Tiedätkö mitä haluat, jos haluat kirjailijaksi?

Aiotko kirjailijaksi?

KLIKKAA itsesi kirjailijaksi!

Suomi on kirjailijoiden luvattu maa, ainakin Tilastokeskuksen mukaan. Vuonna 2009 harrasti kirjoittamista yli 10-vuotiaista suomalaisista peräti 13%. Karkeasti laskien kynäilijöitä oli siis ollut peräti 500 000, mikä tuntuu kyllä aika uskomattomalta määrältä. Tästä suuresta massasta kumpuaa myös se ikiaikainen ja kiitettävä halu saada julkaista oma kirja ja olla jonakin päivänä oikea kirjailija. Tuona samaisena vuonna 2009 Suomessa ilmestyi 722 kaunokirjaa aikuisille ja 1008 lasten- ja nuortenkirjaa, joten kyllä moni kirjoittava ihminen tavoitteessaan aina onnistuukin.

 

Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon

Klikkaa ja tutustu!

Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä on olla kirjailija Suomessa. Millainen on kirjailijan päivä, mitä hän tekee? Pääsääntöisesti suomalainen kirjailija on ihan tavallinen tallaaja, hän tekee normaalia päivätyötä ja julkaisee kirjoja otona. Kirjailijoita, joiden verokortti ei ole jonkin firman palkanmaksajalla kuukaudesta toiseen, on vähän. Lukuisat tunnetut kirjailijat ovat toimittajia, opettajia tai vaikkapa juristeja, joiden elanto ei suoraan riipu julkaistuista teoksista. Jos heillä pää kestää ja aika riittää, he ovat taloudellisesti katsoen juurikin niitä vapaita kirjailijoita. Ikävä kyllä usein kahden työn tekeminen ei ole mitään herkkua, sen tiedän ihan kokemuksesta. Kahdella hevosella on aina hiukan vaikea ratsastaa. Tähän säännöllistä päivätyötä tekevien kategoriaan kuitenkin putoaa lähes kaikki kirjailijaksi päässeet ja päätyvät tekijät.

Toinen tie kirjailijana on hiukan kivikkoisempi. Jos on nähnyt pegasoksen lentävän taivaalla eikä voi tästä näystä koskaan toipua, päivätyön tekeminen muuttuu mahdottomaksi. Kirjailija haluaa ansaita leipänsä vain kirjoittamalla, mikä on ihan kunnioitettava intohimo. Jos on vakaasti ja harkiten päätynyt tähän lopputulokseen, joutuu kärsimään myös valintansa seuraukset. Tai nauttimaan niistä, ihan miten vain. Tämä on apurahojen, kirjamyynnistä taistelun, monipuolisuuden ja oman venymisen, ehkäpä silpputyönkin tie. Se on tie, joka voi muuttua kinttupoluksi, jos onni ja voimat ehtyvät.

Mitä ihmettä sitten se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee? En tiedä, pakko myöntää. Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää, mitä kukin tykönään puuhaa. Omat asiat tiedän juuri ja juuri, joten varminta on kai puhua niistä.

Minulla on ollut onnea geeniarpajaisissa sen verran, että olen suhteellisen nopea kirjoittaja ja omaan ihan kohtalaisen mielikuvituksen. Olen myös vuosien varrella oppinut tekemään lähes kerralla valmista, mikä avaa kalenteriin ylimääräistä aikaa yllättävän paljon. Jos joutuisin hiomaan tekstejäni yhä uudestaan ja uudestaan, en kovin montaa projektia voisi vuodessa tehdä. Tosin tämäkin nopeus johtuu siitä, että kun kirjoitan, teksti pyörii päässäni jatkuvasti ja paperille päätyvä ensimmäinen versio on jo kuudes. Kiitän geenejäni.

Vuosi on mennyt hyvin erilaisten projektien parissa. Sain viimeisteltyä vuoden alussa kaksi kirjaa, jotka ovat jo ilmestyneet. Maaliskuun mustat varjot ja Salaperäinen sirkus ovat lukijoiden käsissä, siihenhän tässä aina tähdätään. Painokoneessa on myös tuo mainio Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, siinä suurin työ on aina kuvitus, joten minä pääsen siihen nähden jopa helpolla. Valmiiksi on väännetty myös syksyn saldo, eli Benjamin Hawk – myrsky nousee ja Kannibaalien keittokirja. Katse on kirjoittamisen suhteen vuodessa 2018, mutta niin sen pitää ollakin.

Miltä se kirjailijan päivä sitten näyttää? Mitä hän tekee, kun ei kirjoita tai kehu itseään joka mediassa? Kevääni meni suunnilleen näin. Kirjoitin uutta tekstiä (jotakin, ei nyt takerruta siihen). Kävin YLE:llä palaverissa ymv. tuon tekemäni Töissä täällä -kuunnelman tiimoilta, en nyt jatkuvasti mutta muutamia kertoja kuitenkin. Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä hoidin leiviskääni siellä, kokoukset ovat Helsingissä, joten matkoja niistäkin tulee. Sanastoa autan yhteisten asioiden hoidossa, jos apua tarvitaan. Neuvottelin myös Södikan kanssa äänikirjoista, ja sen tuloksena Ystäväni Rasputin on nyt ilmestynyt mainiona äänikirjana! Ja lisää tulee, kunhan jaksatte odottaa.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä leipä pitää ansaita kovalla työllä. Olen ollut jo StoryTelin syntymästä lähtien mukana touhussa, joten sielläkin on palaveerattu tiukasti. Helppoa rahaa ilmestyi jo viime vuonna, tälle vuodelle tehtiin sitten äänikirjana Paholaisen vasara, joka ilmestyy sekin ihan pian. Ja lisää on tulossa, olen tekemässä 10-osaista sarjaa, josta ehkä tulee toinenkin tuotantokausi, jos sanonta sallitaan. Likellä ravasin Kannibaalien keittokirjan tiimoilta miettimässä syntyjä syviä ja Kariston kanssa olemme myös jatkuvasti yhteydessä.  Kun setvin matkojani verottajalle, erilaisia palavereita, esiintymisiä ja sopimusneuvotteluja oli kertynyt viime vuonna keskimäärin 1,5 viikossa, 96% prosenttia näistä Helsingissä. Jaa niin, teenhän tietysti myös KultTV:tä, etten ihan pääse laiskistumaan.

Poimitaan tuolta nyt konkreettisena esimerkkinä vaikka huhtikuusta viikko 15. Kirjoitin silloin sitä uutta juttua (ei nyt puhuta siitä), mutta viikosta piti varata maanantai Tampereen retkeä varten, tiistaina olin Helsingissä YLE:llä kuunnelman nauhoituksissa ja torstaina Helsingissä neuvottelemassa StoryTelin kanssa.  Muut päivät kirjoitin, noin 5-10 liuskaa päivässä. Ja tietysti hoidin sähköpostilla muita juoksevia asioita, mutta sehän on arkea ihan meille kaikille.

JP Koskinen 2017 katalogi

Mitä yritän tässä epätoivoisesti kertoa sinulle, joka haluat kirjailijaksi? Ehkä lähinnä sen, että ahkeruudesta ei ole kirjailijalle haittaa, eikä mielikuvituksesta. Kirjailijalle mielikuvitus on kuin sahanomistajalle tukkipinot. Jos on vain kaksi pölliä ristissä, sillä ei pitkälle mennä, vaikka olisi maailman paras sellukattila käytössä. Tietysti voi luottaa onneensa, että se yksi teos kolmessa vuodessa riittää ylläpitämään kirjailijaa, hänen perhettään, koiraa ja ruohonleikkuria. Mutta sitten kyllä todellakin luottaa onneensa. Suomessa on nähty monet kerrat, että hyvä kirja ei myy itsestään, tarvitaan hypeä ja onnea. Se on fakta, joka on parasta uskoa, jos aikoo tosissaan jättää päivätyönsä ja heittäytyä kirjailijaksi.

Olkaa kuitenkin positiivisia! Kaikki on mahdollista, sanoo latteuksien mankeli, mutta osittain tämä hokema on totta. Jos on riittävästi tahtoa ja kykyjä, onnistuminen on aina mahdollista. Pitää kuitenkin myös olla realisti ja tuntea omat kyvyt ja voimavarat. Jos homma ei luonnistu, on turha rääkätä itseään. Maailma on täynnä muitakin mahdollisuuksia.  Kuten jo Waltari sanoi: ”Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä! Nimitystä ”kirjailija” käytetään paljon väärin. Tosiasia on, että kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.”

Joka tapauksessa tärkeintä on muistaa, että jokainen tallaa lopulta oman polkunsa. Kun tietää suunnilleen maaston, missä kuljetaan, voi yllättää muut löytämällä reittejä, joista muut eivät tienneet mitään. Onnea matkaan!

Aiheesta muualla, Anneli Kanto: Mitä kirjailija tekee?

Minä ja lasten- ja nuortenkirjallisuus

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Kävin tässä taannoin Jyväskylässä puhumassa lanukirjallisuuden tiimoilta Vanhan Kirjan Talvessa Olipa kerran -osiossa. Tilaisuus oli mainio ja siellä puhuttiin kirjallisuudesta laajasti ja viisaastikin.  Yhteenvetoa en tähän tee, sillä mainio yhteenveto löytyy jo täältä.

Omalta osaltani tilaisuus oli mukava, sillä aika harvoin olen liikkeellä näiden nuorimmaisteni kanssa. Kun nyt kuitenkin olen monella uralla operoiva kirjailija, se tekemäni aikuisten kauno ja dekkarit ovat kuitenkin aina olleet median silmissä kiinnostavampia. Paljonhan tuskitellaan lasten lukemista, mutta ei niitä lukemista innostavia kirjoja ja niiden tekijöitä juurikaan esitellä.  Näkyvyys on suurin kiinnostusta herättävä seikka, näin se vaan on.  Ihminen himoitsee sitä, minkä hän voi nähdä.

benjamin

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Minulta kysyttiin, miten kirjoittaminen eroaa, kun hypätään aikuistenkirjoista nuorisoon. Se oli erittäin hyvä kysymys ja pohdin sitä itsekkäästi vain omien sisimpien tuntojeni kautta.  Välitön ajatus oli, että nuorille kirjoittaessa ei tarvitse pää punaisena miettiä toden ja fiktion rajaa. Jos tarina vaatii arkitodellisuuden rajojen venytystä, nuorempi lukijakaarti sulattaa sen, jos se sopii kirjan maailmaan ja logiikkaan. Aikuiset ovat luutuneet, ikävä kyllä, ja lukevat nykyään fiktiotakin melkein kuin tietokirjaa. Fiktiivinen teos ei kuitenkaan ole valokuva todellisuudesta, vaan taiteilijan näkemys todellisuudesta omin värein maalattuna.

hullohekla_print

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Yksi huomio oli vanha ja tuttu. Lukijakuntani on fragmentoitunut, mikä on tietysti myös hyvin ymmärrettävää. Osalle kuulijoista tuli yllätyksenä näinkin laaja (kröhöm) lanutuotanto. He olivat kyllä lukeneet romaanejani, mutta tätä puolta he eivät minusta tienneet. Sama päti kyllä myös toiseen suuntaan. Joillekin nuorisolle suunnatut kirjani olivat tuttuja, mutta romaanit tuntemattomampia. Ja sekin on ihan ymmärrettävää, sillä eihän näistä asioista puhuta juuri koskaan samassa yhteydessä. Vain omilla kirjamessuillani koko skaala on ollut nähtävillä.

Hullokansi_web

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Mukava huomio, vaikka ei suinkaan enää yllättävä, oli keskustelun taso. Juuli Niemi otti esiin monta hyvää pointtia kirjoittamisesta ja Salla Simukan huonoin puolihan on se, että hän on aina loistava. Miettikääpä sitten niitä Sallan hyviä puolia. Katri Alatalon vetämässä paneelissa saimme hyvin summattua paljon oleellisia asioita ja koska yleisökin jaksoi kysyä ja kuunnella, keskustelun oli pakko olla kiinnostava, tai tuoleissa oli liimaa. Puhetta kuitenkin piisasi lähes kolme tuntia, joten ei sellaista aikaa kukaan vastentahtoisesti istu hyvälläkään penkillä.

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Matkan aikana tajusin hyvin, että tietoisuuden lisääminen tässä kaoottisessa maailmassa on aika vaikeaa. Moni kyseli kirjoistani ja vaikka aina kuvittelen, että olen sauhunnut niistä liikaakin, olen ollut väärässä. Jatkuvasti löytyy uusia lukijoita, mistä tietenkin olen kiitollinen. Heille kymmenenkin vuotta vanhat kirjat ovat uusia, tietysti, koska eivät he ole tienneet niiden olemassaolosta yhtään mitään. Kun sitten näiltä lukijoilta tulee hyvää palautetta, tekee mieli melkein ruoskia itseään. Miksi en ole kertonut kaikille, että minulta on ilmestynyt kirja, josta ihmiset tykkäävät? Miksi, oi miksi?

Lumottu

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Mainostamisen ja tyrkyttämisen välisen raja-aidan hahmottaminen on varmasti monelle muullekin vaikeaa. Inhoan tyrkyttämistä, rakastan lempeää mainostamista. Mutta aika on osoittanut, että se, mitä olen luullut tyrkyttämiseksi, on teholtaan ollut lähinnä kainoa mainostamista. Lempeä mainostamiseni on ollut yhtä huomiota herättävää kuin mykkien kuoron konsertti pimeässä tyhjiössä. Välillä tuntuu siltä, että olen pettänyt lukijat salaamalla tekemisiäni. Hirvittävää on ollut vastata joissakin esiintymisissä uuden kirjan ilmestymistä koskevaan kysymykseen, että se on ilmestynyt puoli vuotta sitten ja jos pidät kiirettä, ehdit saada alelaarista viimeisen kappaleen.

 

6901

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Suomessa on tapana, että kirjat ostetaan, niitä ei siis myydä.  Näiden kahden tapahtuman ero on siinä, että ostava asiakas hakee sen, mistä hän jo tietää ja painuu ostoksensa kanssa ovesta ulos sivuilleen vilkuilematta. Myynti on taas sitä, että myyjät kertovat asiakkaalle uusista tuotteista ja saavat hänet ostamaan ne. Hienosti sanottuna ostotapahtuma on myyjän kannalta passiivinen ja myyntitapahtuma aktiivinen. Kun näin pieni kirjailija (188 cm, 80kg) ei voi panostaa näkyvyyteen, joka lisää ostamista, olisi oltava aktiivisempi myyjä.  Ja tämän kerrottuani älyätte, miksi tässä postauksessa vilisee kirjankansia. On se vaan ärsyttävä,  se JiiPee.

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

 

hallava kansi

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Riemu, jota ei mikään haalista

Karisto : Salaperäinen sirkus : 9789512362462

Klikkaa ja tutustu uutuuteen!

Vaikka kirja-alan vesilasi usein läikkyy ja hiukan loiskahtelee, perusasiat pysyvät. Kirjailija kirjoittaa ja kustantaja kustantaa. Kun tämän loistavan yhteistyön tuloksena kirja on kovissa kansissa, aukenee uudelle tarinalle koko avara maailma.

Kirjan ilmestymisen nostattama ilo ei ole minulla näinä vuosina laimentunut tippaakaan. Vaikka uraa on takana vuosissa ja teoksissa mitattuna melkoisesti, uusi kirja on aina uusi kirja! Kun ne tekijänkappaleet kuoriutuvat pahvilaatikosta kannet kiiltäen ja sivut vielä tuoreina rahisten, sydäntä lämmittää oudosti. Tästäkin tuli valmis työ, ideasta, joka leijui jossakin korvien välissä ja sai lopulta hahmon. Ja kun lukijat vielä saavat käsiinsä samaisen kirjan ja mukavaa palautetta alkaa saapua, kirja on totisesti herännyt  eloon.

Kaltaiselleni moniottelijalle on tarjolla iloa monella eli pelikentällä. Lasten- ja nuortenkirjojen tekeminen on hauskaa omalla tavallaan, sillä lapsukaiset eivät kuvia kumartele. Kun he tykkäävät kirjasta, he lukevat sen kymmenen kertaa ja kehuvat sitä, vaikka joku suurempi guru sanoisi, ettei tarinan substanssi riitä perustelmaan peripetiaa. Nuoret ovat viimeinen villi lukijalauma, joka uskaltaa lukea ja sanoa mielipiteensä vilkuilematta jatkuvasti olkansa yli peläten, mitä muut sanovat.

Salaperäinen sirkus liikkuu jälleen Jonin, Liisan ja Samin maailmassa. Näitä veijareita on välillä oikein ikävä, sillä he ovat todellakin heränneet eloon ja seikkailevat jo ilman lupaani. Häpeäkseni on pakko myöntää, että tätä uutta kirjaa viimeistellessäni purskahdin välillä nauruun, kun eräs kirjan henkilöistä on aivan mahdoton vääräleuka. Omalle tekstille nauraminen on aina vakavasti otettavalle kirjailijalle suuri synti, mutta näin vain pääsi käymään. Saattaa olla, että lukijat sortuvat samaan, siltä vahvasti näyttää.

Olen siis hiukan häpeällisenkin tyytyväinen tähän uuteen kirjaan. Ja ehkä vähän ylpeäkin, että jälleen uusi kirja aloittaa taipaleensa maailman tuulissa. Toivon lujasti, että joku nuori, jolla on ollut rankka päivä, tarttuu illalla tähän kirjaan ja pääsee tarinan avulla irti murheistaan. Jos sieltä huoneen oven takaa kuuluu muutama nauruntyrskähdys, täällä kyllä ollaan erittäin iloisia.

 

 

Luomiskausia: 4. kausi, vuodet 2005 – 2009

220804 kirjailija Taija Tuominen, J.P. Koskinen , kirjanjulkistaminen, Ristin ja raudan tie

220804
kirjailija Taija Tuominen, J.P. Koskinen , kirjanjulkistaminen, Ristin ja raudan tie

Vuonna 2004 ilmestyi esikoisromaanini Ristin ja raudan tie ja siirryin julkaisseiden kirjailijoiden kastiin. Se käynnisti ensimmäisen julkisen luomiskauden, jota voi tässä ehkä nimittää heräämiskaudeksi. Julkisten luomiskausien ero edellisiin on, että niiden aikana tehdyistä teoksista julkaistaan suurin osa, kun suhde edeltävinä kausina on ollut päinvastoin.

Esikoisteokseni oli syntynyt, kuten edellisissä osissa kävi ilmi, jo vuonna 1999. Tein siitä paremman version historiallisten romaanien kirjoituskilpailuun, jossa se selviytyi finaalin vuonna 2003. On sattumaa tai kohtalon ivaa, että juuri historiallinen romaani oli lopulta esikoisteokseni, sillä kohtalaisen hyviä ehdokkaita olisi ollut tarjolla puolisen tusinaa. 

Kun kirja julkaistaan, kirjailijan asetelma muuttuu. Ennen julkaisua kirjailijaan ei kohdistu julkisia odotuksia, ei tekstin laadun sen paremmin kuin aiheiden suhteen. Tämän huomasin itsekin, sillä kun esikoinen oli historiallinen romaani, kaivoin aihevalikoimastani esiin paremmat historialliset romaanit ja hylkäsin muut aikaisemmin kehittelemäni aiheet.

Heräämiskauteni oli pitkälti muodon vakioimista. Tapani kirjoittaa oli jo muuttunut mutta vanhoja kaikuja kulki mukana ja osittain pidin niitä tietoisesti elossa. Historiallisella romaanilla on rönsyilevä muotonsa, joka periytyy kuvattavan aikakauden tavasta kertoa asiat pitkästi ja laveasti. Sen toistaminen on historiallisesti tarkkanäköistä mutta kaunokirjallisesti turhaa.

Romaanien julkaisujen myötä syntyi myös ristiriita, joka ei ole korjaantunut vieläkään. Kolme ensimmäistä romaaniani ilmestyi vuosina 2004, 2005 ja 2006. Niistä tuoreinkin oli saanut viimeisen pisteen jo kaksi vuotta ennen julkaisua, joten todellinen, piilossa tapahtuva kehitys ja näkyvä kehitys eivät olleet synkronisia.

Heräämiskaudella sopeutin kirjoittamiseni julkaisujen vaatimiin ehtoihin ja odotuksiin. Kehitys ei mielestäni hakenut uusi suuntia, vaan kehitin sitä, mikä oli jo olemassa. Kirjoitin tällä kaudella noin 20 novellia, joista kaikki julkaistiin jossakin. Romaaneja syntyi seitsemän, mikä kuulostaa valtavalta määrältä mutta työpäiväkirja ei valehtele.

Seitsemas_temppeliherra

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan

Olin jo alun perin ajatellut historiallista ristiretkisaagaani pitkäksi tarinaksi, joten kirjoitin 2005 siihen kaksi osaa, Mustat hansikkaat ja Jerusalemin aurinko. Mustat hansikkaat ilmestyi 2007 nimellä Seitsemäs temppeliherra, Jerusalemin aurinko ei ole ilmestynyt vieläkään. 2006 rimpuilin jo pois liian pöhöttyneestä kerronnasta ja kirjoitin romaanin Kahdeksan grammaa rakkautta. Se ilmestyi nimellä Punainen talvi vasta vuonna 2010. Samana vuonna kirjoitin Sukulustoja, joka on kokeellinen sulatuskattila Jäätävälle rakkaudelle, muutamalle novellille ja uudelle tekstille. Sekään ei ole tuossa muodossa ilmestynyt.

Palasin vielä historialliseen, saagamaiseen kerrontaan Kalevanpoikien kronikan myötä 2007, mutta tuossa muodossa tarina ei löytänyt tarvittavaa kipinää. Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaa varten kirjoitin vuonna 2008 rikosromaanin Tapaturma tammikuussa, joka oli Jäätävän rakkauden parempi versio.

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan!

Heräämiskausi huipentui lopulta heräämiseen. Halusin irti kaikista kirjoittamiseeni kohdistuneista odotuksista ja raameista. Samalla halusin tuoda novelleista tutun reaalimaailman rajoja koettelevan tarinankerronnan osaksi romaania. Tarina kulkisi tarinan ehdoilla, raja-aidoista välittämättä. 2009 valmistui Lohikäärmeen veljeskunta, joka vuonna 2011 ilmestyi nimellä Paholaisen vasara.     

Neljännen tuotantokauden helmi on Paholaisen vasara. Se yhdisti vanhoja aineksia uudella tavalla. Samalla kerronnan rytmi, jota kokeilin kirjassa Kahdeksan grammaa rakkautta, alkaa toimia paremmin vahvempien tarinalinjojen avulla. Karkeasti ottaen henkilöt alkavat nousta selkeämmin esiin tarinan kudoksesta.

Julkaisut:
2005: Viisi todistajaa
2006: Savurenkaita
2007: Seitsemäs temppeliherra
2007: Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään
2009: Harkittu murha

Luomiskausia: 3. kausi, vuodet 2000 – 2004

Ensimmäisen novellikauden kauden jälkeen olin jo saanut varmuutta sekä romaanien että novellien kirjoittajana. Tekstini oli todistettavasti merkittävää myös muille. Mikään ei ole rehellisempää kuin tekstien arvotus silloin, kun arvottaja ei tiedä, kuka tekijä on. Kun kirjailija julkaisee teoksia omalla nimellään, arvostelu ei enää perustu ainoastaan tekstiin vaan kirjailijan persoona ja aikaisempi tuotanto värittävät kritiikkejä, halusipa arvostelija sitä taikka ei. 

Kolmas luomiskauteni oli ensimmäinen ammattimainen kausi. Kirjoittamisen riemu ja lahjakkuus kirjoittaa tuli koeteltua oppivuosien aikana samalla kun tekniikka hioutui luonnostaan tekemisen kautta. Jokainen kirjailija kokee tekemisissään epätoivon hetkiä, syystä tai syyttä. Jos usko omaan tekemiseen ei lepää vahvalla pohjalla, edessä voi olla vaikeitakin kriisejä. Jonkinlainen murtumaton peruskivi on hyvä olla, ja sitä rakensin kolmannen luomiskauden aikana. 

Sen verran olen aina ollut realisti, etten anna oman kuvitellun erinomaisuuteni sokaista itseäni. Tai annan, mutta epäilyksen hetkellä tarvitsen myös maailman todistusta siitä, ettei kaikki ole vain harhaa. Tätä todistusta hain viiden vuoden ajan ja jos se olisi jäänyt saamatta, olisin aika varmasti laittanut pillit pussiin.

KunniakirjatSelkänojani on ehkä hiukan ulkokultainen, mutta se oli minulle tarpeellinen. Jatkoin kirjoituskilpailujen kahlaamista ja haaviini jäi eri kilpailuista palkintoja ja kunniamainintoja peräti yksitoista kappaletta. Lyhyt teksti, johon kärsivällisyyteni riitti paremmin, löysi muotonsa ja sorruin jo korjailemaan tekstejäni, mikä oli tietysti merkki lahjakkuuden puutteesta. Viimeistellyt tekstit, joiden aiheen ja teemojen ääreen olin malttanut pysähtyä, miellyttivät harvaa lukijakuntaani (siis kilpailujen tuomareita).

Novelleja kirjoitin tällä kaudella peräti 29 kappaletta. Niistä on julkaistu suurin osa novellikokoelmissani, erilaisissa antologioissa ja lehdissä. Tarinavetoisuus alkoi nostaa päätään ja syvälliset pohdinnat nousivat esiin vain tarinan ehdoilla. Särmä ja tarinan koukut alkoivat löytää paikkansa.

Romaaneissa, joita jaksolla syntyi viisi, tämä suuntaus ei vielä alussa kirkastunut. Huomaan kirjoittaneeni tämä kauden alussa kohtalaisen kryptisiä romaaneja. Saarnaaja on totaalisen puuduttava psykologinen tutkielma hyvän ihmisen ympärilleen aiheuttamasta pahasta. Sitä seurasi Kummajaiset, jossa muita hyväksikäyttävän ihmisen analyysi on upotettu jo sentään suhteellisen liikkuvaan tarinaan. Seuraava romaani, Jeesus N., on uusi versio Viidennestä evankeliumista. Se alkoi jo muistuttaa aika lailla Viittä todistajaa, raskaita ja liian yliälyllisiä rakenteita oli purettu pois.

Kauden kaksi viimeistä romaania ovat Peili ja Savurenkaita. Peili on mystinen, lähes kauhuun putoava kuvaus ihmisestä, joka jää hiljalleen arkipäivän vaatimusten vangiksi. Savurenkaita on juuri se, miltä se kuulostaakin. Vuonna 2006 julkaistu sukusaaga myytiin loppuun ja se tuo postiini yhä kiittävää lukijapalautetta.

savupokkari

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Kolmannen kauden ehdoton pääteos on Savurenkaita. Tämä arvioni ei perustu ainoastaan sen kaupalliseen menestykseen vaan siihen, että se kiteytti parhaiten noiden haudattujen romaanien teemat ja toi ne esiin kiinnostavaan tarinaan upotettuina. Savurenkaita ei olisi voinut syntyä hiomalla loputtomasti Saarnaajaa tai Kummajaisia. Nämä erilliset teokset toimisivat yhä omina romaaneinaan, jos viitsisin niitä korjailla (en viitsi, sen voitte uskoa). Niiden henkinen muistijälki oli siemen Savurenkaisiin, välttämätön askelma kohti vanhan loppua ja uuden alkua. 

Julkaisut:
2004: Ristin ja raudan tie

Luomiskausia: 1. kausi, vuodet 1992 – 1995

IMG_0989Kuvataiteessa puhutaan usein taiteilijan luomiskausista. Taidemaalarin mieltymys väreihin muuttuu, hän kehittyy, vaihtaa tyyliä tai aiheita, joita haluaa kuvata. Tutkijat saattavat hyvinkin tarkasti erotella taiteilijan kaudet, niiden välikaudet ja kukoistuksen hetket ja hiipumisen.

Kirjailijoiden kohdalla harvemmin puhutaan luomiskausista. Siirtymiä tuotannossa tai sen laadussa paaluttavat kriitikoiden tarkalla silmällä tunnistamat välityöt. Jari Olavi Hiltusen Kiiltomadossa julkaistussa artikkelissa pohditaan ansiokkaasti, olisiko kirjailijan syytä keskittyä pääteoksiin, tai peräti vain yhteen teokseen, magnum opukseen, joka tyhjentäisi kerralla kirjailijan koko pajatson.

Vaihdoimme Jarin kanssa tästä aiheesta muutaman ajatuksen ja annoin itseni päätyä samaan lopputulokseen kuin Jari, ettei toimintamalli ole järkevä aktiiviselle kirjailijalle, ei henkisesti eikä varsinkaan taloudellisesti. Nostin esiin teoriani kirjailijan luomiskausista. Onko sellaisia, ja voiko kirjallisuuskriitikko löytää ne? Oma ajatukseni oli, että kirjailijan jokainen luomiskausi tuottaa, tai saattaa tuottaa, pääteoksen, ehkä parikin. Valtavan monoliitin sijaan kirjailija luo jokaisessa kehitysvaiheessa jotakin, joka on kyseisen aikakauden loppu ja vapauttaa hänet siirtymään eteenpäin. Tätä on kirjailijan itse hyvin vaikea osoittaa objektiivisesti omasta tuotannostaan, mutta päätin pohtia asiaa parhaani mukaan. 

Jos yritän analyyttisesti rajata ensimmäisen luomiskauteni, se varmaankin kattaa vuodet 1992 – 1995. Tämä esiromaaninen kausi aloitti urani kirjailijana, tai ainakin se käynnisti matkan kohti kirjailijan uraa. Luonteelleni tyypilliseen tapaan asetin riman tietysti heti korkealle. Mekaanisella kirjoituskoneella aloin paukutella kasaan romaania, kuinkas muuten.  Vaikka kovasti muistelin tehneeni kovinkin monta teosta, arkistot paljastavat, että niitä syntyi neljässä vuodessa vain viisi: Sininen enkeli, Veljet! Sotilaat!, Viides evankeliumi, Lochingart Leppymätön ja Koiran elämää. 

Tätä ensimmäistä kautta leimaa lähinnä valtava into, jossa tarina vei enemmän miestä kuin mies tarinaa. Tekniikan hiominen vei vielä paljon huomiota varsinaiselta estottomalta luomiselta. Mutta pelottavasti jo ensimmäinen luomiskausi peilasi tulevaa. Sininen enkeli, ensimmäinen käsikirjoitukseni, oli dekkari. Veljet! Sotilaat! on Suomen sotaan sijoittuva historiallinen romaani, Viides evankeliumi vuoteen 30 sijoittuva historiallinen romaani ja Lochingart vuoden 600 tienoille osuva historiallinen romaani. Koiran elämää on leukaileva veijariromaani.

Temaattisesti kaikissa tarinoissa kulkee mukana valta ja sen synnyttämä petos, tavalla taikka toisella. Jos minun pitäisi näistä löytää se helmi, joka huipentaa koko tuon kirjallisen aikakauden teemat, se on Lochingart Leppymätön. Tämä on aika rohkea päätös, sillä en ole kirjaa lukenut sen valmistumisen jälkeen, eli yli 20 vuoteen. Sen verran muistan, että tässä romaanissa draaman kaari sivujuonineen ja rytmityksineen alkoi löytyä. Voi olla, että kirja on kuraa ja muistelen sitä lämmöllä vain sen vuoksi, että taoin sitä parhaassa vaiheessa vähintään 16 liuskaa vuorokaudessa aamukolmeen saakka. Jos kirjoittaminen tuntuu joskus liian helpolta, kannattaa kokeilla tuota shokkihoitoa. Mekaanisella koneella paukuttelu tekee höpöä myös sorminivelille ja opettaa sietämään kipua.

Viisi_todistajaa

Klikkaa kuvaa ja OSTA!

Ensimmäisen luomiskauden hedelmistä jäi poimimatta lähes kaikki, joten ulkopuolisen on vaikea päätellä tästä kaudesta mitään. Jos julkaisukynnyksen ylitys on jokin kriteeri, Viides evankeliumi on tämän kauden ehdoton kultakimpale. Se ilmestyi 2005 nimellä Viisi todistajaa, raskaasti muutettuna, mutta kirjan sielu pysyi samana. Koiran elämästä muokkasin myöhemmin käsikirjoituksen, jolla pääsin johonkin TV2:n käsikirjoituskilpailun finaaliin. Jätin kässärin kuitenkin sikseen, kun kukaan ei sen perään huudellut.

Ensimmäinen luomiskausi päättyi näiden käsikirjoitusten hylkäämisiin, sillä en jaksanut niitä nuorena miehenä muokkailla. Sen verran luotin jo varhain ehtymättömään ideoiden virtaan, etten vilkuillut taakseni ja otin nuo teokset vielä opin kannalta. Nuorena sitä kohauttaa olkiaan kielteisille palautteille, vaikka ne alkaisivat näin: ”Käsikirjoitus on kiitettävää työtä, kielellisesti moitteeton ja jännittävä.” Romaanien uudelleentyöstämisen sijaan päätin hakea vauhtia novellikirjoituskilpailujen ihmeellisestä maailmasta.

Julkaisuja:
Ei mitään!  

Minä ja kustantamo(t)

jppaa

Minä ja Olavi, WSOY:n tiloissa.

Kirjailijan tie on usein pitkä ja kivinen tai lyhyt ja kivinen.  Ala muuttuu jatkuvasti ja kilpailu tuntuu vain kovenevan kaikilla rintamilla. Kun raha lähtee ovesta, lentää rakkaus ikkunasta.

Kollegani Tiina Raevaara kirjoitti Hesariin kolumnin otsikolla Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa. En sen enempää kommentoi Tiinan huomioita tai johtopäätöksiä, mutta innostuin muistelemaan omia kokemuksiani kustannusmaailmasta. Aika monta kustantamoa olen jo ehtinyt nähdä, kuinka monta lie vielä tulee nähtyä.

Kokemukseni ovat aika simppeleitä. Kustantamolla on yleensä se suuri tai pieni rahallinen kehys, jonka puitteissa liikutaan. Siihen pitää kaikkien nöyrtyä. Sitten on eri työtehtävät, joita ihmiset hoitavat parhaan kykynsä mukaan. Jos kyseessä on suuri kustantamo, puhutaan osastoista, jos pieni, sama ihminen voi hoitaa useita rooleja. Kustantamo ei ole monoliitti, vaan se on työntekijöidensä summa. Kustantamo ei sinällään ole hyvä tai huono, ellei sen kaikki työntekijät ole hyviä tai huonoja.

Kustantaminen jakautuu pääasiassa kahteen jykevään pilariin, taiteelliseen ja taloudelliseen. Kaikki alkaa kaunokirjallisesta toiminnasta. On käsikirjoitus, joka halutaan julkaista. Sitä hiotaan kirjailijan kanssa niin hyväksi, kuin suinkin mahdollista. Yhdessä sovitaan aikarajoja, milloin kirjailija tekee työnsä ja milloin kustantaja. Huono kustannustoimittaja voi jo kättelyssä leimata kustantamon huonoksi. Se onnistuu aika helposti. Kirjailija ei saa palautetta silloin kun on sovittu. Kirjailijan saama palaute on sekavaa. Kustannustoimittaja ei vastaa, kun kysytään, missä mennään.

Tässä vaiheessa kirjailija olisi tietysti valmis manaamaan kustantamon alimpaan helvettiin. Mutta käykin niin, että talon sisältä hommaan laitetaan toinen kuistannustoimittaja. Nyt palaute saapuu ajallaan. Kommentit ovat oivaltavia, käsikirjoitus kehittyy. Kun kirjailija kysyy, kustannustoimittaja vastaa viimeistään muutaman arkipäivän aikana. No hitto, kustantamo onkin aivan mahtava.

Kun kirja on saatu kustannustoimittajan kanssa valmiiksi (tai yleensä kyllä jo ennen sitäkin), astuu kuvioon markkinointi ja viestintä. Kuinka tämä kirja myydään maailmalle. Nyt markkinatalouden realiteetit iskevät vastaan. Pienessä kustantamossa mainostamiseen ei paukkuja ole, se menee minimillä mutta mahdollisimman tehokkaasti muutamilla mainoksilla. Siinä ei paljoa neuvotteluja tarvita. Isossa kustantamossa kirjailija on sitten joko A, B tai C -korissa. C-kori on sama kuin pienessä kustantamossa, ei istuta, mennään minimillä. B-korissa istutaan alas ja mietitään jotain, mihin raha riittää. A-korissa kadunvarret paukkuvat mainoksista ja apuna on muutama ylimääräinen ammattilainen. Jako A,B ja C-koriin tulee edellisten kirjojen myynnin mukaan, noin karkeasti ottaen.

Markkinointi on seuraava vaihe, jossa kustantamo voi leimautua paskaksi. Kirjailija voi olla sitä mieltä, että hän on väärässä korissa. Kustantaja torpedoi menestyksen liian vähäisellä panostuksella markkinointiin. Voi myös olla, että panostus olisi riittävä, mutta keinot huonot ja kaikki ilmainenkin mainos missataan markkinahenkilön visioiden takia. Voi käydä niin, ettei markkinointihenkilökään vastaile kirjailijalle, joka haluaisi tietää, miksi kirja on kadonnut kokonaan tutkasta. Kun markkinahenkilö vaihdetaan, homma toimii paremmin ja muutama kirjailija muuttuu tyytymättömästä tyytyväiseksi. Kaikki eivät, sillä C-korista halutaan B-koriin ja B-korista A-koriin, niin se vain menee. Mutta paska kustantamo voi taas olla ihan hyvä kustantamo.

Kirjailijan ongelma on aina se, että kirjassa on 100% hänen vuoden tuotannostaan. Suurelle kustantamolle se on ehkä 2% vuoden koko kakusta, suurikaan katastrofi ei vielä suista firmaa turmioon. Siksipä kirjailija reagoi kaikkeen kuin hukkuva. Jos jotakin menee pieleen, peli on pelattu. Kustantaja lohduttaa, että seuraavalla kerralla kaikki sujuu paremmin. Ehkä sujuukin, mutta kirjailijan rajallisten voimavarojen tähden hänen koko tuotannostaan on voinut palaa 1/10 kustantamon huonojen rekrytointien koeponnistuksessa tai kokeellisten markkinointitaktiikoiden uhrialttarilla. Tarkkana pitää siis olla, puolin ja toisin.

Kustantamo on kuitenkin joukko ihmisiä. Toiset ovat parempia kuin toiset, kolmannet jopa väärällä alalla. Sopivat tiimit syntyvät ajan kuluessa ja ikävä kyllä myös hajoavat. Maailmassa tarvitaan aina taidon lisäksi myös rahaa ja onnea. Kirjailija, jolla on onni työskennellä kustantamossa juuri silloin, kun kaikki palaset on siellä kohdallaan, ei kohtaa koskaan ongelmia. Kivitalo ei tee töitä, eikä logo, vaan ihmiset.

IMG_0010

Jyri, Jan ja Eetu.

Mitä siis voisin kertoa kustantamoistani? Nykyisistä ja jo menneistä? Ehkä jotain. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Helsinki-kirjat, jonka siipien suojissa sain tehdä Paholaisen vasaran. Kustannustoimittaminen oli loistavaa, visiointi räiskyvää ja markkinointi briljanttia. Kustantamon ydinkolmikko oli parasta A-ryhmää, mutta rahoitus sakkasi juuri siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt katsoa kortit, mennäänkö ylös vai ajetaanko alas. Lämmöllä muistelen tuota puulaakia, kuten varmaan myös Antti.

Kirjasyksyn avajaiset 2011 171

Minä ja Sanna.

Nykyisistä yhteistyökumppaneista pitkäaikaisin on jo kunnioitettavaan 116 vuoden ikään ponnistava Karisto. Tuon kustantamon kautta julkaisin esikoisteokseni, joka on jokaiselle kirjailijalle se suuri kynnys ja merkkipaalu. Karistokin on näiden kuluneiden vuosien aikana kokenut suuria muutoksia. Välillä on mennyt paremmin, välillä huonommin. Se on kuitenkin onnistunut pitämään pintansa ja varsinkin sen julkaisema lasten- ja nuortenkirjallisuus on noussut maan huippuluokkaan. Itsekin julkaisen yhä Kariston siipien suojista lasten- ja nuortenkirjoja. Aikuisten kaunon kanssa siirryin aikoinaan muualle, mutta eipä siihen suurta draamaa sisältynyt. Minusta kirja, jota ei haluttu julkaista, oli julkaisemisen arvoinen, ja se menikin juuri Helsinki-kirjoille. Onnistuneen yhteistyön takana on pitkä historiamme, tunnemme kustannusjohtajan Sanna Niemen kanssa toistemme vinkeet aika hyvin. Ja minä tiedän kustantamon rajat.

JPWaltari3

Mika ja minä Bulevardilla.

Kovaa kaunokirjallisuuttani kustantaa WSOY. Voin aivan rehellisesti myöntää, että kirjailijaurani alussa tavoitteeni oli päästä juuri WSOY:n kirjailijaksi. Tuo haave on siis toteutunut ja siitä olen ollut, ja olen yhä, onnellinen. WSOY on minun aikanani läpikäynyt kovat muutokset mutta selvinnyt niistä, ja minusta suunta on nyt taas ylöspäin. WSOY:n kanssa meillä on ollut kaikenlaista vääntöä. Odotukseni suureen taloon siirtymisen jälkeen olivat tietysti katossa ja osittain odotuksiini myös vastattiin. Haasteet ovat kovat, kun kirjailijana asetan riman korkealle, onhan Södikka kustantamoiden aatelia. Realiteetit lyövät joskus vastaan, ja niitä aina kärkkäästi myös haastan, syystä tai syyttä. Kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson on ollut aina tukenani heikkoina hetkinä. Jos yhteistyömme joskus loppuu, en siitä varmasti ainakaan iloitse.

HaamuTiina

Minä ja Tiina.

Lisäksi teen töitä myös  Haamu Kustannuksen kanssa. Haamu on Tiina Hautalan perustama kustantamo, joka jo pienuutensa vuoksi on todellinen rakkaudesta kirjoihin -yritys! Järki jo sanoo, ettei Haamu varmaankaan osta minulle Hesarin etusivua, mutta sen sijaan Haamun kautta tulleet Gariel Hullo -kirjat kiertävät maata ahkerasti eri tilaisuuksissa. Juuri se onkin hämmentävää, että pieni kustantamo voi pitää kirjat näkyvissä ja myynnissä tehokkaasti, jolloin kirja myykin yllättävän hyvin! Siksi onkin hyvä miettiä, kannattaako olla mitätön silli suuressa meressä vai iso hauki pienessä lammessa.

Sanomattakin lie selvää, että näiden kustantamoiden kanssa minulla on kirjoista asialliset sopimukset. Ennakot ja tilitykset on aina hoidettu ajallaan, kuten ammattilaiset tekevät. Se on kirjailijan elinehto ja puulaaki, joka ei näitä hoida, ei ole oikeasti kustantamo, edes paska sellainen.

Mitä tästä nyt jäi käteen? Aika usein olen vaatimassa parannuksia vähän kaikkeen. Ja parannettavaa tietysti onkin. Mutta yritän muistaa myös sen, että kustantamo koostuu ihmisistä, ei kivestä ja laastista. Jotkut asiat takkuavat henkilökemian vuoksi, ei firman logon takia. Joskus vikaa on varmasti ollut myös minussa. Kaikesta huolimatta olen joka aamu todella onnellinen, että minulla on lupa ja mahdollisuus tehdä työtä, josta eniten pidän. Kirjojen kaupallinen julkaiseminen on lopulta melkoista tiimityötä.

PS. Silti se Hesarin etusivun mainos…

crime1

Jouni, Harri, Marko ja minä.

PSS. Crime Timesta on vielä liian aikaista sanoa mitään.