Quo vadis, rakas kotikaupunkini Hämeenlinna?


 

Aulanko, niin kuin me sen koemme.

Tämä kirjoitus voisi varmaankin kertoa lähes mistä tahansa suomalaisesta kaupungista, joka ei ole (Suur-)Helsinki, Turku tai Tampere. Mutta kertokoot tämä nyt Hämeenlinnasta, kun tämän kaupungin asiat tunnen parhaiten.

Maailma on muuttumassa, kuten se on aina muuttunut ja tulee aina muuttumaan. Joitakin muutoksia on vaikea hyväksyä, mutta niiden kieltäminen ei tee niitä olemattomiksi. Kun ukkosmyrsky uhkaa, voi toki laittaa silmät kiinni, mutta ei se myrsky sillä tavalla mihinkään katoa.

Sanottakoon heti, että olen viihtynyt Hämeenlinnassa oikein hyvin. Vaikka olen pääsääntöisesti tehnyt päivätyöni isommissa kaupungeissa ja ollut enemmän poissa kuin paikalla, on Hämeenlinna tarjonnut arjen rauhaa ja mahtavan luonnon, joka on oikeasti ihan lähellä. Luonto on bonus, joka ei onneksi ole riippuvainen kunnallispoliittisista päätöksistä niin kauan, kun kaikkia metsiä ei parturoida nurin.

Hämeenlinna on täällä oloni aikana hiljalleen hiipunut samaan tapaan kuin saattohoidossa oleva potilas. Suurten kauppakeskusten myötä, joita rakennettiin sekä Tiiriöön että moottoritien katteelle, ovat keskuskorttelien kaupat kadonneet. Liiketilaa on runsaasti vuokralla, mutta koska olutta, kahvia tai viinereitä ei voi myydä määräänsä enempää, tilat pysyvät tyhjinä. Keskusta on surullinen näky ja alkaa muistuttaa voipuneisuudessaan samalla nimellä kulkevaa puoluetta.

Jokaisen elävän kaupungin sielu on tietysti asukkaat. Asukkaita houkuttelee oppilaitokset ja työpaikat, joita kaupungissa on tarjolla. Palveluitakin tarvitaan, mutta ne yleensä kehittyvät nopeasti lisääntyneen kysynnän myötä, sillä perusinfra on tässäkin kaupungissa jo kunnossa. Hämeenlinnassa suurimpia työllistäjiä ovat SSAB (900 työntekijää) ja tietysti kaupunki itse (3500 työntekijää). Oppilaitoksista yksi merkittävimmistä, eli opettajankoulutuslaitos, häipyi kaupungista 2012. Tarjolla olevilla työ- ja/tai koulutuspaikoilla Hämeenlinna ei kilpailussa enää oikein pärjää.

Tästä me pääsemmekin varsinaiseen ongelmaan. Hämeenlinnassa ei tällä hetkellä ole paljoakaan töitä tarjolla, eikä tietenkään optimi ole sekään, että suurin työllistäjä on kaupunki, joka pyörii verorahoilla. Jos ja kun töitä tehdään muualla, täytyy liikenneyhteydet olla kunnossa. Hämeenlinna on erinomaisella paikalla Tampereen ja Helsingin välimaastossa ja tänne kulkee sekä moottoritie että pääjunarata. Työvoiman liikkumisen volyymista saa hyvän käsityksen siitä, että Hämeenlinnaan ja Hämeenlinnasta pendelöi joidenkin tietojen mukaan päivittäin peräti yli 15 600 henkilöä.

Tieto lisää tuskaa, ja näin on kohdallani käynyt. Tienasin aikoinaan opiskelurahani rakentamalla Hämeenlinna – Helsinki moottoritietä, joten sitä olen nähnyt tarpeeksi. Kun vielä tein töitä Tampereella, kertyi vyölleni urani aikana noin 8000 junamatkaa 20 vuoden aikana, joten VR:n kehitys on tuttu. Ja ikävä kyllä se kehitys on kulkenut väärään suuntaa. Hämeenlinna on vuoden 2016 jälkeen saanut maineen kaupunkina, jossa junat eivät pysähdy. Tuollainen maine, olipa se totta tai ei, tuskin houkuttelee muualla työskenteleviä ihmisiä muuttamaan tänne. VR on sittemmin korjannut virhettään, mutta maine ei palaudu hetkessä. Eikä kyllä aseman viereen mahdollisesti tuleva maksullinen pysäköintikään paranna asioita, mutta hei, ei ajatella nyt liikoja.

Yksi suuri ongelma on ollut Hämeenlinnan kunnallispolitiikka. Piirit ovat pienet kuten MOT:n selvityksessä vuodelta 2014 käy ilmi.  Silloin julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen lausui näin:

”Silloin kun ollaan monella pallilla, kunnallisessa päätöksenteossa ja (toisen) organisaation päätöksenteossa, ollaan hyvin helposti sellaisessa tilanteessa, jossa – vaikka ei suoranaisesta esteellisyydestä olisi kysymys – saattaa olla kuitenkin intressi edesauttaa toisen organisaation toimintaa myös toisen organisaation puolella”, hän sanoo.

Lisäksi olen hiukan hämmästellyt, että kaupunki (ja tämä pätee nyt muihinkin kaupunkeihin, ei ainoastaan Hämeenlinnaan), joka pyörii veronmaksajien rahoilla, on kaulaansa myöten kiinni erilaisissa osakeyhtiöissä. Hämeenlinnalla näitä ”tytäryhteisöjä”(sic!) on peräti 25 kappaletta. Kauniina esimerkkinä voidaan kertoa vaikkapa se, kuinka Hämeenlinnan Valot Oy palasi harharetkiltään takaisin kaupungin omaksi toiminnaksi (kas, eikö katuvalojen sytyttely olekaan liiketoimintaa?) vuoden 2017 lopussa ja tulos oli tämä (kaupunginvaltuuston pöytäkirja, 29.1.2018):

Hämeenlinnan kaupungin kokonaan omistama Hämeenlinnan Valot Oy lakkautettiin vuoden 2017 lopussa ja sen toiminta sulautettiin osaksi kaupunkirakenteen toimialaa. Yhtiön lakkauttamisen yhteydessä kaupungille siirtyi neljä Kuntarahoitukselta otettua lainaa, saldojen yhteismäärältään 3 550 000 euroa sekä Handelsbankenilta otettu laina, jonka saldo oli noin 3 280 000 euroa. Molemmat lainat järjesteltiin niin, että Hämeenlinnan Valot Oy:n ehdoilla otetut lainat maksettiin pois. Handelsbankenilta otettiin vastaavan suuruinen neljässä vuodessa maksettava laina. Kuntarahoituksen lainat maksettiin pois samaan aikaan otettavalla normaalin maksuvalmiuden mukaisella 10 milj. euron 10 vuoden lainalla. Järjestelyillä säästettiin marginaalikustannuksissa, jotka ovat kaupungille edullisemmat kuin yhtiölle. Vaikka lakkautetun yhtiön lainojen sulauttaminen kaupungille ei lisääkään konsernin lainamäärää, kaupungin oma lainakanta kasvoi kuitenkin nettona 6 830 000 euroa. Talousarvion mukaan kaupungin pitkäaikaisten lainojen nettomäärä saa tänä vuonna kasvaa 11 100 000 euroa. Talousarviossa ei huomioitu Hämeenlinnan Valot Oy:ltä siirtyvien lainojen vaikutusta. Näin ollen nettolainanmäärän kasvumahdollisuutta on tarpeen korottaa siirtyneitä lainoja vastaavasti 6 830 000 euroa.”

No, ainahan business ei lähde lentoon, kuten Euroopan suurimmasta autokaupasta opimme.

Tuo kaikki ylläkuvattu on sitä kuuluisaa kunnallispolitiikkaa, ja luulenpa, että meno on samanlaista lähes jokaisessa kaupungissa, jossa taistellaan kurjistuvaa tulevaisuutta vastaan. En usko, että Hämeenlinna on tässä mikään suuri tai mullistava poikkeus.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä fataalina virheenä minulle näyttäytyy Hämeenlinnan ylioptimistiset kasvuodotukset. Ainahan saa toivoa, että kaikki menee hyvin, mutta jos toiveet ja tilastot näyttävät eri suuntiin, olisi hälytyskellojen soitava. Hämeenlinnan kotisivuilta löytyy kaupungin väestöennuste, joka näyttää, no, sanotaanko kauniisti, rajulta. Tällä hetkellä Hämeenlinnassa on noin 68 000 asukasta, mutta tuon varovaisemmankin ennusteen mukaan Hämeenlinnassa olisi 2040 peräti 77000 asukasta. Suomen väkiluku on tuossa vaiheessa lähtenyt jo laskuun, mutta Hämeenlinna on kerännyt 21 vuodessa 9000 asukasta lisää, eli noin 450 vuodessa! En tiedä. mihin tuo perustuu, ei ainakaan tilastoihin, sillä viiden vuoden keskiarvolla (2014-2018) Hämeenlinnan väkiluku on lisääntynyt keskimäärin -54 henkilöllä vuosittain. Tavoitteesta ollaan siis jäljessä noin 500 henkilöä jo lähtökuopissa. Kaikkihan on tietysti mahdollista, sanoi yksisarvinen kun verovapauden sai.

Väestön ikääntyminen puree myös Hämeenlinnaan ja melko pahasti. Jos syntyvyys pysyy edes tällä tasolla, voidaan tilastoista haarukoida vaikkapa vuotta 2038. Vuoden 2018 lopussa Hämeenlinnassa oli:

0  -19 vuotiaita 13648
20-39 vuotiaita 15294 (tämä olisi 2038 siis 13648, vähennystä 1646)
40-59 vuotiaita 16925 (tämä olisi 2038 siis 15294, vähennystä 1631)

Kun tuosta hypätään se 20 vuotta eteenpäin, nähdään että luonnollisen poistuman vuoksi ikäluokista 0-59 katoaa noin 3200 henkeä, koska uudet ikäluokat ovat vanhoja vähäväkisempiä. Keskimääräinen kutistuminen vuodessa olisi siis 160 henkeä. Eli saavuttaakseen tuon utopistisen kasvun ilman kuntaliitoksia ja syntyvyyden kasvua,  Hämeenlinna pitäisi tienata muuttovoittona 610 asukasta vuodessa! Jos joku tähän uskoo ja rakentaa esimerkiksi valtavasti uusia asuntoja eikä niitä uusia asukkaita tule (ja mistä hitosta noin paljon tulisi?), tarkoittaa se vanhojen ja reuna-alueiden asuntojen hintojen romahtamista. Ei kuulosta kovin kestävältä tai ystävälliseltä asukaspolitiikalta.

Niin, tämä on nyt taas sitä valitusta sanoo yksi jos toinenkin kaupungin viskaali. Niinhän tämä on, mutta varustautuminen tulevaisuuteen, jota ei ole tulossa, on täysin typerää politiikkaa. Hämeenlinna voisi valmistautua tulevaan vaikka profiloitumalla vanhusten keitaaksi rakentamalla laadukkaita palvelutaloja ja tarvittavia palveluja. Ikääntyneiden määrä kasvaa, se on tilastollinen fakta. He arvostavat luontoa, hiljaisuutta ja kulttuuria, joita Hämeenlinna voi tarjota jo nyt. Enkä usko, että tuo profiilin tarkennus lapsiperheitäkään karkottaisi, jos nyt ei ihan joka koulu ja päiväkoti ole heti homeessa, kun lukuisat tytäryhtiöt eivät yhtiökokouskiireiltään ehdi tehdä rakennusvalvontaa missään vaiheessa. Moni lapsiperhe arvostaa sitä, että eri sukupolvet asuvat samalla paikkakunnalla.

Olipa Hämeenlinnan suunta mikä tahansa, toivoisin, että se perustuu tilastoihin ja kestäviin analyyseihin eikä konsulttien sokerimunkkihumalaan. Jos ja kun kaupunki pelaa korttinsa väärin, asukkaat maksavat sen verorahoillaan. Kaupungin viskaalit kyllä löytävät suojatyöpaikan, kun vene alkaa vuotaa, näin on aina käynyt ja käy tulevaisuudessakin. Se on sitten ihan toinen juttu, moniko asukas jaksaa kovin kauaa tässä veneessä äyskäriä heiluttaa.

2 kommenttia artikkeliin ”Quo vadis, rakas kotikaupunkini Hämeenlinna?

  1. ”Konsulttien sokerimunkkihumala”! Voiko tiiviimmin enää tiivistää nykyistä pienten ja keskisuurten kuntien räpiköintiä veto- ja kasvuvoimautopialaskelmissaan. Tämä teksti pätee kautta Suomen. Sain ikälisää nauramalla heti aamusta. Hyvä J-P!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s