman nosto 40 000 euroon
5) Lyhytlistalle pääsy tuo kullekin kirjailijalle 2000 euroa. 

Näillä mennään, keskustelu jatkuu!

Paljon kaikkea, ei mitään liikaa

Helsingin kirjamessuilla isosti esillä.

Vuosi 2021 on kohdaltani ollut mielenkiintoinen. Tietenkään en ole voinut välttyä maailman megatrendeiltä, mutta k-sanaa ei jaksa enää kukaan sanoa ääneen. Oma osuuteni näihin talkoisiin on ollut rokotusten ottaminen heti, kun ne ovat olleet saatavilla ja siinäpä se. Matematiikan näkökulmasta asia on aina vähän toinen kuin lehtiotsikoissa, mutta tähän on nyt totuttu ja näillä mennään.

Vuoteni koostui aika pitkälti kirjallisuuden osalta muutamista pääasioista. Kirjoittaminen on aina ykkösjuttuni, mutta mukana on tietysti pakolliset kuviot keikkojen muodossa. Lisäksi olen jatkanut taivaltani järjestötyön saralla, ja siinäkin on ollut omat murheensa ja ilonsa. No, ilot ovat kyllä olleet vähissä ja aiheesta voisi kirjoittaa vaikka psykologisen trillerin, mutta mitä kabineteissa puhutaan, se sinne jääköön. Ehkä ennen kuolemaani kirjoitan bioautofiktion, jossa maailman rakenteet paljastetaan.

Päätyöni on tietysti kirjoittaminen ja päiväkirjaa selaamalla vuodesta paljastuu seuraavaa. Helmikuussa valmistui Elokuun viimeinen ehtoollinen (CrimeTime 2022), Murhan vuoden osa 8. Saman kuun lopussa valmistui Benjamin Hawk ja paholaisen kirstu (Karisto 202X). Näissä kahdessa on muistiinpanojeni mukaan 231 liuskaa, eli alkuvuosi on mennyt keskimäärin kevyellä noin 4 liuskan päivävauhdilla. Tämä on muuten tyypillistä työni rytmitystä, että aikuisten kirjan jälkeen teen lanu-kirjan, koska se on aina vapauttava kokemus, ihan kuin pääsisi lomalle! Helmikuuta seurasi outo hiljaisuus, olen tehnyt vain novellin maaliskuussa. Pieniä terveydellisiä murheita oli perhepiirissä keväällä, ja sairaalan parkkipaikalla tai aulassa en kirjoittele, joten seuraava työ, Taivaan vartijat (Like 2023), valmistui kesäkuun viimeisenä päivänä. Tuossa oli 207 liuskaa, joten etenin todella löysin rantein. Heinäkuussa valmistui Hugo ja hirmuinen ihmisbakteeri (vailla kotia), pieni lastenkirja, noin 10 liuskaa. Sitten olikin paljon muuta pölyä ilmassa ja päätin tehdä etanavauhtia seuraavan työn ja Vanha ruhtinas (Like 2024) valmistui vasta marraskuun puolivälissä. Siinä on noin 150 liuskaa, joten nyt on kudottu tiheästi. Ei mikään tykkivuosi mutta onnittelen itseäni siitä, että vaikeuksista huolimatta sain pidettyä työkykyni elossa ja koneen käynnissä.

Toki vuoteen mahtui jotain silpputöitäkin, mutta niitä en ole pahemmin kirjannut. A.A:ta on hiottu jatkuvasti, mutta se on niin valmista tavaraa, ettei se ole ollut rasitus vaan ilo. Tästä päästäänkin sopimusrintamalle, joka on ollut melkoista sotkua. Tuo mainittu A.A. on yhä jumissa neuvottelupöytien takana, vaikka kirjasta ehdittiin tehdä jo kansikin. Nyt vaan peukut pystyyn, että julkaisu onnistuu ja saatte lukea sen. Tulisiivestä on solmittu vuoden aikana elokuvaoptio, mutta turha siitäkään on numeroa tehdä, nämä hankkeet voivat kaatua niin monessa kohdassa, että odotellaan rauhassa, kuinka käy. Tulisiipi lentää myös Tšekkiin ja lippuja on varattu muihinkin suuntiin, mutta kaikki aikanaan. Äänikirjasoppareita olen yrittänyt vääntää siihen suuntaan, että tännekin valuisi hiukan enemmän hilloa ja hunajaa. Jos ei tarvitsisi jatkuvasti vääntää sopimusten kanssa, vapautuisi aikaa kirjoittaa enemmän, sillä raha on myös aikaa. Mutta, pelin säännöt ovat mitä ovat, joten pelataan näillä.

Vaikka kirjoittamisen osalta vuosi jäi vähän heikoksi siihen nähden, mitä olin suunnitellut, meni se silti hyvin. En alkanut puristaa sen enempää vaan pysyin siinä omassa tahdissani, missä jälki on parasta. Kuten noista vuosiluvuista voi päätellä, kun vuonna 2024 ilmestyvä romaani on jo valmis, minulla ei todellakaan ole kiirettä mihinkään. Tahdin tasaus vei toki muutaman lanu-kirjan pois listalta, mutta kun niiden julkaisu isomman kustantajan tuutista alkaa Suomessa olla käytännössä muutaman portinvartijan takana, homma alkaa käydä minulle liian vaikeaksi. Lanua on jonossa odottamassa kotia jo kolmen romaanin ja neljän pienemmän kirjan verran, joten onko mitään mieltä tuota jonoa enää kasvattaa. Ehkä mietin tätä 2022.

OKM:n uumenissa minä ja kirjallisuuskummilapseni kulttuuriministeri Antti Kurvinen.

Mitä tulee tuohon järjestötyöhön, onhan siinäkin ollut oma hupinsa. Jos ei puhuta siitä, mistä ei voi puhua, niin päällimmäiseksi jää taistelu valtiovaltaa vastaan. Pitkään valmisteltu tekijänoikeuslain uudistus oli suoraan sanottuna aivan kuraa, ja sen tiimoilta on koko kulttuurikenttä lakiluonnosta kommentoinut ja antanut OKM:n suuntaan palautetta, että laki pitää luonnostella uudestaan. Sanaston lanseeraama kirjallisuuskummitoiminta lähti liikenteeseen lokakuun lopussa ja siinäpä avautui kanava jakaa tietoa kansanedustajille ja ministereille. E-aineistotkin pitäisi saada lainauskorvauksen piiriin ja muutenkin lainauskorvausten pohjoismainen taso on meiltä karannut, ynnä paljon muuta murhetta. No, yritetään nyt saada kulttuurillekin jotakin vetoapua valtion suunnasta, puheitahan on toki jo kuultu. Yleinen pohjavire on ollut viime aikoina, että kulttuuri on tärkeää, kunhan siitä ei tarvitse maksaa mitään. Toki näissä tapaamisissa on positiivisiakin asioita. Kummilapseni Inka Hopsun kanssa oli mukava puhu asioista, hän oli hyvin kartalla ja todellakin pitää kulttuurin puolta. Myös ministeri Antti Kurvinen piti lupauksensa ja tuo lakiluonnos ei edennyt eduskuntaan joulukuussa, kuten jossakin välissä oli suunnitteilla. Ihmisiä ne poliitikotkin ovat, vaikka itsekin sen välillä unohtaa.

Minä Tampereen kirjafestareilla Alasen Askon haastateltavana.
Kuva: (c) Aamulehden arkistot

Keikkarintama oli kaksijakoinen. Vuoden alkupuolisko oli täysin kuollutta, joku etäkeikka siellä taisi minulla olla. Sitten syksypuolella hanat aukesivat ja vaikka se k-tilanne oli matemaattisen tartuntatautiopin näkökulmasta selvästi pahempi kuin vuonna 2020, mentiin hommiin takki auki. Seuraukset toki tiedämme, mutta mennyttä on turha itkeä. Pysyin elossa ja sovitut keikat on hoidettu. Neljät kirjamessut oli aika rypistys. Turussa sain puhua peräti neljästä eri kirjasta, mikä on etuoikeutettua touhua. Jenni Haukio vielä rupeaman päätteeksi kiitteli, että jaksoin kaikki esiintymiset vetää, mutta se oli ilo ja kunnia. Tietysti oli mukavaa tavata kollegoita ja lukijoita Vammalassa, Valkeakoskella, Urjalassa, Kouvolassa, Turussa, Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella, ei siinä tienpäällä enää kannata ajatella turhia. Kun on avantoon hypännyt, on parasta pitää suu kiinni ja uida.

Tulevaa vuotta varten on tässä vaiheessa syytä valmistautua. Vuonna 2022 ilmestyvät kirjat on kaikki jo tehty, kahdesta on taittovedoksetkin korjattu. Mitään kiirettä ei siis ole, ja juuri siksi ei pidä jäädä vetelehtimään. Luonnostelen työsuunnitelman vuodelle 2022, ja jos kaikki käy hyvin, saan kirjoitettua BH:n, ST5:n, RAEn, KM:n, S:n ja toivottavasti myös H:n. Aika kuluu nykyään niin nopeasti, että jos tammikuussa istuu huokaisemaan onkin yhtäkkiä kesäkuu, kun nousee tuolista ylös. Toki vain Ukko ylijumala tietää, kuinka töiden kanssa lopulta käy, mutta toivotaan parasta!

Äänikirja voi hyvin, kuinka voi kirjailija?

Kaunokirjallisuus sähköisten kirjojen alviton nettomyynti

Kirja-alan murroksesta on jauhettu jo niin kauan, että koko juttu on muuttunut taustakohinaksi. Vuosi on kuitenkin niin pitkällä, että kirja-alan tilastoista voi jotain taas päätellä. Ja koska aina pitää olla positiivinen, aloitetaan iloisella kuvalla.

Tuossa vieressä on Kustannusyhdistyksen tilastoista napattu kaavio siitä, kuinka kaunokirjallisuuden sähköisten kirjojen myynti on kehittynyt. Ja hyvinhän se on kehittynyt! Vuoden 2014 noin 1,5 miljoonan euron myynnistä on ponkaistu 2019 jo huikeaan 7,7 miljoonan euron myyntiin. Rahaa kaunokirjallisuuteen on tullut sähköisten julkaisujen myötä lisää peräti 6,2 miljoonan euroa! Eipä ole tyhjää puhetta äänikirjabuumi, sen päätellemme tästä!

Huonompi juttu on taas se, että jos katsotaan painetun kirjan myyntiä, suunta on toinen.

Kaunokirjallisuus painetun kirjan alviton myynti

Vastaavat luvut näyttävät, että sieltä puolelta pätäkkää on kadonnut samassa ajassa noin 9 miljoonaa euroa, joten kokonaisuudessaan kirjamyynnissä on tullut takkiin vuoteen 2014 verrattuna 2,8  miljoonaa euroa. Ei hyvä. Ja kun painetun kirjan myynnistä on kadonnut vuodesta 2018 vuoteen 2019 noin 3,7 miljoonaa, siitä on siirtynyt 2,8 miljoonaa sähköisten julkaisujen laariin. Tästä rahasta äänikirjan osuus on noin 75%. Kun vielä muistetaan, että Suomessa kaunon myynti jakautui jokseenkin tasan kotimaisen ja ulkomaisen välillä, aletaan löytää suomalaisen kaunokirjailijan paikka kartalta. Kaunokirjallisuus tuo kustantajalle siis rahaa noin 32,5 miljoonaa, joista voidaan armeliaisuuden vuoksi laskea 17 miljoonaa olevan suomalaisen kaunokirjailijan tuotto-osuu, josta kustantaja maksaa tekijänpalkkiot.

Mitä tämä muutos nyt sitten käytännössä tarkoittaa? Vuoteen 2018 verrattuna suomalaisen kaunokirjailijan jakopotista on kadonnut painetun kirjan osalta noin 1,9 miljoonaa euroa, joka tekijänpalkkioprosentin ollessa vaikkapa 22% tarkoittaa 418 000 euroa. Sähköisten kirjojen puolella lisääntynyt myynti suomalaisille kirjailijoille on e-kirjan puolella noin 350 000 euron arvoista, josta rahaa on tullut vastaavalla 22% tekijänpalkkiolla 77 000 lisää ja äänikirjan osuus noususta on noin 1,1 miljoonaa euroa, josta äänikirjojen  tekijänpalkkioprosentilla 13% rahaa on tullut 143 000 euroa. Olemme siis menettäneet 418 000 euroa ja saaneet 220 000 euroa, joten kokonaisuudessaan kaunokirjailijoiden pussista rahaa katosi vuonna 2019 vuoteen 2018 verrattuna karkeasti ottaen noin 200 000 euroa, äänikirjabuumista huolimatta.

No, kuinkas homma on kehittynyt iloisella 20-luvulla? Meillä on jo käpälissä 1Q/2020 luvut, ja kaunokirjallisuuden osalta voimme niitä verrata vaikka viime vuoden ensimmäiseen kvartaaliin (1Q/2019). Kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti näyttää vertailussa tältä (ja nyt ei ole kotimaista ja ulkomaista eroteltu):

Kaunokirjallisuus myynti M€	1Q2019	1Q2020
e-kirja	0,334	0,585
Äänikirja	1,018	1,913
Painettu	4,176	4,265
YHT	5,528	6,763

Kokonaismyynti näyttää nousseen verrattuna vuoden 2019 vastaavaan kvartaaliin jokaisella saralla! Sehän on huima uutinen! Nyt vain jos tahti pysyy samana koko vuoden, kevään 2021 tilityksissä kirjailijakin voi tämän nousun nähdä. Varsinkin e-kirjan 75% kasvu ja äänikirjan 88% kasvu ovat huikeita lukuja ja vaikka painetulla kirjalla tuo luku on vain 2%, on suunta kuitenkin oikea. Näistä luvuista alkaa kuitenkin vahvistua myös tilastojen valossa, että e-aineistot ovat valtaamassa alaa, ja varsinkin äänikirjat.

Ennustaminen on aina riskaabelia hommaa, mutta sitäkin pitää pienen kirjailijan harrastaa. Vallitsevassa tilanteessa on kaksi asiaa, jotka olisi hyvä saada kuntoon:
1) Äänikirjasopimukset (myös vanhat) on saatava kuntoon, ne ovat ajalta miekka ja kilpi – tämä on kirjailijan ja kustantajan  asia
2) E-aineistot olisi hyvä saada myös lainauskorvauksen piiriin – tämä on OKMn asia hoitaa homma kotiin

Kun nämä kaksi asiaa ovat kunnossa, tilanne on ihan hyvä, kunnes iskee se seuraava murros. Ai niin, ja kyllä niillä virkistysseteleillä pitäisi voida ostaa myös kirjoja.

Jos asiat kiinnostavat, tietoa löytyy:
Suomen kustannusyhdistys

 

 

Nollapisteestä eteenpäin

Vuoden 2020 sato

Iloinen 20-luku ei ehkä alkanut sillä tavalla kuin moni odotti. Etelä-Suomessa talvi jäi väliin ja pitkän syksyn jälkeen tuli korona. Tauti on kourinut lähipiiriäkin, mutta hengissä ovat pysyneet. Ystävien kuolinsyyt ovat tänäkin keväänä ikävä kyllä olleet ne tilastoja vuodesta toiseen hallitsevat kuninkaat.

Satoi tai paistoi, kirjailija kirjoittaa. Vapaaehtoinen karanteeni on ollut pitkä, mutta kirjailija on tottunut istumaan omien ajatustensa kanssa hiljaa ja itsekseen. Kun ei ole sitä toimistoakaan, johon pitäisi tai saisi mennä, mikään ei oikeastaan muutu. Keikkojahan ei kaltaiseni tekijä voi paljoa harrastaa, sillä muutoin jää kirjat tekemättä. Onneksi on syntynyt myös tulosta, näinä aikoina ajatus voi harhailla pahastikin.

Kun tilanne on se mikä on, talouden kannalta maailma näyttää huonolta. Kirja-ala on jo pitkään ollut vähän heikossa hapessa ja autioituvat kirjakaupat eivät ole varmaankaan kirjamyynnille mikään piristysruiske. Äänikirjoja kuunnellaan paljon näissä oloissa, mutta siinäkin kultaisessa pilvessä on kirjailijan kannalta raesade piilossa. Kevään tilitykset kertoivat, että tänne työhuoneeseen kantautuu yhdestä myydystä äänikirjasta tuottoa noin 1/8 siitä, mitä tulisi painetun kirjan myynnistä. No, se on kirjailijan ongelma, joka kirjailijan pitää ratkoa. Kaikilla ammattikunnilla on omat ongelmansa.

Tämä vuosi on osaltani jo paketissa. Kirjat, jotka nimissäni ilmestyvät armon vuonna 2020, ovat valmiit. Paljon on poterossa tehty töitä tulevia vuosia varten, ja osa nyt tehdyistä töistä saattaa ilmestyä vasta 2024 tai jopa vielä myöhemmin. Kun tasaisesti kirjoittaa, häntä venyy ja pian alkaa syntyä jo postuumia tuotantoa. Siltä ajatukselta ei voi välttyä, kun olen kerännyt vanhaa arkistoani poisvietäväksi. Kun löytää 30 vuotta vanhoja novelleja ja romaaniaihioita, tajuaa, että aika kuluu nopeasti.

Näinä aikoina ja tässä vaiheessa kirjailijanuraa on melko turha kuvitella enää mitään. Muutamia hienoja aiheita on päässä, ja ehkä ne sieltä tulevat joskus myös ulos. Kaupallisuushan on yhä voimakkaammin vallitseva trendi, kirjan julkaisun jälkeen kirjailijan pitäisi sen promoamiseen käyttää vuosi tai kaksi. Ei onnistu täällä, ei. Kun aika on rajallinen, on parempi tehdä sitä, mistä pitää eniten. Siispä kirjoitan.

 

 

Kotimaisten kaunokirjojen myynti 2018

Hellurei, myyntitilastot ovat jälleen täällä! Jostakin syystä jaksan seurata kotimaisten kaunokirjojen myyntitilastoja vuodesta toiseen. Ehkä se johtuu siitä, että luvut ja kirjallisuus kiinnostavat minua. Ja varsinkin kirjallisuuden generoimat luvut! Johtuukohan se siitä, että kuvittelen joskus näkeväni nimeni TOP 20 listalla. Ihme kuvitelmia, mutta voisihan sitä haaveilla jostakin pahemmasta.

No, oikeasti minulla ei ole mitään valittamista, sillä kirjojani on lähes joka kategoriassa ja silläkin pärjää ihan hyvin, vaikka lentäisi hiukan tutkan alapuolella. Sen sijaan olen piirrellyt käppyröitä siitä, miten kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti on kehittynyt tilastojen valossa. Ja tältähän kehitys näyttää myydyimmän kirjan suhteen vuodesta 2000 vuoteen 2018.

Kun lähtötilanteessa vuoden myydyin kirja myi karvan verran alle 80 000 kappaletta vuodessa, kohosi tuo luku vuosiksi 2003 – 2008 huimiin, yli 100 000 kappaleen myynteihin. Tässä saattoi hiukan kirjakerhot antaa vetoapua ja kun ne hiipuivat, alkoi lasku. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat puhkoi vielä vuonna 2012 myynneissä maagisen 100 000 kappaleen rajan mutta sitten on tultu aaltoillen alaspäin. Viime vuonna myydyin kirja Tuomas Kyrön Ennen oli kaikki paremmin, Mielensäpahoittaja (nomen est omen!) löysi tiensä 45 900 ostajan kassiin. Sillä olisi vuoden 2006 tilastoissa irronnut seitsemäs sija.

Tässä minua hiukan ihmetyttää, että vuoden myydyintä kaunokirjaa ei näy lainkaan sähkö- eikä äänikirjalistoilla. Myynti taitaa sillä saralla kadota Bookbeatin lukuaikapalvelun taakse, spekuloin minä. Reijo Mäen Gekko oli seitsemänneksi myydyin fyysinen kirja, toiseksi myydyin sähkökirja sekä kolmanneksitoista myydyin äänikirja, joista yhteensä kertyi myyntiä muikeat 46 600 kappaletta (26400 + 7700 + 12500).  Jos muuten tutkii fyysisten kirjojen ja sähkö- sekä äänikirjojen listoja, myydyimpien nimikkeiden vaihtelu on aika yllättävää.  Kaikissa on eri ykkösnimi, ja syytä voi kukin pohtia ihan itse. Ehkä muutamilla kampanjoilla on sormensa pelissä.

Fyysisten kirjojen kärkimyynti siis laskee, mutta kuinkas se volyymi? Summasin myös koko TOP20 listan kappalemyynnit yhteen, jotta kehitys vuodesta 2000 vuoteen 2018 näkyy laajemmin.

Tämä käppyrä näyttää aika lailla samalta kuin kärjen myynti, suunta on alas. Vuoden 2004 huimasta 869 000 kirjasta on tultu noin 450 000 kirjaan, joten onhan tuosta kadonnut kirja poikineen. Tilalle on tietysti tullut osittain myös sähkö- ja äänikirjoja, joten ehkä tuossa kurvissa on vähän e-lisää. Joka tapauksessa fakta on se, että fyysisiä kirjoja on tällä mittarilla mennyt yhä vähemmän.

Kuinka paljon ne sähkö- ja äänikirjat ovat sitten myyneet? En jaksa oikeasti uskoa sähkökirjaan, sillä luulen, että niiden myynnin huippu on pian nähty. Äänikirjoilla sen sijaan menee lujaa, ja niinpä yhdistin samaan kuvaan fyysisten ja äänikirjojen kappalekohtaisen myynnin TOP20:n osalta vuodesta 2013 vuoteen 2018.

Aika hurjasti nuo käyrät tavoittelevat toisiaan ja suudelma on odotettavissa jo 2019. Tässä on nyt kuitenkin monia kysymysmerkkejä, joihin en tiedä vastausta. En tiedä, miten lukuaikapalveluiden (Bookbeat, Storytel) äänikirjojen kuuntelu on tilastoitu. Tuskin näihin tilastoihin. Paljonko siellä on volyymia? Ainakin omista Storytel original äänikirjoista tiedän, että kuunteluluvut ovat huomattavia.  Toinen pakkaa sekoittava seikka on Juha Vuorisen Juoppohullut. Nämähän on kuultavissa Suplassa ilmaiseksi, joten en oikein tiedä, miten tuo myynti tilastoidaan. Jos vuodelta 2017 katoaa Juoppiksen luvut, siinä häviää lähes 60 000 myytyä äänikirjaa ja vastaavasti 2018 äänikirjoja on myyty ilman Juoppiksia 140 000 vähemmän. Yllä esitetty, tipaton tilasto näyttäisi tältä.
Suuntahan on yhä sama, kurvi äänikirjoissa vain hiukan loivempi. Mutta on pakko sanoa sekin, että Vuorisen Juha on kova kirjallisuuden myyntitykki, kun yksin heiluttelee tilastoja! Pisteet Juhalle!

 

Tilastot ovat tilastoja ja niistä näkee mitä näkee. Ainahan jää näitä kysymysmerkkejä siitä, kuinka ja miten tilastot on koottu, mutta isossa kuvassa trendit ovat yleensä oikein. Sen verran täytyy kyllä iloita, että olen kahlannut kirjamyynnissä fyysisten kirjojen osalta trendiä vastaan ja äänikirjoissa onneksi sen mukana. Kyllä tämä tästä!

Kuinka aloin hiljalleen inhota itseäni

Moni asia on hyvin. Saan tehdä työtä, jota rakastan. Olen elossa. Välikatolla rapistellut hiiri on nyt poissa (okei, loukutin sen, sori!). Jokin on kuitenkin tämän vuoden aikana alkanut hiertää minua yhä pahemmin. No, katkenneet kylkiluut tietysti hiersivät, mutta ne ovat jo hiljalleen kunnossa.

Olen aina ollut innokas keksimään kaikenlaista kivaa. Kun jossakin on jokin hauska näkökulma tai idea, hommaa on mielekästä tehdä. Kirjallisuudessa innovointia todellakin tarvitaan, sillä urani alusta saakka kirja-ala on ollut jatkuvassa kriisissä milloin mistäkin syystä. Markkinatalous on markkinataloutta ja tällekin alalle se on hiljalleen valjennut, kun ajat ovat koventuneet. Vapaassa maailmassa kuluttaja on kuningas ja hänen kukkaronsa sanelee monia asioita.

Voi olla, että olen nukkunut onneni ohi, mutta jossakin välissä kirja-alan mainosponnistelut luiskahtivat kuin huomaamatta suurimmaksi osaksi kustantamon tontilta kirjailijan tontille. Tee itsestäsi myyvä -ajattelu alkoi levitä somen myötä ja jotenkin se kustantamon rahalla tehty mainostus siirtyi muutamien kärkinimien tukemiseen.  Kuka saa mitäkin tukea on monien sattumien summa, kuten aina tällä alalla.

Eihän tämä itsensä promoaminen sinänsä ollut minulle mikään ongelma. Minusta on aina ollut hauskaa värkätä kaikkea. Vuonna 2006 tarjosin luettavaksi kirjojeni ensimmäisiä lukuja vapaasti, kun silloin tuo ei ollut vielä mikään vallitseva tapa. Seuraavana vuonna organisoin jo varhaista kirjamainoskilpailua, joita nykyään kirjatrailereiksi kutsutaan. Minusta nämä olivat hauskoja juttuja ja molemmat kokeilut onnistuivat hienosti.

Vuonna 2013 halusin oman TV-kanavan ja minähän perustin sellaisen! KultTV:n idea oli antaa tilaa kirjoille ja kirjailijoille, eikä pelkästään vaahdota omista kirjoista. Viisi vuotta tuotakin jaksettiin, nyt hommaa saattaa ruostua telakalle. Omat messut tuli järjestettyä Tapani Baggen kanssa 2016 ja 2017. Maailman pienimmät kirjamessut oli huikea menestys, kirjoja myytiin ja kahdessa tapahtumassa oli puolituhatta kuuntelijaa.

Olen tehnyt kaikenlaista ja kustantajani varmaankin ovat olleet onnellisia aktiivisuudestani, ehkä. Kaiken perustalla on ollut keksimisen ilo ja luonnollinen tekeminen, ei väkisin puskeminen. Vaan ajat ovat muuttuneet. Tai minä. Tai molemmat.

En voi mitään sille, että itsemarkkinointimeno on alkanut kuvottaa minua. Me, joille kustantamon markkinointiosasto useimmiten tarjoaa ”somenostoa” olemme tapelleet vähenevästä näkyvyydestä kuin hukkuvat viimeisestä paikasta pelastusveneestä. Tarjoamme somekanavissa kuvia kirjoistamme, nostamme esiin arvosteluja ja teemme kaiken sen, mitä lastaan vaaliva vanhempi tekee. Taistelemme kynsin hampain, ettei yksikään kirja, johon uskoimme, hukkuisi vaan löytäisi lukijan. Sillä kylmä totuus on, ettei lukija voi ostaa kirjaa, jonka olemassaolosta se ei tiedä mitään. Siihen ei kustantamon somenosto, joka peittyy samaan tunnin aikana tuleviin kärkinimien tuuttauksiin, auta yhtään mitään.

Olen todella surullinen, että kirjailijat on puettu väkisin markkinamiehen haalareihin. Minä en ainakaan ole hyvä markkinoija, jos edellä kuvatun kaltaista ideaa ei päähäni syty. Voin myöntää, että sieluni mätänee, jos joudun aivottomasti postaamaan jatkuvana virtana kuvia kirjastani. Haluaisin, että mainoksessa on aina jokin hauska juttu. Mutta jos et tee mitään, maailman kiihkeä palo peittää kirjasi unohduksen tuhkaan. Ja sitten suret, ettet tehnyt kaikkeasi kirjasi eteen, olisit, saatana, mainostanut ENEMMÄN!

Tietysti on mukavaa puhua kirjoista kiinnostuneelle yleisölle. On mukavaa esitellä kirjoja niille, jotka haluavat niistä kuulla. Mutta välillä minusta tuntuu, että kirjailija on valjastettu ovelta ovelle kulkevaksi pölyimurikauppiaaksi, jonka tyrkyttämiseen sadasta ihmisestä 99 kyllästyy totaalisesti ja se yksi ehkä on aidosti iloinen.

Niinpä tämän vuoden aikana olen hiljalleen alkanut inhota itseäni. Jos postailen mainoskuvia, tekee mieli mennä pesemään kädet. Jos en tee mitään, tunnen itseni laiskaksi ja saamattomaksi. Kun en kirjoita ja ajattelen kirjojen saattamista markkinoille, olen kuin harakka tervatulla katolla. Jos nokka ei jää tervaan kiinni, pyrstö jää ja syyllisyys on jatkuva vieras.

Markkinointi on hieno asia ja se on tarpeellista sekä hyödyllistä. Kun ajattelen kuinka tamperelainen puuhamies Hannu Peltonen hoitaa homman sata kertaa paremmin kuin keskiverto kirjailija, eron huomaa välittömästi. Hannu kertoo tapahtumista, kirjailijoista ja kirjoista laajasti, eikä mainostuksessa ole tyrkyttämisen vaan tiedottamisen maku. Kun itse myy omia juttujaan, tyrkkytunnelmaa on vaikea välttää, ainakaan henkisesti. Sitä vaan olen miettinyt, miksi hannupeltosia ei löydy joka kustantamosta kaksin kappalein? Miksi meille kirjailijoille tuntuu usein jäävän kouraan vasaran lisäksi myös alasin?

En tiedä, kärsiikö tästä ongelmasta kukaan muu kuin minä. Ihminen erehtyy usein kuvittelemaan omat ongelmansa joko ainutlaatuisiksi tai koko maailmaa puisteleviksi. Joka tapauksessa tämä vuosi on näyttänyt marraskuulta monessakin mielessä. Jotakin uutta pitäisi keksiä, mutta taitaa jäädä keksimättä. Onpahan pelastusvenepaikasta yksi tappelija vähemmän.

Hyvää pohdintaa löytyy myös täältä:
https://jsmeresmaa.blogspot.com/2018/11/vapaa-kirjailija-lentaa-raskaassa.html
https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/epatoivo/

 

Helppoa rahaa – kirjailijan iloja!

Tutustu kirjaan!

Kevät on kulunut vauhdilla. Tälle vuodelle tuli ladattua kovat työodotukset ja alkuvuosi olikin melkoista ahkerointia. Tilanne ei ole parantunut vaan paremminkin pahentunut, kun kalenteriin on tullut lennosta pakollisia töitä. Tai pakollisia ja pakollisia, ehkä kyse on lähinnä siitä, että tarjolla olevat rahat on hyvä ottaa pois. Ja kirsikkana kakun päällä on murtunut kylkiluu, joka ei kyllä helpota työntekoa, vaikka tässä ei sementtisäkkejä tarvitsekaan nostella. Lomittajaa ei tässä ammatissa tunneta, diilit raukeavat jos töitä ei tehdä.

Ahkeroinnin keskellä olen myös jaksanut jonkin verran keikkailla. Tänä keväänä on kyllä ollut erityisen hyviä keikkoja (Pirkkalassa, Kangasalla ja Helsingissä) joissa on puhuttu laajemminkin kirjoittamisesta eikä yritetty pakkosyöttää kuulijoille uusinta kirjaa. Lukijoiden kysymykset ovat aina keikkojen kohokohtia, sillä saarnaaminen on puuduttavaa. Keikoilla on noussut nyt säännöllisesti esiin tekemiseni eräs puoli, joka jaksaa hämmästyttää monia, nimittäin suhteellisen kiivas julkaisutahtini.

Ymmärrän hyvin, että varsinkin tämän vuoden saldo hämmästyttää monia. Minulta ilmestyy kaksi lastenkirjaa, kaksi nuortenkirja, yksi dekkari, yksi historiallinen romaani ja yksi dekkari. Lisäksi eetteriin saadaan tuore äänikirja ja Apuun on tulossa kesädekkari. Miksi, oi, miksi JP julkaiset näin hirvittävällä vauhdilla? Tässähän kärsii laatukin, näin ainakin usein uskotaan. Romaania pitää kypsytellä vuosikausia, muutoin se on raakile.

Syitä ja seurauksia on tosiaan hyvä hiukan miettiä. Motiiveita urakointiin on oikeastaan kaksi. Tietysti kiivaan julkaisutahdin takana on osittain raha, sillä olen ammattikirjailija, joka saa maksun vain julkaistuista ja myydyistä töistä. Jos töitä ei ole, ei ole myytävää. Tällä hetkellä olen vuosiapurahalla, mutta sukanvarteen on kerättävä hiukan puskuria, sillä apurahan saaminen ei ole automaatio. Kun apurahoitus loppuu, uuden alkamista ei tiedä oraakkelikaan. Rahaa ihanampi syy on tietysti se, että pidän kirjoittamisesta eri lajeihin erittäin paljon. En ole yhden tempun poni ja siksi persoonani on jakautunut. Voidaankin sanoa, että minulla on kolme alter egoa: nuorisokirjailija, dekkaristi ja syvämietteinen kaunokirjailija. Näiden egojen teot eivät kosketa toisiaan, joten jo noilla asetuksilla julkaisut kolminkertaistuvat.

Minulla on myös muutamia puhtaasti teknisiä etuja. Olen nopea kirjoittaja ja ideani syntyvät melko valmiina. Minun ei tarvitse käydä jaakopinpainia kustannustoimittajien kanssa lukemattomien editointikierrosten kera, vaan yleensä päästään suhteellisen vähällä. Lisäksi aika on puolellani. En tosiaankaan ole töissä, joten vuorokauden kaikki tunnit ovat käytössäni. Tiedän kokemuksesta, että jos joutuu pakertamaan päivätyössä arkipäivät, yksi romaani vuodessa tai joka toinen vuosi on hyvä saavutus. Kalenteriaika ei tee käsikirjoituksesta hyvää vaan sen ääressä vietetyt tunnit. Työläinen ei arkena voi laittaa romaanin tekemiseen yhtään tuoreaivoista tuntia, kun minä voin tykittää niitä päivässä kuusikin pienten taukojen kera. Se on erittäin suuri etu, kuten raskaan työn raatajat varmasti tietävät.

Jos kirjailija pystyy ja ehtii kirjoittaa eri lajityyppejä, aivot pysyvät virkeinä. On paljon helpompaa kirjoittaa dekkarin jälkeen lastenkirja kuin toinen dekkari, tai lastenkirjan jälkeen dekkari kuin toinen lastenkirja. Tai peräti näytelmä, tai kuunnelma. Tietysti on oma vaivansa ottaa haltuun eri lajityypit, mutta kun tuska on kerran nähty, homma alkaa sujua helpommin.

Tiedän kyllä, että sarjat ja kiivas tuotantotahti saavat muutamilla tahoilla nenät nyrpistymään. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että jokaisella on oma, luontainen kirjoitusrytminsä. Mikä jollekin on nopeaa, on toiselle hidasta ja päinvastoin. Valkoisen paperin edessä istumiseen voi mennä yllättävän pitkiä aikoja, jos ajatukset eivät ole selkeitä.  Kirjojen julkaisuväleistä ei voi päätellä mitään, jos ei tunne tekijää ja hänen työtapojaan.

Seuraava romaanini, joka ilmestynee ensi syksynä, on jo valmis. Se saa siis kypsyä ihan rauhassa, vaikka näennäisesti taas vaikuttaa siltä, että se on sudittu kasaan hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki ensi vuonna ilmestyvät kirjani ovat jo valmiita, sillä olen noin vuoden tai kaksi edellä julkaisusuunnitelmaani. Näitä editoidaan sopivassa välissä lähempänä julkaisua, jotkin osiot syvenevät, toiset katoavat, mutta mitään uudelleenkirjoitusta ei tarvitse tehdä.

Helppoa rahaa me kaikki tietysti kaipaamme. Kirjailijana sellaista ei kyllä usein ole tarjolla, sillä kirjoittaminen käy työstä, olipa kuinka innostunut tahansa. Kaltaisellani kirjailijalla, jonka kaikkien vuoden aikana julkaistujen kirjojen myynti yhteensä saattaa raapaista vuoden myydyimpien kirjojen TOP 20 listaa, ei tule houkutusta levätä laakereilla. Ja toisaalta, en edes halua katsella katossa pörrääviä kärpäsiä. Teen työtä, josta pidän ja jollakin sairaalla tavalla rakastan tarinoita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin kuulla, kuinka lukijat ovat nauraneet, saaneet lohtua, pysähtyneet ajattelemaan tai unohtaneet arkihuolet kirjojeni parissa. Juuri siihen tähtään. Kirjoja jokaiseen makuun, vaikka markkinaosasto itkee verisiä kyyneleitä! Kiitos!

Kannattaa vilkaista:
Mitä kirjailija tekee? – Anneli Kanto
3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2) – Saara Henriksson 

Kirjailija markkinatalouden rattaissa

Klikkaa ja tutustu!

Kevät saapuu taas! Kirjailijalle keväässä on parikin hienoa hetkeä. Ensinnäkin, jos on jaksanut ahkeroida, kevään kirjat ilmestyvät kovalla vauhdilla juuri näihin aikoihin. Uudet tekijänkappaleet saapuvat laatikoissa ja se on aina yhtä suuri juhlahetki! Uusi kirja on upea ilmestys, se tuoksuu, kuulostaa ja näyttää aina yhtä hyvältä.

Myös vanhat synnit nousevat keväällä pintaan. Perinteiset kustantamot tilittävät edellisen kalenterivuoden myyntirojaltit pitkin kevättä, nopeimmat tammikuussa ja hitaimmat toukokuussa. Kirjailija saa nähdä, mitä se edellinen kirja nyt sitten myi ja tuleeko ennakon ylittävää rahaa tilille ja kuinka paljon.  Yllätyshän se on, sillä nykyään on ollut todella vaikea arvata yhtään mitään kirjan menekistä. Jos kirja ei ole päässyt esimerkiksi markettijakeluun, mitään myynnin riemuvoittoa on turha odottaa.

Kirjailijan taloudellinen tuska kiteytyy myös meitä vaivaavassa hopputaloudessa. Kun selailin tuossa vanhoja myyntitilityksiä, huomasin, että ilmestymisvuonnaan erästäkin romaania on myyty kustantamosta ulos hintaan 17,75€. Tuosta ulosmyyntihinnasta maksetaan se kirjailijan rojalti, ei siis kirjakaupan lukijalta ottamasta hinnasta. Ja kauhu tulee tässä. Kun vuosi vaihtuu, niin seuraavana vuonna samaisen romaanin ulosmyyntihinta näyttää olleen 5,70€, siis vain kolmannes siitä, mitä se oli ilmestymisvuonna. Tämä tarkoittaa sitä, että jos vuonna 2016 ilmestynyttä kirjaa myytiin ennen 31.12.2016 iloisesti vaikkapa 1500 kappaletta, se on yhtä arvokas myynti kirjailijalle kuin vuonna 2017 myydyt 4500 kappaletta. Ja moinen myynnin kolminkertaistuminen on yhtä todennäköinen kuin maitopurkin pääsy Suomen presidentiksi.

Tietysti lukemat hiukan vaihtelevat kustantamon ja kirjan mukaan, mutta nyrkkisääntö on kirjailijalle melko selvä. Jotta romaanista jäisi jotain käteen, sen pitää myydä myyntinsä nopeasti. Hitaasti syttyvät kirjat eivät enää paljoa tuota, ja nykyään tuollaista hidasta syttymistä ei edes odoteta, kun kirja jo kohtaa makulointikoneen. Kun markkinointi on aika harvalla kirjailijalla kovinkaan mittavaa, syksyllä ilmestyneen kirjan näkyvyys lepää usein suurten lehtien kritiikeissä. Aamulehti, Turun Sanomat ja Helsingin Sanomat pääsevät yhdessä 500 000 kappaleen levikkiin, joten niiden kritiikkejä on syytäkin arvostaa.

Jos kirja ilmestyy syyskuun lopussa, sen taloudellisesti tuottava elinaika on vain kolme (3) kuukautta. Kun hyvä kritiikki ilmestyy vaikkapa viiden kuukauden päästä ilmestymisestä, syksyn kirjan saatavuus kivijalkakaupasta saattaa olla jo lähes nolla. Tuohon seitsemän kuukautta lisää, ja kirjan makulointia jo suunnitellaan. Ikävä kyllä makulointivimma vie kovakantisen kirjan nopeasti pois myös kirjastoista, sillä liimasidotut kirjat hajoavat noin 20 lukukerran jälkeen. Kirjastoon on vaikea ostaa uutta kappaletta tilalle, jos sellaista ei ole saatavilla.

Kirjoittamisella leipänsä tienaava huomaa melko nopeasti, ettei ns. aikuistenromaanien pykääminen kannata taloudellisesti. Työmäärä on suuri ja kirjan elinaika on kutistunut järjettömän pieneksi. Syksyllä julkaistu kirja joutuu mielettömään taistoon, jossa kolmen suuren lehden kulttuuritoimituksen peukalon suunta voi ratkaista hyvinkin paljon. Kirja katoaa nopeasti näkyvistä, kun uudet hyökyvät tilalle. Vaikka kirja on aina uusi sille lukijalle, joka tarttuu siihen ensimmäistä kertaa, painovuodella on jokin maaginen, tuhoava taika.

Ihmeellisintä koko kehityksessä on, että juuri aikuiset ovat uutuuskiiman pahimpia lietsojia. Lasten- ja nuortenkirjojen myynti on paljon tasaisempaa. Tietysti uusi kirja myy ilmestyessään parhaan myyntinsä, mutta tulevina vuosina kirjaa voi mennä ihan mukavasti, jos sitä on saatavilla. Nuorison reipasta asennetta todistaa myös lainaustilastot. Kun katsoin vuoden 2016 tilastojani, vuonna 2011 ilmestynyt romaani oli lainaustenkin puolesta hiipunut huomattavasti, mutta samana vuonna julkaistu nuortenkirja porskutti ihan omilla luvuillaan. Ilmeisesti on niin, että nuoriso löytää lukemisensa itse sen mukaan, mikä on heistä hyvää, kun aikuiset menevät lampaina uutuuksien perään, eivätkä palaa vanhoihin kirjoihin, vaikka ne olisivat hyviä ja lukematta.

Tilanne omalta osaltani alkaa pitkälti olla se, että aikuisten romaanien kirjoittaminen on lähinnä harrastus, jota rahoitan muilla kirjoitustöillä. Vaikka dekkaritkaan eivät kovassa kilpailutilanteessa ole automaattinen kultakaivos, dekkariharrastajissa on myös se hyvä puoli, että he lukevat vanhojakin kirjoja. He pitävät kirjat elossa ostamalla ja lainaamalla vanhojakin kirjoja, mistä heille suuri kiitos.

Mutta eipä nyt pukeuduta säkkiin, eikä ripotella tuhkaa päälle. E- ja äänikirjat elävät ikuisesti, niiden saatavuus ei pääty sidoksen haurastumiseen eikä silppurin joutsenlauluun. Itse uskon vahvasti, että äänikirjat ovat piristysruiske, joka saattaa näkyä jopa tekijänkin kukkarossa. Sillä vaikka kuulostaakin kovin raadolliselta, ammattikirjailijan pitää palkkaorjuutta välttääkseen ajatella myös sitä, että viivan alle jää muutakin kuin miinusta.

Kirjailijaelämää vuonna 2018!

Klikkaa ja tutustu kirjaan!

Vuosi on lähtenyt todella vauhdilla liikkeelle, joku varasti minulta tammi- ja helmikuun! Töitä on piisannut, ja se on hyvä. Alkuvuodesta on edellisten vuosien hedelmiä kypsynyt ja pullahtanut painokoneesta ulos, kuten Mieletön museo ja Kalevanpoikien kronikka. Ja molemmista on jo tullut hyvät lehtiarvostelut, minkä ilolla olen huomannut. Lanu-kirjasta lehteen saakka pääsevä arvostelu on niin harvinainen, että täytyy oikein tällätä siitä kuva tähän, kas noin!

Kirjailijan elämähän on  erittäin mukavaa ja leppoisaa. Pääsääntöisesti kaikki menee hyvin, kun muistaa kirjoittaa teoksia ja hankkia niille kustantajan. Jos siltä tuntuu ja yleisöä kiinnostaa, voi käydä keikoilla puhumassa kirjoista. Siinähän se paletti onkin kasassa, ei ole monimutkaista.

Alkuvuoden olen todellakin keskittynyt olennaiseen. Olen viimeistellyt joitakin viime vuonna tehtyjä suurehkoja teoksia ja korjannut tänä vuonna ilmestyvien opusten oikovedoksia. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi suurempaa juttua, nimittäin Apuun tulevan kesädekkarin ja Storytelille uuden 10-osaisen äänikirjan, joka ilmestynee kesällä.  Hauskaa on ollut, vaikka molemmat työt ovat vaatineet kovia istumalihaksia säkenöivän ideoimisen jälkeen. Pieni työ lasten lukemisen edistämiseen tuli myös tehtyä, mutta se katosi tutkastani niin vikkelästi, etten tiedä, mikä sen tilanne mahtaa edes olla…

Muutaman kirjakeikan ehdin alkuvuodesta tehdä, ja mukavia ovat nekin olleet. Jotenkin on nyt lipsuttu puhumaan laajemmin kirjoittamisesta eikä keikoista tule enää sellaisia uusimman kirjan mainosiskuja, mikä on minusta oikein mukavaa. Ja yleisö on alkanut kysellä kysymyksiä yhä enemmän, ja siitä pidän paljon. Heitä varten olen paikalla, joten mielelläni selvennän lukijoita askarruttavia seikkoja.

Aika kuluu nopeasti, paljon ei ehdi jäädä laakereillaan lepäämään. Kirjoja ilmestyy nyt kevään aikana tasaiseen tahtiin, kaksi on tullut ja kolme on vielä tulossa. Syksyyn jää kaksi kirjaa, jotta pysytään jonkinlaisessa tasapainossa. Noista ei minulle enää vaivaa juurikaan ole, joten pitäisi kirjoittaa vuoden 2019 tuotantoa. Jotakin olen jo saanut valmiiksi, mutta en tarpeeksi.

Tässä ammatissa syntyy helposti harha, että homma on hoidossa. Kun kirjoja ilmestyy, iskee sellainen euforinen tunne, että kovaa menee, ei muuta kuin sivuikkuna auki ja antaa tuulen puhaltaa kiharat suoriksi. Mutta jos nyt jumitun sohvan pohjalle, 2019 tai viimeistään 2020 alkaa olla itku silmässä. Kun tukena ei ole toista ammattia, lekottelu näkyy ennemmin tai myöhemmin tiliotteessa. Palkka juoksee niin kauan kuin kirjailija juoksee. Ja luonteelleni sopii, että minulla on vähän juttuja varastossa, ihan vain varmuuden vuoksi. Silloin voin vapaasti tehdä ihan mitä haluan, kun on niitä sovittuja töitä tehty varastoon.

Tiedän kyllä, ettei tämä tekemisen malli sovi kaikille ja se on ihan luonnollista. Jokainen kirjailija on erilainen ja hakee oman tapansa sekä rytminsä tehdä töitä. Minulle tämä paahtaminen on juhlaa, pidä erittäin paljon kirjoittamisesta ja kun ideoita riittää ja niille myös ottajia, mikäs sen hienompaa. Tulevina vuosina tahti saattaa hiljetä, mutta katsotaan nyt. Kirjailijahan ei jää eläkkeelle koskaan! Ja minulle se olisikin vaikeaa, voiko hengittämisestä jäädä eläkkeelle?

Näin me nyt menemme tätä vuotta vauhdikkaasti eteenpäin. Alan tässä piakkoin kirjoittaa vuoden 2019 dekkaria, Toukokuun jotakin jotakin,  ja sen jälkeen mietin seuraavan työn. Tässä välissä ehdin muuten saada Murhan vuoden ensimmäisen kolmikon äänikirjoiksi, joten aina tässä yritetään kahvitauoilla lukijoita palvella ja toteuttaa heidän toiveitaan. Nykyään voidaan siis kirjallisuudenkin osalta toivottaa: ”Kuulemiin!”