Jäävuoren huipulla

Tässä sitä nyt ollaan, keväässä 2022. Yli puoli vuotta on mennyt melkoisessa pesukoneessa eikä suinkaan oman kirjoittamisen takia. Monia asioita on tapahtunut eikä niistä kannata kaikista edes ääneen puhua. Maailmanpolitiikan synkät kurvit saavat syystäkin pienemmät murheet painumaan unholaan.

Oman kirjoittamisen osalta on ollut hiljaista, mutta eipä aika nyt kokonaan ole mennyt hukkaan. Kuten jotkut ehkä muistavat, syksyllä 2021 Sanasto lanseerasi kirjallisuuskummihankkeen, jonka tiimoilta kirjallisuuden tekijät tapaavat kansanedustajia ja ministereitä. Tämä on sitä vaikuttamistyötä, jolla saadaan myös kirjallisuuden arki ja murheet kantautumaan valtiovallan korviin. Kirjallisuuskummit ovatkin olleet aktiivinen joukko, ja myös kansanedustajat ovat olleet erittäin kiinnostuneita murheistamme.

Tämä kummityö on keväällä kypsyttänyt jo yhden hedelmän. Kuten kaikki tiedämme, e-aineistojen lainauksista ei ole lainauskorvausta maksettu, ja tavoite on ollut saada lainauskorvauksesta teknologianeutraali. Tuohon tavoitteeseen tarvitaan tietysti lakimuutos mutta myös määräraha. Ja kuinka ollakaan, tämä vääntö on edistynyt niin, että kehysriihessä kulttuuriministeri Kurvinen toi pöytään tuon kaivatun määrärahan. Kun lakimuutos edistyy vielä omia polkujaan, on teknologianeutraalin lainauskorvauksen sokkeli jo valettu. Se on erittäin tervetullut henkivakuutus kirjailijoille ja kääntäjille, sillä Luoja yksin tietää, miten ja millä vauhdilla digivallankumous vielä etenee kirjastojen uumenissa.

Muutos on aina se otsikoihin nouseva jäävuoren huippu, mutta mitä on pinnan alla? Sanasto on luonnollisesti tehnyt valtavasti vaikuttamistyötä, joten suurin kiitos kuuluu heille. Osaltani yritin asiaa edistää parhaani mukaan, ja tapasin kummilapsiani Antti Kurvista ja Inka Hopsua jo talvella 2021. Kirjeenvaihtoakin käytiin ja pidettiin vielä teams-palavereitakin asian tiimoilta. Lainauskorvaukseen liittyvä vetoomus vietiin isommalla porukalla Kurviselle maaliskuun alussa, jotta asia ei unohtuisi. Omalta osaltani pari kehysriihtä edeltävää viikkoa valottavat ehkä parhaiten sen, mitä kirjailija järjestötyön pyörteissä voi tehdä, kun hän ei tee oikeaa työtään, eli kirjoita. Tässäpä teille viikkojen 12 ja 13 kalenterini.

21.3.

09.30-10.10: Palaveri valtiosihteerin ja OKM:n edustajien kanssa.
12.30-13.00: Palaveri OKM:n edustajien kanssa.
22.3.
Maalämpömies vierailulla, nyt pitää hankkiutua eroon Venäjän öljystä. Kalliiksi tulee, mutta tulkoon.
23.3.
09.40-10.25: Kouluvierailu Kaurialan lukio
24.3.
09.30-10.10:  Palaveri kansanedustajan kanssa.
25.3.
09.00-10.00: Palaveri (Sanasto)
12.00-13.00: Palaveri kansanedustajan ja valtiosihteerin kanssa.
28.3.
09.00-10.00: Palaveri (Sanasto)
29.3.
09.00-10.00: Palaveri (Sanasto)
31.3.
10.15-17.00: Palaveri (Kirjailijaliiton johtokunta)
1.4.
09.00-12.00: Palaveri (Kirjailijaliiton johtokunta)

Tietysti tuo ajanjakso oli poikkeuksellinen, koska siihen sisältyi monen muun tärkeän asian lisäksi miljoonan euron määrärahan jahti. Mutta kuten kirjailijat tietävät, kun ei kirjoita, tekstiä ei synny ja on pakko kirjoittaa joskus toiste. Ja kun päivät pilkkoontuvat, on aika vaikea upota tekstin syvyyksiin, varsinkin kun tuona ajanjaksona täytyi kirjoitella kymmenittäin s-posteja meneillään oleviin asioihin liittyen.  Joka tapauksessa rypistys kannatti, sillä lopulta kävi hyvin!

Kirjailijoiden asema tässä yhteiskunnassa ei vieläkään ole kovin vahva, ja töitä riittää. Lainauskorvaus on ollut ja tulee olemaan yksi tärkeä lenkki toimeentulon ketjussa, mutta onhan niitä muitakin. Kun lehdistä luetaan kulttuurialan voitoista (tai tappioista), on hyvä muistaa, että jäävuoressa on muutakin kuin huippu. Kuten hyvissä romaaneissa, tässäkin tarinassa suurin osa tapahtumista lymyää pinnan alla. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi, kohti uusia haasteita!

Kulttuuri kaipaa tekoja, ei tyhjiä puheita

Image

Kuten varmaan olette huomanneet, kulttuuriala on ollut kovilla ei pelkästään koronan vaan myös digivallankumouksen takia. Kirjallisuus on hiukan laahannut perässä, mutta viime vuosina e-aineiston läpilyönti on ollut mittava. Nousukärjessä on e-äänikirjat, joiden myynti ja lainausmäärät ovat nousseet raketin lailla.

Kirjailijat ovat tietysti olleet iloisia siitä, että uusi formaatti on tuonut kirjallisuutta saataville uudella tavalla. On todella hienoa huomata, kuinka tarinat löytävät uusia kuuntelijoita ja lukijoitakin. Ongelmiakin on, ja yksi niistä on kirjailijoiden sopimukset, joiden ansaintalogiikka on hiukan heikohko ravintoketjussa jälleenmyyjä-kustantaja-kirjailija. E-äänikirjoista ei suuria kappalekohtaisia rojalteja sada kirjailijan laariin, mutta sopimustilanteen parantamiseksi töitä tehdään joka päivä. 

Yllättävintä tässä digivallankumouksessa on Suomen valtion rooli. EU antoi jo 1992 vuokraus- ja lainausdirektiivin, jonka nojalla kirjastolainoista olisi pitänyt maksaa kohtuullista lainauskorvausta. Niin hämmästyttävää kuin se olikin, Suomi rikkoi sitkeästi lakia eikä maksanut mitään korvauksia ennen kuin vasta vuonna 2007, jolloin korvaus oli lähinnä nimellinen. Vasta 2017 korvaus nousi pohjoismaiselle tasolle. Ruotsissa toki vastaavaa korvausta on maksettu jo 1950-luvulta lähtien. Jos vuoden 2017 lainauskorvausmäärärahaa voidaan viimein pitää kohtuullisena (14,2 miljoonaa euroa), Suomen valtio pimitti kirjailijoiden ja kääntäjien rahoja vuosina 1992-2017 noin 350 miljoonaa euroa. Melkoista kulttuurin tukemista!

Nyt ollaan taas uuden äärellä. Opetus ja kulttuuriministeriö (OKM) on tukenut valtakunnallista e-kirjastohanketta, joka tähtää helppoon digikirjastoon. Suomeksi sanottuna tämä mahdollistaa vaivattoman e-aineiston lainaamisen kautta maan. Kirjailijat ovat tietenkin näin upean hankkeen takana. Vaan mitä tekeekään meidän oma ministeriömme OKM? Meillä on valmistelussa uusi tekijänoikeuslaki, johon pitäisi saada se pieni muutos, jolla lainaamisesta tehdään teknologianeutraalia, eli otetaan e-lainaukset myös lainauskorvauksen piiriin. Näin kirjailijat eivät jäisi (taas) jalkoihin, vaan lainauskorvaukset hoidettaisiin heti kuntoon, ettei vuosien 1992-2017 häpeä toistuisi. Kaikki poliittiset tahot, Kirjastoseura, kustantajat, lukijat, kirjailijat ja jopa parkkiautomaatitkin ovat kannattaneet tämän tekijänoikeuskorvauksen hoitamista kuntoon ensi tilassa.

Kirjallisuuskummihankkeen myötä minulla on ollut mahdollisuus tavata kulttuuriministeri Antti Kurvista. Tietysti olen esittänyt asialle taustat ja painottanut, kuinka tärkeää on hoitaa asia kuntoon nyt. Tekijänoikeuslaki on valmistelussa ja eduskunta suorastaan vaati tätä lausumassaan 20.12.2021:

Lausuma 3

Momentti 29.80.41
Eduskunta edellyttää, että lainauskorvausmäärärahan tasoa korotetaan vastaamaan pohjoismaista korvaustasoa ja että e-kirjojen ja e-äänikirjojen lainaaminen saatetaan mahdollisimman pian lainauskorvauksen piiriin e-aineistojen kaupallisen markkinan toimintaa vaarantamatta.  

Eli, eduskunta, edellyttää homman hoitamista kuntoon. Ja mikä parasta, muutos on helppo tehdä, koska siitä on olemassa jo vuosi sitten tehty lakialoite. Pihtiputaan mummo tai vaari voisi kysyä, mitä tästä nyt puuttuu? Eduskunta tahtoo tätä, tiedetään, mitä pitää tehdä ja lakipaketti on sopivasti auki. Vastaus on helppo, ei puutu yhtään mitään muuta kuin tahtoa. Ministeri johtaa ministeriötä, ja jos ministeri sanoo, että muutos laitetaan lakiin, se myös sinne laitetaan. Poliittisesti voidaan kiemurrella miten vain, mutta kylmä fakta on, ettei kulttuuriministerimme halua tätä asiaa hoitaa kuntoon ”mahdollisimman pian” vaan jättää kirjailijat ja kääntäjät roikkumaan löysään hirteen, jos asiaa ei hoideta nyt. 

Kaikesta tästä huolimatta toivon, että tässä on tapahtunut vain pieni lapsus, ja lakimuutos saadaan tehtyä tänä keväänä. Olisi todella omituista, että Suomen lainauskorvaushistorian tuntien haluttaisiin munata vielä tämä toinenkin mahdollisuus. Eiköhän kirjallisuuden tekijöitä ole aikojen saatossa jo kyykytetty ihan tarpeeksi.  

Neljä seuraavaa vuotta

Ilmastokin muuttuu, hitto soikoon.

Meistä tuntuu juuri nyt, että elämme historian käännekohdassa. Näin voikin olla, vaikka lopulta se tiedetään vasta jälkeenpäin. Suuret mullistukset laimentavat ne pienemmät ja vasta tulevat sukupolvet asettavat käännekohdat suurempaan kontekstiin.

Pian tiedämme ainakin sen, kuka johtaa Yhdysvaltoja seuraavat neljä vuotta. Kamppailu Joe Bidenin ja Donald Trumpin välillä huipentuu vaalipäivänä kolmas marraskuuta, tai hiukan sen jälkeen tai oikeudessa. Joka tapauksessa se ratkeaa viimeistään joulukuun aikana tavalla taikka toisella. Tämä taistelu on hyvä tiivistelmä siitä ajasta, jossa nyt elämme. Amerikkalaiset ovat keskellä faktan ja fiktion sekamelskaa, tunnekuohujen ja mielikuvien pyörteessä, joiden keskeltä on enää hyvin vaikea erottaa mitään selvästi.

Joe Biden edustaa kiistämättä mennyttä maailmaa siinä mielessä, että hän on ammattipoliitikko, jonka ura on kestänyt jo huikeat 47 vuotta. Hän toimi senaattorina 36 vuotta ja 8 vuotta vierähti Barak Obaman varapresidenttinä. Tämä on jo kolmas kerta, kun Biden yrittää Yhdysvaltain presidentiksi. Vuonna 1987 ja 2008 yritys hiipui jo demokraattien esivaaleihin. Aika ei ole kohdellut Bidenia kovin hellästi ja kun 78. syntymäpäivä on jo ovella, ei Bidenkaan ole enää ihan parhaimmillaan.

Bidenin poliittinen ura on tyypillinen poliitikon ura. Kohuja on riittänyt ihan kohtuullisesti, pieniä valheita on tullut lipsauteltua siellä ja täällä, pikkuisen on plagioitu toisten tekstejä ja tallottu muiden ihmisten henkilökohtaiselle reviirille. Tuo kaikki on vanhan maailman tavallista poliitikon toimintaa aikana, jolloin vanhat synnit yleensä jäivät piiloon tai hautautuivat nopeasti. Verkostot on luotu huolella ja ne ovat miestä kannatelleet hyvin. Hän ei halua loukata ketään ja vanhan poliittisen tavan mukaan pyrkii olemaan kaikkien puolella olematta kuitenkaan ketään vastaan.

Donald Trump on aivan toista maata. Hän ei edes ole poliitikko, vaan liikemies. Presidentinvaalit vuonna 2016 oli hänelle yksi suuri projekti, joka saattoi onnistua tai sitten ei, mutta riski kannatti ottaa. Ehkä hän yllätti kaikkien lisäksi myös hiukan itsensä voittamalla vaalit, mikä kertoo lähinnä kansan syvästä kyllästymisestä poliitikkoihin.

Trump ei noudata mitään pelisääntöjä. Hän valehtelee surutta eikä edes häpeä sitä. Jos hänellä on päämäärä, hän pyrkii siihen kaikin keinoin välittämättä vähääkään, onko keinot laillisia vai eivät. Hän kyseenalaistaa virallisen median jatkuvasti, aiheuttaa hämminkiä ja epävarmuutta. Kun Biden yrittää vedota järkeen, vetoaa Trump aina tunteisiin.

Tiedämme riittävästi näistä kahdesta ehdokkaasta, heidän heikkouksistaan ja vahvuuksistaan. Me emme näissä vaaleissa äänestä, se päänvaiva jää Yhdysvaltain kansalaisille. Gallupit ovat jo pitkään julistaneet Bidenin voittavan vaalit, mutta voiko mihinkään enää luottaa? Viimeisten viikkojen kampanjat ovat osoittaneet järkyttävän selvästi, että Trump saa kannattajansa liikkeelle, Bidenin tilaisuudet muistuttavat hautajaisia. Olkoonkin, että Biden rajoittaa osallistujien määrää, mutta kun Minnesotassa kuvernööri rajoitti Trumpin kampanjan osallistujamäärän 250 henkilöön, paikalle saapui silti tuhansittain Trumpin kannattajia parveilemaan aitojen taakse. Toisaalta, innottoman ja innokkaan äänestäjän ääni on tismalleen samanarvoinen.

Bidenin selkein vahvuus näissä vaaleissa on Trump. Ihmiset siis äänestävät Trumpia pois virasta, ja sen voi tehdä vain äänestämällä Bidenia. Vaikka Bidenin tilalla olisi limsapullo, limsapullo keräisi miljoonittain ääniä. Mutta riittääkö pakoilmiö, kun vastassa on vetoilmiö? Trumpin kannattajat ovat lojaaleja eikä heidän päätään käännä mikään. Voisiko käydä niin, että Bidenin kannattajat eivät sitten jaksakaan äänestää, koska Biden ei sinällään vetoa heihin ja he ajattelevat, että etumatka riittää, äänestäkööt muut.

Koko roska ei kuulu minulle, mutta se on kiinnostava jo sosiologisena ja tilastollisena ilmiönä. Yhdysvaltain vaalijärjestelmä tekee tilanteesta mielenkiintoisen, sillä voitto vaaleissa koostuu osavaltioiden valitsijamiehistä. Valitsijamiehiä saa eri osavaltioista eri määrän ja voittoon riittää 270 valitsijamiestä. Osavaltioita voi hävitä 100 – 0, jos voittaa niitä riittävästi 51 – 49. Ja juuri niukkojen voittojen mestari Trump viime vaaleissa oli. Tällä hetkellä tilanne näyttäisi tältä:

Biden varmatBiden melko varmatTasanTrump melko varmatTrump varmat
203701404283

Trump on siis gallupien mukaan erittäin pahasti alakynnessä, sillä varmojen osavaltioiden kääntäminen on lähes mahdotonta. Ero on siellä niin suuri, että moista virhemarginaalia on vaikea kuvitella. Sen sijaan osavaltioissa, joissa Bidenin voitto on melko varma, Trumpin kampanjat ovat iskeneet hiukan kiilaa. 20 edustajan Pennsylvaniassa ero on Biden hyväksi yhä 51-46 (epävarmoja äänestäjiä 3 %), mutta se on hiukan kutistunut. Michiganin 16 edustajaa ovat menossa Bidenille 51-44 (epävarmoja 5 %) ja Minnesotan 10 edustajaa 50 – 42 (epävarmoja 8 %). Bidenin kannalta huono juttu on, että epävarmat ovat viime vaaleissa kääntyneet lopulta Trumpille ja yllätys yllätys, juuri näitä osavaltioita Trumpin puheralli on myllännyt. Jos Trump kykenisi ihmeeseen ja siirtäisi nämä 46 valitsijamiestä leiriinsä, laskennallinen tilanne 273 – 125 olisikin jo 227 – 171.

Vaa’ankieliosavaltioissa on jaettavana huikeat 140 valitsijamiestä. Näistä 101 on jaossa Teksasissa (39), Floridassa (28), Ohiossa (18) ja Georgiassa (16). Tällä hetkellä Trump on siirtynyt johtoon Teksasissa 48-46 (epävarmoja 6 %), Biden johtaa Floridassa 49-46 (epävarmoja 5 %) sekä Georgiassa 49-46 (epävarmoja 5 %) ja Ohiossa tilanne on tasan 47-47 (epävarmoja 6 %). Jos Trump kääntää nämä kaikki itselleen ja kaappaa Pennsylvanian, Michiganin ja Minnesotan, hänellä on 272 valitsijamiestä ja hän voittaa vaalit. Pientä variaatiotakin sallitaan, sillä Arizonassa on jaossa 11 valitsijamiestä ja tilanne siellä on 47-47 (epävarmoja 6 %), Pohjois-Carolinassa jaossa on 15 valitsijamiestä ja Biden johtaa 48-47 (epävarmoja 5 %)

Tästä pienestä esimerkistä jo näkyy, että Trumpilla on iso vuori kiivettävänä. Jos hän kääntää kaikki tiukat osavaltiot itselleen, on hänen silti voitettava Bidenilta joku osavaltio kuusikosta Pennsylvania, Michigan, Minnesota, Wisconsin, Colorado tai New Hampshire. Jos hän ei saa näistä yhtäkään, hän häviää varmasti.

Ennustaminen on aina vaikeaa puuhaa, mutta sitä on mukava harrastaa. Trumpin kampanjajuna tietää tarkalleen tilanteen. Vaaleihin ei ole aikaa enää juuri mitään, mutta Trump pitää vielä peräti neljä (4) vaalitilaisuutta Pennsylvaniassa, josta hän voi ryöstää ne 20 valitsijamiestä, Michiganissa kolme (3) tilaisuutta, saaliina 16 ryöstettyä valitsijamiestä, Wisconsinin 10 valitsijamiestä yritetään ryöstää yhdellä tilaisuudella. Epävarmoja äänestäjiä käännytetään Pohjois-Carolinassa kahden (2) tilaisuuden verran, Georgiassa ja Floridassa yhden tilaisuuden verran. Hän siis tavoittelee juuri noiden 46 valitsijamiehen ryöstöä sekä 59 valitsijamiehen varmistelua vaa’ankieliosavaltioissa.

Trump todella tekee töitä voittonsa eteen, mutta kuten edellä jo perkasimme, se on kiven takana. Biden ei ihmisiä ole juurikaan kohdannut ja se voi olla kohtalokas virhe. Tosin, sillä etumatkalla, joka hänellä on, virheisiinkin on varaa. Mutta jos Trumpin vastustajat ovat kyllästyneet Bideniin ja ajattelevat, että muut hoitavat homman kotiin, huonosti käy. Trumpin kannattajat todellakin painuvat vaaliuurnille.

Yhdysvaltain presidentinvaalit ratkeavat tunnetasolla. Riittääkö Bidenin voittoon se, että vastustajaa inhotaan syvästi vai käykö niin, ettei työntövoima päihitä vetovoimaa. Viikon kuluessa olemme viisaampia, tai ehkä käy niin, että asia ratkeaa vasta oikeudessa. Popcornit esiin.

Quo vadis, rakas kotikaupunkini Hämeenlinna?

 

Aulanko, niin kuin me sen koemme.

Tämä kirjoitus voisi varmaankin kertoa lähes mistä tahansa suomalaisesta kaupungista, joka ei ole (Suur-)Helsinki, Turku tai Tampere. Mutta kertokoot tämä nyt Hämeenlinnasta, kun tämän kaupungin asiat tunnen parhaiten.

Maailma on muuttumassa, kuten se on aina muuttunut ja tulee aina muuttumaan. Joitakin muutoksia on vaikea hyväksyä, mutta niiden kieltäminen ei tee niitä olemattomiksi. Kun ukkosmyrsky uhkaa, voi toki laittaa silmät kiinni, mutta ei se myrsky sillä tavalla mihinkään katoa.

Sanottakoon heti, että olen viihtynyt Hämeenlinnassa oikein hyvin. Vaikka olen pääsääntöisesti tehnyt päivätyöni isommissa kaupungeissa ja ollut enemmän poissa kuin paikalla, on Hämeenlinna tarjonnut arjen rauhaa ja mahtavan luonnon, joka on oikeasti ihan lähellä. Luonto on bonus, joka ei onneksi ole riippuvainen kunnallispoliittisista päätöksistä niin kauan, kun kaikkia metsiä ei parturoida nurin.

Hämeenlinna on täällä oloni aikana hiljalleen hiipunut samaan tapaan kuin saattohoidossa oleva potilas. Suurten kauppakeskusten myötä, joita rakennettiin sekä Tiiriöön että moottoritien katteelle, ovat keskuskorttelien kaupat kadonneet. Liiketilaa on runsaasti vuokralla, mutta koska olutta, kahvia tai viinereitä ei voi myydä määräänsä enempää, tilat pysyvät tyhjinä. Keskusta on surullinen näky ja alkaa muistuttaa voipuneisuudessaan samalla nimellä kulkevaa puoluetta.

Jokaisen elävän kaupungin sielu on tietysti asukkaat. Asukkaita houkuttelee oppilaitokset ja työpaikat, joita kaupungissa on tarjolla. Palveluitakin tarvitaan, mutta ne yleensä kehittyvät nopeasti lisääntyneen kysynnän myötä, sillä perusinfra on tässäkin kaupungissa jo kunnossa. Hämeenlinnassa suurimpia työllistäjiä ovat SSAB (900 työntekijää) ja tietysti kaupunki itse (3500 työntekijää). Oppilaitoksista yksi merkittävimmistä, eli opettajankoulutuslaitos, häipyi kaupungista 2012. Tarjolla olevilla työ- ja/tai koulutuspaikoilla Hämeenlinna ei kilpailussa enää oikein pärjää.

Tästä me pääsemmekin varsinaiseen ongelmaan. Hämeenlinnassa ei tällä hetkellä ole paljoakaan töitä tarjolla, eikä tietenkään optimi ole sekään, että suurin työllistäjä on kaupunki, joka pyörii verorahoilla. Jos ja kun töitä tehdään muualla, täytyy liikenneyhteydet olla kunnossa. Hämeenlinna on erinomaisella paikalla Tampereen ja Helsingin välimaastossa ja tänne kulkee sekä moottoritie että pääjunarata. Työvoiman liikkumisen volyymista saa hyvän käsityksen siitä, että Hämeenlinnaan ja Hämeenlinnasta pendelöi joidenkin tietojen mukaan päivittäin peräti yli 15 600 henkilöä.

Tieto lisää tuskaa, ja näin on kohdallani käynyt. Tienasin aikoinaan opiskelurahani rakentamalla Hämeenlinna – Helsinki moottoritietä, joten sitä olen nähnyt tarpeeksi. Kun vielä tein töitä Tampereella, kertyi vyölleni urani aikana noin 8000 junamatkaa 20 vuoden aikana, joten VR:n kehitys on tuttu. Ja ikävä kyllä se kehitys on kulkenut väärään suuntaa. Hämeenlinna on vuoden 2016 jälkeen saanut maineen kaupunkina, jossa junat eivät pysähdy. Tuollainen maine, olipa se totta tai ei, tuskin houkuttelee muualla työskenteleviä ihmisiä muuttamaan tänne. VR on sittemmin korjannut virhettään, mutta maine ei palaudu hetkessä. Eikä kyllä aseman viereen mahdollisesti tuleva maksullinen pysäköintikään paranna asioita, mutta hei, ei ajatella nyt liikoja.

Yksi suuri ongelma on ollut Hämeenlinnan kunnallispolitiikka. Piirit ovat pienet kuten MOT:n selvityksessä vuodelta 2014 käy ilmi.  Silloin julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen lausui näin:

”Silloin kun ollaan monella pallilla, kunnallisessa päätöksenteossa ja (toisen) organisaation päätöksenteossa, ollaan hyvin helposti sellaisessa tilanteessa, jossa – vaikka ei suoranaisesta esteellisyydestä olisi kysymys – saattaa olla kuitenkin intressi edesauttaa toisen organisaation toimintaa myös toisen organisaation puolella”, hän sanoo.

Lisäksi olen hiukan hämmästellyt, että kaupunki (ja tämä pätee nyt muihinkin kaupunkeihin, ei ainoastaan Hämeenlinnaan), joka pyörii veronmaksajien rahoilla, on kaulaansa myöten kiinni erilaisissa osakeyhtiöissä. Hämeenlinnalla näitä ”tytäryhteisöjä”(sic!) on peräti 25 kappaletta. Kauniina esimerkkinä voidaan kertoa vaikkapa se, kuinka Hämeenlinnan Valot Oy palasi harharetkiltään takaisin kaupungin omaksi toiminnaksi (kas, eikö katuvalojen sytyttely olekaan liiketoimintaa?) vuoden 2017 lopussa ja tulos oli tämä (kaupunginvaltuuston pöytäkirja, 29.1.2018):

Hämeenlinnan kaupungin kokonaan omistama Hämeenlinnan Valot Oy lakkautettiin vuoden 2017 lopussa ja sen toiminta sulautettiin osaksi kaupunkirakenteen toimialaa. Yhtiön lakkauttamisen yhteydessä kaupungille siirtyi neljä Kuntarahoitukselta otettua lainaa, saldojen yhteismäärältään 3 550 000 euroa sekä Handelsbankenilta otettu laina, jonka saldo oli noin 3 280 000 euroa. Molemmat lainat järjesteltiin niin, että Hämeenlinnan Valot Oy:n ehdoilla otetut lainat maksettiin pois. Handelsbankenilta otettiin vastaavan suuruinen neljässä vuodessa maksettava laina. Kuntarahoituksen lainat maksettiin pois samaan aikaan otettavalla normaalin maksuvalmiuden mukaisella 10 milj. euron 10 vuoden lainalla. Järjestelyillä säästettiin marginaalikustannuksissa, jotka ovat kaupungille edullisemmat kuin yhtiölle. Vaikka lakkautetun yhtiön lainojen sulauttaminen kaupungille ei lisääkään konsernin lainamäärää, kaupungin oma lainakanta kasvoi kuitenkin nettona 6 830 000 euroa. Talousarvion mukaan kaupungin pitkäaikaisten lainojen nettomäärä saa tänä vuonna kasvaa 11 100 000 euroa. Talousarviossa ei huomioitu Hämeenlinnan Valot Oy:ltä siirtyvien lainojen vaikutusta. Näin ollen nettolainanmäärän kasvumahdollisuutta on tarpeen korottaa siirtyneitä lainoja vastaavasti 6 830 000 euroa.”

No, ainahan business ei lähde lentoon, kuten Euroopan suurimmasta autokaupasta opimme.

Tuo kaikki ylläkuvattu on sitä kuuluisaa kunnallispolitiikkaa, ja luulenpa, että meno on samanlaista lähes jokaisessa kaupungissa, jossa taistellaan kurjistuvaa tulevaisuutta vastaan. En usko, että Hämeenlinna on tässä mikään suuri tai mullistava poikkeus.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä fataalina virheenä minulle näyttäytyy Hämeenlinnan ylioptimistiset kasvuodotukset. Ainahan saa toivoa, että kaikki menee hyvin, mutta jos toiveet ja tilastot näyttävät eri suuntiin, olisi hälytyskellojen soitava. Hämeenlinnan kotisivuilta löytyy kaupungin väestöennuste, joka näyttää, no, sanotaanko kauniisti, rajulta. Tällä hetkellä Hämeenlinnassa on noin 68 000 asukasta, mutta tuon varovaisemmankin ennusteen mukaan Hämeenlinnassa olisi 2040 peräti 77000 asukasta. Suomen väkiluku on tuossa vaiheessa lähtenyt jo laskuun, mutta Hämeenlinna on kerännyt 21 vuodessa 9000 asukasta lisää, eli noin 450 vuodessa! En tiedä. mihin tuo perustuu, ei ainakaan tilastoihin, sillä viiden vuoden keskiarvolla (2014-2018) Hämeenlinnan väkiluku on lisääntynyt keskimäärin -54 henkilöllä vuosittain. Tavoitteesta ollaan siis jäljessä noin 500 henkilöä jo lähtökuopissa. Kaikkihan on tietysti mahdollista, sanoi yksisarvinen kun verovapauden sai.

Väestön ikääntyminen puree myös Hämeenlinnaan ja melko pahasti. Jos syntyvyys pysyy edes tällä tasolla, voidaan tilastoista haarukoida vaikkapa vuotta 2038. Vuoden 2018 lopussa Hämeenlinnassa oli:

0  -19 vuotiaita 13648
20-39 vuotiaita 15294 (tämä olisi 2038 siis 13648, vähennystä 1646)
40-59 vuotiaita 16925 (tämä olisi 2038 siis 15294, vähennystä 1631)

Kun tuosta hypätään se 20 vuotta eteenpäin, nähdään että luonnollisen poistuman vuoksi ikäluokista 0-59 katoaa noin 3200 henkeä, koska uudet ikäluokat ovat vanhoja vähäväkisempiä. Keskimääräinen kutistuminen vuodessa olisi siis 160 henkeä. Eli saavuttaakseen tuon utopistisen kasvun ilman kuntaliitoksia ja syntyvyyden kasvua,  Hämeenlinna pitäisi tienata muuttovoittona 610 asukasta vuodessa! Jos joku tähän uskoo ja rakentaa esimerkiksi valtavasti uusia asuntoja eikä niitä uusia asukkaita tule (ja mistä hitosta noin paljon tulisi?), tarkoittaa se vanhojen ja reuna-alueiden asuntojen hintojen romahtamista. Ei kuulosta kovin kestävältä tai ystävälliseltä asukaspolitiikalta.

Niin, tämä on nyt taas sitä valitusta sanoo yksi jos toinenkin kaupungin viskaali. Niinhän tämä on, mutta varustautuminen tulevaisuuteen, jota ei ole tulossa, on täysin typerää politiikkaa. Hämeenlinna voisi valmistautua tulevaan vaikka profiloitumalla vanhusten keitaaksi rakentamalla laadukkaita palvelutaloja ja tarvittavia palveluja. Ikääntyneiden määrä kasvaa, se on tilastollinen fakta. He arvostavat luontoa, hiljaisuutta ja kulttuuria, joita Hämeenlinna voi tarjota jo nyt. Enkä usko, että tuo profiilin tarkennus lapsiperheitäkään karkottaisi, jos nyt ei ihan joka koulu ja päiväkoti ole heti homeessa, kun lukuisat tytäryhtiöt eivät yhtiökokouskiireiltään ehdi tehdä rakennusvalvontaa missään vaiheessa. Moni lapsiperhe arvostaa sitä, että eri sukupolvet asuvat samalla paikkakunnalla.

Olipa Hämeenlinnan suunta mikä tahansa, toivoisin, että se perustuu tilastoihin ja kestäviin analyyseihin eikä konsulttien sokerimunkkihumalaan. Jos ja kun kaupunki pelaa korttinsa väärin, asukkaat maksavat sen verorahoillaan. Kaupungin viskaalit kyllä löytävät suojatyöpaikan, kun vene alkaa vuotaa, näin on aina käynyt ja käy tulevaisuudessakin. Se on sitten ihan toinen juttu, moniko asukas jaksaa kovin kauaa tässä veneessä äyskäriä heiluttaa.

Sähkömafian alkeet

Oi niitä aikoja, kun sain vielä sähköni Hämeenlinnan Energia OY:ltä! Katselin viimeistä sähkölaskuani  ennen tuon firman myyntiä Vattenfallille ja laskeskelin, mitä sähkö maksoi silloin ja mitä se maksaa nyt, armon vuonna 2019. Jotta markat ja ostovoima olisivat vertailukelpoisia nykyeuroihin, pyöräytin luvut rahanarvolaskurissa.  Tulos on kyllä hyytävä, mutta ei mikään suoranainen yllätys.

Joskus nuorena sitä jaksoi ja tein sähkömafiasta virallisen valituksen 2004 silloiseen Energiamarkkinavirastoon (Dnro 196/421/2004).  Päätöksen mukaan hinnoittelu ei ollut kohtuullista vuonna 2004. Päätökseen sisältyi lause, jossa todetaan
Energiamarkkinaviraston tutkivan tilikaudet 2005-2007 vuonna 2008. Täytyy myöntää, etten jaksanut ajaa asiaa tuon pitemmälle, neljän vuoden odottelu ei sopinut minulle silloin eikä sovi vieläkään. Etteköhän kaikki ole huomanneet, ettei sähköä ole hirveästi halpuutettu. Mukaan kuvioihin on tullut Elenia, joka nyt kantaa ämpärillä sähkön ovelleni.

Puheet ovat aina puheita, ja niinpä vertasin koko kakkua vuodelta 2000 vuoteen 2019. Nämä luvut ovat siis ihan vertailukelpoisia, inflaatio ja ostovoima on otettu huomioon. Vuonna 2000 teoreettisen yhden kWh:n käyttö kuukaudessa siirto- ja perusmaksuineen maksoi yhteensä 5,75 euroa. Maksu koostui siis verosta, sähköstä, siirrosta, mittarimaksusta ja sulakemaksusta. Vuonna 2019 tuo maaginen summa on 33,63 euroa. Korotusta on tullut vain 484%! Ja vielä, nämä luvut ovat rahanarvolaskurin läpi ajettu, eli ihan vertailukelpoisia.

No, mistäpä tuo muutos on tullut? Äkkiseltään lapuista selviää, ettei sähkön siirtohinta ole kiristynyt kuin 150% ja itse sähkö on, ihme kyllä, noussut vain 10%. Tosin halvemmallakin saisin pelkän sähkön, joten se on ihan yhtä arvokasta kuin muinoin. Ero pamahtaa näistä kuukausittaisista perusmaksuista, joihin kulutus ei vaikuta yhtään mitään. Vuonna 2000 perusmaksut olivat 5,68 euroa kuussa, nyt ne ovat 33,50 euroa. Ja kun laskuja penkoo, sieltä näkyy että kun meille siirretään kuukaudessa 26 euron edestä sähköä, sen siirto maksaa 61 euroa. Ja se ihanuus tässä maailman pelastamisessa on, että vaikka en kuluttaisi sähköä lainkaan, maksaisin siitä ilosta 33,80 euroa kuukaudessa, perusmaksuina. Ihan vaan, koska näin voidaan tehdä.

Voisiko joku teistä vuorostaan tehdä kyselypyynnön tästä pas… kiris… epäterveestä markkinatilanteesta? Nyt meillä ei enää ole Energiamarkkinavirastoa, mutta on meillä sentään Energiavirasto. Sinne vaan tutkintapyyntöä, niin ehkä tuhannen vuoden kuluttua jotain tapahtuu!

Ajattelin perustaa oman kirjakerhon. Homma toimii niin, että te kaikki, jotka kiljuen haluatte liittyä siihen, maksatte:
1) Kuukausimaksun jäsenyydestä 35€/kk
2) Jokaisesta tilaamastanne kirjasta 15€/kpl
3) Jokaisen kirjan siirtomaksun 20€/kpl

Laittakaa liittymisilmoituksia tulemaan! Nyt lähtee kirjallisuuskin nousuun! Meillä on ilmastoystävälliset tuotteet, jokainen kirja on hiilinielu!

Kiitos paljon ideasta, Mafia, Vattenfall ja Elenia!

Kuolemat, jotka meitä huolettavat

Kuvahaun tulos haulle bbc finland stabbKuolema pysäyttää, kokijan ja näkijän. Viime aikoina surulliset uutiset ovat seuranneet toisiaan. Järjettömän väkivallan aalto on lainehtinut ympäri maapallon, ja tiukimmin sen seurauksista on uutisoitu, jos tapahtumat ovat sijoittuneet Eurooppaan. Sanottakoon tässä, että kaikki väkivalta on tuomittavaa, olipa tekijät ja motiivit mitkä tahansa. Jokainen väkivaltainen kuolema on yhtä paha ongelma, kaikkiin pitää puuttua yhtä huolella, olipa uhreja yksi tai tuhat.

Niin ikävää kuin se onkin, väkivaltainen kuolema on suosittu klikkiotsikko. Jos jotakin terrorismiin vivahtavaa tapahtuu jossakin päin Eurooppaa, se on uutinen kautta läntisen maailman. Tätä mediahuomiota tekijät juurikin tavoittelevat, terrorismi ei elä verestä vaan huomiosta. Täydellinen mediapimento todennäköisesti hillitsisi ilmiötä, ainakin sitä kannattaisi kokeilla. Ymmärrän toki, ettei niin tehdä, sillä 100 000 klikkausta on rahaa, ihminen on vain ilmaista lihaa.

Ihmisen väkivaltainen kuolema  on siis uutinen, ainakin joskus. Jos tarkastellaan ikäviä tilastoja, saamme jonkinlaisen kuvan kuoleman olemuksesta Suomessa vuonna 2015.  Kyseisenä vuonna Suomessa kuoli 52 302 henkilöä. Näistä kuolemantapauksista 866 aiheutui jonkinlaisesta tahallisesta uhrille aiheutetusta väkivallasta. Karkeasti ottaen joka päivä kuoli kaksi henkilöä väkivallan vuoksi, toisinaan kolme.

On täysin selvää, että 866 väkivallan uhria on Suomessa valtava luku. Moni varmasti miettii, miksi CNN ei ole raportoinut tästä? Onko syylliset saatu kiinni, ampuma-aseiden myynti kielletty, rajat suljettu ja teräaseiden hallussapito tehty laittomaksi? Kuinka voi olla mahdollista, että meillä voi olla 866 kuolonuhria ilman kansallista hätätilaa?

Tilastokeskus paljastaa meille faktoja kylmien lukujen takaa:
Vahingoittavat tapahtumat, tahallisuus epäselvä, 65 kuollutta.
Murha, tappo tai muu tahallinen pahoinpitely, 70 kuolonuhria.
Itsemurhat, 731 kuolonuhria.

Armottomien lukujen ääressä on pakko hiljentyä. Suomessa kuolemaan johtavan väkivallan uhriksi joutuu siis todennäköisemmin omassa seurassaan. Väkivaltatilastojen merkittävään kaunisteluun ei selvästikään riitä poliisien vahvuuden lisääminen, vankilatuomioiden koventaminen tai rajojen sulkeminen. Suomalainen on vaarallinen itselleen, varsinkin jäädessään yksin. Voidaanko yksinjääminen kieltää?  En tiedä, en todellakaan tiedä.

Kuten jo tuolla aikaisemmin totesin, kaikki väkivaltaiset kuolemat tulisi estää. Tämä ei ole mikään kilpailu, jossa nostetaan kiinnostavimmat uhat toinen toisensa edelle. Jokaisella rintamalla on edettävä parhaan kyvyn mukaan. On kuitenkin hyvä hahmottaa maailman mittasuhteet, sillä usein ne unohtuvat minultakin. Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Tilaston kotisivu

Kymmenen yleisintä kuolinsyytä Suomessa 2015:
1) Iskeemiset sydäntaudit:                                                    10209
2) Dementia, Alzheimerin tauti:                                            8580
3) Aivoverisuonien sairaudet:                                                4299
4) Muut verenkiertoelinten taudit:                                     3089
5) Kurkunpään, henkitorven ja keuhkon syöpä:           2275
6) Muut syövät: (*)                                                                          1796
7) Muut pl. reumaattiset ja alkoholiset sydäntaudit: 1768
8) Alkoholiperäiset taudit ja alkoholimyrkytys:            1666
9) Muut hermoston ja aistimien taudit:                              1624
10) Keuhkoputkentulehdus ja keuhkolaajentuma:     1231

(*) Huom! Syöpiä varten on 17 tarkempaa kategoriaa, muut syövät on kokoomakategoria. Syöpiin kuoli yhteensä 12168 suomalaista.

Vuoden 2016 myydyimmät kirjat!

Kiirastuli

Klikkaa ja tutustu!

Kukapa ei rakastaisi tilastoja! Vuoden 2016 myydyimmät kirjat ovat taas tiedossa ja niistä voi  kukin päätellä kaikenlaista kivaa. Viisi myydyintä kotimaista kaunokirjaa löytyvät tuosta vasemmalta. Jos tilastoihin on luottamista, teillä monella ne ovat jo omassa hyllyssä.

Sikäli mikäli kun nyt kuulin oikein, kirjojen kokonaismyynti oli hiukan laskenut. Kirja-alahan on teuronut pitkään lamassa ja syitä on haettu milloin mistäkin, kuun asennosta aina paperirahan pahaan hajuun. Totuutta ei varmaan tiedä kukaan, sillä tuskinpa tautiin edes on yhtä helppoa syytä.  Tosin Harry Potter osoitti taas, että tarina kiinnostaa yhä, jos tarina on kiinnostava.

Mielensäpahoittajan hiihtokirja

Klikkaa ja tutustu!

Tilastoista löytyy kaunokirjojen osalta ainakin yksi huomio, josta ehkä voi päätellä jotakin, ehkä ei. Jos kaunokirjallisuuden myynti on jatkanut hienoista laskuaan, on hiukan yllättävää, että TOP20 kirjojen yhteenlaskettu kappalemyynti on viime vuoteen verrattuna noussut! Alla oleva käppyrä kuvaa kärjen myyntiä vuodesta 2000 lähtien ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006 kärjentop20-2016 kokonaismyynti on selkeästi nousussa. Jos ja kun kaikkien kaunokirjojen myyntimäärä laski, niin tämähän kertoo vain ja ainoastaan polarisaatiosta, eli ne harvemmat ostot keskittyvät yhä harvempiin kirjoihin.

Juurihoito

Klikkaa ja tutustu!

Onko se mielenkiintoista? Ehkä. Jos nyt rohkeasti oletamme, että jonkinlaista tihentymää on havaittavissa, niin mistä se voi johtua? Onko juuri ne kirjat, joita mainostetaan eniten, nousseet nyt TOP20 joukkoon? Onko juuri nuo kirjat olleet parhaiten esillä kirjakaupoissa ja marketeissa? Mainoslehdyköissä, televisiospoteissa ja kadunvarsimainoksissa?

 

 

Matriarkka

Klikkaa ja tutustu!

Vaikea sanoa mitään varmaa, näitä asioita pitäisi tutkia kunnolla eikä huudella tuuleen, kuten minä aina teen. Tervon mainokset toki löivät silmille, niihin Otava oli panostanut rankalla kädellä. Mutta onhan tuossa TOP5 näkyvissä jo jotakin. Remes on kestosuosikki ja hänestä on tullut Päätalon kuoltua se mies, joka tekee isälle lahjakirjan. Kokemuksesta tiedän, että kun on kerran löytänyt  hyvän lahjakirjan, siitä ei luovuta ja sillä hyvä. Kyrö, Nousiainen ja Tervo ovat TV:stä tuttuja, joten ostajalle olisi pitänyt ainakin nimi jäädä mieleen.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Klikkaa ja tutustu!

Jukka Viikilä voitti Finlandia-palkinnon, joten sijoitus TOP5:een oli vähintä, mitä kirjalta saattoi odottaa. Finkkuhan ostetaan myös joululahjaksi moneen kotiin, jossa keittiönpöytä keikkaa tai sohvasta on jalka poikki. Noh, kyllä niitä luettavaksikin menee, älkää nyt hikeentykö. Mutta joka tapauksessa aika varmoilla linjoilla tässä on edetty terävimmän kärjen suhteen. Pitäisikö siitä olla huolissaan?

Toisena seikkana tarkastelin huviini kustantamoiden menestystä TOP20 suhteen vuodesta 2000 vuoteen 2016. Kaksi giganttiahan ovat näillä listoilla lyöneet tunnetusti yhteen, Otava ja WSOY. Aikojen saatossa vaaka on kallistunut vahvasti Otavan suuntaan. Alla olevassa kuvassa sinnittelee Tammi kolmantena, mutta aika tasavahva sen kanssa on ollut Gummerus, joka tästä kuvasta puuttuu vain selkeyden vuoksi.kustantamot

Kuten kuvasta voi päätellä, Södikka on ollut pelissä hyvin mukana vuoteen 2004 asti ja vielä 2008 on sapelit kalisseet, mutta sen jälkeen Otava on näyttänyt Korkeavuorenkadun jättiläiselle Uudenmaankadun perävaloja. Tähänkin on varmasti monta syytä, kuten ehkä Suomalaisen kirjakaupan siirtyminen Otavan haltuun. Se tapahtui 2011, joten ihan kokonaan sekään ei selitä tuota eron alkua, mutta selittää varmasti osaltaan sen vahvistumisen. Joka tapauksessa TOP20:een vuosina 2000- 2016 päätyneestä 340 kirjasta  Otava, Tammi, WSOY ja Gummerus ovat kustantaneet 300, eli 88%. Mieti siis, esikoinen, mihin pumaskaasi tarjoat.

Jos nyt siis joku onneton kirjailija haluaa tunkea kirjamyynnin kärkeen, löytyy siihen pari hyvää tapaa.
A) kirjoita se hyvä kirja jaada jaada jaada, tämä on nyt tätä pakkopullaa sanoa tämä, ettei kukaan pahastu.
B) hanki kirjallesi joku noista neljästä kustantajasta.
C) pidä huoli, että naamasi näkyy televisiossa.
D) voita Finlandia-palkinto.
E) kun Remes lopettaa ja ojentaa Päätalo-kapulan eteenpäin, ota se vastaan.

Helppoa, eikö totta? Noh, ei tätä pidä ottaa liian vakavasti. Jos tosissaan haaveillaan kokonaiskirjamyynnin noususta, niin se vaatisi laajemman kirja- ja kirjailijajoukon näkymistä mainoksissa, mediassa ja kirjakaupoissa. Sitä nuo tilastotkin alkavat nyt vihjata, jos kokonaismyynti laskee mutta kärjen nousee. Ei tämä ala millään fb-sivuilla ja somenostoilla elvy. Eikä edes tällä saamarin blogiin postaamisella! Hitto!

Onko kansalla muka valtaa?

100vUpea juhlavuotemme on nyt alkamassa, Suomi täyttää pyöreät 100 vuotta. Vaikka Suomea ei synnytetty aivan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kolmijalkaan vannoen, pienten nikottelujen jälkeen saatiin kasaan aika hyvä valtio. Demokratiamme on ollut suhteellisen lahjomatonta ja omien etujen lisäksi on yritetty kasvattaa myös yhteistä hyvää. 1970-luvun jälkeen olemme malttaneet valita presidentitkin, kuten sivistysvaltiossa on tapana, äänestämällä.

Valtio rakentaa itseään aina kansalaisten varoilla, jotka kerätään verottamalla kansalaisten ansio- ja pääomatuloja, kaupankäyntiä, varainsiirtoa, varallisuutta ja kaikkea mahdollista ja usein jopa mahdotonta. Kerätyillä varoilla valtio hoitaa turvallisuustehtäviä suojaten kansaa ulkoiselta viholliselta sekä turvaten kansalaisten omaisuutta ja terveyttä rikollisia ja pahantekijöitä vastaan. Hyvinvointivaltiossa, jollaiseksi Suomikin hiljalleen rakennettiin, valtio turvaa myös sosiaalisesti heikompiosaisten elämää, takaa kaikille kohtuuhintaisen terveydenhuollon sekä koulutuksen, ylläpitää sivistystä erilaisten taidelaitosten muodossa sekä huolehtii maan liikenneverkosta. Tehtäviä on ollut monia ja ne ovat aikojen kuluessa vaihdelleet.

Suomi on lihonut elämänsä aikana mukavasti. Verovaroilla järjestetyt palvelut ovat johtaneet siihen, että vuonna 2015 työllistetystä työvoimasta 27,5%  oli töissä julkisella sektorilla. Nämä 668 000 ihmistä siis saivat palkkansa verovaroista ja mahdollistivat ne palvelut, joista nautimme.

Ihmisiin investoimisen lisäksi valtio on käyttänyt rahoja erilaisten elämää helpottavien liikelaitosten pystytykseen. Koska Suomi on suuri maa, rautatieverkko oli maan elinkeinoelämälle ja työvoiman liikkuvuudelle elinehto. Suomen Valtion Rautatiet perustettiin 1862 ja samana vuonna junat kulkivat jo Helsingistä Hämeenlinnaan ja takaisin.  Vasta 1989 VR:stä muodostettiin liikelaitos ja se irtosi valtion talousarviosta. Vuonna 1995 oli edessä varsinainen yhtiöittäminen.

avainluvut

VR:n liikevoitto 2011-2015

Mitä siis tapahtuu kansalaisten verovaroin rakennetulle liikeyritykselle, kun siitä muodostetaan yhtiö?  Onko kansalaisten ja valtion palveleminen enää laitoksen tärkein tarkoitus vai onko tarkoitus maksimoida voitot? VR:n tapauksessa olemme saaneet kuulla, kuinka se kamppailee talousvaikeuksissa ja siksi sen pitää uudistua.  Yllä oleva kuva kuitenkin osoittaa, ettei talousvaikeudet ole vieneet tulosta miinukselle, tappiollisesta velvoiteliikenteestä huolimatta. Vuonna 2015 valtiolle tilitettiin 100 miljoonaa euroa osinkoina, toimitusjohtaja kuittasi palkkana ja bonuksena 768 342 euroa, joka vastaa 64 000 euron kuukausipalkkaa. Siihen ei moni kituva yritys pysty.

Liikelaitos toimii liikelaitoksen ehdoilla. Kansalaisten oikeustajun kannalta on kuitenkin vaikea ymmärtää, kuinka valtion (siis meidän) omaisuus voidaan valjastaa puhtaasi markkinatalouden käyttöön, kuten VR:n tapauksessa on käymässä. Syksyllä suoritettu junavuorojen uudelleenjärjestely, jossa maan neljänneksi vilkkain asema, Hämeenlinna, jätetään statistin osaan, on osoitus prioriteetin muutoksesta. HHT-kasvukäytävän (Helsinki-Hämeenlinna-Tampere) alueella on noin 40% maan työpaikoista ja melkein 50% suomalaisten yritysten liikevaihdosta. Valtion kannalta parhaan liikenneyhteyden ylläpito moisella alueella olisi ykkösprioriteetti, mutta liikelaitoksen kannalta on parempi saada useampi euro per istumapaikka, niin kauan kuin tyhjiä istumapaikkoja ei ole liikaa.

VR:n johto on omaksunut kapitalismin erinomaisesti. Asiakaspalautetta kuunnellaan vain, kun se myötäilee jo valmiiksi laadittua strategiaa. Tuhansien työmatkalaisten allekirjoittama adressi ei ollut minkään arvoinen, kun näkymätön ja nimetön ”asiakas” halusi päästä kolme minuuttia nopeammin Tampereelle. Toimitusjohtajille maksetaan talousvaikeuksista huolimatta tähtitieteelliset palkkiot. Yhtiön yksityinen hyvä ajaa siis yleisen hyvän edelle, valtiosta irtaantuminen on onnistunut mainiosti.

Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä? Työmatkalaiset voivat laatia adresseja, mutta eihän niistä mitään apua ole. Jos junavuoroja lisätään, vuosikausia hyvin sujuneen junassa työskentelyn voi siitä huolimatta unohtaa, sillä IC-kaluston sijaan tarjolla on pistorasiattomia paikallisjunia ja kiivas juoksuvaihto Riihimäellä. Työmatkalaisten päivät ovat niin pitkiä jo muutoinkin, että lisärasitus katkaisee kamelin selän hyvin nopeasti. Valtio puhuu koko Suomen pitämisestä elinvoimaisena, mutta samaan aikaan se katselee sormi suussa ja 100 miljoonaa euroa taskussa, kuinka VR tuhoaa tuota visiota.

Olin ehkä turhan ylimalkainen, sillä kyllähän valtio vielä jonkin verran vaikuttaa VR:n toimintaan. Kempeleen 17000 asukkaan teollisuuskeskuksen asema avattiin 20.6.2016 ja sieltä sentään pääsee hienosti Helsinkiin niin Pendolinolla kuin IC-junallakin. Vaikka hallitus katsoo läpi sormiensa VR:n tuhotyötä, antaa Postin romahtaa ja tekee pian myös tieverkoistamme ”tuottavan” liikelaitoksen, kunnioittaa se sentään siltarumpupolitiikkaa ja antoi pääministerin palkita vanhat ystävänsä kunnon junayhteydellä. Ehkä se Suomi pysyy paremmin elinvoimaisena näin, ken tietää.

Kirjojen TOP30 – mahdoton tehtävä?

lista

Musiikkiteollisuus listaa näin

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että Suomessakin kirja-alalla on muutama koko alan kattava järjestö. Yksi näistä, Kirjakauppaliitto, esittelee itsensä näin: ”Kirjakauppaliiton toiminnan tarkoituksena on parantaa kirjakauppojen toimintaedellytyksiä sekä valvoa kirjakaupan etuja suhteessa julkishallintoon ja muihin alan kannalta keskeisiin sidosryhmiin. Kirjakauppaliitto turvaa kirjakaupan asemaa kirjojen jakelutienä, seuraa aktiivisesti alan kansainvälistä kehitystä ja nostaa kirjakauppaa esille mediassa.”

Ehkäpä tunnetuin tavallisen lukijan havainnoima ulostulo Kirjakauppaliitolta on kuukausilistaus Suomen myydyimmistä kirjoista. Se kerätään myyjiltä otoksena, eli ei se nyt ihan mikään absoluuttinen totuus ole, mutta mikäpä olisi. Mitä Suomi lukee? -lista julkaistaan kymmenen kertaa vuodessa ja se sisältää kokonaisuudessaan viisi listaa:
– TOP10 listaus kotimaisesta kaunokirjallisuudesta
– TOP10 listaus käännetystä kaunokirjallisuudesta
– TOP10 listaus lasten- ja nuortenkirjoista
– TOP10 listaus pokkareista
– TOP20 listaus tietokirjoista

Toinen koko alaa syleilevä toimija on Suomen Kustannusyhdistys. Sekin edistää kirjallisuutta omasta vinkkelistään ja julkaisee bestseller -listaa, joka käsittää siis (kustannusyhdistyksen jäsenten)  Suomen myydyimmät kirjat vuositasolla. Tuo lista on TOP20 listaus ja kategorioita on hiukan enemmän, kuten vuonna 2015 uutena jännänä tulokkaana värityskirjat. Kustannusyhdistys on ollut perustamassa myös Suomen Kirjasäätiötä, jonka näkyvimmät ponnistukset ovat ne kaikki Finlandia-palkinnot.

Meillä siis on jo listoja, ja listojahan ihmiset rakastavat. Mutta minulle ei kelpaa listamikään, kuten monet jo hyvin tietävät. Olen muutaman vuoden ajan varovaisesti kysellyt sekä Kirjakauppaliitosta että Kustannusyhdistyksestä, olisiko mitenkään mahdollista saada tilastoja hiukan useammin ja hiukan laajemmin. Kymmenen listaa vuodessa ei ole hirveän paljon näinä viivakoodien ja reaaliaikaisen varastokirjanpidon aikoina, jolloin myyntilukujen kerääminen sujuu huomattavasti sukkelammin kuin lyijykynän ja ruutuvihkon avulla. Lisäksi olisi mukavaa nähdä laajempi lista TOP30, TOP40 tai jopa TOP50. Kuten musiikissakin, ostajat haluavat nähdä myös pinnan alle, eikä aina vain sitä vaahtoa aallon harjalla.

Minusta näille listoille olisi käyttöä monestakin syystä. Ensinnäkin, laajempi listaus antaisi bloggareille ja muille innostuneilla kirjaihmisille mahdollisuuden laatia omia listojaan, kuten myydyimmät runokirjat, myydyimmät esseet, myydyimmät dekkarit, myydyimmät historialliset romaanit, myydyimmät YA kirjat jne.  Tällä tavalla tietoisuus siitä, että Suomessa julkaistaan paljon hyvää kirjallisuutta, leviäisi tehokkaammin. Niiden tuttujen kymmenen nimen sijaan löytyisi listoilta muitakin nimiä, lukijoiden etsimisen tuska saattaisi hiukan helpottaa. Kirjojen näkyvyys paranisi halvalla ja helposti.

Melkoinen shokki olisi nähdä listan ilmestyvän useammin kuin kerran kuussa. En edes kuvittele, että kirja-ala voisi rynniä kertaheitolla 2000-luvulle ja julkaista listan joka viikko, mutta hyvä uudistus olisi julkaista se vaikkapa parillisina viikkoina. Silloin listalla vilahtavien nimien määrä vain lisääntyisi ja taas saataisiin näkyvyyttä uusille kirjoille.

Kuten sanottu, ole tätä asiaa jo kutitellut ja lähestynyt noita puulaakeja keväästä 2015 lähtien. Sain tiedon, että kuukausilista kerätään (tai kerättiin 2015) kahdeksan toimijan tuottamasta datasta ja heidän siis pitäisi kyetä toteuttamaan tuo muutos kohti laajempaa listausta. Nykytekniikalla se tietysti onnistuu, mutta voi vaatia pientä (siis joillakin vaatii) päivitystä kunkin käyttämään järjestelmään, kuten vaihtamalla muuttuja x=10 => x=40. Mutta sehän tietysti maksaa. Eli, tähän pisteeseen pääsimme, ei voi tehdä, se maksaa, kuka maksaa, en minä, etkö sinä, miksi ei vain olla hissun kissun, niin kuin ennenkin.

Tämän saagan myötä heräsi tietysti sellainenkin kerettiläinen ajatus, että mihin näin pienessä maassa tarvitaan erillistä Kirjakauppaliittoa ja Kustannusyhdistystä, jotka siis keräävät näitä tilastojaankin eri tavoilla ja eri tahdissa?  Onkohan alan edistämisen tahtotila kuitenkaan ihan kohdallaan, jos ei löydy rahaa tukea tuota muutosta, joka minusta olisi ”lukemista ja kirjallisuutta edistävä tapahtuma ja kampanja” tai ”toimisi suomalaisten lukemisharrastuksen parhaaksi”. Eikö kuitenkin kirja-alan etu olisi parempi näkyvyys? Ei kai näkyvyys voisi tämän uudistuksen myötä ainakaan vähetä? Jos yhteen hiileen olisi puhaltamassa yksi suu kahden sijaan, näinkin yksinkertaisen asian järjestäminen  olisi varmasti vähän helpompaa, ehkä?

Suunnattomassa tiedonjanossani haluaisin vielä tietää, kuinka moni bloggaaja olisi valmis koostamaan oman myydyimmät kirjat -genrelistansa, jos tuota tietoa olisi enemmän tarjolla? Itse tekisin ainakin dekkarilistausta ja todennäköisesti myös listaa historiallisista romaaneista. Kiinnostavaa olisi kuulla, onko muilla samoja mielihaluja, vai olenko yksin tilastoperversioni kanssa? Ehkä kirjabloggaajien suuri huuto verkon uumenista voisi antaa vauhtia tälle uudistukselle?

Onko kirja uhanalainen laji?

JP-signeeraa-Paholaisen-vasara

Koskinen signeeraa kirjaa silloin, kun niitä vielä ostettiin.

Suomalainen kirjallisuus on laskusuhdanteessa, ainakin myyntilukujen valossa. Tämä uutisointi on aiheuttanut taas hiukan kähinää alan piireissä, sillä Ylen julkaisemaa juttua pidetään negatiivisena. Negatiivinen se onkin, kuten -3 on negatiivinen luku ja pakkaslukemat ovat celsius-asteikolla negatiivisia.

Enemmän kuin laskeva myynti, minua huolestuttaa itsepetos. Kun alan kehitystä on seurannut vuosien ajan, on hiipuvia lukuja selitelty milloin milläkin ja välillä intouduttu syyttämään lukijoita, kun he eivät älyä ostaa valtavan hienoa tuotetta, jota sanotaan kirjaksi. Vika ei suinkaan ole koneistossa, toimihan se hienosti aina 90-luvulle saakka. Maailma on muuttunut ympärillä ja onhan siihen reagoitu, on e-kirjat ja kaikki, älkää valittako! Vika ei ole meissä, vaan kirjakauppojen esillepanossa ja ihmisissä, jotka eivät halua lukea laadukasta kirjallisuutta. Kirjaa ei tarvitse edes markkinoida, sillä se ei auta mitään, se on todistettu jossakin jännässä tutkimuksessa, jota ei löydy mistään. Nämä kaikki selitykset olen kuullut moneen kertaan, ei tarvitse kirjailijan vääntää asiasta edes fiktiota, ikävä kyllä.

Muilla aloilla myynnin hiipuminen otetaan yleensä tosissaan. Ei rynnätä väittämään, että lasku on nousu ja meillä on salaperäistä piilomyyntiä, joka parantaisi tulosta, vaikka sitä ei ole tulokseen laskettu koskaan aikaisemminkaan. Yleensä, kun ollaan huolissaan tuotteen myynnin laskusta, mietitään, mikä meni vikaan. Kirja-alallahan ei toki koskaan mikään mene vikaan, koska kirja-ala on kulttuuria, mutta yritetään nyt edes kuvitella, että suomalaisten kaunokirjojen myynti laskee jatkuvasti. Mitä silloin pitäisi miettiä?

  1. Markkinointi
    Jotta lukija voisi ostaa kirjan, pitää hänen tietää sellaisen olemassaolosta. Innokkaat lukijat käyvät toki tasaisin väliajoin kirjakaupassa, mutta yllättäen on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät käy. He saattaisivat käydä, jos silmiin osuisi mainos kiinnostavasta kirjasta. Nyt silmiin osuu mainos siitä yhdestä ja samasta kirjasta, jota kustantamo mainostaa yhä uudestaan ja uudestaan. Satunnaista ostajaa tämä kirja ei kiinnosta. Se siitä. Vaikka Viherpeukaloilla on varaa jakaa kukkasipulikuvasto kotiin, kirjakuvastoa on turha odottaa.

    Kirja-alalla on vahvasti panostettu muutamien avainkirjojen (ei, ne eivät kerro avaimista) markkinointiin. Niille halutaan suuri myynti ja siinä onnistutaankin paremmin tai huonommin. Ongelmaksi muodostuu se, että edes lukija, joka olisi voinut ostaa kaksi kirjaa, ostaakin vain tuon yhden, koska ei tiedä maailmassa toista kirjaa olevankaan. Tietysti tämä on kärjistys, mutta käytännön kenttätyö on paljastanut tämän todeksi.

    Tiedän jo vasta-argumentin. Ei kaikkia voi mainostaa, siihen ei riitä rahat. Se on totta, mutta voi tietysti miettiä, onko järkevää käyttää yksi mainossivu yhden kirjan mainostamiseen, kun samalla sivulle mahtuisi kirjoja puoli tusinaa ja kärkikirja ei todellakaan menettäisi mitään. Mainostuksessa yleensä esitellään kärkituotteen mukana myös muita tuotteita, sillä ihmiset ovat erilaisia.

    Jos ajatellaan, ettei mainonnasta ole hyötyä, on moni yritys ollut hakoteillä satoja vuosia. Jos mainontaan ei panosteta, ei haluta löytää kirjoille uusia lukijoita ja saatellaan hiljaa hymisten hautaan ne vanhatkin. Näin se vain on.

  2. Hinta
    Kirja on kallis esine. Uutuusromaanit maksavat usein yli 30 euroa. Kalleus on tietenkin suhteellista ja kirjaa pitänee verrata kilpaileviin viihdykkeisiin, kuten elokuviin, levyihin ja peleihin. Televisiosarjan tuotantokausia saa samalla rahalla ja elokuvia halvemmalla. Uudet levyt irtoavat 18 eurolla, uudet pelit ovat 50 euron molemmilla puolilla.

    Onko kirja siis halpa vai kallis? Kallis siinä mielessä, että tavallinen lukija harvoin lukee saman kirjan uudestaan. Pelin elinikä on pitempi, samoin levyn, sillä samaa albumia ihminen jaksaa kuunnella joskus kymmeniä, jopa satojakin kertoja. Elokuvien ja televisiosarjojen kohtalo voi usein olla sama kuin kirjojen, kertakäyttö. Mutta kirjaan on panostettava aktiivisesti, se on lukemalla luettava, kun television katsominen on passiivista. Miksi maksaa tarinasta, jonka joutuu aivoillaan kuvittelemaan, kun joku on kuvittanut ja näytellyt sen puolestasi?  Myös vaivannäöllä on hinta.

    Kirjan hinta on mutkikas juttu. Uutena se toki maksaa paljon, mutta jo vuoden kuluttua tuskin mitään. Alelaarit pullistelevat halpoja kirjoja. Niin halpoja, että heti tulee ajatelleeksi, että niissä on jotakin vikaa. Kukaan ei halua ostaa huonoa tuotetta. Olisiko jossakin kultainen keskitie?

  3. Laatu
    Tietysti suomalainen kaunokirjallisuus on laadukasta. Vika myynnin laskuun ei voi olla tuotteen laadussa. Ja sen verran minäkin olen yliopiston penkkiä kuluttanut, että kirjallisuustieteen taitajat ovat varmasti samaa mieltä kanssani. Suomalainen kaunokirjallisuus on taiteellisesti ja teknisesti laadukasta.

    Mutta. On lukijoita ja lukijoita. Meillä on lukijoita, jotka ostavat ja arvostavat sanataidetta. Meillä on lukijoita, jotka arvostavat ja ostaisivat hyviä tarinoita. Ikävä sanoa tämä, mutta jälkimmäisiä lukijoita meillä on/olisi enemmän. Mutta kun lukija, joka haluaa mielenkiintoisen tarinan, saa kouraansa taiteellisesti viipyilevän tekstin miehen matkasta sisimpäänsä, hän ei palaa kirjojen ääreen. Ei, sillä hänet leimataan tyhmäksi, joka ei ymmärrä kirjallisuutta, oikeaa kirjallisuutta.

    Oletetaan, että maailma on tosiaan muuttunut. Tarinankerronta on voimissaan peleissä, televisiosarjoissa ja elokuvissa. Tarina siis kiinnostaa yhä. Voiko ja saako kirjaan kirjoitettu tarina olla kiinnostava? Onko meillä kiinnostavia tarinoita? Jos myyntilukuja katsotaan, niin ei ehkä niin paljon kuin voisi olla. Kannattaa muistaa, että tarinankerronnan saralla kilpailu on koventunut laadukkaiden televisiosarjojen ja pelien myötä. Se, mikä riitti ennen, ei ehkä riitä enää.

    Tämä ei tarkoita sitä, että taidokkaat romaanit, joissa paino on kerronnassa eikä tarinassa, olisivat tuhonneet myynnin, ei todellakaan. On vain myönnettävä se tosiasia, että jokaiselle lukijalle olisi tarjottava jotakin ja erilaisuus on hyväksyttävä. Jos jokainen Suomessa palkittu kirja on taiteellisesti vaativa ja tarina hukkuu kerronnan nyanssien alle, syntyy osalle lukijoista mielikuva, ettei kirjallisuus ole heitä varten. Kun laajalti ylistetty romaani jää kesken, tuntee olevansa väärässä tai tyhmä. Kukaan ei halua olla tyhmä, joten pitäkää kirjanne.

    Onko kirjailijan kirjoittama tarina sellainen, jonka joku haluaa lukea?

  4. Saatavuus
    Niin, saako niitä kirjoja mistään? Kirjakauppojen kurjistumisen myötä vallalla on ajatus, ettei kirja ole saatavissa. Kivijalkakauppojen osalta tämä onkin totta, sillä nimikemäärä on räjähtänyt käsiin. Kaikki kirjat eivät voi olla esillä, joten heräteostoksia syntyy tietysti vähemmän.

    Mutta, jos mainonta on kunnossa, lukija tietää paremmin etsiä haluamaansa kirjaa. Jos kirjakaupassa sitä ei ole, niin kyllä kirjakauppiaan pitää sellainen tilata heti, eikä toimitusaika voi olla viikkoja. Minusta koomisinta on Helsingissä ollut tilanteet, joissa saman ketjun myymälässä A kirjaa ei ole mutta myymälässä B on. Myymälän A ja B etäisyys on 1,5 kilometriä. Kirja tilataan A:han, se saapuu sinne 10 päivän kuluttua. Miettikäähän itse, kuinka homman olisi voinut hoitaa tehokkaammin.

    Toisaalta, kyllä nykyään kirjan saa ainakin netistä, jos ei muualta. Jos siis tietää, mitä etsii. Ai niin, se mainonta. No, netissähän se on usein jopa ilmaista. Kustantajilla lie sellaiset yhteiset sivut, joista löytyy kätevästi uutuuskirjat?

Mikään yllä esitetyistä asioista ei ole asteikolla 0 – 100 kummassakaan päässä. Kaikki ei ole päin helvettiä (0) mutta ei kyllä ihan parhaalla tasollakaan (100). Jos siis jotakin halutaan kirja-alan myynnin eteen tehdä, jokaista seikkaa pitäisi pöyhiä ja miettiä, onko jotain tehtävissä ja jos on, halutaanko mitään tehdä?

Tuo laatukysymyskin on tulenarka, onko kulttuurin tarkoitus edes saavuttaa massoja, vai onko kulttuurin merkki juuri se, ettei kaikki tajua sitä? Onko tuote laadukas, kun ihmiset haluavat sitä, vai onko laatu itseisarvo, jonka asiantuntijat määrittelevät? Kirjoittaako kirjailija kirjat luettaviksi vai kirjallisuustieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi?  Sitä voi kukin miettiä itse, oikeaa vastausta ei ole, tai ainakaan minä en tiedä sitä.

Jos nyt kuitenkin myyntiä pidetään kirja-alan menestyksen mittarina, kirjan myyntiin pitää suhtautua kuten hammasharjojen myyntiin. On tarve, on tuote, joka vastaa tarpeeseen, sitä mainostetaan, sillä on sopiva hinta ja sen saa ostettua kaupasta. Pyörän voi keksiä uudestaan, mutta pyörä on pyörä on pyörä.