Ammattina kirjailija

Näin vaalien alla on taas keskusteltu myös suomalaisen kirjallisuuden asemasta ja elinvoimaisuudesta yhteiskunnassamme. Tämä aihe on kiinnostava ainakin joka neljäs vuosi, sillä kirjallisuus kai jollakin tavalla roikkuu yhä mukana kulttuurissamme ja siten vaati myös päättäjiltä hieman huomiota. Toki elämme kovia aikoja, ja vielä kovemmat ovat tulossa, joten usein keskustelu kääntyy siihen, voiko suomalainen kirjailija elää työllään, eli kirjoittamisella.

Kun puhutaan elämisestä, tarkoitetaan varmaankin toimeentuloa kylmän kapitalisesti ajateltuna. Jonakin pohjaviivana tulojen suhteen voidaan pitää valtion taiteilija-apurahaa, joka on nykyään noin 2000 euroa kuukaudessa puhtaana käteen. Tavallisen veronmaksajan kuukausitulo esim. 23 % ansiotuloverolla pitäisi olla noin 2600 euroa, jotta käpälään jäisi sama summa. Jos ajatellaan leikkisästi, että julkaisee yhden aikuisten romaanin vuodessa, pitäisi siitä saada tekijänpalkkiota noin 31 200 euroa, jotta homma toimisi omillaan. Suht hyvillä sopimuksilla tuo tarkoittaa noin 7800 myytyä painettua kirjaa tai noin 40 000 myytyä äänikirjaa. Tässä esimerkissä jokainen kadonnut painettu kirja pitäisi tuoda tilalle noin viisi myytyä äänikirjaa. Eli, karkeasti ottaen yhtälö toimii vielä, kun myy 5000 painettua ja noin 14 000 äänikirjaa vuodessa.  Noilla luvuilla puhtaassa kapitalismissa kirjailija elää kättensä työllä yhtä leveästi kuin valtion määrittelemällä vuosiapurahalla.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Kuinka monta kaunokirjailijaa Suomen markkina voi näillä volyymeilla elättää? Jos katsotaan vuoden 2022 myydyimpien kirjojen listaa, alkaa rajat jo hahmottua. Kotimaisen kaunon osalta 14 kirjailijaa rikkoo tuon maagisen 7800 painettuna myydyn kirjan rajan. Äänikirjoissa puolestaan 40 000 rajan rikkoo vain yksi kirjailija, joka sisältyy jo noihin edeltävään neljääntoista. Jos ajatellaan formaattien kombinaatioita, varmasti äänikirjan ja painetun yhdistelmänä tuohon 14 joukkoon nousee joku, mutta esimerkiksi painetun kotimaisen kaunon listoilla sijoilla 15-20 olevat eivät ole lainkaan TOP20 joukossa äänikirjoissa, jonka häntään pääsee 11 900 kappaleen myynnillä. Suomen markkina kykenee siis laskennallisesti arvioiden elättämään arviolta noin 14-20 kaunokirjailijaa, jotka julkaisevat yhden kirjan per vuosi.

Luku saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta eipä hätää, onhan meillä lasten- ja nuortenkirjailijoita. Pelkästään listoja tutkimalla tuon 7800 myydyn painetun kirjan rajan ylittää vain neljä tekijää, ja luultavasti tuolla saralla ei ihan samaa rahaa per kirja saa kuin aikuisten osastolla. Äänikirjoista tulee hiukan vetoapua, mutta tuolla listalla TOP20 joukossa on vain kuusi eri nimeä, samat nimet pitävät hallussaan montaa eri sijoitusta eri kirjoilla. Jos nyt ajatellaan, että tuolta saralta kuitenkin löytyy yhteensä 6-8 raja-arvomme ylittävää tekijää, onkin kotimaisen fiktiokirjallisuuden saalis vuositilastojen valossa yhteensä noin 20-28 markkinarahalla elävää tekijää.

Näin tarkasteltuna asia tietysti yksinkertaistuu, mutta jotkut raamit se antaa markkinoiden näkökulmasta. Toki meidän on hyvä muistaa, että suomalainen kirjailija elättää itsensä karkeasti yleistäen pääasiassa seuraavilla tavoilla:

1) Ainoastaan kirjoittamalla, tulot kirjoista ja muista teksteistä, esiintymisistä ja lainauskorvauksista
2) Kirjoittamalla ja jokin sivutyö, mutta ei kokoaikainen
3) Päätoimi jokin muu, kirjoittaminen kulkee rinnalla
4) Kirjoittamalla, puoliso tukee
5) Kirjoittamalla, sosiaaliturva tukee

Kaikissa näissä kategorioissa on tietysti ristiinvetoa ja päällekkäisyyttä jonkin verran. On myös syytä muistaa, että kirjastojen lainauksista lainauskorvausta saa enemmän tai vähemmän kaikkien kategorioiden kirjailijat, joilla lainattuja kirjoja kirjastoissa on, ja samoin apurahoitusta teoriassa kaikki kirjailijat, mutta hiukan epämääräisemmin mekanismein. Tällä tavalla tuo kylmällä matematiikalla laskettu kirjoittamisella elävä joukko kasvaa jonkin verran. Esimerkiksi Sanaston maksamien lainauskorvausten 30000 euron yläleikkuriin osui 2022 peräti 28 tekijää, tämä joukko sisältää toki mahdollisesti myös kääntäjiä ja tietokirjailijoita. Tuossa joukossa on myös päällekkäisyyttä jo markkinakatsauksen kirjailijoihin, joten silkalla suoralla yhteenlaskulla saataisiin liian optimistinen luku kynän varassa elävistä. Ja jotta homma ei olisi liian helppo, meillä on ilahduttavasti muutamia kirjailijoita, jotka myyvät huomattavasti enemmän ulkomailla kuin Suomessa.

Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa, ettei kirjailijan identiteetti kiteydy pelkästään talouteen. Tietysti toimeentulo on olennaista, kun puhutaan ammatista. Suomen markkina on kuitenkin siksi kapea pullonkaula, ettei se kestä määräänsä enempää edes laadukasta kirjallisuutta. Sitä, määritteleekö laadukkaan kirjallisuuden palkintoraati, kriitikot vai lukijat, voi jokainen pohtia ihan itse. Suomessa on kuitenkin kirjastolaitoksen kautta mahdollisuus saada kaikkien saataville sellaistakin kirjallisuutta, joka ei myyntipöydissä tai mediassa viihdy kovin pitkään tai ei lainkaan. Kuinka lukijat sitten kirjansa löytävät, on kokonaan toinen juttu.

Jos ajatellaan valtion kirjallisuuspolitiikkaa, on hyvä muistaa, ettei sen kynnet painu kovin syvälle kapitalismin nahkaan. Valtio ei voi kulutusta ohjata merkittävällä tavalla ja sen rooli on lähinnä suojata tekijänoikeudet ja mahdollistaa laaja kirjallinen kasvualusta apurahoituksen avulla. Kun vaalipaneeleissa puhutaan kirjallisuudesta, puhutaan yleensä valtion rahoituksesta tai sen puutteesta. Lainauskorvauksen määrärahat ovat suoraviivaista tekijänoikeustuloa, jonka jakosuhteet päättävät lainaajat lainaamalla teoksia. Toki maksukatto tasoittaa tätäkin, sen verran suoraan kansanvaaliin on puututtu. Apurahoja valtion kirjallisuustoimikunta jakoi kirjailijoille viime vuonna noin 84 vuoden verran. Nämä 1-, 3- ja 5-vuotiset apurahat jakautuivat 34 kirjailijalle. Säätiöillä on toki oma ja merkittävä osuutensa apurahoituksessa, samoin maakunnallisilla taidetoimikunnilla.

Tästä yhteenvedosta voitte jo päätellä, että kirjailijan ammatti on Suomessakin mahdollinen. Järki kannattaa kuitenkin pitää päässä, sillä jos katsotaan vuonna 2021 julkaistuja uusia nimikkeitä, näkee nopeasti, ettei 447 kotimaista kaunokirjaa, 357 kotimaista lastenkirjaa ja 54 kotimaista nuortenkirjaa todellakaan tuo pankkiin 858 kirjailijaa, joilla on taskut täynnä rahaa. Toki sekin on varmasti tullut tässä selväksi, että Suomessa kirjoittamisella eläviä tekijöitä on enemmän kuin kourallinen, sillä tässähän en nyt penkonut edes tietokirjailijoita, käsikirjoittajia ja kääntäjiä sen tarkemmin. Mutta kuten kaikilla aloilla, kärki on kapea verrattuna ohueen pitkään häntään.

Kirjailijan ammatissa pätee kuitenkin yksi konkarin minulle kertoma totuus. Jos haluaa elää kirjoittamisella, pitää kirjoittaa niin, että sillä elää. Näinpä se taitaa olla.

Äänikirjan läpimurto vuonna 2020

No niin, odottavan aika on pitkä, mutta joskus kärsivällisyys palkitaan. Äänikirjan läpimurrosta ja suurista rahoista (Helppoa rahaa!) on kohuttu koko alkuvuosi, ja viimein kirjailijakin toukokuun alussa armon vuonna 2021 näkee, mitä myytiin vuonna 2020! Kärsivällisyys on totisesti tässä ammatissa tärkeä ominaisuus.

Ensinnäkin on kiitettävä kirjojeni lukijoita ja kuuntelijoita! Hieno vuosi takana, vanhojakin kirjoja yhä liikkuu jonkin verran, ja kun puhun vanhoista, niin tarkoitan 10-15 vuotta sitten ilmestyneitä. Varastot ovat niiden osalta pienet, mutta vielä niitäkin saattaa joitakin kymmeniä löytyä. Äänikirjojen osalta nousu kyllä näkyy nyt ja se kulminoituu juurikin tuohon julkaisun jälkeiseen vuoteen. Esimerkiksi Tulisiipi myi ilmestymisvuonnaan 2019 kahdeksan kertaa enemmän kovakantisena kuin äänikirjana. 2020 kelkka on Tulisiiven osalta jo kääntynyt ja jos pokkaria ei lasketa, äänikirjaa meni neljä kertaa enemmän kuin kovakantista. Hukkuvaa maata meni myös ilmestymisvuonna 2020 nelisen kertaa enemmän kovakantisena kuin äänikirjana, mutta todennäköisesti senkin virta kääntyy tänä vuonna.

Minulta on kysytty todella paljon sitä, mitä mahtaa jäädä kirjailijalla viivan alle, kun äänikirjat valtaavat alaa. Kuten politiikasta olemme oppineet, puheet ovat puheita ja raaka totuus paljastuu yleensä tilinauhasta. Niin on ikävä kyllä myös tämän asian suhteen. Heti kärkeen muistutan, että tämä ongelma ei ole lukijoiden/kuuntelijoiden probleemi, sillä kukin nauttii kirjansa siinä muodossa kuin haluaa, ja niin pitääkin olla. Jos tässä asiassa jotakin taistelua käydään, se käydään kirjailijoiden, kustantajien ja jälleenmyyjien kesken. Ja voi pojat, siinähän on meillä sotatanner!

Aloitetaan tutuista luvuista. Kun armas lukija osti vuonna 2019 sinä vuonna ilmestyneen uutuuskirjani kovakantisen laitoksen, minulle ropsahti joka kirjasta bruttona noin 3,90€. Vuonna 2020 oltiin jo alelaareissa, mutta yhä minulle on tullut noin 3,80€ jokaisesta kovakantisesta. Kiitos siitä! No entäpä se äänikirja? Vuonna 2019 tuon kirjan äänikirjaversio tuotti minulle 0,49€/kuuntelu. Ja koska tätä ei ole minulle viitsitty tilityslaskelmassa eritellä, tiedän vain, että tuo sisältää kaikki lukuaikapalvelut sun muut formaatit samassa luvussa. Vuonna 2020, kiitos porrastetun sopimukseni, äänikirja tuotti minulle 0,56€/kuuntelu. Auki purettuna tämä tarkoittaa seuraavaa:

Jos vuonna 2019 yksi kovakantista kirjaa hypistellyt kuluttaja päätyikin nauttimaan uutuuskirjani äänikirjana, hänen olisi tilinauhani näkökulmasta pitänyt värvätä samaan kelkkaan seitsemän uutta ostajaa äänikirjan iloihin. Eli, jos äänikirja vie yhdenkin fyysisen kirjan ostavan sielun, tarvitaan yhteensä kahdeksan sielua paikkaamaan budjettini. Vaikka suhdeluvut paranivat 2020, tarvitaan tuohon kuvattuun urakkaan yhä seitsemän sielua. 

Äänikirjamarkkinahan kehittyy yhä, joten pengoin myös tuoreen kirjani lukuja. Nyt oli käynyt niin iloisesti, että vuonna 2020 myydyn uutuuskirjani kovakantisesta laitoksesta sain bruttona peräti 4,30€ per myyty kirja. Mutta ällistykseni oli suuri, kun katsoin, mitä se tuotti vastaavasti äänikirjana. Huikeat 0,34€ kappaleelta! Nytpä yhden kovakantisen hyljänneen pitäisi haalia peräti 12 kaveria äänikirjan ääreen, jotta päästäisiin tilityksissä niukasti plussalle. Jos siis kaikki rahaa kirjoihin hassaavat lukijani hylkäisivät painetun formaatin, pitäisi rakkaita lukijoitani olla 10 000 sielun sijaan 130 000, jotta pysyisin kutakuinkin tasoissa. Ei riitä kyllä meikäläisen vetovoima tuohon, sen tiedän kokeilemattakin. 

Varmasti moni teistä äimistelee, kuinka tässä näin on voinut käydä. Siihen on kaksi hyvää syytä. Ensinnäkin, äänikirjasopimukset ovat yleisesti huonoja, tai ainakin ne minulla ovat näissä tapauksissa huonoja. Tekijänpalkkioprosentit ovat alhaiset ja niistä voin syyttää tietysti itseäni huonona neuvottelijana tai kustantajaa kovapäisenä neuvottelijana. Toinen syy tuon rahavirran minimaalisuuteen on ulosmyyntihinta, jolla kirja myydään jälleenmyyjälle. Äänikirjani huitelevat näemmä ulosmyyntihinnoissa 2,70-3,60€ haarukassa vuoden 2020 osalta. Kun painettu kirja myydään kustantamolta ulos noin15-17 euron hintaan, tajuaa jo jokainen, että vähästä pienempi osuus alkaa olla jo aika pieni.

Jotta tässä tarkastelussa tulisi nyt jotain kuvaa myös lukuaikapalveluista, tarkistelin omat Storytelin myyntini. Minulla on suoria sopimuksia Storytelin kanssa, joten välikäsiä ei ole asiaa sotkemassa. Ikivanha Paholaisen vasara tuotti minulle kohtuullisen hyvän 0,55€ kuuntelulta, mikä on yli 50 % suurempi tuotto kuin viime vuoden uutuuskirjassani. Eli kyllähän systeemissä hiukan klappia on, kun liikkumavaraa löytyy noin paljon.

Kitinä on aina kitinää, ja luvut lukuja. Paljon puhutaan äänikirjojen tuomista rahavirroista, mutta tällä otannalla en itse vielä lähtisi varaamaan turistimatkaa Kuuhun. Positiivista kirjailijan kannalta on, että nyt vanhojakin kirjoja on saatavilla ns. uutena maailman loppuun saakka. Vanhojen kirjojen osalta äänikirjaliiketoiminta on hieno homma, jos vanhat kirjat ylipäätään löytyvät äänikirjoina eikä niille painetuille ole enää markkinarakoa (hyllytilaa kaupassa/painosta jäljellä) löytynyt. Huono homma on, että näin alkumetreillä kirjailijoiden sopimukset ovat suurelta osin vielä huonoja. Tekijänpalkkiprosentit liikkuvat itsellänikin 12,5 – 25 % haarukassa, ja se on haarukka, jossa on turhan monta piikkiä. Jos tuo sopimusevoluutio nyt hoitaa homman suhteellisen nopeasti kuntoon, olen erittäin tyytyväinen. Siihen, millä hinnalla kustantajat latovat äänikirjat jälleenmyyjille, en voi vaikuttaa, mutta ehkä hekään eivät tulevaisuudessa valtavaa hintaeroosiota suosi.

Kaikesta tästä jää käteen hyviä ja huonoja puolia. Rahanjaon suhteen huonot puolet on jo kattavasti käsitelty ja ne hoituvat kirjailija-kustantaja-jälleenmyyjä -akselilla, kulissien takana. Lukijan ei pidä niistä murhetta kantaa, kyllä minäkin hankin kirjani sieltä, mistä ne parhaiten saa, äänikirjana taikka painettuna. Jos painettua kirjaa haluaa suojata, voi äänikirjan teettää viipeellä, eli 2021 ilmestyvästä kovakantisesta olisi äänikirja saatavilla vasta vuoden 2022 alussa, jolloin kovakantiset on perinteisesti pääosin myyty jo. Äänikirja olisi siis formaattina kovakantisen jatkumo, ei kilpailija. Lisäksi toivoisin, että kustantajilla olisi halua ja resursseja tuottaa myös sitä vanhempaa tuotantoa äänikirjoiksi, jolloin tästä muutoksesta saadaan täysi hyöty irti. Ikävä kyllä tässäkin leikissä pienkustantamot voivat kulujen tähden jäädä markkinatalouden jalkoihin, koska äänikirjojen tuottaminen ei ole ihan halpaa lystiä.

Omalta osaltani olen kuitenkin tyytyväinen, että kirjoilleni löytyy yhä vaan suuri joukko sekä lukijoita että kuuntelijoita, jotka hassaavat rahaa tähän kauniiseen turhuuteen nimeltään fiktio. Lainaajia löytyy vieläkin mittavampi joukko, älkää luulko, ettenkö kiittäisi teitäkin, ystävät hyvät. Kiitos teille kaikille. Muistetaan aina, että kirja herää eloon vasta sitten, kun joku lukee sen. 

Työn jälkeen näkyy uusi työ

Klikkaa ja tutustu.

Pitkätkin matkat päättyvät joskus! Näin voin nyt todeta kahdessakin mielessä. Kirja, jonka aihiot kylvettiin jo 80-luvun lopussa, on ilmestynyt. Hukkuva maa on kirja, jonka aiheen toivoin menevän ohi, mutta eihän se mennyt. Kun seurasin pelkästään Suomen lämpenemistä (eikä nyt puhuta keskustelukulttuurista) läpi 90-luvun kitkerälle uuden vuosituhannen 10-luvulle saakka, huomasin, ettei kehitystä yritettykään pysäyttää. Jatkuva talouskasvu oli ykkösaihe läpi niiden vuosikymmenten, jolloin jotain olisi voitu vielä tehdä. Nyt, kun talouskasvun junaan on saatu Kiina ja Intiakin seuraa perässä, on peli jo käytännössä menetetty. Kun kivivyöry on liikkeellä, sitä ei voi pysäyttää ja on keskityttävä vain minimoimaan vahingot.  Ei se Antarktis kuitenkaan ihan muutamassa vuodessa sula, joten jotakin kyllä ehditään hyvin tehdä. Etelänavalla huidellaan talvella yhä -60C pakkaslukemissa ja jäävaipan paksuus on 2,5 kilometriä.

No, kirjailijathan eivät koskaan ota kantaa mihinkään, joten Niklas Vaaterin seikkailu tässä kirjassa ei ole kannanotto puoleen eikä toiseen. Ehkä kirjan tarina herättää ajatuksia, tai sitten ei. Kirja ei kuitenkaan ole saarna, joten olen aina halunnut jättää runsaasti tilaa myös lukijan ajatuksille. Ja ehkä Niklas ei olekaan niin pirun viisas kuin luulee.

“Koskisen kunnianhimoinen uutuusdekkari pui ilmastonmuutosta ja tarjoaa uskottavaa kauhua vallan huipulta. (–) Jo henkilögalleriasta huomaa, ettei Hukkuva maa ole perinteinen sukuromaani, dekkari, tai ekokatastrofilla uhkaileva teos. Notkeasti eteenpäin soljuva romaani on kyllä näitäkin, mutta vielä paljon muuta.” – Turun Sanomat

Hukkuva maa on kuitenkin osaltani tehty ja se elää omaa elämäänsä. Minä olen jatkanut matkaani jo aikoja sitten tietokirjan parissa, eräs herra Aku Ankka on vaivannut mieltäni. Lisäksi aineiston keräämisen ja haastattelujen ollessa tauolla olen saanut hiljalleen kudottua romaanin, joka voisi ilmestyä vuonna 2021. Ei voi koskaan tietää, kuinka lopulta käy, mutta tarina on kyllä lähes eeppinen. En muista, milloin viimeksi olen ihan noin muhkeaa kässäriä kirjoittanut. Tämä uusi on Tulisiipeä noin neljänneksen paksumpi, eikä Tulisiipikään ollut ihan hoikka.

Paljolti kirjailijan työtä mitataan sillä, mitä voidaan nähdä. Kirjojen kanssa pitäisi hengailla julkisuudessa, jos se suinkin on mahdollista, sillä tavalla useampi lukija voi huomata, että kirja on olemassa. Tässä lajissa olen aina ollut vähän laiska, eikä se hengailu ihan sovikaan työrytmiini. Olen näin harmaantuessa alkanut säästellä promotunnitkin kirjoittamiseen, mitä tämä meneillään oleva peruutusaika tietysti nyt hyvin tukee. Kun keikat peruuntuvat, keskittyminen itse asiaan nousee kummasti.

Mutta, katsotaan nyt, miten Hukkuva maa pysyy pinnalla ja mitä siitä pidetään. Sen verran ehkä tuossa tuotantoni kategorisoinnissa voin kaikkia auttaa, että minusta tämä kirja soittelee samaa säveltä kuin Kannibaalien keittokirja ja Matilda pelastaa maailman . Tosin kirjailija on surkein arvioimaan omia töitään, mutta siltä nyt tuntuu. Huomenna ehkä kaikki on toisin.

Omilla teillä

No niin, kaikki yllätykset eivät aina ole ikäviä! Tulisiipi otti ja voitti Vuoden kirja 2019 palkinnon! Tämän Suomalaisen kirjakaupan jakaman palkinnon voitti 2018 Yuval Noah Harari, joten ihan mukavassa seurassa ollaan.

Tulisiipi on kyllä lentänyt vauhdikkaasti koko syksyn, mistä tietenkin olen erittäin tyytyväinen. Jos ja kun kirja myy, se antaa työrauhaa tuleville teoksille. Aika on rahaa mutta ennen kaikkea raha on aikaa. Ja aikaa, sitä tässä työssä tarvitaan paljon, varsinkin jos on varustettu kovin mielikuvitusrikkaalla päällä. Hienoja tarinoita on aina enemmän kuin millään ehtisin kirjoittaa.

Tietysti olen syksyn aikana pohtinut samoja asioita, joita olen tuuminut koko urani ajan. Teen kirjan ja toivon, että se lentää lukijoiden käsiin. Jotta niin kävisi, tarvitaan sitä surullisenkuuluisaa näkyvyyttä. Ja se näkyvyys, se on Suomessa harvoissa käsissä. Vuoden 2017 tilastojen mukaan Helsingin Sanomien kokonaistavoittavuus on noin 1757000 lukijaa, Aamulehden 556000 lukijaa, Kalevan 322000 lukijaa ja Turun Sanomien 316000 lukijaa. Jo näiden neljän sanomalehden yhteiskattavuus on päällekkäisyyksien kanssakin yli 2,5 miljoonaa silmäparia. Siihen kun lisätään vaikkapa Arto Nybergin ohjelma, jossa joskus kirjailijatkin vierailevat, saadaan 813000 silmäparia lisää. Jos nämä kaikki mediat valloittaa, kirjan ilmestyminen kyllä huomataan. Tulisiiven kohdalta Aamulehti on tehnyt kirjasta jutun, näistä muut eivät, joten menestykseen ei ole menty perinteisen suurmedian kautta.

Muinoin Helsingin Sanomia sanottiin kirjallisuuden piirissä kuninkaan/kuningattarentekijäksi juuri sen vuoksi, että sen kritiikki määritteli kirjan näkyvyyden ja usein myös kohtalon. Tämä valta, kuten kaikki valta, turmeli osaltaan sekä käyttäjät että kohteet. Hesarin kritiikkiä odotettiin kuin tipattoman tammikuun loppumista. Jos Hesari ei tehnyt kritiikkiä, kirja oli auttamatta B-luokkaa. Jos teki, vaaka saattoi kallistua rajustikin suuntaan taikka toiseen. Toisinaan kritiikin pihvi oli kriitikon pakottava tarve esitellä omaa kirjallista lahjakkuuttaan, tai lahjattomuuttaan, tapauksesta riippuen.  Nythän kaikki on paremmin, ainakin joiltakin osin.

Vuodet tekevät tehtävänsä ja kirjailijan nahka kovettuu. Asioista murehtii yhä samalla tavalla kuin ennenkin, mutta nuolet eivät enää tavoita vereslihaa. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, eikä kaikille asioille voi mitään. Loppupeleissä kukaan ei ole mitään, joten en ole alkanut polvillaan kontata median edessä. Ehkä sekin hetki vielä tulee, mutta onneksi todennäköisyys pienenee päivä päivältä.

Olen jo vuosia sitten päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjoja. Jotta voin tehdä sen, minun pitää varastaa kaikki mahdollinen aika kirjoittamiseen. Siksi olen keikkaillut luvattoman vähän ja aina kirjoittamiseni ehdoilla. Ja keikkailu on muutoinkin vaikeaa, kun olen lasten- ja nuortenkirjailija, dekkaristi sekä tavallinen prosaisti. Tästä suunnasta ei löydy keihäänkärkeä vaan laaja ukkosrintama, jota on vaikea saada mahtumaan yhteen purkkiin. Tilanne ei muutu tulevaisuudessa, sillä töitä on paljon ja aikaa vähän. Siksi minulle on tärkeää, että kirjat myyvät omalla painollaan. Minä en ole myynnissä, kirjani ovat. Niiden pitää näkyä, minusta ei niin väliä.

Syksyn aikana olen huomannut, että jos kirjallisuutemme olisi printtilehtien varassa, ala olisi näivettymisen sijaan todennäköisesti kuollut. Kritiikkejä näkyy painetuissa lehdissä yhä vähemmän ja yhä harvempien kirjailijoiden teoksista. Lukijan on vaikea himoita kirjaa, jonka hän ei tiedä edes ilmestyneen. Tulisiiven loistava lento on todistanut minulle kirjabloggareiden voiman. Heidän innostuksensa lennätti kirjaa alkusyksyn, nyt sitä lennättää tämä palkinto hetken verran ja sen jälkeen olemme taas pimeydessä, jossa voi vaania jotakin hyvää taikka pahaa. Olipa niin tai näin, työni jatkuu. Kiitos teille, jotka jaksatte yhä innostua kirjoistani! Niin kauan kuin te jaksatte lukea, minä jaksan kirjoittaa.

Tässä näitä nyt on!

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html

https://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi-kauno-historia.html

JP Koskinen: Tulisiipi

Kirja-arvio: JP Koskisen Tulisiipi kertoo julmasta, mutta kauniista maailmasta

https://suomenkuvalehti.fi/kirjailijanpaivakirja/jp-koskinen-lentaa-halki-1900-luvun/?shared=1597-13b60f09-999

Ihmisen käsissä mikään kaunis ei kestä

https://kirjanvuoksi.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://lumoustaetsimassa.blogspot.com/2019/08/tulisiipi-lentaa-korkealla.html?

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2019/08/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://savannilla.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://johiltunen.wordpress.com/2019/10/22/vihan-hedelmat-suomalaisittain-vievat-pilvien-paalle/

JP Koskinen: Tulisiipi

https://kirjakaapinkummitus.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/poika-joka-halusi-lentaa/

Kreisi boi sai siivet selkään

https://kirjakkoruispellossa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi.html?

Kirjailija tervatulla katolla

Vuosi 2019 on käynnistynyt vauhdikkaasti ja hyvä niin. Elämässä meillä jokaisella on omat myrskymme ja toisten on vaikea tietää niistä mitään, eikä tarvitsekaan tietää. Kirjailijapersoonani on sipulin uloin kerros ja mitä sisällä on, se sisälle jääköön.

Sen verran sipulini suojalehdet ovat alkaneet kuivahtaa, että se on ehkä näkynyt jo vähän niin sanotulla kirjallisuuden kentällä. Olen sitkeästi pitänyt kiinni ajatuksesta, että lukijat kaipaavat hyviä kirjoja, eivät mielenkiintoista kirjailijaa. Tässä vuosien kuluessa on kyllä käynyt hyvinkin selväksi monelta taholta, että kirjat myydään ensisijaisesti kirjailijan persoonan kautta, herätetään mielenkiinto tyyppiin ja sitä kautta sitten kirjatkin nousevat esiin, jos nousevat. Mitä useammassa paikassa vierailet tai esiinnyt, sen parempi. Sinällään tuossa ei ole mitään vikaa, sillä pidän kyllä lukijoiden kohtaamisesta ja uskoisin, että tuskin viidentoista vuoden aikana olen tehnyt yhtäkään keikkaa, joka olisi jättänyt kuulijoihin nuivan vaikutelman.

Kaikessa on aina se mutta. Pitäisi esiintyä, liikkua fyysisesti paikasta toiseen promoamassa kirjaa. Jos keikka on hiukankin kauempana, keikka syö helposti noin kaksi työpäivää. Valmistaudut esiintymiseen edellisenä päivänä, matkustat neljä tuntia, olet läsnä pari tuntia, esiinnyt 45 minuuttia, matkustat takaisin neljä tuntia. Odottelua joka väliin, sämpylöitä syöden ja kahvia juoden. Seuraavana päivänä pää alkaa selkiytyä iltapäivän lopulla. Jos kirjoittaa romaania, kahden päivän tauko on aina huono juttu. Tahkoa on helpompi pyörittää ja pitää liikkeessä kuin antaa sen pysähtyä ja veivata uudestaan liikkeelle, yhä uudestaan ja uudestaan.

Fyysisen näkyvyyden lisäksi on nykykirjailijan oltava läsnä myös somessa. Jaa hyvät arvostelut, pöyristy huonoista, jaa jänniä kuvia naamastasi eri taustoilla, osoita olevasi elossa ja inessä skenessä, kaivattu, arvostettu ja menestyvä. Tämähän on suhteellisen helppoa ja hauskaakin, mutta sekin vaatii aikaa. Ja toisin kuin väitetään, aika ei ole rahaa vaan raha on aikaa. Kun ei ole rahaa, ei ole aikaa häröillä, on tehtävä töitä.

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaa kuulostaa, kirjailijan työ on kirjoittaa kirjoja. Kaikki muu on sijaistoimintaa, myyntiä, promoamista ja vesilasin keikuttelua. Jos ei synny kirjaa, ei ole mitään. Niin niin, arvaatte, mihin tämä johtaa. Vanha (ja aina vaan yhä vanhempi) nihilisti haluaa nyt ylistää mystistä kirjailijuutta ja paeta kammariin eikä esiinny missään. Myönnettäköön,  olen keskittynyt kirjoittamiseen keikkojen kustannuksella. Siihen on tietysti ihan arkinen syy, jonka jokainen tuotantoani seurannut on havainnut. Teoksia ilmestyy tasaiseen tahtiin, mikä vaatii tietysti runsaasti työtä, eli kirjoittamista. Olen tietoisesti valinnut tämän linjan, kirjoittamisen. Radikaali veto, mutta mielenrauhan kannalta loistava valinta.

En tietenkään ole lukijoitakaan hyljännyt ja esiinnyn harvakseltaan jossakin. Mutta kaikki esiintymiset teen kirjoittamisen ehdolla. En riko enää hyviä kirjoitussessioita pieniin paloihin. Jos keikkoja tarjotaan sopivaan väliin, silloin mennään, jos ei, sitten ei mennä vaan kirjoitetaan.

Nykyään on mahdollista tuottaa lukijoiden iloksi (tai piinaksi) paljon eläväistä materiaalia, jota jokainen voi ihan itsekseen katsella. Talven aikana tein suurtyön ja kuvasin kaikista kirjoistani esittelyt. Ne kaikki löytyvä helposti täältä (Kirjani omin sanoin). Vuosikausia on ollut tarjolla myös KultTV:n tarinoita, joissa kuullaan  laajemmin kirjallisuuden kentän toimijoiden puhetta aina kustannusjohtajista kirjailijoihin ja kriitikoista kirjallisuusagentteihin. Olen ehkä enemmän tuollaisen esiintymisen kannalla, sillä siitä jää jälki ja nekin, jotka eivät Ypäjälle päässeet 1.3. 2008 klo 16:30, voivat esiintymiset nähdä milloin vain.

Näin olen nyt asiani päättänyt järjestää, ainakin toistaiseksi. Selkeä painopiste on kirjoittamisessa ja jos siitä joudun hinnan maksamaan, sittenpähän sen maksan. Mutta jotenkin näen urani koostuvan kirjoista, joita olen tehnyt ja joita haluan tehdä, enkä suinkaan hetkistä, jolloin istuin bussissa iskiastuskassani sämpylänmurut sylissäni ja kuolettava väsymys sielussani.

Koittakaa kestää, kyllä me silti vielä näemme, oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

Vuoden 2018 yhteenveto

Kaikki loppuu aikanaan ja niinpä tämäkin vuosi 2018 alkaa olla historiaa. Vuoden hiipuessa olen perinteisesti vähän summaillut, mitä tulikaan vuoden aikana tehtyä. Tässä se siis tulee, vuoden 2018 tilinpäätös!

Vuosi alkoi vauhdikkaasti, sillä olin lupautunut kirjoittamaan Storytelille uuden originaalin. Kun lisäksi tekeillä oli Apuun kesädekkari, vuoden alku sujui tiiviisti työn merkeissä. En enää muista mitään tarkasti mistään, mutta arkistot paljastavat, että kesädekkari lähti Apuun maaliskuun toisena päivänä ja Valkoinen kevät Storyteliin viikkoa myöhemmin. Sen verran muisti pelaa, että kesädekkarin kirjoitin ensin kokonaan, laitoin sen hautumaan ja kirjoitin Valkoisen kevään. Sitten taas tsekkasin kesädekkarin läpi, korjailin sen ja laitoin matkaan. Sen jälkeen korjasin Valkoisen kevään ja laitoin matkaan. Tuossa menikin kivasti vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta ja osa kolmannesta.

Muistiinpanot paljastavat, että maalis- ja huhtikuussa kirjoitin Benjamin Hawk -kirjaa. Kirjoitusrupeaman keskeytti ainoastaan pieni juhla, mutta muutoin työskentely oli tiivistä. 16.4. muistiinpanoissa lukee vain: Hawk 81. Olen väsynyt. Seuraavana päivänä olen kuitannut, että Hawk on valmis. Kirjan valmistumisen kunniaksi osallistuin Helsingin Kaupunginteatterin käsikirjoittajapäivään ja aloin suunnitella muutamaa näytelmää. Ne jäivät nyt haaveeksi, sillä huhtikuun viimeisenä päivänä mursin pihatöissä kaksi kylkiluuta. Koska en malttanut olla aloillaan tarpeeksi pitkään, kolmen viikon kuluttua ne hajosivat uudestaan Ahvenanmaalla.

Luiden murtuminen  oli melkoisen hankala vamma, jonka takia ensimmäistä kertaa 15-vuotisen urani aikana jouduin perumaan keikkoja. Olen hoitanut esiintymiset 39 asteen kuumeessa, flunssassa ja pienempien murtumien kanssa kiitos opiaattien, mutta tämän vamman kanssa niistä ei vaan tullut mitään. Kesäkuussa hoidin yhden tärkeän Kirjailijaliiton kokouksen, mutta sielläkin jouduin makoilemaan lattialla, joten hommaan tuli todellista ruohonjuuritason näkemystä. Töitä oli kuitenkin tehtävä, joten kesäkuun lopussa olin saanut dekkarin kirjoitettua. Muistan vain, että istuminen oli vaikeaa ja noin 45 minuutin välein turvotus äityi niin pahaksi, että oli pakko mennä makuulle.

Syksyn aikana tilanne parani, vaikka vielä Turun- ja Helsingin kirjamessuilla jatkuva patsastelu ei oikein ottanut onnistuakseen. Kroppaa tuli kuritettua liikaa ja vanha vaiva rytmihäiriöineen palasi, mutta pienellä levolla siitä päästiin. Ja pakko oli päästäkin, sillä syksyllä oli vielä kirjoitettava hiukan lisää. Olin luvannut Storytelille uuden originaalin ja valmistelut olivat siinä vaiheessa, että kirjoittaminen oli sujuvinta tehdä syksyn pimeillä. Homma onnistui hyvin, vaikka huomasin selvästi hidastuneeni. Täydessä kunnossa kykenen takomaan helposti noin 12 liuskaa päivässä, nyt olin ihan tyytyväinen, jos pystyin saamaan kokoon 3-4 liuskaa. Pää kyllä pelasi, mutta fysiikka ei pysynyt perässä.

Vaikka vuodessa olikin jokin verran haasteita, kaikki kääntyi lopulta hyväksi. Töitä tuli tehtyä sen verran, että vuosi 2019 näyttää sekin jo hyvältä. Kirjailijan elämä on aaltoliikettä, joten on mukavaa, jos jotakin näkyvyyttä saa tulevaisuuteen. Sen verran tein suuriakin ratkaisuja, että solmin kustannussopimuksen seuraavasta, isosta romaanista Liken kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että ainakin toistaiseksi yhteistyöni WSOYn kanssa päättyi. Oli mukava työskennellä perinteisen kustannustalon kanssa ja saatoimme kuuden vuoden aikana maailmaan todella hienoja romaaneja. Olin nyt kuitenkin itsekäs ja arvioin, että pystyn paremmin keskittymään tuleviin vuosiin Liken huomassa.

Miltä vuosi 2018 näyttää numeroiden valossa? Yritän sen nyt kaivaa työpäiväkirjastani, sillä muistiini ei voi ikinä luottaa:
– kirjoitettu yksi dekkari (Toukokuun tuonen kukat)
– kirjoitettu yksi äänikirja (Valkoinen kevät)
– kirjoitettu yksi kesädekkari (Kultainen kesä)
– kirjoitettu yksi novelli (Katkera kastike)
– kirjoitettu yksi WA-novelli (lukutaitofoorumin juttuja)
– kirjoitettu yksi nuortenkirja (Benjamin Hawk IV)
– kirjoitettu yksi lastenkirja (Gabriel Hullo VI)
– kirjoitettu toinen äänikirja (Pieni musta hautakello)
– kirjoitettu yksi lasten jatkosarja (Noidan nuuskarasia)
– ilmestyi nuortenkirja Mieletön museo
– ilmestyi romaani Kalevanpoikien kronikka
– ilmestyi dekkari Huhtikuun hiipuva rakkaus
– ilmestyi lastenkirja Gabriel Hullo & kadonnut kummitus
– ilmestyi romaani Helppoa rahaa
– ilmestyi nuorten/lastenkirja Matilda pelastaa maailman
– ilmestyi nuortenkirja Benjamin Hawk ja merten aave
– ilmestyi äänikirja Valkoinen kevät
– ilmestyi kesädekkari Kultainen kesä
– tehtiin seitsemän jaksoa KultTV:tä
– allekirjoitin viisi kustannussopimusta vuoden 2019 kirjoista
– noin 70 matkapäivää, esiintymisiä ymv.

Tietysti tuo lista näyttää tuossa aika pitkältä, mutta kannattaa muistaa, että minulla on mahdollisuus olla kirjailija 24/7/52. Voin keskittyä pelkästään kirjoittamiseen ja se on kyllä erittäin suuri etu. Tästä kuuluu valtavan suuri kiitos kirjojeni lukijoille ja kuuntelijoille, sillä ilman heidän ostojaan ja lainauksiaan tämä ei olisi mahdollista.

Vuoteen sisältyi myös pettymyksiä ja töitä, jotka eivät valmistuneet. Niitä en kuitenkaan viitsi muistella, sillä olen tyytyväinen siihen, minkä sain tehtyä. Toivon, että jaksan pysyä ahkerana (ja pysyn ehjänä) vuonna 2019 ja että tulevat kirjani uppoavat lukijoiden huumoriin. Kohti tuntematonta!!

He lukevat puolestasi

 

20 eniten myytyä kirjaa yhteensä 2000 -2017

Kirja-ala ei ole tunnettu tinkimättömän objektiivisestä rehellisyydestä. Kun kaunokirjallisuuden myynti kääntyi laskuun 2000-luvulla, Kustannusyhdistyksen tiedotteet puhuivat yhä hyvistä kirjavuosista. Muutama vuosi sitten kirjoitin tästä todellisuuden ja tiedottamisen ristiriidasta ja sain puhelinsoiton eräältä Finlandia-palkinnon voittajalta, joka kehui kirjoitustani. Pitkässä puhelussa hän ihmetteli, että jos kaikilla menee niin hiton hyvin, kuinka hänen tilityksissään näkyy vuosi vuodelta yhä vähemmän myytyjä kirjoja. Miten voi olla, että kirjailijalla menee yhä huonommin, jos alalla menee niin helkkarin hyvin?

Myynnin alamäkeen on etsitty ja löydetty monia syitä. Laskuvuosien aikana jälleenmyynti alkoi keskittyä, sillä Suomalainen kirjakauppa jäi ainoaksi koko maan kattavaksi kirjakauppaketjuksi. Myynnin kannalta oli ratkaisevaa, ottiko Suomalainen kirjakauppa romaanin laajaan jakeluun vai ei. Lisäksi kivijalkakauppojen määrä laski siten, että kun 2008 oli vielä 279 kirjakauppaa, niitä oli 2015 enää 179. Nettikirjakauppojen oletettiin paikkaavan vajetta, mutta kirjan fyysisellä näkyvyydellä on yhä suuri merkitys. Vuoden 2013 tutkimuksen mukaan 52% asiakkaista tekee ostopäätöksen vasta kirjakaupassa ja selvää on, ettei päätös voi kohdistua kirjaan, jota kaupassa ei ole. Sekös kirjailijaa harmittaa.

Samoihin aikoihin kirjakerhotoiminta alkoi lakastua. Kirjakerhojen kautta (pakko)myytiin merkittävä määrä kirjallisuutta ja kuukauden kirjoja löytyi monesta kodista. Jos kirjan unohti peruttaa, se kolahti kotiin ja usein minäkin nielin tappioni ja maksoin möllärin, jota en koskaan lukenut. Kirjakerhot saivat aikaan myös kauniita tilastoharhoja. Kun kirjakerho lykkäsi loppuvuoden kuukauden kirjaksi Maija Mehiläisen Hunajan ihana tuoksu -kirjan, se komeili takuuvarmasti vuoden myydyimpien kirjojen listalla. Vitsi piili siinä, että palautukset kirjautuvat vasta seuraavalle vuodelle ja tilastojuna oli jo mennyt.

Lukemisen vähentyminen siellä, mistä lukijoita kasvaa, oli näkyvissä jo aikaisemmin. Sarjakuva- ja lukemistolehtien katoaminen kioskien valikoimista olisi pitänyt kilauttaa hälytyskelloa. Huolestumisen sijaan moni kulttuuri-ihminen taisi salaa riemuita, että niin sanottu roskaviihde teki viimeinkin kuolemaa. Mustanaamiot, Jerry Cottonit ja Yöjutut saivat painua hautaan, onhan meillä Alastalon salissa ja Karamazovin veljekset. Ikävä kyllä juuri nuo lehdet opettivat monta sukupolvea pysähtymään paperiin painetun hiukan lyhyemmän tarinan ääreen. Kun tuo lukemisen silta romahti, moni nuori lukija totesi, että loikka tekstiviestistä romaanikirjallisuuteen on liian pitkä. Samaan aikaan kirjallisuus on kadonnut lähes kokonaan televisiosta, joten pian kukaan ei edes tiedä, mitä kirjailija tekee ja että Suomessakin on sellaisia.

Taistelu vapaa-ajasta on 2010-luvulla hiukan toisenlaista kuin 1980-luvulla. Kulttuurin kulutus tapahtuu juuri vapaa-ajalla ja vapaa-ajalla ihminen haluaa useimmiten rentoutua ja viihtyä. Hyvä tarina viehättää yhä, mutta tarinoihin voi sukeltaa monessa muodossa. Pelien visuaalinen maailma on kiehtova ja moniin peleihin sisältyy pitkiä ja monimutkaisiakin tarinoita. Elokuva- ja televisiosarjatarjonta on myös huikeaa. Kun vielä kolmekymmentä vuotta sitten katsottiin Dallasia kerran viikossa tunnin verran, nyt voidaan ahmia kokonaisten sarjojen useita tuotantokausia sen samaisen viikon aikana. Tietysti voidaan väittää mitä tahansa, mutta peleihin ja televisiosarjoihin käytetty aika on noussut. Se on pois monestakin asiasta, varmasti myös kirjojen lukemisesta.

Mikä sitten on syy ja mikä seuraus, sitä voi kukin miettiä. Keskittyikö kirjakauppa pakon edessä, kun kirjojen myynti laski ja kannattavuus heikkeni? Hakeutuiko nuoriso ja nuoret aikuiset pois kirjojen parista, koska niiden tarjoamat tarinat eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia? Jos massoja tavoitellaan, täytyy kirjankin kiinnostaa. Käpertyivätkö suomalaiset kirjailijat liiaksi kirjoittamaan toinen toisilleen akateemista sanataidetta, jossa pilkut, hamartia ja päälle liimattu syvällisyys ovat kohdallaan, mutta itse tarina on kuivakka kuin autiotaloon unohtunut pulla? En tiedä, ihan kaikkea Suomessa ilmestynyttä kirjallisuutta en ole ehtinyt lukea. Ehkä kirjallisuuden hyljänneet voisivat vastata tähän? Tai ihmiset, jotka valitsevat kirjan sijaan iltaseurakseen HBOn ja Netflixin pitkät sarjat?

Tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku. Ajat ovat muuttuneet, sitä on turha kiistää. Painettujen kaunokirjojen menekin ja kustantamoiden liiketuloksen paljastavat kylmät tilastot. Jos haluaa pysyä kuivana, on parempi hankkia sateenvarjo kuin yrittää puhumalla saada sadepilvet hajaantumaan. Voidaanko jo siis suosiolla unohtaa, että vuoden myydyin kaunokirja kutittelisi vielä joskus sadantuhannen kappaleen rajapyykkiä? Ehkä, mutta…

Muutokset eivät aina ole vain huonoja. Samaan aikaan, kun kirjakauppaverkosto on hiukan kutistunut, markettien kirjaosastot ovat laajentuneet. Tänä vuonna on varmaankin edessä hetki, jolloin marketit myyvät kirjoja enemmän kuin kirjakaupat. Tietysti markettien valikoima on suppea, sillä ne myyvät vain kärkituotteita. Mutta myyty kirja on aina myyty kirja, ja ehkä tyytyväinen lukija ostaa toisenkin kirjan. Nettikirjakaupat ja divarit tarjoavat ehtymättömän valikoiman kirjoja niille, jotka osaavat niitä etsiä. Jos ja kun kirjojen markkinointiin löytyisi kirja-alalta jonkinlainen yhtyeinen sävel, voitaisiin kirjojen saatavuuden esittelyyn panostaa. Sillä kirjoja on saatavilla, tieto siitä, mistä ja millaisia kirjoja löytyy, on usein se puuttuva rengas kirjan ja kuluttajan välillä.

Uskokaa tai älkää, kaikesta tästä huolimatta meillä on meneillään suuri kirjallisuuden nousukiito! Lukeminen on varmasti vähentynyt, mutta kuunteleminen on lisääntynyt huimasti. Kirjojen pariin on löytänyt tiensä ihmisiä, jotka eivät ole jaksaneet lukea painettuja kirjoja. Kuten jo muutama vuosi sitten sanoin eräässä haastattelussa, lukemattomuuttaan ei tarvitse hävetä, kirjoja voi myös kuunnella. Ja onhan äänikirja erittäin näppärä. Autoa ajaessa, tiskatessa tai nurmikkoa leikatessa on aika vaikea lukea kirjaa, mutta kuunteleminen onnistuu helposti. Kun vanhat kovakantiset opukset katoavat makulointikoneen uumeniin, äänikirja on yhä saatavilla. Eikä kerry kirjoja nurkkiin tai muuttolaatikoiden painoksi.

Kirjailijana moni iloitsee, että kirja saa äänikirjan muodossa pitemmän elämän. Huono puoli valkenee lähivuosina, jos ja kun myynti alkaa painottua äänikirjan puolelle. Vilkaisu vanhoihin sopimuksiin paljastaa, että äänikirjan tekijänpalkkioprosentit ovat kirjailijalle yleensä paljon huonompia kuin painetusta saatavat. Mutta ei hätää, tämähän on vain neuvottelukysymys. Eikä polku äänikirjaan kulje edes välttämättä painetun kirjan kautta. Olen itsekin ollut mukana StoryTelin toiminnassa heti sen rantauduttua Suomeen. Tähän mennessä olen kirjoittanut heille kaksi romaania (Valkoinen kevät ja Ruosteinen sankari II) , jotka ovat saatavilla vain ja ainoastaan äänikirjoina. Tulevaisuus on siis jo täällä!

Jos et jaksa itse lukea kirjoja, anna ammattilaisen lukea ne puolestasi ja pidä vain korvasi auki. Näin se menee.

Äänikirjojani löytyy:
Storytel

Bookbeat

Elisa

Lue:
Kirjallisuuden myynti on laskenut jo kolmatta vuotta (2016)

Suomi lukee – ja ostaa kirjoja

Helppoa rahaa – kirjailijan iloja!

Tutustu kirjaan!

Kevät on kulunut vauhdilla. Tälle vuodelle tuli ladattua kovat työodotukset ja alkuvuosi olikin melkoista ahkerointia. Tilanne ei ole parantunut vaan paremminkin pahentunut, kun kalenteriin on tullut lennosta pakollisia töitä. Tai pakollisia ja pakollisia, ehkä kyse on lähinnä siitä, että tarjolla olevat rahat on hyvä ottaa pois. Ja kirsikkana kakun päällä on murtunut kylkiluu, joka ei kyllä helpota työntekoa, vaikka tässä ei sementtisäkkejä tarvitsekaan nostella. Lomittajaa ei tässä ammatissa tunneta, diilit raukeavat jos töitä ei tehdä.

Ahkeroinnin keskellä olen myös jaksanut jonkin verran keikkailla. Tänä keväänä on kyllä ollut erityisen hyviä keikkoja (Pirkkalassa, Kangasalla ja Helsingissä) joissa on puhuttu laajemminkin kirjoittamisesta eikä yritetty pakkosyöttää kuulijoille uusinta kirjaa. Lukijoiden kysymykset ovat aina keikkojen kohokohtia, sillä saarnaaminen on puuduttavaa. Keikoilla on noussut nyt säännöllisesti esiin tekemiseni eräs puoli, joka jaksaa hämmästyttää monia, nimittäin suhteellisen kiivas julkaisutahtini.

Ymmärrän hyvin, että varsinkin tämän vuoden saldo hämmästyttää monia. Minulta ilmestyy kaksi lastenkirjaa, kaksi nuortenkirja, yksi dekkari, yksi historiallinen romaani ja yksi dekkari. Lisäksi eetteriin saadaan tuore äänikirja ja Apuun on tulossa kesädekkari. Miksi, oi, miksi JP julkaiset näin hirvittävällä vauhdilla? Tässähän kärsii laatukin, näin ainakin usein uskotaan. Romaania pitää kypsytellä vuosikausia, muutoin se on raakile.

Syitä ja seurauksia on tosiaan hyvä hiukan miettiä. Motiiveita urakointiin on oikeastaan kaksi. Tietysti kiivaan julkaisutahdin takana on osittain raha, sillä olen ammattikirjailija, joka saa maksun vain julkaistuista ja myydyistä töistä. Jos töitä ei ole, ei ole myytävää. Tällä hetkellä olen vuosiapurahalla, mutta sukanvarteen on kerättävä hiukan puskuria, sillä apurahan saaminen ei ole automaatio. Kun apurahoitus loppuu, uuden alkamista ei tiedä oraakkelikaan. Rahaa ihanampi syy on tietysti se, että pidän kirjoittamisesta eri lajeihin erittäin paljon. En ole yhden tempun poni ja siksi persoonani on jakautunut. Voidaankin sanoa, että minulla on kolme alter egoa: nuorisokirjailija, dekkaristi ja syvämietteinen kaunokirjailija. Näiden egojen teot eivät kosketa toisiaan, joten jo noilla asetuksilla julkaisut kolminkertaistuvat.

Minulla on myös muutamia puhtaasti teknisiä etuja. Olen nopea kirjoittaja ja ideani syntyvät melko valmiina. Minun ei tarvitse käydä jaakopinpainia kustannustoimittajien kanssa lukemattomien editointikierrosten kera, vaan yleensä päästään suhteellisen vähällä. Lisäksi aika on puolellani. En tosiaankaan ole töissä, joten vuorokauden kaikki tunnit ovat käytössäni. Tiedän kokemuksesta, että jos joutuu pakertamaan päivätyössä arkipäivät, yksi romaani vuodessa tai joka toinen vuosi on hyvä saavutus. Kalenteriaika ei tee käsikirjoituksesta hyvää vaan sen ääressä vietetyt tunnit. Työläinen ei arkena voi laittaa romaanin tekemiseen yhtään tuoreaivoista tuntia, kun minä voin tykittää niitä päivässä kuusikin pienten taukojen kera. Se on erittäin suuri etu, kuten raskaan työn raatajat varmasti tietävät.

Jos kirjailija pystyy ja ehtii kirjoittaa eri lajityyppejä, aivot pysyvät virkeinä. On paljon helpompaa kirjoittaa dekkarin jälkeen lastenkirja kuin toinen dekkari, tai lastenkirjan jälkeen dekkari kuin toinen lastenkirja. Tai peräti näytelmä, tai kuunnelma. Tietysti on oma vaivansa ottaa haltuun eri lajityypit, mutta kun tuska on kerran nähty, homma alkaa sujua helpommin.

Tiedän kyllä, että sarjat ja kiivas tuotantotahti saavat muutamilla tahoilla nenät nyrpistymään. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että jokaisella on oma, luontainen kirjoitusrytminsä. Mikä jollekin on nopeaa, on toiselle hidasta ja päinvastoin. Valkoisen paperin edessä istumiseen voi mennä yllättävän pitkiä aikoja, jos ajatukset eivät ole selkeitä.  Kirjojen julkaisuväleistä ei voi päätellä mitään, jos ei tunne tekijää ja hänen työtapojaan.

Seuraava romaanini, joka ilmestynee ensi syksynä, on jo valmis. Se saa siis kypsyä ihan rauhassa, vaikka näennäisesti taas vaikuttaa siltä, että se on sudittu kasaan hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki ensi vuonna ilmestyvät kirjani ovat jo valmiita, sillä olen noin vuoden tai kaksi edellä julkaisusuunnitelmaani. Näitä editoidaan sopivassa välissä lähempänä julkaisua, jotkin osiot syvenevät, toiset katoavat, mutta mitään uudelleenkirjoitusta ei tarvitse tehdä.

Helppoa rahaa me kaikki tietysti kaipaamme. Kirjailijana sellaista ei kyllä usein ole tarjolla, sillä kirjoittaminen käy työstä, olipa kuinka innostunut tahansa. Kaltaisellani kirjailijalla, jonka kaikkien vuoden aikana julkaistujen kirjojen myynti yhteensä saattaa raapaista vuoden myydyimpien kirjojen TOP 20 listaa, ei tule houkutusta levätä laakereilla. Ja toisaalta, en edes halua katsella katossa pörrääviä kärpäsiä. Teen työtä, josta pidän ja jollakin sairaalla tavalla rakastan tarinoita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin kuulla, kuinka lukijat ovat nauraneet, saaneet lohtua, pysähtyneet ajattelemaan tai unohtaneet arkihuolet kirjojeni parissa. Juuri siihen tähtään. Kirjoja jokaiseen makuun, vaikka markkinaosasto itkee verisiä kyyneleitä! Kiitos!

Kannattaa vilkaista:
Mitä kirjailija tekee? – Anneli Kanto
3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2) – Saara Henriksson 

Kirjailija markkinatalouden rattaissa

Klikkaa ja tutustu!

Kevät saapuu taas! Kirjailijalle keväässä on parikin hienoa hetkeä. Ensinnäkin, jos on jaksanut ahkeroida, kevään kirjat ilmestyvät kovalla vauhdilla juuri näihin aikoihin. Uudet tekijänkappaleet saapuvat laatikoissa ja se on aina yhtä suuri juhlahetki! Uusi kirja on upea ilmestys, se tuoksuu, kuulostaa ja näyttää aina yhtä hyvältä.

Myös vanhat synnit nousevat keväällä pintaan. Perinteiset kustantamot tilittävät edellisen kalenterivuoden myyntirojaltit pitkin kevättä, nopeimmat tammikuussa ja hitaimmat toukokuussa. Kirjailija saa nähdä, mitä se edellinen kirja nyt sitten myi ja tuleeko ennakon ylittävää rahaa tilille ja kuinka paljon.  Yllätyshän se on, sillä nykyään on ollut todella vaikea arvata yhtään mitään kirjan menekistä. Jos kirja ei ole päässyt esimerkiksi markettijakeluun, mitään myynnin riemuvoittoa on turha odottaa.

Kirjailijan taloudellinen tuska kiteytyy myös meitä vaivaavassa hopputaloudessa. Kun selailin tuossa vanhoja myyntitilityksiä, huomasin, että ilmestymisvuonnaan erästäkin romaania on myyty kustantamosta ulos hintaan 17,75€. Tuosta ulosmyyntihinnasta maksetaan se kirjailijan rojalti, ei siis kirjakaupan lukijalta ottamasta hinnasta. Ja kauhu tulee tässä. Kun vuosi vaihtuu, niin seuraavana vuonna samaisen romaanin ulosmyyntihinta näyttää olleen 5,70€, siis vain kolmannes siitä, mitä se oli ilmestymisvuonna. Tämä tarkoittaa sitä, että jos vuonna 2016 ilmestynyttä kirjaa myytiin ennen 31.12.2016 iloisesti vaikkapa 1500 kappaletta, se on yhtä arvokas myynti kirjailijalle kuin vuonna 2017 myydyt 4500 kappaletta. Ja moinen myynnin kolminkertaistuminen on yhtä todennäköinen kuin maitopurkin pääsy Suomen presidentiksi.

Tietysti lukemat hiukan vaihtelevat kustantamon ja kirjan mukaan, mutta nyrkkisääntö on kirjailijalle melko selvä. Jotta romaanista jäisi jotain käteen, sen pitää myydä myyntinsä nopeasti. Hitaasti syttyvät kirjat eivät enää paljoa tuota, ja nykyään tuollaista hidasta syttymistä ei edes odoteta, kun kirja jo kohtaa makulointikoneen. Kun markkinointi on aika harvalla kirjailijalla kovinkaan mittavaa, syksyllä ilmestyneen kirjan näkyvyys lepää usein suurten lehtien kritiikeissä. Aamulehti, Turun Sanomat ja Helsingin Sanomat pääsevät yhdessä 500 000 kappaleen levikkiin, joten niiden kritiikkejä on syytäkin arvostaa.

Jos kirja ilmestyy syyskuun lopussa, sen taloudellisesti tuottava elinaika on vain kolme (3) kuukautta. Kun hyvä kritiikki ilmestyy vaikkapa viiden kuukauden päästä ilmestymisestä, syksyn kirjan saatavuus kivijalkakaupasta saattaa olla jo lähes nolla. Tuohon seitsemän kuukautta lisää, ja kirjan makulointia jo suunnitellaan. Ikävä kyllä makulointivimma vie kovakantisen kirjan nopeasti pois myös kirjastoista, sillä liimasidotut kirjat hajoavat noin 20 lukukerran jälkeen. Kirjastoon on vaikea ostaa uutta kappaletta tilalle, jos sellaista ei ole saatavilla.

Kirjoittamisella leipänsä tienaava huomaa melko nopeasti, ettei ns. aikuistenromaanien pykääminen kannata taloudellisesti. Työmäärä on suuri ja kirjan elinaika on kutistunut järjettömän pieneksi. Syksyllä julkaistu kirja joutuu mielettömään taistoon, jossa kolmen suuren lehden kulttuuritoimituksen peukalon suunta voi ratkaista hyvinkin paljon. Kirja katoaa nopeasti näkyvistä, kun uudet hyökyvät tilalle. Vaikka kirja on aina uusi sille lukijalle, joka tarttuu siihen ensimmäistä kertaa, painovuodella on jokin maaginen, tuhoava taika.

Ihmeellisintä koko kehityksessä on, että juuri aikuiset ovat uutuuskiiman pahimpia lietsojia. Lasten- ja nuortenkirjojen myynti on paljon tasaisempaa. Tietysti uusi kirja myy ilmestyessään parhaan myyntinsä, mutta tulevina vuosina kirjaa voi mennä ihan mukavasti, jos sitä on saatavilla. Nuorison reipasta asennetta todistaa myös lainaustilastot. Kun katsoin vuoden 2016 tilastojani, vuonna 2011 ilmestynyt romaani oli lainaustenkin puolesta hiipunut huomattavasti, mutta samana vuonna julkaistu nuortenkirja porskutti ihan omilla luvuillaan. Ilmeisesti on niin, että nuoriso löytää lukemisensa itse sen mukaan, mikä on heistä hyvää, kun aikuiset menevät lampaina uutuuksien perään, eivätkä palaa vanhoihin kirjoihin, vaikka ne olisivat hyviä ja lukematta.

Tilanne omalta osaltani alkaa pitkälti olla se, että aikuisten romaanien kirjoittaminen on lähinnä harrastus, jota rahoitan muilla kirjoitustöillä. Vaikka dekkaritkaan eivät kovassa kilpailutilanteessa ole automaattinen kultakaivos, dekkariharrastajissa on myös se hyvä puoli, että he lukevat vanhojakin kirjoja. He pitävät kirjat elossa ostamalla ja lainaamalla vanhojakin kirjoja, mistä heille suuri kiitos.

Mutta eipä nyt pukeuduta säkkiin, eikä ripotella tuhkaa päälle. E- ja äänikirjat elävät ikuisesti, niiden saatavuus ei pääty sidoksen haurastumiseen eikä silppurin joutsenlauluun. Itse uskon vahvasti, että äänikirjat ovat piristysruiske, joka saattaa näkyä jopa tekijänkin kukkarossa. Sillä vaikka kuulostaakin kovin raadolliselta, ammattikirjailijan pitää palkkaorjuutta välttääkseen ajatella myös sitä, että viivan alle jää muutakin kuin miinusta.

Vuoden 2017 tilinpäätös

 

Kirja, joka maistui lukijoille.

Vuodet vaihtuvat nykyään yhä nopeammin. Minusta tuntuu kuin vasta muutama viikko sitten olisin istunut Radioteatterin kavereiden kanssa Radiotalossa läpilukemassa Töissä täällä -kuunnelmani käsikirjoitusta.  Tuosta tapahtumasta on jo yli vuosi. Kuunnelma on tässä välissä nauhoitettu, esitetty ja arkistoitukin.  Nyt yksin Luoja tietää, milloin se on kuunneltavissa uudestaan.

Tehtyjä töitä on pakko listata hiukan, jotta pysyy edes vähän kärryillä, missä mennään. Muutoin kaikki katoaa nopeasti arjen jauhavien myllynkivien väliin, kuten tuo kuunnelmani. Listauksen huono puoli on, että joskus tehty työmäärä vaikuttaa murskaavalta. Tiedän kyllä, millä intensiteetillä töitäni teen mutta hahmotan sen yleensä vasta jälkikäteen. Henkisesti nautin siitä, että työtä on jatkuvasti, ettei arki livu ohitseni kuin loistoristeilijä, jonka matkustajat juovat, syövät ja leikkivät, tappavat aikaansa. Ikävä kyllä kylmät luvut kertovat, että fysiikka voi pian tulla vastaan, ihminen ei kuitenkaan voi loputtomiin olla kone.

En kuitenkaan viitsi murehtia asioista, jotka voivat tapahtua tai sitten ei. Rakennan kirjoitustyöni kuten valtion taloudet on rakennettu. Ollaan miinuksella jatkuvasti, mutta eteenpäin mennään, vuodesta toiseen. Ihminen elää kaikesta huolimatta tässä päivässä, ei huomisessa, ei eilisessä. Kirjoittaminen on suurimpia ilojani ja paheitani, molempia pitää ihmisellä olla.

Vuoden saldoa on jokseenkin vaikea käydä läpi. Tietysti ilmestyneet työt on helppo tarkistaa, mutta harvaa niistä on enää kirjoitettu tänä vuonna. Tekemisen ja julkisuuteen tulleiden töiden välillä on kuilu, jota lukijat tai kriitikot harvoin tulevat ajatelleeksi. Itsekin unohtaa nopeasti tekemisensä, muistikirjat ovat täynnä yllätyksiä outoine päiväyksineen.

Rehellisesti sanoen, en muista tarkasti, mitä tein vuonna 2017 enkä jaksa kaivella muistiinpanojani. Mutta luulisin, että pystyn heittämään aika hyvän arvauksen. Tässä teille lukuja, joita ei ehkä löydy ihan heti muualta. Kaksi ensimmäistä riviä on ollut siis saatavilla jo tänä vuonna, loput ehkä joskus. Vuonna 2017 siis:

– Kuvattiin ja julkaistiin 19  Kult-TV:n jaksoa
– Kirjoitin 10-osaisen äänikirjan (noin 450 000 merkkiä)
– Opetin kuusi päivää kirjoittamista Sodankylässä
– Tein noin 80 matkaa, aiheina omat kirjat, lainauskorvaus ja yhdistystoiminta
– Kirjoitin kolme nuortenkirjaa (en kuulkaa muista merkkimääriä)
– Kirjoitin yhden YA-kirjan (aika pitkä)
– Kirjoitin yhden riimikirjan (Lyhyt)
– Kirjoitin kaksi romaania (öö, nämä olivat aika pitkiä?)
– Kirjoitin näytelmän
– Kirjoitin libreton (no, tämäkin kyllä muistuttaa enemmän näytelmää)
– Luin seitsemän kirjan taittovedokset ja tein niihin korjaukset (joo, omia olivat)
– Jotain, jonka olen tyystin unohtanut

Kuten tuosta voi aavistella, kovin tylsää minulla ei ollut. Mitään suuria kirjallisuuden jumalien myöntämiä palkintoja tai huomionosoituksia en tänä vuonna saanut, mutta sain lisää innokkaita lukijoita, siitä olen kyllä erittäin kiitollinen. Kovin paljoa en ole ehtinyt sivuilleni vilkuilla, olen ollut ihan itsekseni jatkuvasti jännän äärellä.

Olen vuoteeni tyytyväinen. Saan tehdä, mitä haluan. Into on yhä korkealla ja kirjoilleni sun muille teoksille löytyy hyvin kustantajia sekä lukijoita että kuuntelijoita. Aion jatkaa samaan malliin ainakin vielä, katsotaan nyt, mitä huominen tuo tullessaan.

Noh, onhan tähän pakko laittaa esille vielä ne 2017 julkaistut työt. Olen niistä niin kovin ylpeä! Klikkailkaa kuvia ja tutustukaa, mitä on tullut puuhailtua!