Finlandia-palkinnon nousu ja tuho?

(c) YLE Arkisto

Kirjallisuuden ja ylipäätään taiteen palkitseminen on aina ollut kuohuttava asia. Voiko kirjallisuutta mitata, jääkö lukijan aivopoimujen hiekkaan jokin merkki luetusta kirjasta? Mitä parempi kirja, sen syvemmällä jälki on ja sama jälki jää jokaisella lukijalla suunnilleen samaan kohtaan? Vaikka me tiedämme, että kovin tarkkaa ja syvällistä kirjojen arvottamista ei voida tehdä, se silti tehdään, vuodesta toiseen.

Finlandia-palkinto perustettiin vuonna 1984 Suomen Kirjasäätiön toimesta. Tämän alkuperäisen ns. kaunokirjallisen palkinnon rinnalle perustettiin 1989 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto ja 1997 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden vastaava palkinto. Alkujaan palkinnon tarkoitus oli nostaa kirjallisuus median valokeilaan, ja/eli lisätä kirjojen myyntiä. Palkinto jaettiin ensin mille tahansa kaunokirjalliselle teokselle, mutta jo 1993 huomattiin, että väärälle teokselle annettu palkinto ei ajanut asiaansa. Edes arvovaltainen hyvän kirjan leima ei vakuuttanut epäileviä lukijoita. Palkinnosta tuli ainoastaan romaanipalkinto. Kun runot, esseet ja aforismit saatiin kilpailusta pois, pudotettiin ehdokkaidenkin määrä kahdeksasta kuuteen. Edellinen pudotus ehdokasmäärässä kymmenestä kahdeksaan tehtiin 1990. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että uusilla säännöillä saadaan ehdokkaita kymmenessä vuodessa yhtä monta kun aiemmin saatiin kuudessa, eli valokeila on matkan varrella kaventunut huomattavasti.

Tietysti Suomen huomattavin kirjallisuuspalkinto on herättänyt huomiota niin lukijoissa kuin kirjailijoissakin. Kun kirjoja ostetaan joululahjaksi, on Finlandia-palkittu teos helppo valinta. Se on sertifioitu hyväksi ja sen löytää varmasti kirjakaupasta, kun työpäivän jälkeen ryntää tekemään ostoksia. Kirjailijalle palkinto on sekä rahallinen että henkinen helpotus. Se on tunnustus kaikista niistä vuosista, jotka kukin on uhrannut kirjoittamiseen. Et tehnyt töitä turhaan, kirjailija, sinun työlläsi on merkitystä. Kun kilpailu on kovaa, ehdokkuuskin on jo mittava meriitti, jota arvostetaan paljon.

Jos tarkastellaan palkinnon merkitystä kirjailijalle, on asiassa juuri nuo kaksi mainitsemaani puolta. Rahallinen puoli on merkittävä, varsinkin voittajalle. Monet ehdokkaaksi päässeet kirjat hyytyvät vaatimattomiin myynteihin, eikä kirjailija välttämättä näe tekijänpalkkiossa kuin muutamien tuhansien ekstran. Jos kirja ei ole myynyt kovin hyvin ennen ehdokkuutta, edes kaksinkertaistunut myynti ei tarkoita kuin 1000-2000 kappaleen lisäystä, jos sitäkään. Ehdokkuus on siis usein henkisesti suurempi juttu kuin taloudellisesti.

Voittajan kohdalla kaikki on toisin. Jos katsotaan hiukan tilastoja, niin voittajien sijoitukset myynnissä  ja myyntiluvut vuodesta 2010 vuoteen 2016 ovat seuraavat:
2010: 4. 53700 (Nenäpäivä)
2011: 3. 66100 (Hytti nro 6)
2012: 2. 100600 (Jää)
2013: 4. 45300 (Jokapäiväinen elämämme)
2014: 1. 73800 +  18. 2015, myyntiä vielä 11 700 (He eivät tiedä mitä tekevät)
2015: 3. 46000 (Oneiron)
2016: 5. 42812 (Akvarelleja Engelin kaupungista)

Edellä mainittujen kirjojen sijoitus lokakuun TOP10 myynneissä ennen julkistusta oli seuraava: Nenäpäivä (-), Hytti nro 6 (-), Jää(-), Jokapäiväinen elämämme (-), He eivät tiedä mitä tekevät (-), Oneiron (-), Akvarelleja Engelin kaupungista (-). Eli, mikään kirjoista ei ollut erityinen ostajien suosikki ennen palkinnon saamista. Silloin voidaan olettaa, että ennakko ja ehkä siihen pari tonnia päälle olisi ollut kirjan tuotto (nettona siis 3000-6000 euroa).

Rahallisesti palkinto on siis kirjailijalle todella kova juttu. Palkinto itsessään on 30 000 euroa. Kun kirjailija saa myydystä kirjasta nettona 3-4 euroa kappale, on myynnistä saatu varovaisesti arvioiden vähintään 130 000 euroa ja enimmillään 300 000 euroa vuodesta riippuen. 300 000 euroa on monelle ehdokkaalle se tulo, jonka he saavat yleensä sadasta romaanista. Lisäksi palkinto on avain käännösmarkkinoille, jossa voi olla paljonkin voitettavaa. Joten, kun diktaattori tekee päätöksensä, hänen vallassaan on myös suuri rahallinen ratkaisu ja kirjailijan taloudellinen tulevaisuus.

Mitä meille siis jää Finlandia-palkinnosta käteen? Jos tarkastellaan myyntilukuja, alkaa palkinnon arvostus myyntiin suhteutettuna olla hiukan laskussa muutamia piikkejä lukuun ottamatta. Palkinto selkeästi edistää myyntiä, voittajan osalta, mutta sekin vaikutus on hiipumaan päin. Lukijoiden luottamus hyvään valintaa on selvästi vähenemässä. Palkinnotta jääneille ehdokkaille valokeilan voimakkuus ei riitä, se on selvää. Lukijat ovat tyytyväisiä (vai ovatko?) saadessaan selkeän lahjakirjan, jonka voi ostaa ystävälleen joka vuosi saman brändin leimalla.

Henkisesti Finlandia-palkinto  aiheuttaa kirjailijakunnassa ahdistusta. Raadit vaihtuvat vuosittain, joten mitään yhteismitallisuutta on mahdotonta löytää ehdokasasettelussa. Monelle ansioituneelle tekijälle se, ettei ehdokkuutta tule vaikka vuodet vaihtuvat ja julkaistut romaanit saavat erittäin hyviä kritiikkejä, on tuskallista. Kirjailijan ammatti on yksinäistä puuhaa, jossa arvostus ja leimat tulevat ulkopuolelta. Vaikka palaute olisi muutoin loistavaa, on suurimman ja kauneimman palkinnon ehdokaslistoilta ulosjääminen aina henkisesti raskasta. Kirjailija pohtii, mikä hänessä tai teoksissa on vikana, kun joku muu kerää 4-6 ehdokkuutta ja hänelle ei suoda edes sitä yhtä. Käytännössä kahden esiraatilaisen miellyttäminen riittää ja kohtalon pyörä voi kääntyä arvaamattomaan suuntaan.

Onko Finlandia-palkinnon aika siis ohi? Onko konsepti kaluttu ja kannattaako tämä vaiva nähdä yhden teoksen myyntilukujen nostamiseksi? Kuten aina, kysymyksiä on aina enemmän kuin vastauksia. On hyvä, että vuosittain edes se yksi kirja nousee sieltä kumpujen yöstä ja  viisi muuta saa päänsilityksen. Mutta näin ajatellessamme emme laske mitään arvoa sille henkiselle tuholle, jonka palkinto mahdollisesti aiheuttaa kirjailijakunnassa. Toivonpilkahdus saa aina osattomaksi jääneen elämän näyttämään entistä synkemmältä. Toisaalta, meidän aikuisten ihmisten pitää vain kestää elämän kolhut, sillä ne ovat runsaat ja kovat joka tapauksessa.

Jos joku (hullu) herättäisi minut keskellä yötä ja kysyisi, onko Finlandia-palkinto tullut tässä muodossa tiensä päähän, vastaisin: kyllä. Miten sitä pitäisi uudistaa, on kokonaan toinen juttu. Sitä pohdintaa tehdään varmasti Suomen Kirjasäätiössä, jos palkinnon status myynnin edistäjänä jatkaa laskuaan.

Sitä odotellessa toivotan Juha Hurmeelle onnea jo etukäteen!

Niemi

Osta voittaja jo nyt!

 

Mainokset

Hirvittävä haaste kirjabloggareille!

Tuotantoa anno domini MMXVII

Uudistu, kirjailija! Näinhän sitä tavataan silloin tällöin huudella kriitikoiden toimesta. Ja kirjailijahan uudistuu, tai palaa vanhoja jälkiään pitkin takaisin, tai jopa eksyy harhapoluille. Kun yksi kriitikko kaipaa jotain ihmeellistä uutta ja kirjailija erehtyy toiveen toteuttamaan seuraavassa kirjassaan, toiveen esittänyt kriitikko ei kirjaa lue vaan sen lukee joku toinen, joka kaipaa taas jotain ihan muuta.  Niinpä kaikki tuo kirjailijan kehitysihanuus jää monesti huomaamatta, sillä harva (jos kukaan), kriitikko arvostelee kirjailijan erityylisiä kirjoja. Dekkareita arvostelee X, tieteiskirjoja Y, kovaa kaunoa Z ja lastenkirjoja, noh, yleensä ei kukaan. Mitään kokonaiskuvaa ei oikeasti synny, paitsi ehkä post mortem.

Haluaako kirjailija tietää, miltä samasta lukijasta vaikuttavat eri tyylilajin kirjat? Haluaa, sillä sehän olisi pirun mielenkiintoista! Onko kirjailijalla muka se oma ääni, joka väräjää teoksesta toiseen, tai peräti sielu? Ja juuri siksi esitän tässä nyt nöyrän haasteen, johon toivon muutaman iki-ihanan kirjabloggarin tarttuvan. Miltä vaikuttavat samoin silmin luetut eri tyylilajin kirjat? Onko niissä jokin yhteinen punainen lanka vai ei? Jotain omaäänistä, uutta, lainattua, vanhaa ja sinistä? Tahtoo tietää, joten, tässä se on:

HAASTE  (#luekoskinen2017)
Lue JP Koskisen vuonna 2017 julkaistu tuotanto ja kerro mielipiteesi. Onko vahvuuksia, heikkouksia, jotakin yhdistävää tekijää, jotain muuta metkaa, jota huomasit? Pitääkö kaverin ihan oikeasti luopua jostakin ja keskittyä johonkin? Saatavilla on kuusi eri teosta, jotka saa toki lukea/kuunnella kaikki tai poimia yhden joka korista:

Kori 1 – Dekkarit: 

– Maaliskuun mustat varjot (kirja, e-kirja)
– Ruosteinen sankari (äänikirja, StoryTel)

Kori 2 – Kaunokirjat:
– Kannibaalien keittokirja (kirja, e-kirja)

Kori 3 – Lasten- ja nuortenkirjat:

– Salaperäinen sirkus (kirja, e-kirja)
– Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon (kirja)
– Benjamin Hawk – myrsky nousee (kirja, e-kirja)

Kaikki kirjat löytyvät ainakin kirjastosta, paitsi tuo Ruosteinen sankari, sillä sitä ei ole painettuna. Kuunnelma Töissä täällä olisi ollut mukava lisä tähän, mutta sitä ei ikävä kyllä ole enää saatavilla. Minimissään tästä tuskasta pääsee siis lukemalla kolme kirjaa, työn sankari voi kiskoa koko sixpackin!

En kyllä osaa yhtään arvailla, kiinnostaako tämä ketään, mutta ei voi tietää, jos ei kysy. Vastaavaa ei ole kukaan kriitikko koskaan tehnyt (koska X,Y,Z) ja siksipä tämä on todella kiinnostava koe. Laitan tähän vielä muutamia suoria haasteita, älkää pahastuko niistä. Teidät on valittu, koska olette lievästi (ehkä mielenhäiriössä) olleet kiinnostuneet tästä kokeesta tai olette muutoin arvostelleet kirjojani lähiaikoina. Voitte jakaa tätä ilosanomaa eteenpäin, sillä haastehan on avoin, siihen saa tarttua (tai jättää tarttumatta) kuka vain! Kiitos!

Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kujerruksia
Lukupino
Yöpöydän kirjat
Kirjakaapin kummitus

Voitot ja pettymykset

1997

Vasta eilen hoksasin, että tänä vuonna vietetään kirjailijuuteni 20-vuotisjuhlaa! Tietysti laskutapoja on monia, mutta vuonna 1997 julkaistiin novellini antologiassa, joka koottiin kirjoituskilpailun avulla. Voitin tuolloin 10 000 markkaa, mikä oli muhkea summa novellista. Nykyrahassa tuo tarkoittaa inflaatioiden läpi talutettuna 2280 euroa, mikä on vieläkin aivan huikea raha novellista. Tuosta koviin kansiin päätyneestä tarinasta voidaan siis hyvällä syyllä laittaa laskuri käyntiin.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Tuskin olisin voinut kuvitella, mihin kaikki johtaa. Minulla oli tuolloin oikeastaan kolme hiukan erilaista tavoitetta: saada romaani julkaistua hyvältä kustantamolta, löytää kirjoilleni lukijoita sekä saada jossakin vaiheessa käännössopimus teoksilleni. Jotenkin olin varma, että aiheeni sopivat laajaan maailmaan paremmin kuin Suomeen, vaikka tuolloin suomalainen kirjallisuus ei liikkunut käytännössä laajemmalti juuri Ahvenanmaata kauemmas. Mutta olin nuori ja valmis taistoon, alle kolmekymppinen on kuolematon otus.

Hyvän kustantamon löytäminen kesti kauemmin kuin olin ajatellut. Kirjoitin enimmäkseen novelleja ja nakuttelin siinä sivussa romaaneja. Novellit keräsivät tasaisen tappavasti lisää palkintoja ja suureksi ilokseni esikoisromaanini ilmestyi vuonna 2004. Olin lähettänyt käsikirjoituksia vain viisikolle  WOTGK (WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Karisto), sillä halusin saada kirjoilleni jonkun suuren ja/tai perinteisen kustantamon. Karisto tarttui historiallisen romaanin kirjoituskilpailussa menestyneeseen teokseeni ja siitä se lähti.  Nyt jo pelkästään romaaneita on ilmestynyt 14 kappaletta, joten tämä tavoite on saavutettu.

2013

Lukijoiden löytäminen tapahtui hiljalleen. Mitään raivoisaa myyntihittiä ei ilmaantunut, mutta uin yleisesti laskevassa kirjamyynnissä vastavirtaan. 2013 oli tietysti se riemuvuosi, kun Finlandia-palkintoehdokkuus osui kahdeksanteen romaaniini. Siitä otettiin neljä painosta, joten kyllä ne lukijat ovat kivasti löytyneet. Rasti ruutuun siis.

Hämmästyttävää kyllä, jo 2006  Saksan Random House oli minuun yhteydessä Savurenkaita -romaanin tiimoilta. Agenttiahan minulla ei ollut, joten kirjeenvaihtoa käytiin suoraan kustantamon ihmisten kanssa. Hanke hiipui henkilövaihdosten myötä, mikä oli tietysti pettymys. Sama toistui nuortenkirjojeni kohdalla, kun ranskalainen kustantaja halusi kääntää kirjojani. Ja kuinka ollakaan, taas kirjoistani innostunut henkilö vaihtoi firmaa ja hanke kuivui kokoon. Muutaman vuoden ajan olin Bonnierin Foreign Rightsin listoilla, mutta vetäjä vaihtui tuona aikana kaksi kertaa ja minusta tuntui, ettei homma etene mihinkään ja sopimus purettiin. Nyt tosin heillä on vakaampaa menoa, joten päätökseni oli varmaankin väärä. Tapasin pariin otteeseen myös vapaata agenttia Elina Ahlbackia, mutta johonkin sekin kiinnostus tuolta agentuurin suunnalta hiipui. Koskaan ei päästy allekirjoittamaan mitään, vaikka innostus tuntui välillä olevan puolin ja toisin kova.

Tämä kolmas tavoite on siis yhä saavuttamatta, ja aika vaikea uskoa, että saavutan sitä koskaan. Mikä 2006 olisi ollut melkoinen jymypaukku, suora käännössopimus suuren saksalaisen kustantajan kanssa, on sulanut kymmenessä vuodessa pannukakuksi. Minulla ei ole agenttia kirjoilleni, joten niistä mitään ei edes kaupata ulkomaille. Suorien kontaktien aika on jo ohi, ammattimaiset myyntitykit hoitavat hommat. Ei tullut rastia tähän laatikkoon. Pettymyshän se on, turha sitä on peitellä.

Joka tapauksessa nämä vuodet ovat olleet mahtavia. Olen saanut kirjoittaa hienoja kirjoja, tavata innostuneita lukijoita ja nauttia menestyksestäkin ihan mukavasti. Seuraavat kaksikymmentä vuotta tuovat mukanaan ehkä uusia voittoja, mutta varmasti myös pettymyksiä. Elämä on kumpuileva maasto, niin se vain on.

Tiedätkö mitä haluat, jos haluat kirjailijaksi?

Aiotko kirjailijaksi?

KLIKKAA itsesi kirjailijaksi!

Suomi on kirjailijoiden luvattu maa, ainakin Tilastokeskuksen mukaan. Vuonna 2009 harrasti kirjoittamista yli 10-vuotiaista suomalaisista peräti 13%. Karkeasti laskien kynäilijöitä oli siis ollut peräti 500 000, mikä tuntuu kyllä aika uskomattomalta määrältä. Tästä suuresta massasta kumpuaa myös se ikiaikainen ja kiitettävä halu saada julkaista oma kirja ja olla jonakin päivänä oikea kirjailija. Tuona samaisena vuonna 2009 Suomessa ilmestyi 722 kaunokirjaa aikuisille ja 1008 lasten- ja nuortenkirjaa, joten kyllä moni kirjoittava ihminen tavoitteessaan aina onnistuukin.

 

Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon

Klikkaa ja tutustu!

Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä on olla kirjailija Suomessa. Millainen on kirjailijan päivä, mitä hän tekee? Pääsääntöisesti suomalainen kirjailija on ihan tavallinen tallaaja, hän tekee normaalia päivätyötä ja julkaisee kirjoja otona. Kirjailijoita, joiden verokortti ei ole jonkin firman palkanmaksajalla kuukaudesta toiseen, on vähän. Lukuisat tunnetut kirjailijat ovat toimittajia, opettajia tai vaikkapa juristeja, joiden elanto ei suoraan riipu julkaistuista teoksista. Jos heillä pää kestää ja aika riittää, he ovat taloudellisesti katsoen juurikin niitä vapaita kirjailijoita. Ikävä kyllä usein kahden työn tekeminen ei ole mitään herkkua, sen tiedän ihan kokemuksesta. Kahdella hevosella on aina hiukan vaikea ratsastaa. Tähän säännöllistä päivätyötä tekevien kategoriaan kuitenkin putoaa lähes kaikki kirjailijaksi päässeet ja päätyvät tekijät.

Toinen tie kirjailijana on hiukan kivikkoisempi. Jos on nähnyt pegasoksen lentävän taivaalla eikä voi tästä näystä koskaan toipua, päivätyön tekeminen muuttuu mahdottomaksi. Kirjailija haluaa ansaita leipänsä vain kirjoittamalla, mikä on ihan kunnioitettava intohimo. Jos on vakaasti ja harkiten päätynyt tähän lopputulokseen, joutuu kärsimään myös valintansa seuraukset. Tai nauttimaan niistä, ihan miten vain. Tämä on apurahojen, kirjamyynnistä taistelun, monipuolisuuden ja oman venymisen, ehkäpä silpputyönkin tie. Se on tie, joka voi muuttua kinttupoluksi, jos onni ja voimat ehtyvät.

Mitä ihmettä sitten se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee? En tiedä, pakko myöntää. Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää, mitä kukin tykönään puuhaa. Omat asiat tiedän juuri ja juuri, joten varminta on kai puhua niistä.

Minulla on ollut onnea geeniarpajaisissa sen verran, että olen suhteellisen nopea kirjoittaja ja omaan ihan kohtalaisen mielikuvituksen. Olen myös vuosien varrella oppinut tekemään lähes kerralla valmista, mikä avaa kalenteriin ylimääräistä aikaa yllättävän paljon. Jos joutuisin hiomaan tekstejäni yhä uudestaan ja uudestaan, en kovin montaa projektia voisi vuodessa tehdä. Tosin tämäkin nopeus johtuu siitä, että kun kirjoitan, teksti pyörii päässäni jatkuvasti ja paperille päätyvä ensimmäinen versio on jo kuudes. Kiitän geenejäni.

Vuosi on mennyt hyvin erilaisten projektien parissa. Sain viimeisteltyä vuoden alussa kaksi kirjaa, jotka ovat jo ilmestyneet. Maaliskuun mustat varjot ja Salaperäinen sirkus ovat lukijoiden käsissä, siihenhän tässä aina tähdätään. Painokoneessa on myös tuo mainio Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, siinä suurin työ on aina kuvitus, joten minä pääsen siihen nähden jopa helpolla. Valmiiksi on väännetty myös syksyn saldo, eli Benjamin Hawk – myrsky nousee ja Kannibaalien keittokirja. Katse on kirjoittamisen suhteen vuodessa 2018, mutta niin sen pitää ollakin.

Miltä se kirjailijan päivä sitten näyttää? Mitä hän tekee, kun ei kirjoita tai kehu itseään joka mediassa? Kevääni meni suunnilleen näin. Kirjoitin uutta tekstiä (jotakin, ei nyt takerruta siihen). Kävin YLE:llä palaverissa ymv. tuon tekemäni Töissä täällä -kuunnelman tiimoilta, en nyt jatkuvasti mutta muutamia kertoja kuitenkin. Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä hoidin leiviskääni siellä, kokoukset ovat Helsingissä, joten matkoja niistäkin tulee. Sanastoa autan yhteisten asioiden hoidossa, jos apua tarvitaan. Neuvottelin myös Södikan kanssa äänikirjoista, ja sen tuloksena Ystäväni Rasputin on nyt ilmestynyt mainiona äänikirjana! Ja lisää tulee, kunhan jaksatte odottaa.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä leipä pitää ansaita kovalla työllä. Olen ollut jo StoryTelin syntymästä lähtien mukana touhussa, joten sielläkin on palaveerattu tiukasti. Helppoa rahaa ilmestyi jo viime vuonna, tälle vuodelle tehtiin sitten äänikirjana Paholaisen vasara, joka ilmestyy sekin ihan pian. Ja lisää on tulossa, olen tekemässä 10-osaista sarjaa, josta ehkä tulee toinenkin tuotantokausi, jos sanonta sallitaan. Likellä ravasin Kannibaalien keittokirjan tiimoilta miettimässä syntyjä syviä ja Kariston kanssa olemme myös jatkuvasti yhteydessä.  Kun setvin matkojani verottajalle, erilaisia palavereita, esiintymisiä ja sopimusneuvotteluja oli kertynyt viime vuonna keskimäärin 1,5 viikossa, 96% prosenttia näistä Helsingissä. Jaa niin, teenhän tietysti myös KultTV:tä, etten ihan pääse laiskistumaan.

Poimitaan tuolta nyt konkreettisena esimerkkinä vaikka huhtikuusta viikko 15. Kirjoitin silloin sitä uutta juttua (ei nyt puhuta siitä), mutta viikosta piti varata maanantai Tampereen retkeä varten, tiistaina olin Helsingissä YLE:llä kuunnelman nauhoituksissa ja torstaina Helsingissä neuvottelemassa StoryTelin kanssa.  Muut päivät kirjoitin, noin 5-10 liuskaa päivässä. Ja tietysti hoidin sähköpostilla muita juoksevia asioita, mutta sehän on arkea ihan meille kaikille.

JP Koskinen 2017 katalogi

Mitä yritän tässä epätoivoisesti kertoa sinulle, joka haluat kirjailijaksi? Ehkä lähinnä sen, että ahkeruudesta ei ole kirjailijalle haittaa, eikä mielikuvituksesta. Kirjailijalle mielikuvitus on kuin sahanomistajalle tukkipinot. Jos on vain kaksi pölliä ristissä, sillä ei pitkälle mennä, vaikka olisi maailman paras sellukattila käytössä. Tietysti voi luottaa onneensa, että se yksi teos kolmessa vuodessa riittää ylläpitämään kirjailijaa, hänen perhettään, koiraa ja ruohonleikkuria. Mutta sitten kyllä todellakin luottaa onneensa. Suomessa on nähty monet kerrat, että hyvä kirja ei myy itsestään, tarvitaan hypeä ja onnea. Se on fakta, joka on parasta uskoa, jos aikoo tosissaan jättää päivätyönsä ja heittäytyä kirjailijaksi.

Olkaa kuitenkin positiivisia! Kaikki on mahdollista, sanoo latteuksien mankeli, mutta osittain tämä hokema on totta. Jos on riittävästi tahtoa ja kykyjä, onnistuminen on aina mahdollista. Pitää kuitenkin myös olla realisti ja tuntea omat kyvyt ja voimavarat. Jos homma ei luonnistu, on turha rääkätä itseään. Maailma on täynnä muitakin mahdollisuuksia.  Kuten jo Waltari sanoi: ”Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä! Nimitystä ”kirjailija” käytetään paljon väärin. Tosiasia on, että kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.”

Joka tapauksessa tärkeintä on muistaa, että jokainen tallaa lopulta oman polkunsa. Kun tietää suunnilleen maaston, missä kuljetaan, voi yllättää muut löytämällä reittejä, joista muut eivät tienneet mitään. Onnea matkaan!

Aiheesta muualla, Anneli Kanto: Mitä kirjailija tekee?

Kirja-ala sairastaa, häntä hellikäämme

Bigini

OSTA RUNOUTTA!

Paljon on taas ollut puhetta suomalaisen kirjallisuuden kaupallisesta tilasta. Taiteessa kaupallisuus ei kiinnosta ketään kakkakikkareen vertaa, ellei se syö pohjaa taiteen monimuotoisuudelta. Antti Majander toteaa Helsingin Sanomissa, että: Runous on siivottu pois kevään kustannusohjelmista – onko tappolistalla seuraavaksi proosa?” Kustantajat, nuo kirotut paskiaiset, ovat siis jo tappaneet runouden.

Olen ollut tekemisissä aika monen kustantajan kanssa, ja läpeensä pahaa kirjallisuuden hirttäjää en ole vielä tavannut. Innokkaimmat pilvilinnan rakentajat ovat kuitenkin usein joutuneet reivaamaan kurssiaan, ettei liikelaiva ole ajautunut siihen kuuluisaan kurssiin, konkurssiin. Onhan kustantajissakin kaikenlaista hiihtäjää, mutta harvoin kukaan nyt ehdoin tahdoin itseään ampuu jalkaan. No, jotkut kyllä, mutta ei puhuta heistä.

Kustantaminen on likaista liiketoimintaa. Jos ja kun kirjat eivät myy, niiden kustantaminen ei kannata. Mitä vähemmän kirjoja myydään, sitä vähemmän löytyy myös bestsellereitä, joilla voidaan kattaa kaupallisesti kannattamattomien kirjojen kustantaminen. Suomessa runoutta ovat tukeneet Ilkka Remes, Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo enemmän kuin koko muu kulttuuriväki yhteensä.

Kannattaa myös hiukan vilkaista peruutuspeiliin ja tuumia, miksi painokset pienenevät ja myynti putoaa kipurajan alle. Suomessa oli vielä vuonna 1960 peräti 4007 kirjastoa. 2015 niistä oli jäljellä 765. Wanhat kollegat muistelivat, että ennen kirjasta kuin kirjasta otettiin 3000 kappaleen painos, koska kirjastoihin meni kirjoja 1000-1500 kappaletta. Totta vai tarua, en tiedä, mutta se on ainakin totta, että kirjastojen määrä on romahtanut. Jossakin sekin tuntuu, että yli 80% kirjastoista on kadonnut. Kymmenen kirjastoa saattoi ostaa kukin yhden kappaleen jotakin marginaalista kirjaa, mutta yksi kirjasto ei kyllä osta sitä samaa kirjaa kymmentä kappaletta.

Kirjakauppojen kriisistä ollaan puhuttu jo niin paljon, ettei pirukaan jaksa jauhaa siitä enempää. Sanotaan nyt kuitenkin se, että 2008 kirjakauppoja oli 279 kappaletta ja 2015 enää 179, eli seitsemässä vuodessa noin 35% katosi taivaan tuuliin. Vaikka kirjakaupassa myydäänkin nykyään kaikkea sontaa kirjojen lisäksi, on niiden kmyyntikanavairjavalikoima taatusti laajempi kuin markettien. Ja katso, vuodesta 1997 kirjamyynti kirjakaupoista oli markkinasta vielä 37% kun marketeista meni 10% kirjoista. 2014 kirjakaupoista myytiin 27% kakusta ja marketeista 22%. Kehityksen suuntaa voitte ihan itse tuumia tuosta kuvasta. Onko marketissa runohylly?

Suomalainen kirjallisuus on aina uhanalainen laji. Musiikkimme on jo syntyessään kansainvälistä, samoin kuvataide, mutta mitäpä jenkki ymmärtää kirjallisista pupelluksistamme ilman käännöstä. Siksi meidän pitää vähillä voimillamme vaalia sitä vähää, mitä kirjallisuudesta on jäljellä.

Rahaa tarvitaan, niinpä niin! Ja tähän voi kukin jo huutaa, että mikä ei myy, sitä ei kaivata, menkää oikeisiin töihin. Vaan kulttuuri ilman omaa kieltä ja kirjallisuutta on kuin alkoholiton olut, onhan se olevinaan olutta mutta limua se on, sori vaan. Kuinka sitten saamme kaupalliselta tappolistalta pois proosan ja voimme herättää runoudenkin kuolleista? Kirjoja on yksinkertaisesti saatava myytyä enemmän, ei niitä muutoin paina mikään kustantamo.

En usko, että voimme mitenkään uudelleen rakentaa mahtavaa kirjastokoneistoa, jonka turvin moni kirja sitkutteli kannattavaksi. Myyntikanavien muutos on kapitalistisen evoluution tulos, sille ei edes ukko ylijumala voi mitään. Miten siis elvyttää vähälevikkisten kirjojen myyntiä? Pitäisikö valtion tukea suoraan kustantamoita, jotka julkaisevat vähälevikkistä kirjallisuutta, sillä siellä ne päätökset julkaisuista lopulta tehdään.

Jos olisin kunnallisvaaliehdokas, väittäisin tietäväni varmat ratkaisut tähänkin ongelmaan. Koska en ole, listaan neljä ajatusta, joita kukin voi vapaasti makustella.

  1. Ostakaa kirjoja! Jos olet huolestunut runouden kuihtumisesta, osta runokirja kerran kuussa.
  2. Yrityksille kirjahankinnat verovähennyskelpoisiksi. Ai että 1325 meidän äitiä Saarioisilla ilahtuu, kun saa firmalta joululahjaksi kirjan!
  3. Lainaa edes se kirja! Kirjasto tekee hankintoja myös kysynnän mukaan. Jos jotakin kirjaa lainaava yleisö kaipaa, kyllä kirjasto sen ostaa.
  4. Uuden kirjan hintaa alaspäin. ALV% pudotetaan nollaan ja koko myyntiketju tarkistaa marginaalinsa.

    Nythän käy karkeasti ottaen näin, jos uusi kirja maksaa lähtökohtaisesti 30 euroa (myyntihinta on keskimäärin 90% tuosta eli 27 euroa):
    alennus: 3 euroa
    valtio saa: 2,7 euroa
    kirjakauppa saa: 9,3 euroa
    kustantaja saa: 15 euroa
    josta
    tuotantoon menee: 5 euroa
    markkinointiin menee: 1,5 euroa
    logistiikkaan menee: 1,05 euroa
    yleiskuluihin ja voittoon menee: 3,75 euroa
    ja kirjailija saa: 3,70 euroa

Jos nyt pitää arvata, kohdat kaksi ja neljä voisivat tuoda uusia lukijoita, kohdat yksi ja kolme ovat vain meidän kirjallisuuskuplassa lilluvien omaa puuhastelua. Mutta olen varma, että pian joku keksii oikeasti jonkin nerokkaan, huomattavasti paremman tavan jakaa kirjallisuuden ilosanomaa suurille massoille. Sitä odotellessa!

Luciferin oppipojat – historia jatkuu huomiseen

Lucufer_frontcover_final

Tutustu kirjaan!

Olen aina ollut kiinnostunut historian pitkistä linjoista. Minua kiinnostaa, mistä olemme tulleet, mihin päätyneet ja myös se, mihin olemme menossa. Kirjallisuudessa tarinoita kerrotaan mielellään menneestä tai tästä päivästä. Tarinat eivät kuitenkaan pääty edes huomiseen ja mielikuvituksen voimalla voimme kurkistaa tulevaisuuteen Jules Vernen ja George Orwellin tapaan.

Luciferin oppipojissa harppaamme 150 vuoden päähän tulevaisuuteen. Kun mietin, miltä maailma näytti 150 vuotta sitten, totesin, ettei kirjan maailma eroa nykypäivästä niin radikaalisti kuin nykypäivä vuodesta 1866. Tekniikkaa muuttuu ja kehittyy, ihminen ei niinkään. Ihmiskunta toistaa sitkeästi samoja virheitä, vaikka tukka- ja takkimuoti vaihtuu tiheään.

Kirjan päähenkilö, Gabriel Bonhomme XIV, on ensimmäinen ihminen, joka on voinut omin silmin todentaa, ettemme todellakaan ole universumissa yksin. Hänen uskalias matkansa kaukaiselle planeetalle varmistamaan älyllisten olentojen meille jättämää viestiä on kirjan tapahtuma-aikana jo historiaa. Bonhomme on saanut kantaa sitä taakkaa, mikä koitui aikoinaan Galileo Galilein ja Charles Darwinin osaksi. Tieto lisää tuskaa ja tuskan lisääjää ei rakasta kukaan.

Bonhommen tehtäväksi lankeaa palata omille jäljilleen uuden retkikunnan mukana. Ihmiskunnan synnyn salaisuus vaatii uudelleentulkintaa, sillä Bonhommen kertoma versio on aikojen saatossa alkanut herättää epäilyksiä. Ehkä syystä, ehkä syyttä.

Moni lukijani on kysynyt minulta, miksi halusin kirjoittaa tulevaisuuteen sijoittuvan romaanin, varsinkin nyt, kun historialliset romaanit ovat jälleen muotia. Tähän on yksinkertainen vastaus: juuri siksi ja siitä huolimatta. Vaikka Luciferin oppipojat kertoo ajasta, joka on vielä tuleva, se on tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat ankkuroituneet meidän aikaamme ja aikaan ennen meitä. He ovat lapsiamme ja lapsenlapsiamme, kuten mekin olemme menneiden aikojen sankareiden lapsia ja lapsenlapsia.

Olen usein kääntänyt lukijoiden katseet kohti menneisyyttä. Menneisyyden tarkasteleminen hyvien tarinoiden kautta opettaa meitä ymmärtämään maailmaa ympärillämme. Emme suinkaan ole syntyneet tyhjiöön vaan maailmaan, joka on rakentunut edellisten sukupolvien tekojen seurauksena. Mutta jos katse on jatkuvasti menneisyydessä, kuljemme selkä edellä kohti tulevaisuutta. Takaperin kulkiessa kompastumisen vaara on suuri.

Mielikuvitus on ihmisen lahjoista suurin. Sen avulla voimme nähdä asioita, joita ei enää ole, mutta myös sellaisia asioita, joita ei vielä ole. Luciferin oppipoikien myötä haluan antaa lukijoille mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, joka voi olla heidän jälkeläistensä arkipäivää.

Tätä mieltä kirjasta ovat olleet muut:
#Kirja
Risingshadow
Tuomon kuva ja sana
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lukupino
Kirjakko ruispellossa
Kirjavinkit
Rouva Blanka ja Neiti Niilo
Normandiani
Kirjallisia
Kirjakaapin kummitus
Kulttuuri kukoistaa

Vuosi 2016, kiitos ja näkemiin!

Ensinnäkin, tuossa katalogi, josta selviää viime vuonna julkaistut kirjani. Mukana pieni ohjeistus, mikä kirja voisi sopia kenellekin.

Sitten se rapsa. Lyhyesti, olen hiukan väsynyt joihinkin vuoden 2016 tapahtumiin. Kirjoittamisen saralla kaikki meni loistavasti. Töitä tein paljon ja paljon tuli julkaistuakin. Uusia uria tuli vallattua ja hyvä niin, sillä kehittyminen on ollut minulle aina tärkeää.

Väsymys johtuu suurelta osin siitä, että tunsin jääväni pahasti paitsioon. Koska minulla ei juuri onnea ole (se on tärkeää joka alalla), työtä vaaditaan paljon. Nyt tuntui välillä, että jäin kovin yksin kirjojeni kanssa. Kirjailija tarvitsee mediaa ja näkyvyyttä, maailma on nykyään sellaisessa asennossa. Maailman pienimmät kirjamessut osoittivat, että kyllä ihmisiä kirjat kiinnostavat, kun järjestetään hyvä tilaisuus kiinnostua niistä. Itse tehtynä messu oli onnistunut, mutta onhan se aina raskasta järjestää tapahtumia ihan itse. Kun en jaksanut heilua, kukaan ei juurikaan kutsunut heilumaan mihinkään. Tuntui, että markkinointivankkureita oli vedettävä omin käsin, kun voisi luulla, että kirjailijan tarvitsee istua enemmänkin vain kyydissä.

Kaikki tuokin voi ja onkin osittain optista harhaa. Syksyllä sain olla mukana Dekkarifestivaaleilla, ja sehän oli mainio tilaisuus! Tuossa tilaisuudessa mietin itsekseni, miksi edes enää kirjoittaisin aikuisille romaaneja, kun minulla on suuri työsarka aloittamassani dekkarisarjassa? Dekkareilleni on selkeä tilaus, niistä on pidetty ja jokainen tietää, mitä on tulossa, jopa minäkin.

Tavallisen romaanin saralla on vuosi vuodelta ollut suurempia vaikeuksia saada niille tilaa mediasta ja jopa kirjakaupasta. Kun olen halunnut välttää jämähtämistä, romaanejani ei ole voitu markkinoida tarralla ”sen-ja-sen osa 5” tai ”jatkaa-samalla-linjalla-kuin-kirjassaan”. Tämän syksyn romaanikeikkahiljaisuus on osaltaan osoittanut, ettei tuota muuria ehkä kyetä murtamaan pienellä vaivalla.

Jollakin tavalla vuotta leimasi tunne, että nyt JP paukutti hattutempun mutta yleisö olikin naapurinkentällä katsomassa, kuinka Ypäjän Yritys nyhjäsi maalittoman tasapelin. Kaikkea tapahtui pinnan alla, mutta onneksi ei sentään mullan alla.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja uskon, että vuosi 2017 sisältää uusia kujeita. Inhoan taatusti myös vuonna 2017 itsetehtyä tyrkkymainontaa yhtä paljon kuin nyt, mutta siitä ei voi kokonaan luopuakaan. Jollakin tavalla on yritettävä edistää kirjalastensa elämää tässä hektisessä maailmassa. Ainakin sen verran, että lukijat edes huomaavat niiden ilmestyneen.

Tutustu!

Lukijoille kuuluu tästä vuodesta suuri kiitos! Teidän palauteenne on ollut kannustavaa ja se on ollut runsasta. Ei teistä kaikki olleet katsomassa Ypäjän Yritystä, vaan rohkeasti siellä, missä suuret massat eivät olleet. Kiitos ja näkemiin!