Tiedätkö mitä haluat, jos haluat kirjailijaksi?

Aiotko kirjailijaksi?

KLIKKAA itsesi kirjailijaksi!

Suomi on kirjailijoiden luvattu maa, ainakin Tilastokeskuksen mukaan. Vuonna 2009 harrasti kirjoittamista yli 10-vuotiaista suomalaisista peräti 13%. Karkeasti laskien kynäilijöitä oli siis ollut peräti 500 000, mikä tuntuu kyllä aika uskomattomalta määrältä. Tästä suuresta massasta kumpuaa myös se ikiaikainen ja kiitettävä halu saada julkaista oma kirja ja olla jonakin päivänä oikea kirjailija. Tuona samaisena vuonna 2009 Suomessa ilmestyi 722 kaunokirjaa aikuisille ja 1008 lasten- ja nuortenkirjaa, joten kyllä moni kirjoittava ihminen tavoitteessaan aina onnistuukin.

 

Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon

Klikkaa ja tutustu!

Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä on olla kirjailija Suomessa. Millainen on kirjailijan päivä, mitä hän tekee? Pääsääntöisesti suomalainen kirjailija on ihan tavallinen tallaaja, hän tekee normaalia päivätyötä ja julkaisee kirjoja otona. Kirjailijoita, joiden verokortti ei ole jonkin firman palkanmaksajalla kuukaudesta toiseen, on vähän. Lukuisat tunnetut kirjailijat ovat toimittajia, opettajia tai vaikkapa juristeja, joiden elanto ei suoraan riipu julkaistuista teoksista. Jos heillä pää kestää ja aika riittää, he ovat taloudellisesti katsoen juurikin niitä vapaita kirjailijoita. Ikävä kyllä usein kahden työn tekeminen ei ole mitään herkkua, sen tiedän ihan kokemuksesta. Kahdella hevosella on aina hiukan vaikea ratsastaa. Tähän säännöllistä päivätyötä tekevien kategoriaan kuitenkin putoaa lähes kaikki kirjailijaksi päässeet ja päätyvät tekijät.

Toinen tie kirjailijana on hiukan kivikkoisempi. Jos on nähnyt pegasoksen lentävän taivaalla eikä voi tästä näystä koskaan toipua, päivätyön tekeminen muuttuu mahdottomaksi. Kirjailija haluaa ansaita leipänsä vain kirjoittamalla, mikä on ihan kunnioitettava intohimo. Jos on vakaasti ja harkiten päätynyt tähän lopputulokseen, joutuu kärsimään myös valintansa seuraukset. Tai nauttimaan niistä, ihan miten vain. Tämä on apurahojen, kirjamyynnistä taistelun, monipuolisuuden ja oman venymisen, ehkäpä silpputyönkin tie. Se on tie, joka voi muuttua kinttupoluksi, jos onni ja voimat ehtyvät.

Mitä ihmettä sitten se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee? En tiedä, pakko myöntää. Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää, mitä kukin tykönään puuhaa. Omat asiat tiedän juuri ja juuri, joten varminta on kai puhua niistä.

Minulla on ollut onnea geeniarpajaisissa sen verran, että olen suhteellisen nopea kirjoittaja ja omaan ihan kohtalaisen mielikuvituksen. Olen myös vuosien varrella oppinut tekemään lähes kerralla valmista, mikä avaa kalenteriin ylimääräistä aikaa yllättävän paljon. Jos joutuisin hiomaan tekstejäni yhä uudestaan ja uudestaan, en kovin montaa projektia voisi vuodessa tehdä. Tosin tämäkin nopeus johtuu siitä, että kun kirjoitan, teksti pyörii päässäni jatkuvasti ja paperille päätyvä ensimmäinen versio on jo kuudes. Kiitän geenejäni.

Vuosi on mennyt hyvin erilaisten projektien parissa. Sain viimeisteltyä vuoden alussa kaksi kirjaa, jotka ovat jo ilmestyneet. Maaliskuun mustat varjot ja Salaperäinen sirkus ovat lukijoiden käsissä, siihenhän tässä aina tähdätään. Painokoneessa on myös tuo mainio Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, siinä suurin työ on aina kuvitus, joten minä pääsen siihen nähden jopa helpolla. Valmiiksi on väännetty myös syksyn saldo, eli Benjamin Hawk – myrsky nousee ja Kannibaalien keittokirja. Katse on kirjoittamisen suhteen vuodessa 2018, mutta niin sen pitää ollakin.

Miltä se kirjailijan päivä sitten näyttää? Mitä hän tekee, kun ei kirjoita tai kehu itseään joka mediassa? Kevääni meni suunnilleen näin. Kirjoitin uutta tekstiä (jotakin, ei nyt takerruta siihen). Kävin YLE:llä palaverissa ymv. tuon tekemäni Töissä täällä -kuunnelman tiimoilta, en nyt jatkuvasti mutta muutamia kertoja kuitenkin. Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä hoidin leiviskääni siellä, kokoukset ovat Helsingissä, joten matkoja niistäkin tulee. Sanastoa autan yhteisten asioiden hoidossa, jos apua tarvitaan. Neuvottelin myös Södikan kanssa äänikirjoista, ja sen tuloksena Ystäväni Rasputin on nyt ilmestynyt mainiona äänikirjana! Ja lisää tulee, kunhan jaksatte odottaa.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä leipä pitää ansaita kovalla työllä. Olen ollut jo StoryTelin syntymästä lähtien mukana touhussa, joten sielläkin on palaveerattu tiukasti. Helppoa rahaa ilmestyi jo viime vuonna, tälle vuodelle tehtiin sitten äänikirjana Paholaisen vasara, joka ilmestyy sekin ihan pian. Ja lisää on tulossa, olen tekemässä 10-osaista sarjaa, josta ehkä tulee toinenkin tuotantokausi, jos sanonta sallitaan. Likellä ravasin Kannibaalien keittokirjan tiimoilta miettimässä syntyjä syviä ja Kariston kanssa olemme myös jatkuvasti yhteydessä.  Kun setvin matkojani verottajalle, erilaisia palavereita, esiintymisiä ja sopimusneuvotteluja oli kertynyt viime vuonna keskimäärin 1,5 viikossa, 96% prosenttia näistä Helsingissä. Jaa niin, teenhän tietysti myös KultTV:tä, etten ihan pääse laiskistumaan.

Poimitaan tuolta nyt konkreettisena esimerkkinä vaikka huhtikuusta viikko 15. Kirjoitin silloin sitä uutta juttua (ei nyt puhuta siitä), mutta viikosta piti varata maanantai Tampereen retkeä varten, tiistaina olin Helsingissä YLE:llä kuunnelman nauhoituksissa ja torstaina Helsingissä neuvottelemassa StoryTelin kanssa.  Muut päivät kirjoitin, noin 5-10 liuskaa päivässä. Ja tietysti hoidin sähköpostilla muita juoksevia asioita, mutta sehän on arkea ihan meille kaikille.

JP Koskinen 2017 katalogi

Mitä yritän tässä epätoivoisesti kertoa sinulle, joka haluat kirjailijaksi? Ehkä lähinnä sen, että ahkeruudesta ei ole kirjailijalle haittaa, eikä mielikuvituksesta. Kirjailijalle mielikuvitus on kuin sahanomistajalle tukkipinot. Jos on vain kaksi pölliä ristissä, sillä ei pitkälle mennä, vaikka olisi maailman paras sellukattila käytössä. Tietysti voi luottaa onneensa, että se yksi teos kolmessa vuodessa riittää ylläpitämään kirjailijaa, hänen perhettään, koiraa ja ruohonleikkuria. Mutta sitten kyllä todellakin luottaa onneensa. Suomessa on nähty monet kerrat, että hyvä kirja ei myy itsestään, tarvitaan hypeä ja onnea. Se on fakta, joka on parasta uskoa, jos aikoo tosissaan jättää päivätyönsä ja heittäytyä kirjailijaksi.

Olkaa kuitenkin positiivisia! Kaikki on mahdollista, sanoo latteuksien mankeli, mutta osittain tämä hokema on totta. Jos on riittävästi tahtoa ja kykyjä, onnistuminen on aina mahdollista. Pitää kuitenkin myös olla realisti ja tuntea omat kyvyt ja voimavarat. Jos homma ei luonnistu, on turha rääkätä itseään. Maailma on täynnä muitakin mahdollisuuksia.  Kuten jo Waltari sanoi: ”Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä! Nimitystä ”kirjailija” käytetään paljon väärin. Tosiasia on, että kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.”

Joka tapauksessa tärkeintä on muistaa, että jokainen tallaa lopulta oman polkunsa. Kun tietää suunnilleen maaston, missä kuljetaan, voi yllättää muut löytämällä reittejä, joista muut eivät tienneet mitään. Onnea matkaan!

Aiheesta muualla, Anneli Kanto: Mitä kirjailija tekee?

Kirjailijan yö

Helppoa rahaa 1 - JP Koskinen

Kuuntele!

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Kirjailijan työstä ovat kirjoittaneet kaikenlaiset akateemiset ja pystymetsästä singonneet kirjailijat, niin naiset kuin miehetkin ja kaikki siltä väliltä. Kirjailijan työstä on sanottu kaikki oleellinen ja epäoleellinen, totuus ja valhe. Siitä ovat kirjoittaneet kirjailijat, jotka tietävät aiheesta kaiken ja ne, jotka eivät tiedä mitään. En siis jaksa puhua kirjailijan työstä.

Kirjailijan yö on huomattavasti vähemmän käsitelty aihe. Kukapa haluaa puhua hämärän hetkistä, valottaa pimeyttä, jossa ei loista toivo muutoin kuin poissaolollaan? Vaikka kirjailijan työhuoneessa palaa usein kelmeä lamppu silloin, kun järjelliset ihmiset nukkuvat, kaipaa kirjailijakin päivänvaloa, ainakin kirjoilleen. Ja katso, median hehkuva silmä on se ihana valo, joka saa kaiken kasvamaan, kirjat ja niiden merkityksen. Pimeydessä voi toki olla paljon suuria asioita, mutta ne huomataan vasta, jos niihin törmätään vahingossa.

Vuosi 2016 on lähestymässä loppuaan. Vuoden aikana sain julki ne kirjat, joita olin edellisten vuosien aikana suunnitellut ja vähän jopa kirjoittanut. Kaksi dekkaria, kaksi lanu-kirjaa ja yksi tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani on iso määrä kirjoja. Liian iso yhdelle miehelle markkinointijumalien mielestä, älkää toki luulko, etten tajua sitä itse. Mutta jumalat voivat laskelmoida mitä tahtovat. Kuolevaiset eivät elä ikuisesti, en edes minä, joten asiat on tehtävä nyt mieluummin kuin huomenna. Sitku-elämä ei ole minua varten.

Herkkäuskoinen ihminen voisi kuvitella, että median määrä on suhteessa julkaisuihin. Lanu-kirjat menevät eri yleisölle kuin dekkarit ja dekkarit taas puolestaan usein eri yleisölle kuin tieteiskirjat. Voisi olettaa, että lehtien kulttuuripalstoilla olisi mukava määrä arvioita tuollaisesta määrästä kirjoja. Lyhyesti voin todeta, ettei näin ole. Ilman meidän mainioita kirjabloggareitamme joistakin kirjoista ei olisi ilmestynyt yhtäkään arvostelua. Sinänsä asialla ei olisi egolleni suurtakaan merkitystä, mutta näkyvyys on itseään ruokkiva peto. Ja tuo peto myös pääsääntöisesti myy kirjat, ja iso peto myy aina enemmän kuin pieni, näin se vaan on.

Käytin vuoden 2016 omasta mielestäni järkevästi ja keskityin kirjoittamiseen. En erityisesti haalinut keikkoja enkä tyrkyttänyt itseäni lehtiin, radioon tai telkkariin. Tarjotut keikat otin, tulipa ne suoraan taikka kustantajan kautta. Nyt kun saldoa ynnää, voi havaita, ettei taktiikka mennyt ihan nappiin. Lehtiarvostelujen määrä on ollut surkea ja eipä naama ole muutenkaan kulunut kulttuuriohjelmissa. Rahalla ostettavaa julkisuutta ei ostettu rahalla. Lukijani ovat ihmetelleet katoamistani ja kyselleet, miksi olen käynyt yöhön yksin.

En kuitenkaan ole erityisen pettynyt kuluneeseen vuoteen. Medianäkyvyys on ollut mitä on, mutta voittoja on silti tullut. Dekkarit ovat menneet hyvin kaupaksi ja palaute on ollut kiittävää. Sarja on selkeässä nousukiidossa. Lanu-kirjat ovat löytäneet lukijansa. Hullosta on tullut paljon riemukasta palautetta, Benjamin Hawkin painos lähenee loppua ja joulu on vielä ovella. Luciferin oppipojat kerää tasaisesti neljää tähteä viidestä eri foorumeilla ja jatko-osaa on toivottu moneen kertaan. Pimeydessä elävät pikkuötökät nykivät minua hihasta ja kuiskuttavat, että hyvin menee. Rakastan heitä kaikkia.

Maailmassa on asioita, joihin voi vaikuttaa ja niitä, joihin ei voi. Yö tulee aina, sitä on turha yrittää estää. Vuoden aikana huolestuin hämärän laskeutumisesta ja yritin saada jonkun laittamaan valot päälle. Sitten totesin, etten pilaa kirjoitushuumoriani asioilla, joita varten on omat ammattilaisensa. Keskityin kirjoittamiseen.

Ensi vuonna tämän vuoden aherruksen tuloksia pitäisi näkyä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niitä näkyy myös vuosina 2018 ja 2019. Kolme aika suurta juttua vei aikaani, ja jos niistä jotain kuuluu ensi vuonna, se on sitten suuri yllätys, sekä minulle että muille. Lisäksi ilmestyy varmasti kaksi romaania, dekkari Maaliskuun mustat varjot keväällä ja eräs vaikeasti määriteltävä teos syksyllä. Lanu-osastolle on tarjolla Salaperäinen sirkus kevääseen ja Benjamin Hawkin seikkailuja syksyyn. Muutakin voi vielä tulla, ken tietää, mutta noista on sopimukset allekirjoitettu. Ehkä joku hauska kuunnelma voisi kajahtaa eetteriin, kenties.

Kirjailijan yö ei siis ole hiljainen. Se on täynnä työtä ja onnistumisen iloa, ahkeruutta ja ideoita, jonkin verran epätoivoa ja alistumista kaiken turhuuteen. Mutta jos rakentaa jotain suurta, se on helpointa pitää salassa pimeyden keskellä. Ja ehkä jossakin välissä ukko ylijumala tai kaiken olevaisen ylin tuomari sanoo: Tulkoon valkeus!

Nämä ilmestyivät armon vuonna 2016, kiitos ja anteeksi!

Luciferin oppipojat

Tutustu!

Benjamin Hawk

Tutustu!

Gabriel Hullo & hirveä Hekla

Tutustu!

Tammikuun pimeä syli

Tutustu!

Helmikuun kylmä kosketus

Tutustu!

Luomiskausia: tulevaisuus

JP akateeminenOnnistuin siis hahmottelemaan uraani kuusi enemmän tai vähemmän selvärajaista luomiskautta. Vaikka huomaan, että objektiivinen arviointi on sitä vaikeampaa, mitä tuoreemmasta ajasta puhutaan, uskon edes jollakin tavalla pystyneeni jäsentämään tapahtunutta kehitystä.

Jokainen kausi on toiminut portaana seuraavalle vaiheelle. Askelmien korkeus vaihtelee, mutta uskon suunnan silti olevan vielä ylöspäin. Laajeneminen proosasta draamaan on harkittua ja myös hyödyllistä kehitykseni kannalta, samoin kokeelliset projektit, kuten Säkenöivä Sibelius ja Kannibaalin keittokirja.

Kuinka monta luomiskautta arvelen vielä olevan edessä? Olen melko varma, että enintään neljä. Toivoa sopii, ettei niistä mikään ole jäähdyttelyä tai peräti taantumista. Muutamia suuria projekteja minulla on vielä varastossa, mutta niiden toteutuksen kanssa on pakko noudattaa malttia. Ammattikirjailijana kaikki taiteelliset riskit revitään omasta selkänahasta, joten vähänkin markkinatalouden takalaitonta kutittelevat hankkeet on tehtävä vaivihkaa muun tuotannon ohessa. Se ei ole mikään haitta eikä sodi mitään muuta kuin kärsimätöntä luonnettani vastaan.

Mikäs tää nyt on?

Palaan tässä vielä ajatukseen, olisiko ollut parempi ladata kaikki ruuti yhteen suureen paukkuun, jonka olisin julkaissut kuolinvuoteella? Jos jätetään laskuista taloudellinen mahdottomuus, en silti usko ajatuksen järkevyyteen. Jo tässä yhteenvedossa olette huomanneet, ettei vanha teksti pysy hengissä usean luomiskauden yli, vaan sen julkituominen huomattavasti kirjoitusajankohtaa myöhemmin vaati täydellisen uudelleenkirjoituksen. Jos saisitte lukea vaikkapa Viides evankeliumi, Jeesus N. ja Viisi todistajaa kirjat yhtä soittoa, näkisitte, että kyseessä on kyllä sama aihe mutta kolme erilaista kirjaa. Voi olla, ettei kaikkien mielestä Viisi todistajaa olisi niistä edes paras.

Mielestäni pelkkä ajatus yksittäisen, megalomaanisen suurteoksen luomisesta ei ole kestävä. Suurteosta kutova kirjailija, jonka statuksen määrittelee lopulta vain lukija, asettuisi koko luomisensa ajaksi lukijoiden yläpuolelle antamatta heille yhtään mitään. Jokainen syntynyt kirja on kuitenkin sen hetkisen kehityksen paras edustaja ja voin kokemuksesta sanoa, että jokaiselle kirjalle myös löytyy vannoutuneet lukijat. Julkisuuden myötä uusimmat kirjat tietysti ovat useamman lukijan suosikkeja, mutta on lukijoita, jotka pitävät sitkeästi vanhempia kirjoja parempina.

En luo kirjallisuutta kriitikoita tai kirjallisuushistoriaa varten. Tarkoitukseni ei ole puristaa poisIMG_0069 tuotannostani kaikkea särmikästä, kaikkea, mikä ei istu kauniisti kiillotettuun kirjailijakuvaan historiallisen romaanin takojana tai rikosromaanin punojana. Kirjoitan lukijoille parhaan kykyni mukaan niitä tarinoita, joita koen osaavani tehdä kulloisellakin ajanhetkellä parhaiten. En pakota tarinaa edes mihinkään genreen, jos sillä tavalla kaunis alkuidea pitäisi uhrata. Kirjailija valjastaa kykynsä palvelemaan lukijoita, sillä ilman lukijoita kirjailija on kirjoittaja, ei kirjailija.   

Tulevaisuus on aina hämärän peitossa, mutta toivokaamme parasta. Muutamia kirjoja tahtoisin palavasti vielä kirjoittaa. Neljä luomiskautta voi olla utopistinen haave, mutta pitäähän ihmisellä haaveita olla. Ehkä toiveeni toteutuu, ehkä ei.

Tulevaisuuteen sovitut julkaisut:
2017: Salaperäinen sirkus
2017: Maaliskuun mustat varjot
2017: Kannibaalin keittokirja

Luomiskausia: 5. kausi, vuodet 2010 – 2013

JP-signeeraa-Paholaisen-vasaraEnsimmäisten julkaisujen aiheuttaman turbulenssin jälkeen pääsin kiinni toiseen ammattilaiskauteen. Näkemykseni siitä, mitä halusin tehdä ja miten, oli muutaman vuoden ajan kirkas. Näkyvin ulkoinen merkki, jos joku sitä haluaa etsiä, oli lukujen lyhentyminen, joka alkoi Punaisesta talvesta ja jatkui Paholaisen vasarassa. Testasin kirjojen vetävyyttä lukemalla niitä väsyneenä. Tekstin piti vetää, tätähän hokevat myös kustannustoimittajat, ja aivan syystä.

Tematiikkaani ei muuttunut, mutta aihevalinnoissa etsin omista mielenkiinnon kohteista yleisesti kiinnostavia aiheita, kuten Rasputin tai talvisota. Ne herättävät lukijassa enemmän kiinnostusta kuin mies, joka seisoo peilin edessä, näin se vaan on.

Tietty ammattimaisuuden merkki oli sekin, että rohkenin tehdä lastenkirjoja. Olin kirjoittanut niitä käsin muutaman omien lasteni iloksi, mutta nyt viimeistelin ne ja tarjosin niitäkin kaupallisen koneiston kitaan.

Tänä itsevarmuuden kulta-aikana syntyivät romaanit Luciferin oppipojat (2010), Eilispäivän sankarit (2010), Ystäväni Rasputin (2011) ja Bellum hiemale (2013). Lasten- ja nuortenkirjoja kirjoitin kolme, Kauhea Gabriel Hullo (2011), Hallava hevonen (2011) ja Haavekauppias (2012). Näistä kirjoista kaikki on jo julkaistu, viimeisimpänä Luciferin oppipojat vuonna 2016. Tuo Bellum hiemale on siis Kuinka sydän pysäytetään, jos joku ehti sitä ihmetellä.

YR kansi

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan!

Tähän luomiskauteen osuu suurin ulkoinen tunnustus kirjoilleni, Finlandia-ehdokkuus romaanille Ystäväni Rasputin. Sitä voidaan kai juuri tuosta syystä pitää kauden pääteoksena, tosin kaikki kolme muutakin kirjaa ovat erittäin vahvoja. Kuinka sydän pysäytetään jääminen vaille mitään palkintoehdokkuutta kertoi Suomen kirjallisuuden kovasta tasosta, ainakin haluan uskoa niin.

Lastenkirjosta Hallava hevonen on jo kuvituksen takia selkeä helmi, lukevien lapsien kestosuosikki on Haavekauppias, lapsille lukevien vanhempien Gabriel Hullo. Ylipäätään oli mielenkiintoista huomata kirjastojen tilastoista, kuinka aikuisille suunnatut romaanit hiipuvat nopeasti, kun lasten- ja nuortenkirjat kiertävät sitkeästi aina uusille lukijoille.

Toisen ammattilaiskauden kirjoittamisessasi alkoi olla rutinoitua varmuutta. Työpäiväkirjojen merkinnät ovat entisestään vähentyneet ja tästä eteenpäin on yhä hankalampi jäljittää tekstien historiaa, koska en ole enää kirjannut niitä kunnolla. Olisikohan mieleeni hiipinyt kuumottava ajatus, että nämä julkaistaan kaikki ja siitä ne muistetaan? Novellituotanto alkoi hiipua, niitä syntyi enää 11. Tosin huomaan niidenkin ylös kirjaamisen olevan puutteellista, joten saattoi niitä syntyä enemmän.

iltasanomatVaikka viides luomiskausi on varmasti suuren yleisön silmissä menestyksekkäin, siinä on eräs huolestuttava piirre. Kun novellikauden lopulla aloin uudestaan kirjoittaa romaaneja, niitä syntyi vähintään yksi vuodessa. Vuonna 2012 oli ensimmäinen kerta 15 vuoteen kun en kirjoittanut romaania lainkaan. Ehkä tämä oli jo ensimmäinen merkki luomisvoiman hiipumisesta?

Julkaisut:
2010: Punainen talvi
2011: Eilispäivän sankarit
2011: Paholaisen vasara
2011: Pariisinvihreä työhuone
2011: Kauhea Gabriel Hullo
2013: Hallava hevonen
2013: Haavekauppias
2013: Ystäväni Rasputin

Luomiskausia: 4. kausi, vuodet 2005 – 2009

220804 kirjailija Taija Tuominen, J.P. Koskinen , kirjanjulkistaminen, Ristin ja raudan tie

220804
kirjailija Taija Tuominen, J.P. Koskinen , kirjanjulkistaminen, Ristin ja raudan tie

Vuonna 2004 ilmestyi esikoisromaanini Ristin ja raudan tie ja siirryin julkaisseiden kirjailijoiden kastiin. Se käynnisti ensimmäisen julkisen luomiskauden, jota voi tässä ehkä nimittää heräämiskaudeksi. Julkisten luomiskausien ero edellisiin on, että niiden aikana tehdyistä teoksista julkaistaan suurin osa, kun suhde edeltävinä kausina on ollut päinvastoin.

Esikoisteokseni oli syntynyt, kuten edellisissä osissa kävi ilmi, jo vuonna 1999. Tein siitä paremman version historiallisten romaanien kirjoituskilpailuun, jossa se selviytyi finaalin vuonna 2003. On sattumaa tai kohtalon ivaa, että juuri historiallinen romaani oli lopulta esikoisteokseni, sillä kohtalaisen hyviä ehdokkaita olisi ollut tarjolla puolisen tusinaa. 

Kun kirja julkaistaan, kirjailijan asetelma muuttuu. Ennen julkaisua kirjailijaan ei kohdistu julkisia odotuksia, ei tekstin laadun sen paremmin kuin aiheiden suhteen. Tämän huomasin itsekin, sillä kun esikoinen oli historiallinen romaani, kaivoin aihevalikoimastani esiin paremmat historialliset romaanit ja hylkäsin muut aikaisemmin kehittelemäni aiheet.

Heräämiskauteni oli pitkälti muodon vakioimista. Tapani kirjoittaa oli jo muuttunut mutta vanhoja kaikuja kulki mukana ja osittain pidin niitä tietoisesti elossa. Historiallisella romaanilla on rönsyilevä muotonsa, joka periytyy kuvattavan aikakauden tavasta kertoa asiat pitkästi ja laveasti. Sen toistaminen on historiallisesti tarkkanäköistä mutta kaunokirjallisesti turhaa.

Romaanien julkaisujen myötä syntyi myös ristiriita, joka ei ole korjaantunut vieläkään. Kolme ensimmäistä romaaniani ilmestyi vuosina 2004, 2005 ja 2006. Niistä tuoreinkin oli saanut viimeisen pisteen jo kaksi vuotta ennen julkaisua, joten todellinen, piilossa tapahtuva kehitys ja näkyvä kehitys eivät olleet synkronisia.

Heräämiskaudella sopeutin kirjoittamiseni julkaisujen vaatimiin ehtoihin ja odotuksiin. Kehitys ei mielestäni hakenut uusi suuntia, vaan kehitin sitä, mikä oli jo olemassa. Kirjoitin tällä kaudella noin 20 novellia, joista kaikki julkaistiin jossakin. Romaaneja syntyi seitsemän, mikä kuulostaa valtavalta määrältä mutta työpäiväkirja ei valehtele.

Seitsemas_temppeliherra

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan

Olin jo alun perin ajatellut historiallista ristiretkisaagaani pitkäksi tarinaksi, joten kirjoitin 2005 siihen kaksi osaa, Mustat hansikkaat ja Jerusalemin aurinko. Mustat hansikkaat ilmestyi 2007 nimellä Seitsemäs temppeliherra, Jerusalemin aurinko ei ole ilmestynyt vieläkään. 2006 rimpuilin jo pois liian pöhöttyneestä kerronnasta ja kirjoitin romaanin Kahdeksan grammaa rakkautta. Se ilmestyi nimellä Punainen talvi vasta vuonna 2010. Samana vuonna kirjoitin Sukulustoja, joka on kokeellinen sulatuskattila Jäätävälle rakkaudelle, muutamalle novellille ja uudelle tekstille. Sekään ei ole tuossa muodossa ilmestynyt.

Palasin vielä historialliseen, saagamaiseen kerrontaan Kalevanpoikien kronikan myötä 2007, mutta tuossa muodossa tarina ei löytänyt tarvittavaa kipinää. Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaa varten kirjoitin vuonna 2008 rikosromaanin Tapaturma tammikuussa, joka oli Jäätävän rakkauden parempi versio.

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan!

Heräämiskausi huipentui lopulta heräämiseen. Halusin irti kaikista kirjoittamiseeni kohdistuneista odotuksista ja raameista. Samalla halusin tuoda novelleista tutun reaalimaailman rajoja koettelevan tarinankerronnan osaksi romaania. Tarina kulkisi tarinan ehdoilla, raja-aidoista välittämättä. 2009 valmistui Lohikäärmeen veljeskunta, joka vuonna 2011 ilmestyi nimellä Paholaisen vasara.     

Neljännen tuotantokauden helmi on Paholaisen vasara. Se yhdisti vanhoja aineksia uudella tavalla. Samalla kerronnan rytmi, jota kokeilin kirjassa Kahdeksan grammaa rakkautta, alkaa toimia paremmin vahvempien tarinalinjojen avulla. Karkeasti ottaen henkilöt alkavat nousta selkeämmin esiin tarinan kudoksesta.

Julkaisut:
2005: Viisi todistajaa
2006: Savurenkaita
2007: Seitsemäs temppeliherra
2007: Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään
2009: Harkittu murha

Puun ja kuoren välissä

Lucufer_frontcover_final

Tutustu Luciferiin!

Mikään ei ole vaikeampaa kuin kustannustoiminta. Syksy saapuu ja me kirjailijat iloitsemme ilmestyvistä kirjoistamme. Ilo jää kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä harvoin kirjamme saavat niin paljon julkisuutta, jota ne taidokkuutensa ja nerouden puolesta ansaitsisivat. Koska me olemme kirjailijoina tehneet työmme hyvin, epäonnistumisen syy löytyy tietenkin kustantamosta, vai löytyykö?

Kustannussopimuksessa määritellään markkinoinnin kuuluvan kustantamolle, joka päättää mainostamisen laajuudesta ja yksityiskohdista. Samoin kirjan saattaminen myyntikanaviin on kustantajan tehtävä. Kun kyseessä on perinteinen kustantamo, jolle kirjailija ei siis maksa yhtään mitään vaan kustantamo maksaa kirjailijalle ennakkoa, on kustantamo lähtöruudussa miinuksella ja kirjailija plussalla.

Jokainen markkinatalouden realiteetit hämärästikin hahmottava ymmärtää, että kustantamon intressi on myydä jokaista julkaistua kirjaa niin paljon, että se tuottaisi voittoa. Tietysti liiketoiminta voidaan rakentaa myös niin, että tehdään voittoa muutamalla kirjalla ja sillä voitolla maksellaan toisten kirjojen tappioita. Näinhän käytännössä tapahtuukin, vaikka sitä tuskin tavoittelee kukaan.

Kustantamo haluaa myydä kirjaa, kirjailija haluaa sitä myytävän. Edut ovat yhteiset, mutta silti juuri tästä asiasta syntyy melkein aina mehevimmät riidat. Lähes jokainen kirjailija on sitä mieltä, ettei kustantamo markkinoi hänen kirjaansa tarpeeksi paljon. Tämä ei-markkinointi sisältää puuttuvat mainokset maksetussa mediassa, puuttuvat pressitilaisuudet, järjestämättömät kirjamessu- ja kirjakauppaesiintymiset. Lisäksi kirjaa ei saada esille myymälöihin, ei kirjakauppaan eikä marketteihin. Ottamatta vielä kantaa syvemmin siihen, miksi näin käy tai ei käy, tarkastellaan näitä ongelmia tarkemmin.

Jokainen markkinoille lanseerattava tuote vaatii taakseen markkinointia. Mainostaminen maksaa, mutta pitkässä juoksussa ja suurilla asiakasmassoilla sen katsotaan maksavan itsensä takaisin ja jopa tuovan voittoa. Hyvä tuote tulee hiljalleen tutuksi ja sanakin alkaa levitä. Kirjamarkkinat poikkeavat kaikista muista markkinoista, sillä yleisesti ei uskota, että voidaan synnyttää kysyntää tuotteelle, jos sillä ei ole jo ennestään kysyntää. Eli, kylmästä tuotteesta ei saada edes markkinoimalla haaleaa, lämpimästä voidaan ehkä saada kuuma.

Syy markkinoimisen vaikeuteen voi olla tässä: kirjoilta puuttuvat tavallisen tuotteen menestyksen avaimet. Kirjamarkkinoilla ei ole suuria asiakasmassoja eikä kirjalla ole pitkää juoksua. Massojen suuruudesta kertoo paljon se, että kun pudotaan ulos TOP20 myyntilistalta vuositasolla, puhutaan jo alle 10 000 kappaleen kirjamyynnistä. Kirjan pitkä juoksu puolestaan katkeaa aina uudenvuodenyönä, eli myynti-ikkuna on pisimmilläänkin 12 kuukautta. Sen jälkeen kutsuu ale, jossa voittajia ovat vain ostajat. Yksittäisen kirjan markkinointi ei siis kannata, mutta kirjan markkinointi kirjailijan brändin siivellä voi jotenkin kannattaa.

Markkinoinnin matematiikka on myös julmaa. Jos mainostamalla saadaan myytyä 1000 kirjaa enemmän, kustantajalle jää käteen noin 10 000 lisäeuroa. Suurin piirtein tuon verran maksaa yksi kokosivun mainos MeNaisten takakannessa. Ehkä takasivun ostamalla saa 1000 uutta ostajaa kirjalle, todennäköisesti ei. Markkinointi on aina laukaus pimeään, ikävä kyllä.

Kustantaja voi saada kirjoille myös ilmaista mainosta kutsumalla toimittajia julkaisun yhteydessä pressiin. Tässäkin pätee viidakon säännöt. Jos raato haiskahtaa, saalistajat saapuvat, muuten ei. Kustantaja ei voi pakottaa mediaa paikalle, ellei kustantaja omista mediaa. Harva kustantaja omistaa ja vaikka omistaisikin, kaikista kirjoista ja kirjailijoista ei tehtäisi juttua sittenkään, ei varsinkaan jos kustantamo ei kutsu omista kirjailijoistaan paikalle kuin muutaman. Uutisen idea on nostaa esiin jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja niinhän ei tietenkään tapahdu, jos nostetaan esiin kaikki. Meri ei kokonaisuutena kiinnosta, ainoastaan laiturin rikkova aalto.

Kirjan promotilaisuuksien järjestäminen kirjailijalle on myös tärkeää. Kun kirjailija kohtaa lukijoita, voi syntyä henkilökohtaisia kontakteja, joita ei korvaa mikään mainos tai kritiikki. Kirjakauppavierailujen järjestäminen on jälleen monimutkaista. Jos kirjakauppa ei usko kirjailijan vetävän kauppaan asiakkaita, häntä ei välttämättä haluta vieraaksi. Tietysti kustantaja voi maksaa kirjakaupalle tilaisuuksista, mutta olemattomat signeerausjonot nähneet tietävät, että se harvoin kannattaa, ainakaan taloudellisesti. Kirjamessujen ohjelmiston rakentavat puolestaan messuorganisaatiot, jolloin kustantamo on järjestäjien armoilla. Uhkailu ja kiristys auttavat joskus, mutta ei aina.

Kirjan tarjoaminen asiakkaalle on vielä vaikeampaa. Harva lukija pystyy ostamaan kirjakaupasta kirjaa, jota siellä ei ole. Jos kirjaa olisi tarkoitus saada myytyä, sen pitäisi olla kirjakaupassa jotenkin esillä ja saatavilla. Kirjakaupat ja marketit päättävät valikoimistaan jo ennen kirjan ilmestymistä. Kustantajan markkinointiosasto tekee myyntikierroksensa hyvissä ajoin ennen painokoneen laulamista ja kirjan, joka ei ole edes vielä ilmestynyt, myyntilukuhaarukkaa sinetöityy. Jos kirjakauppa ei ennakkomyynnissä ota kirjaa valikoimiin, myös painosta saatetaan tarkistaa alaspäin.

Kustantamon tärkein tehtävä kirjan valmistumisen jälkeen on siis tehdä tiettäväksi, että kirja on olemassa ja pitää huolta, että kirjaa voi ostaa mahdollisimman monesta paikasta. Kaikki edellä kuvattu on kustantamolle tuttua, sillä he toistavat saman tanssin joka kevät ja syksy useita kymmeniä kertoja. Kuinka sitten on mahdollista, että pääsääntöisesti markkinointi ja myynti eivät suju niin hyvin kuin kirjailija odottaa?

Ongelma saa alkunsa ennen kuin mitään toimenpiteitä on edes tehty. Kustantajalla on aina jokin realistinen tavoite jokaisen kirjan myynnille, sillä budjetointi ilman tavoitetta on mahdottomuus. Kuinka moni kirjailija tietää ennakolta, mihin myyntiin kustantaja uskoo pääsevänsä? Voisin lyödä vetoa, että tuskin kovinkaan moni. Jos kirjailija tietäisi, että kirjan uskotaan myyvän 2000 kappaletta, hän varmasti arvaa ihan itse, ettei markkinointibudjetti tule olemaan kovinkaan valtava. Ja kun saa tietää myös sen, ettei Suomen suurin kirjakauppaketju ota kirjaa muuta kuin yhden kappaleen myyntivaraston lattialle ja marketitkin sanovat ei, kirja tuskin voi olla myyntimenestys.

Jokaisen kirjan kohdalla tehdään myös jonkinlainen suunnitelma niistä tapahtumista, joihin kirjailijaa tyrkytetään ja joita järjestetään. Kirjailijan on siis turha odottaa pääsevänsä kirjakauppakiertueelle ja pressitilaisuuksiin, jos sellaista ei ole aikomustakaan järjestää. Tässäkin tapauksessa tietämättömyys lisää kirjailijan tuskaa.

Kustantamoiden suurin virhe onkin se, että he jättävät kertomatta kirjailijalle olennaisia asioita. On totta, että karu totuus voi tuntua ikävältä, mutta vielä ikävämpää on odottaa junaa, joka ei koskaan edes lähtenyt matkaan. Jos kustantajaa haluaa syyttää jostakin, se on ensisijaisesti kommunikaation puute. Kirjailijalla on oikeus tietää, mitä hänen teoksensa eteen aiotaan tehdä, vaikka tekojen vähyys olisi pettymys. Kirjailija voisi jopa ehdottaa, mihin vähät markkinointirahat käytetään ja huomata itse, kuinka helppoa on tehdä turhia tempauksia ja hassata rahansa. Tai todeta, ettei peli vetele ja suunnata toiseen kustantamoon.

Tietysti kustantamoilla on ammattitaitoa median ja kirjakauppamyyntien suhteen. Jos kustantamo yrittää parhaansa eikä saa tuolla rintamalla aikaan mitään, se näyttää kirjailijasta aivan samalta kuin pikkupuulaaki, joka ei edes yrittänyt mitään. Lopputulos on sama, vaikka toiset valuttivat hikeä ja toiset eivät. Tässä kohtaa kustantamon on pakko katsoa peiliin. Jos johonkin asiaan satsataan, tuloksiakin pitäisi tulla.

Yksittäisen kirjailijan kohdalla ongelma tietysti kärjistyy. Kustantamo voi onnistua kaikessa joidenkin kirjojen osalta joka vuosi, mutta tietyn kirjailijan kohdalla ei koskaan. Onko kustantamo siis hyvä vai huono? Jos kommunikaatio ei pelaa, kustantamo on kirjailijan silmissä huono, sillä epäonnistumisen näkevä kirjailija voi luulla, ettei mitään ei edes yritetty.

Kustantamo on kirja-alalla pahasti puun ja kuoren välissä. Se ylläpitää taiteellista alaa, kirjallisuutta, johon likaiset markkinavoimat eivät saa vaikuttaa. Jotta se voi tämän tehdä, sen on myös tuotettava voittoa. Lopputulos on, että kaunokirjallinen osasto hoitaa taiteellisen työn ja markkinointiosasto pelaa likaisen pelin, jossa raha näyttelee aina pääosaa. Se, kuinka menestys tai menestymättömyys heijastuu kustantamon sisällä, ei varmasti ole aivan yksinkertainen asia. Jos kustannettaviksi valitaan toivottomia kirjoja, markkinointiosasto on pulassa. Jos taas markkinointiosastolla on nuotit hukassa, paraskin kirjasetti jää myymättä.

Oletetaan, että kirjailija tekee kaunokirjallisen osaston kanssa täydellistä työtä ja saa kasaan lukijoita ja kriitikoita miellyttävän kirjan. Nyt markkinointiosaston pitää kyetä niihin temppuihin, joista aikaisemmin on puhuttu. Kirjan olemassaolo pitää tehdä tiettäväksi. Kirjaa pitää olla kaupoissa myynnissä. Siinä kaikki. Sitten voidaankin listata, mihin asioihin kustantamo voi vaikuttaa:

1) Mainokset: maksetut sekä esim. somekanavien ilmaiset nostot

2) Vapaakappaleet: paperilehdistölle ja bloggaajille lähetetyt arvostelukappaleet

3) Tilaisuudet: julkkarit, pressi, kohderyhmäillat, kirjakaupat, messut

4) Myyntikanavat: kirjakaupat, nettikaupat, marketit

Näistä kohdista täysin omissa käsissä on kaksi ensimmäistä kohtaa, joten niissä epäonnistumista (jos unohdetaan raha) voi syyttää puhtaasti kustantamoa. Kohta kolme vaatii aktiivisuutta, mutta sekään ei takaa menestystä. Tilaisuuksiin ei voi hakea väkisin ihmisiä ja kirjakaupat ja messut ovat pahasti muiden käpälissä. Nelosen kanssa ollaan täysin muiden armoilla, jos kustantamo ei omista kirjakauppaketjua. Tietysti hyvä myyntimies myy kirjoja aina paremmin kuin huono, mutta mikään temppu ei tuota taattua lopputulosta.

Jos siis kirjailija tietää ennakolta, kuinka nuo neljä kohtaa on hoidettu ja suunniteltu, hänellä on pienempi tila pahastua. Takaiskut tuntuvat pienemmiltä, kun kirjailijalle ei ole syntynyt turhia luuloja. Tietysti kirjailija syyttää myyntiorganisaatiota, jos neloskohta kyykkää, ja syytös voi olla oikeutettu tai sitten ei. Joka tapauksessa kolme neljästä on onnistuttava, jotta kirja elää edes kohtalaisen elämän.

Mutta kaikki tämä on ollut kirjailijan spekulointia, ja vaikka kirjailija ei ole koskaan väärässä, päätin kysyä asioiden laitaa myös WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantajalta Anna-Riikka Carlsonilta. Anna-Riikka perusti aikoinaan Avain-kustantamon ja on nähnyt sekä pienen että suuren kustantamon metkut.

1) Kerrotaanko kustantamossa kirjailijalle avoimesti kirjan myyntitavoitteista?

Emme kerro täsmällisiä lukuja, koska sellaisia ei ole. On erikseen budjettia varten mietityt luvut ja myyntitavoitteet (joiden on hyvä olla vähän optimistisempia) ja kumpikin luku muuttuu usein sen jälkeen, kun ennakkomyyntiluvut ovat selvillä. Ja mikään luku ei ole kiveen hakattu, vaan suunnitelmia muutetaan matkan varrella, kun nähdään, miten lukijat ottavat kirjan vastaan. Kaikesta tästä olemme valmiita keskustelemaan avoimesti mutta emme anna mitään yksittäistä lukua, koska mekin elämme monen eri arvion kanssa.

 2) Mikä kirjailijoita kalvaa eniten kustantamon toiminnassa?

Varmasti juuri mainitsemasi kommunikaation puute, mitä voi aina parantaa. Ja ehkä luulo siitä, että kustantamossa on etukäteen päätetty jättää osa kirjoista vaille mitään markkinointi- ja viestintätoimenpiteitä. Kirjailija kokee, ettei mitään tehdä, kustantamo kokee tekevänsä paljon, ja tästä aiheutuu ristiriitaa, jota voi varmasti puhumalla parantaa.

3) Saako kaunokirjallinen osasto palautetta markkinointiosastolta, että julkaistavien kirjojen myyntipotentiaali on liian heikko?

Siinä vaiheessa, kun käymme läpi markkinointi- ja viestintätoimenpiteitä, markkinointiosasto toki perustelee suunnitelmiaan myyntipotentiaalilla.Kustannuspäätöksistä vastaa kuitenkin toimitus.

4) Rahalla saa kaikkea, mutta saako sillä kirjakaupasta kirjalle paremman myyntipaikan?

Ei suoraan niin, että maksaisimme jonkin tietyn summan esimerkiksi ikkunapaikasta, mutta tietenkin myymälöistä saa paremmin näkyvyyttä ja enemmän hyllytilaa, jos kirjan markkinointiin panostetaan paljon. (Eikä tämäkään tietenkään tarkoita sitä,että panostaminen kirjan markkinointiin takaisin hyvää myymälänäkyvyyttä). Kirjakaupan on helpompi myydä kirjoja, joilla on näkyvyyttä muuallakin. Heidän on vaikea nostaa näkyvästi esille kirjoja, jotka jäävät muualla vähälle huomiolle, mutta olisi tietenkin hienoa, jos kirjakaupat tekisivät yhä enemmän omia ”kirjakauppias suosittelee” -tyylisiä valintoja. Maailmalta kuulee esimerkkejä kirjoista, jotka ovat nousseet yleisön tietoisuuteen nimenomaan kirjakauppavetoisesti. Meillä bestsellerit syntyvät useimmiten kaikkien toimijoiden yhteistyönä. Ja lukijat lopulta päättävät, mihin kirjaan tarttuvat. Kustantamo ja kirjakauppa voivat helpottaa tätä valintaa mutta lopullinen valta on tietenkin lukijalla.

5) Onko median kiinnostus kirja-alaa kohtaan hiipunut?

Minusta ei. Kirjailijat ja kirjat kiinnostavat, mutta koska resursseja on leikattu kaikkialla, se vaikuttaa mm. kirja-arvioiden ja laajempien kirjallisuusjuttujen määrään. Hyviä, kirjallisuutta käsitteleviä juttuja on, mutta niitä on etsittävä monesta paikasta, ne eivät samalla tavalla vyöry syliin kuin joskus aiemmin. 

6) Suomen markkinat ovat pienet. Ilmestyykö kirjoja liikaa siihen nähden, kuinka suuret odotukset jokaisella kirjailijalla on oman näkyvyytensä suhteen?

Suomessa kyllä ilmestyy poikkeuksellisen paljon kirjoja väestön kokoon nähden.Toisaalta kirjallisuuden kannalta on hienoa, että näin pienellä kielialueella ilmestyy niin paljon ja kaiken tyyppistä kirjallisuutta, mutta kovin monelle ei riitä tuhansia lukijoita. Kun tämä harmittaa, on hyvä kysyä itseltä, kuinka monta uutuusteosta on itse ostanut vuoden aikana. Harva ostaa kymmeniä. Eli kaupallisesta näkökulmasta katsottuna kirjoja voisi ilmestyä vähän vähemmän, mutta tämähän ei tässä toiminnassa ole ainoa näkökulma.

Kustantamo on kieltämättä pahassa välikädessä. Se tosiasia ei toki vapauta kustantajaa vastuusta epäonnistumisen suhteen, mutta kaikille asioille kustantajakaan ei voi mitään. Ja ainahan kirjailija, joka on tyytymätön kustantajaan, voi vaihtaa kustantajaa, laskea odotusarvojaan tai lopettaa kokonaan. Maailma on täynnä vaihtoehtoja, toinen toistaan parempia tai huonompia.


EDIT: Palaan saamani palautteen myötä tähän: ”Tilaisuuksiin ei voi hakea väkisin ihmisiä ja kirjakaupat ja messut ovat pahasti muiden käpälissä.”

Kustantamoiden valta on suurempi kuin kuvittelin. Menneiden vuosien ja messujen  ohjelmatoimikunnilta saamani viestin mukaan he  tekivät kierroksia kustantajien luona ja saivat tietoa kirjoista, joita kustantaja toivoi nostettavan ohjelmiin lavoille. Kustantajat siis määrittelivät ne kirjailijat, joille toivoivat aikoja. Ohjelmatoimikunta saattoi vielä noukkia kirjailijoita, jotka eivät olleet kustantajien preferenssilistalla.

En tietenkään voi tietää, kuinka asia on nyt, kun messuja vetävät eri henkilöt. Alan muutoshalukkuudesta voisi ehkä päätellä, ettei mikään välttämättä ole muuttunut. Eli, jos et ole edes oman kustantajasi listalla, messujen ohjelmatoimikunta ei ehkä tiedä sinun olevan edes elossa, siksi et messuille kutsua saa. Ei, kyllä tämä nyt on toisin, onhan?

 

 

Luomiskausia: 2. kausi, vuodet 1996 – 1999

Ensimmäisten romaanikokeilujen jälkeen olin jo löytänyt ne teemat, joiden kehittelyä jatkoin toisella luomiskaudella, novellikaudella. Hain tekstin rytmiin tiiviyttä, enemmän eteenpäin vieviä kuin liian syvälle uppoavia elementtejä. Kehityksen mittaaminen oli tietysti vaikeaa ilman ulkopuolista tuomaria, joten päädyin tuottamaan novelleja erilaisiin kilpailuihin.

Kirjoittavan ihmisen suurin ongelma on saada objektiivista, ankaraa mutta rakentavaa palautetta. Tekstejäni luki vielä tuolloin ainoastaan rakas vaimoni, jonka mielestä ne olivat loistavia. Hänhän oli lopulta oikeassa, kuten tiedämme, mutta tuolloin kukaan muu ei uskonut häntä. Koska kirjoituskilpailujen idea on arvottaa nimimerkin taakse piiloutuvien kirjoittajien tekstejä, niistä kerättävä kokemus on arvokasta.

Joudun taas luottamaan arkistoihini, vaikka muistini on ristiriidassa muistiinpanojeni kanssa. Novellikauden aikana kirjoitin ainakin 19 novellia. Minulla on ollut paha tapa vaihtaa novellien nimiä, joten kaikkien kohtaloa on vaikea jäljittää. Näistä novelleista viidellä osallistuin johonkin kilpailuun ja kolme niistä palkittiin.

Novelleissa on selkeästi aikaisempaa enemmän realismin rikkovia elementtejä. Osa on kirjoitettu Portti -lehden kilpailuun, jolloin spekulatiiviset ja tulevaisuuteen liittyvät aiheet ovat pääosassa kilpailun luonteen vuoksi. Tämä ei suinkaan ollut huono asia, sillä kuvattavan maailman laajentaminen realismin tuolle puolen ja vallitsevasta ajasta tulevaan aikaan antoivat teksteihin uusia ulottuvuuksia. Valta, raha ja petos pysyivät yhä tarinoiden ytimessä mutta mukaan tuli myös ihmisen pienuus kohtalon edessä.

Novellikauden helmiä voidaan etsiä jälleen monella tavalla. Jos onnistumista mitataan rahassa, Yhtyneitten kuvalehtien novellikisassa jaetun ensimmäisen palkinnon saanut Ihme oli 10 000 markan arvoinen (noin 1 700 euroa). Taiteellisesti kovatasoinen on varmasti Paholainen, joka sai 3. palkinnon Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. 

IMG_0990Voin kyllä myöntää, että jos nyt kävisin näitä novelleja lävitse, punakynä tekisi tuhojaan. Joka tapauksessa jo näistä teksteistä huomaa jonkinlaisen kehityksen suunnan, kun vertaa kauden alussa kirjoitettua Ihmettä vaikkapa kauden lopun tuotokseen Paholainen. Eikä nuo alkupään novellit ihan kuraa olleet, muistaakseni Asvalttihiiristä ja Enkelinmunasta kaavailtiin TV2:een pientä proggista. Sen kariutuminen sisältää jo välähdyksen tulevien vuosien nurjasta onnestani.

Klikkaa ja OSTA!

Talvi on yksi näistä varhaisista novelleista, sen sisällytin 2011 ilmestyneeseen novellikokoelmaan Pariisinvihreä työhuone. Palkittujen novellien lisäksi näitä muita ei löydy kuin arkistoistani. Tai voi olla, ettei löydy sieltäkään.

Novellikauden aikana kirjoitin kyllä kolme romaaniakin. Jäätävä rakkaus, Olemattomuuden varjo sekä Ristin tie eivät päässeet enää sellaiselle kustantamokiertueelle kuin esiromaanisen kauden käsikirjoitukset. Muutama pistokoe suurimpiin kustantamoihin poiki jo pitkät vasteet, mutta en jaksanut vieläkään työstää vanhaa, kun halusin tehdä uutta. Näiden aika koitti myöhemmin, kuten tulette huomaamaan.  

Julkaisut:
1997: Suomalaisten uudet joulutarinat (Ihme)