Pysyvää on kai vain muutos

Pari viimeistä vuotta ovat olleet melkoista menoa pienen kirjailijan arjessa. Suunnitelmat vuodelle 2018 olivat selvät ja kaikki lähtikin käyntiin mukavasti. Sitten alkoi surkeiden sattumusten suma, joka rapautti sitä ihmisen tärkeintä peruskiveä, eli terveyttä. Hommat hidastuvat kummasti, kun pitää kursia itseään kasaan muutaman kuukauden ajan. Pari katkennutta kylkiluuta vaivaa yllättävän pitkään.

Julkaisujen suhteen vuosi 2018 oli ruuhkavuosi, monestakin syystä. Muutamat vanhat jutut valmistuivat salakavalasti julkaisukuntoon ja yksi tulevaisuuteen suunniteltu siirtyi hiukan aikaisemmaksi. Markkinointimielessä ei tietenkään ole optimaalista julkaista vuodessa seitsemää kirjaa viideltä eri kustantajalta ja vielä äänikirjaa kuudennelta taholta. Mutta minä olenkin kirjailija, en markkinamies. Tosin, jos joku on noita julkaisuja seuraillut, niin eihän ne nyt kovinkaan verisesti keskenään tappele, sillä tarjonta on sironnut ikähaitarissa ja lukumieltymyksissä laajalle alueelle.

Vuosi 2018 toi mukanaan myös henkisesti kipeitä päätöksiä. Vanhana Waltarin ystävänä olin nuorena miehenä päättänyt, että WSOY on kirjojeni koti, ennemmin tai myöhemmin. Tämä haave myös toteutui vuonna 2012. WSOY oli ollut minuun yhteydessä edellisen romaanini (Paholaisen vasara) jälkeen ja ilmoitti, että voisin laittaa myös heille joskus jonkun sopivan käsikirjoituksen luettavaksi. Tuolloin minulla oli alustava sopimus Ystäväni Rasputin -kirjasta Helsinki-kirjojen kanssa ja asia jäi harkintaa. Sattuma kuitenkin puuttui peliin ja Helsinki-kirjojen taival loppui. Kustantamot neuvottelivat keskenään ja romaanini julkaisuoikeus siirtyi WSOY:lle. Vierailin Bulevardilla ja totesin, että tässä ollaan, tein sen, mistä haaveilin! Huraa!

Jos tämä olisi satu, kaikki päättyisi hyvin. Alkuhan olikin lupaava, Ystäväni Rasputin ponnahti Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjasta otettiin painos toisensa jälkeen. Kaikki näytti oikein hyvältä. Ajattelin, että nyt olin paikkani ansainnut omalla kynällä ja iso kone tekisi töitä hyväkseni. Mutta ikävä kyllä kustantamo ei ole kiviseiniä vaan ihmisiä. Osuin Södikalle juuri siinä vaiheessa, kun ihmiset vaihtuivat tiuhaan. En tietenkään tiedä kokonaiskuvaa, mutta kohdallani keskittyminen alkoi herpaantua. Seuraavan romaanin kanssa tuli jumalaton kiire, kun se makasi aina vastaanottavassa päässä kuukausia ennen seuraavaa viilauskierrosta. Kustilla oli kiire keskittyä jonkun muun kirjailijan teokseen. Onneksi olen tottunut venymään, ja homma saatiin pakettiin. Nokkimisjärjestys tuli kyllä selväksi kerralla.

Yksityiskohtiin on turha mennä, mutta kuten jokainen tietää, kun ruukku särkyy, sen kyllä voi liimata, mutta saumat jäävät tahmaisiksi. Hiekkaa alkoi kertyä rattaisiin hiljalleen. Henkilökemiat toimivat toisten kanssa oikein hyvin, toisten kanssa huonommin, sellaista se vain on. Varmasti vika oli minussa, sillä odotin WSOY:ltä paljon, mikä olikin ihan liikaa. Kuuden vuoden kokemukset puhuivat puolestaan. Jokin mätti kohdallani ja kun WSOY ei tietenkään vaihda, eikä pidäkään vaihtaa, tapojaan tai ihmisiä minun vuokseni, oli minun tehtävä taas ihan omat päätökseni. Kun kivet pyörivät, pienempi väistää, jos ei halua murskaantua.

Mikään ei tietenkään ole lopullista, paitsi kuolema, eikä ehkä sekään. Joka tapauksessa olin jo tehnyt yhteistyötä Liken kanssa muutaman kirjan verran. Kaikki sujui hyvin, kysymyksiin vastattiin heti eikä hetken päästä, lupaukset ja aikataulut pidettiin. Peruskauraa, mutta se maistui oikein hyvältä. Siksi päätin, että seuraava, syksyyn 2019 tähdätty, kaunokirjallinen romaanini ilmestyy Likeltä, jos se heille kelpaa. Ja kelpasihan se. Jatkosta tietää vain Ukko ylijumala, varalleni voi olla jo kuuma kivi, joten turha innostua liikaa. Joka tapauksessa Tulisiipi on painokoneessa ja putkahtaa maailmaan 22.8.2019.

Näistä asioista ei kirjailijoilla ole tapana puhua julkisesti juuri mitään. Kustantamosuhde on pyhä ja kipeät päätökset niellään hiljaisuudessa. Ehkä hiukan pelätään myös sitä, että kustantamo pahastuu (kivitalo vai ihmiset?) ja kostaa, tavalla taikka toisella. Minä en moiseen usko. WSOY:n kanssa oli hauskaa monissa asioissa ja talossa oli ja on yhä runsaasti loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulin toimeen mainiosti ja jotka tukivat minua loppuun saakka. Pitkälti homma ratkesi siihen, että saavuin sisään väärään aikaan ja parilla kirjalla maksoin turhan kalliisti siitä, että paletti haki vielä muotoaan. Ja kuten sanottua, vikaa oli minussakin. Jos olisin ollut aina kiltisti hiljaa, kuten kirjailijoilla on enimmäkseen tapana, rakkauteen olisi syntynyt muutama ryppy vähemmän. Ilman Anna-Riikka Carlsonia lähtö olisi tapahtunut aiemmin, meillä aina kaikki sujui hyvin. Mutta tajusin kyllä itsekin, että aloin olla hänelle rasite, kun vaihtuvien henkilöiden vuoksi lähes kaikki viestiliikenne meni lopulta hänen kauttaan. Kiitos Anna-Riikka, kestämisestä!

Tulevaisuus on aina siitä jännittävä, että se tuo tullessaan yllätyksiä. Ratkaisuni voi jostakin näkövinkkelistä osoittautua täysin vääräksi, mutta tässä ajassa ja paikassa se poisti mielestäni valtavan määrän stressiä. Tämä vuosi on ollut henkisesti helppo, näin se vaan on. Tietysti tämä hiukan muuttaa suunnitelmiani tulevien julkaisujen suhteen, sillä WSOY oli jyhkeiden kaunokirjojeni julkaisija ja Likelle olin hahmotellut hiukan erilaista linjaa. Jo Henry Ford tiesi, että kun jonkin linjan ajaa alas, tuotantomäärä ja/tai kirjo putoaa. Mutta kuten sanottu, pysyvää on vain muutos!

Kiitokset WSOY:lle yhteisistä vuosista, teimme monta hyvää kirjaa lyhyessä ajassa!

Tuotantoni WSOY:llä (2013-2018)

Ystäväni Rasputin (2013)
”Koskinen onnistuu vakuuttavasti ja näyttää, mihin faktoilla tuettu mielikuvitus ja romaani muotona pystyvät. Kaikki aistit on valjastettu; kirjasta välittyy ajan kohina. ”

 

Kuinka sydän pysäytetään (2015)
Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin”

 

Luciferin oppipojat (2016)
Arvio: JP Koskinen kirjoitti yhden Suomi-scifin vuoden helmistä”

 

 

Kalevanpoikien kronikka (2018)
Koskisen romaani on loistava, hän sekoittaa historiaa ja mytologiaa mielenkiintoisella ja uudella tavalla.

Kirjailija tervatulla katolla

Kuvan mahdollinen sisältö: 2 henkilöä, mukaan lukien Juha-Pekka KoskinenVuosi 2019 on käynnistynyt vauhdikkaasti ja hyvä niin. Elämässä meillä jokaisella on omat myrskymme ja toisten on vaikea tietää niistä mitään, eikä tarvitsekaan tietää. Kirjailijapersoonani on sipulin uloin kerros ja mitä sisällä on, se sisälle jääköön.

Sen verran sipulini suojalehdet ovat alkaneet kuivahtaa, että se on ehkä näkynyt jo vähän niin sanotulla kirjallisuuden kentällä. Olen sitkeästi pitänyt kiinni ajatuksesta, että lukijat kaipaavat hyviä kirjoja, eivät mielenkiintoista kirjailijaa. Tässä vuosien kuluessa on kyllä käynyt hyvinkin selväksi monelta taholta, että kirjat myydään ensisijaisesti kirjailijan persoonan kautta, herätetään mielenkiinto tyyppiin ja sitä kautta sitten kirjatkin nousevat esiin, jos nousevat. Mitä useammassa paikassa vierailet tai esiinnyt, sen parempi. Sinällään tuossa ei ole mitään vikaa, sillä pidän kyllä lukijoiden kohtaamisesta ja uskoisin, että tuskin viidentoista vuoden aikana olen tehnyt yhtäkään keikkaa, joka olisi jättänyt kuulijoihin nuivan vaikutelman.

Kaikessa on aina se mutta. Pitäisi esiintyä, liikkua fyysisesti paikasta toiseen promoamassa kirjaa. Jos keikka on hiukankin kauempana, keikka syö helposti noin kaksi työpäivää. Valmistaudut esiintymiseen edellisenä päivänä, matkustat neljä tuntia, olet läsnä pari tuntia, esiinnyt 45 minuuttia, matkustat takaisin neljä tuntia. Odottelua joka väliin, sämpylöitä syöden ja kahvia juoden. Seuraavana päivänä pää alkaa selkiytyä iltapäivän lopulla. Jos kirjoittaa romaania, kahden päivän tauko on aina huono juttu. Tahkoa on helpompi pyörittää ja pitää liikkeessä kuin antaa sen pysähtyä ja veivata uudestaan liikkeelle, yhä uudestaan ja uudestaan.

Fyysisen näkyvyyden lisäksi on nykykirjailijan oltava läsnä myös somessa. Jaa hyvät arvostelut, pöyristy huonoista, jaa jänniä kuvia naamastasi eri taustoilla, osoita olevasi elossa ja inessä skenessä, kaivattu, arvostettu ja menestyvä. Tämähän on suhteellisen helppoa ja hauskaakin, mutta sekin vaatii aikaa. Ja toisin kuin väitetään, aika ei ole rahaa vaan raha on aikaa. Kun ei ole rahaa, ei ole aikaa häröillä, on tehtävä töitä.

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaa kuulostaa, kirjailijan työ on kirjoittaa kirjoja. Kaikki muu on sijaistoimintaa, myyntiä, promoamista ja vesilasin keikuttelua. Jos ei synny kirjaa, ei ole mitään. Niin niin, arvaatte, mihin tämä johtaa. Vanha (ja aina vaan yhä vanhempi) nihilisti haluaa nyt ylistää mystistä kirjailijuutta ja paeta kammariin eikä esiinny missään. Myönnettäköön,  olen keskittynyt kirjoittamiseen keikkojen kustannuksella. Siihen on tietysti ihan arkinen syy, jonka jokainen tuotantoani seurannut on havainnut. Teoksia ilmestyy tasaiseen tahtiin, mikä vaatii tietysti runsaasti työtä, eli kirjoittamista. Olen tietoisesti valinnut tämän linjan, kirjoittamisen. Radikaali veto, mutta mielenrauhan kannalta loistava valinta.

En tietenkään ole lukijoitakaan hyljännyt ja esiinnyn harvakseltaan jossakin. Mutta kaikki esiintymiset teen kirjoittamisen ehdolla. En riko enää hyviä kirjoitussessioita pieniin paloihin. Jos keikkoja tarjotaan sopivaan väliin, silloin mennään, jos ei, sitten ei mennä vaan kirjoitetaan.

Nykyään on mahdollista tuottaa lukijoiden iloksi (tai piinaksi) paljon eläväistä materiaalia, jota jokainen voi ihan itsekseen katsella. Talven aikana tein suurtyön ja kuvasin kaikista kirjoistani esittelyt. Ne kaikki löytyvä helposti täältä (Kirjani omin sanoin). Vuosikausia on ollut tarjolla myös KultTV:n tarinoita, joissa kuullaan  laajemmin kirjallisuuden kentän toimijoiden puhetta aina kustannusjohtajista kirjailijoihin ja kriitikoista kirjallisuusagentteihin. Olen ehkä enemmän tuollaisen esiintymisen kannalla, sillä siitä jää jälki ja nekin, jotka eivät Ypäjälle päässeet 1.3. 2008 klo 16:30, voivat esiintymiset nähdä milloin vain.

Näin olen nyt asiani päättänyt järjestää, ainakin toistaiseksi. Selkeä painopiste on kirjoittamisessa ja jos siitä joudun hinnan maksamaan, sittenpähän sen maksan. Mutta jotenkin näen urani koostuvan kirjoista, joita olen tehnyt ja joita haluan tehdä, enkä suinkaan hetkistä, jolloin istuin bussissa iskiastuskassani sämpylänmurut sylissäni ja kuolettava väsymys sielussani.

Koittakaa kestää, kyllä me silti vielä näemme, oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

Kuinka aloin hiljalleen inhota itseäni

Moni asia on hyvin. Saan tehdä työtä, jota rakastan. Olen elossa. Välikatolla rapistellut hiiri on nyt poissa (okei, loukutin sen, sori!). Jokin on kuitenkin tämän vuoden aikana alkanut hiertää minua yhä pahemmin. No, katkenneet kylkiluut tietysti hiersivät, mutta ne ovat jo hiljalleen kunnossa.

Olen aina ollut innokas keksimään kaikenlaista kivaa. Kun jossakin on jokin hauska näkökulma tai idea, hommaa on mielekästä tehdä. Kirjallisuudessa innovointia todellakin tarvitaan, sillä urani alusta saakka kirja-ala on ollut jatkuvassa kriisissä milloin mistäkin syystä. Markkinatalous on markkinataloutta ja tällekin alalle se on hiljalleen valjennut, kun ajat ovat koventuneet. Vapaassa maailmassa kuluttaja on kuningas ja hänen kukkaronsa sanelee monia asioita.

Voi olla, että olen nukkunut onneni ohi, mutta jossakin välissä kirja-alan mainosponnistelut luiskahtivat kuin huomaamatta suurimmaksi osaksi kustantamon tontilta kirjailijan tontille. Tee itsestäsi myyvä -ajattelu alkoi levitä somen myötä ja jotenkin se kustantamon rahalla tehty mainostus siirtyi muutamien kärkinimien tukemiseen.  Kuka saa mitäkin tukea on monien sattumien summa, kuten aina tällä alalla.

Eihän tämä itsensä promoaminen sinänsä ollut minulle mikään ongelma. Minusta on aina ollut hauskaa värkätä kaikkea. Vuonna 2006 tarjosin luettavaksi kirjojeni ensimmäisiä lukuja vapaasti, kun silloin tuo ei ollut vielä mikään vallitseva tapa. Seuraavana vuonna organisoin jo varhaista kirjamainoskilpailua, joita nykyään kirjatrailereiksi kutsutaan. Minusta nämä olivat hauskoja juttuja ja molemmat kokeilut onnistuivat hienosti.

Vuonna 2013 halusin oman TV-kanavan ja minähän perustin sellaisen! KultTV:n idea oli antaa tilaa kirjoille ja kirjailijoille, eikä pelkästään vaahdota omista kirjoista. Viisi vuotta tuotakin jaksettiin, nyt hommaa saattaa ruostua telakalle. Omat messut tuli järjestettyä Tapani Baggen kanssa 2016 ja 2017. Maailman pienimmät kirjamessut oli huikea menestys, kirjoja myytiin ja kahdessa tapahtumassa oli puolituhatta kuuntelijaa.

Olen tehnyt kaikenlaista ja kustantajani varmaankin ovat olleet onnellisia aktiivisuudestani, ehkä. Kaiken perustalla on ollut keksimisen ilo ja luonnollinen tekeminen, ei väkisin puskeminen. Vaan ajat ovat muuttuneet. Tai minä. Tai molemmat.

En voi mitään sille, että itsemarkkinointimeno on alkanut kuvottaa minua. Me, joille kustantamon markkinointiosasto useimmiten tarjoaa ”somenostoa” olemme tapelleet vähenevästä näkyvyydestä kuin hukkuvat viimeisestä paikasta pelastusveneestä. Tarjoamme somekanavissa kuvia kirjoistamme, nostamme esiin arvosteluja ja teemme kaiken sen, mitä lastaan vaaliva vanhempi tekee. Taistelemme kynsin hampain, ettei yksikään kirja, johon uskoimme, hukkuisi vaan löytäisi lukijan. Sillä kylmä totuus on, ettei lukija voi ostaa kirjaa, jonka olemassaolosta se ei tiedä mitään. Siihen ei kustantamon somenosto, joka peittyy samaan tunnin aikana tuleviin kärkinimien tuuttauksiin, auta yhtään mitään.

Olen todella surullinen, että kirjailijat on puettu väkisin markkinamiehen haalareihin. Minä en ainakaan ole hyvä markkinoija, jos edellä kuvatun kaltaista ideaa ei päähäni syty. Voin myöntää, että sieluni mätänee, jos joudun aivottomasti postaamaan jatkuvana virtana kuvia kirjastani. Haluaisin, että mainoksessa on aina jokin hauska juttu. Mutta jos et tee mitään, maailman kiihkeä palo peittää kirjasi unohduksen tuhkaan. Ja sitten suret, ettet tehnyt kaikkeasi kirjasi eteen, olisit, saatana, mainostanut ENEMMÄN!

Tietysti on mukavaa puhua kirjoista kiinnostuneelle yleisölle. On mukavaa esitellä kirjoja niille, jotka haluavat niistä kuulla. Mutta välillä minusta tuntuu, että kirjailija on valjastettu ovelta ovelle kulkevaksi pölyimurikauppiaaksi, jonka tyrkyttämiseen sadasta ihmisestä 99 kyllästyy totaalisesti ja se yksi ehkä on aidosti iloinen.

Niinpä tämän vuoden aikana olen hiljalleen alkanut inhota itseäni. Jos postailen mainoskuvia, tekee mieli mennä pesemään kädet. Jos en tee mitään, tunnen itseni laiskaksi ja saamattomaksi. Kun en kirjoita ja ajattelen kirjojen saattamista markkinoille, olen kuin harakka tervatulla katolla. Jos nokka ei jää tervaan kiinni, pyrstö jää ja syyllisyys on jatkuva vieras.

Markkinointi on hieno asia ja se on tarpeellista sekä hyödyllistä. Kun ajattelen kuinka tamperelainen puuhamies Hannu Peltonen hoitaa homman sata kertaa paremmin kuin keskiverto kirjailija, eron huomaa välittömästi. Hannu kertoo tapahtumista, kirjailijoista ja kirjoista laajasti, eikä mainostuksessa ole tyrkyttämisen vaan tiedottamisen maku. Kun itse myy omia juttujaan, tyrkkytunnelmaa on vaikea välttää, ainakaan henkisesti. Sitä vaan olen miettinyt, miksi hannupeltosia ei löydy joka kustantamosta kaksin kappalein? Miksi meille kirjailijoille tuntuu usein jäävän kouraan vasaran lisäksi myös alasin?

En tiedä, kärsiikö tästä ongelmasta kukaan muu kuin minä. Ihminen erehtyy usein kuvittelemaan omat ongelmansa joko ainutlaatuisiksi tai koko maailmaa puisteleviksi. Joka tapauksessa tämä vuosi on näyttänyt marraskuulta monessakin mielessä. Jotakin uutta pitäisi keksiä, mutta taitaa jäädä keksimättä. Onpahan pelastusvenepaikasta yksi tappelija vähemmän.

Hyvää pohdintaa löytyy myös täältä:
https://jsmeresmaa.blogspot.com/2018/11/vapaa-kirjailija-lentaa-raskaassa.html
https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/epatoivo/

 

Kirjojani on myyty yhteensä miljoona kappaletta!

Todellakin, nyt on syytä juhlia! Miljoona saattaa kuulostaa suurelta luvulta, mutta takana on sentään jo viisitoista vuotta romaanikirjailijana ja teoksia on ilmestynyt 35 kappaletta. Kun kovakantisten lisäksi kirjojani on saanut pokkareina, e-kirjoina ja äänikirjoina, pienistä puroista alkaa lopulta tulla suuria. Kuohuviinit kylmästä, tähän ei moni pysty!

Laitetaanpa jäitä hattuun. Voitteko oikeasti luottaa pelkästään sanaani? Mihin nykyään voi ylipäätään luottaa? Kun kaivelin edelliseen artikkeliini tietoja äänikirjojen myynnistä, vuoden 2017 luvut SKY:n sivuilla näyttivät mahtavilta. Äänikirjojen myynti oli kasvanut vuodesta 2016 peräti 262%! Huimaa! Tarkemmin katsottuna lisäys selittyy sillä, että Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja on myynyt yksin yli 58 000 kappaletta. Sehän on enemmän kuin vuoden 2016 äänikirjojen TOP20 myynti yhteensä. Ensin ajattelin, että hattu päästä, onpa kova suoritus. Sitten vanha epäluuloisuus heräsi, voiko tämä olla totta?

Kaivelin hiukan nettiä ja epäluuloisuuteni vain kasvoi. Kyseinen Juoppohullun päiväkirja pamahti nettiin ilmaiseen jakoon vuoden 2017 keväällä. Tämän vuoden tammikuussa kerrottiin, että kirjaa oli kuunneltu Suplassa 77 000 kertaa. Siis, onko nyt tosiaan niin, että kirja on ollut saatavissa äänikirjana ilmaiseksi, mutta sen on silti ostanut lähes 60 000 ihmistä? Vuoden aikana Juoppiksen ääniversion olisi hankkinut korviinsa tavalla taikka toisella 137 000 kuuntelijaa. Vai onko Supla maksanut ”ilmaisesta” kirjasta kuitenkin sen verran, että summa voidaan konvertoida 58 000 kappaletta vastaavaksi myynniksi? Vai onko niin, että SKY on soittanut Vuoriselle ja hän on piruuttaan heittänyt hatusta tuon luvun? Mitäs kyselevät! Propsit Vuoriselle, jos noin on tehnyt, tekisin vastaavassa tilanteessa varmasti ihan samoin.

Kaikki on tietysti mahdollista mutta mikä on todennäköistä? Spekuloida voidaan aina ja ne, jotka tietävät totuuden, nauravat matkalla pankkiin. Täytyy kyllä rehellisesti myöntää, että luontainen skeptisyyteni kallistuu sen puolelle, että ehkä Juoppiksen äänikirjaa ei ole myyty rahaa vaihtamalla ihan noin paljoa. SKY:hän kerää tilastonsa soittelemalla kustantajille: Bestsellerit kerätään tiedustelemalla kustantajilta teoksia, joiden kappalemääräinen myynti riittää niiden nousemiseksi eniten myytyjen joukkoon” . Kyselyyn voi kukin vastata omatuntonsa ja uskottavuuden rajoissa. Vuorisen myynti on niin huikeaa, että isotkin luvut ovat mahdollisia, joten, ken tietää? Mutta miksi ostaa, kun se on ilmaisena… äh, antaa olla…

He lukevat puolestasi

 

TOP20 myynti

20 eniten myytyä kirjaa yhteensä 2000 -2017

Kirja-ala ei ole tunnettu tinkimättömän objektiivisestä rehellisyydestä. Kun kaunokirjallisuuden myynti kääntyi laskuun 2000-luvulla, Kustannusyhdistyksen tiedotteet puhuivat yhä hyvistä kirjavuosista. Muutama vuosi sitten kirjoitin tästä todellisuuden ja tiedottamisen ristiriidasta ja sain puhelinsoiton eräältä Finlandia-palkinnon voittajalta, joka kehui kirjoitustani. Pitkässä puhelussa hän ihmetteli, että jos kaikilla menee niin hiton hyvin, kuinka hänen tilityksissään näkyy vuosi vuodelta yhä vähemmän myytyjä kirjoja. Miten voi olla, että kirjailijalla menee yhä huonommin, jos alalla menee niin helkkarin hyvin?

Myynnin alamäkeen on etsitty ja löydetty monia syitä. Laskuvuosien aikana jälleenmyynti alkoi keskittyä, sillä Suomalainen kirjakauppa jäi ainoaksi koko maan kattavaksi kirjakauppaketjuksi. Myynnin kannalta oli ratkaisevaa, ottiko Suomalainen kirjakauppa romaanin laajaan jakeluun vai ei. Lisäksi kivijalkakauppojen määrä laski siten, että kun 2008 oli vielä 279 kirjakauppaa, niitä oli 2015 enää 179. Nettikirjakauppojen oletettiin paikkaavan vajetta, mutta kirjan fyysisellä näkyvyydellä on yhä suuri merkitys. Vuoden 2013 tutkimuksen mukaan 52% asiakkaista tekee ostopäätöksen vasta kirjakaupassa ja selvää on, ettei päätös voi kohdistua kirjaan, jota kaupassa ei ole. Sekös kirjailijaa harmittaa.

Samoihin aikoihin kirjakerhotoiminta alkoi lakastua. Kirjakerhojen kautta (pakko)myytiin merkittävä määrä kirjallisuutta ja kuukauden kirjoja löytyi monesta kodista. Jos kirjan unohti peruttaa, se kolahti kotiin ja usein minäkin nielin tappioni ja maksoin möllärin, jota en koskaan lukenut. Kirjakerhot saivat aikaan myös kauniita tilastoharhoja. Kun kirjakerho lykkäsi loppuvuoden kuukauden kirjaksi Maija Mehiläisen Hunajan ihana tuoksu -kirjan, se komeili takuuvarmasti vuoden myydyimpien kirjojen listalla. Vitsi piili siinä, että palautukset kirjautuvat vasta seuraavalle vuodelle ja tilastojuna oli jo mennyt.

Lukemisen vähentyminen siellä, mistä lukijoita kasvaa, oli näkyvissä jo aikaisemmin. Sarjakuva- ja lukemistolehtien katoaminen kioskien valikoimista olisi pitänyt kilauttaa hälytyskelloa. Huolestumisen sijaan moni kulttuuri-ihminen taisi salaa riemuita, että niin sanottu roskaviihde teki viimeinkin kuolemaa. Mustanaamiot, Jerry Cottonit ja Yöjutut saivat painua hautaan, onhan meillä Alastalon salissa ja Karamazovin veljekset. Ikävä kyllä juuri nuo lehdet opettivat monta sukupolvea pysähtymään paperiin painetun hiukan lyhyemmän tarinan ääreen. Kun tuo lukemisen silta romahti, moni nuori lukija totesi, että loikka tekstiviestistä romaanikirjallisuuteen on liian pitkä. Samaan aikaan kirjallisuus on kadonnut lähes kokonaan televisiosta, joten pian kukaan ei edes tiedä, mitä kirjailija tekee ja että Suomessakin on sellaisia.

Taistelu vapaa-ajasta on 2010-luvulla hiukan toisenlaista kuin 1980-luvulla. Kulttuurin kulutus tapahtuu juuri vapaa-ajalla ja vapaa-ajalla ihminen haluaa useimmiten rentoutua ja viihtyä. Hyvä tarina viehättää yhä, mutta tarinoihin voi sukeltaa monessa muodossa. Pelien visuaalinen maailma on kiehtova ja moniin peleihin sisältyy pitkiä ja monimutkaisiakin tarinoita. Elokuva- ja televisiosarjatarjonta on myös huikeaa. Kun vielä kolmekymmentä vuotta sitten katsottiin Dallasia kerran viikossa tunnin verran, nyt voidaan ahmia kokonaisten sarjojen useita tuotantokausia sen samaisen viikon aikana. Tietysti voidaan väittää mitä tahansa, mutta peleihin ja televisiosarjoihin käytetty aika on noussut. Se on pois monestakin asiasta, varmasti myös kirjojen lukemisesta.

Mikä sitten on syy ja mikä seuraus, sitä voi kukin miettiä. Keskittyikö kirjakauppa pakon edessä, kun kirjojen myynti laski ja kannattavuus heikkeni? Hakeutuiko nuoriso ja nuoret aikuiset pois kirjojen parista, koska niiden tarjoamat tarinat eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia? Jos massoja tavoitellaan, täytyy kirjankin kiinnostaa. Käpertyivätkö suomalaiset kirjailijat liiaksi kirjoittamaan toinen toisilleen akateemista sanataidetta, jossa pilkut, hamartia ja päälle liimattu syvällisyys ovat kohdallaan, mutta itse tarina on kuivakka kuin autiotaloon unohtunut pulla? En tiedä, ihan kaikkea Suomessa ilmestynyttä kirjallisuutta en ole ehtinyt lukea. Ehkä kirjallisuuden hyljänneet voisivat vastata tähän? Tai ihmiset, jotka valitsevat kirjan sijaan iltaseurakseen HBOn ja Netflixin pitkät sarjat?

Tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku. Ajat ovat muuttuneet, sitä on turha kiistää. Painettujen kaunokirjojen menekin ja kustantamoiden liiketuloksen paljastavat kylmät tilastot. Jos haluaa pysyä kuivana, on parempi hankkia sateenvarjo kuin yrittää puhumalla saada sadepilvet hajaantumaan. Voidaanko jo siis suosiolla unohtaa, että vuoden myydyin kaunokirja kutittelisi vielä joskus sadantuhannen kappaleen rajapyykkiä? Ehkä, mutta…

Muutokset eivät aina ole vain huonoja. Samaan aikaan, kun kirjakauppaverkosto on hiukan kutistunut, markettien kirjaosastot ovat laajentuneet. Tänä vuonna on varmaankin edessä hetki, jolloin marketit myyvät kirjoja enemmän kuin kirjakaupat. MyyntikanavatTietysti markettien valikoima on suppea, sillä ne myyvät vain kärkituotteita. Mutta myyty kirja on aina myyty kirja, ja ehkä tyytyväinen lukija ostaa toisenkin kirjan. Nettikirjakaupat ja divarit tarjoavat ehtymättömän valikoiman kirjoja niille, jotka osaavat niitä etsiä. Jos ja kun kirjojen markkinointiin löytyisi kirja-alalta jonkinlainen yhtyeinen sävel, voitaisiin kirjojen saatavuuden esittelyyn panostaa. Sillä kirjoja on saatavilla, tieto siitä, mistä ja millaisia kirjoja löytyy, on usein se puuttuva rengas kirjan ja kuluttajan välillä.

Uskokaa tai älkää, kaikesta tästä huolimatta meillä on meneillään suuri kirjallisuuden nousukiito! Lukeminen on varmasti vähentynyt, mutta kuunteleminen on lisääntynyt huimasti. Ääni kaunoKirjojen pariin on löytänyt tiensä ihmisiä, jotka eivät ole jaksaneet lukea painettuja kirjoja. Kuten jo muutama vuosi sitten sanoin eräässä haastattelussa, lukemattomuuttaan ei tarvitse hävetä, kirjoja voi myös kuunnella. Ja onhan äänikirja erittäin näppärä. Autoa ajaessa, tiskatessa tai nurmikkoa leikatessa on aika vaikea lukea kirjaa, mutta kuunteleminen onnistuu helposti. Kun vanhat kovakantiset opukset katoavat makulointikoneen uumeniin, äänikirja on yhä saatavilla. Eikä kerry kirjoja nurkkiin tai muuttolaatikoiden painoksi.

Kirjailijana moni iloitsee, että kirja saa äänikirjan muodossa pitemmän elämän. Huono puoli valkenee lähivuosina, jos ja kun myynti alkaa painottua äänikirjan puolelle. Vilkaisu vanhoihin sopimuksiin paljastaa, että äänikirjan tekijänpalkkioprosentit ovat kirjailijalle yleensä paljon huonompia kuin painetusta saatavat. Mutta ei hätää, tämähän on vain neuvottelukysymys. Eikä polku äänikirjaan kulje edes välttämättä painetun kirjan kautta. Olen itsekin ollut mukana StoryTelin toiminnassa heti sen rantauduttua Suomeen. Tähän mennessä olen kirjoittanut heille kaksi romaania (Valkoinen kevät ja Ruosteinen sankari II) , jotka ovat saatavilla vain ja ainoastaan äänikirjoina. Tulevaisuus on siis jo täällä!

Jos et jaksa itse lukea kirjoja, anna ammattilaisen lukea ne puolestasi ja pidä vain korvasi auki. Näin se menee.

Äänikirjojani löytyy:
Storytel

Bookbeat

Elisa

Lue:
Kirjallisuuden myynti on laskenut jo kolmatta vuotta (2016)

Suomi lukee – ja ostaa kirjoja

Helppoa rahaa – kirjailijan iloja!

Helppoa_rahaa-1

Tutustu kirjaan!

Kevät on kulunut vauhdilla. Tälle vuodelle tuli ladattua kovat työodotukset ja alkuvuosi olikin melkoista ahkerointia. Tilanne ei ole parantunut vaan paremminkin pahentunut, kun kalenteriin on tullut lennosta pakollisia töitä. Tai pakollisia ja pakollisia, ehkä kyse on lähinnä siitä, että tarjolla olevat rahat on hyvä ottaa pois. Ja kirsikkana kakun päällä on murtunut kylkiluu, joka ei kyllä helpota työntekoa, vaikka tässä ei sementtisäkkejä tarvitsekaan nostella. Lomittajaa ei tässä ammatissa tunneta, diilit raukeavat jos töitä ei tehdä.

Ahkeroinnin keskellä olen myös jaksanut jonkin verran keikkailla. Tänä keväänä on kyllä ollut erityisen hyviä keikkoja (Pirkkalassa, Kangasalla ja Helsingissä) joissa on puhuttu laajemminkin kirjoittamisesta eikä yritetty pakkosyöttää kuulijoille uusinta kirjaa. Lukijoiden kysymykset ovat aina keikkojen kohokohtia, sillä saarnaaminen on puuduttavaa. Keikoilla on noussut nyt säännöllisesti esiin tekemiseni eräs puoli, joka jaksaa hämmästyttää monia, nimittäin suhteellisen kiivas julkaisutahtini.

Ymmärrän hyvin, että varsinkin tämän vuoden saldo hämmästyttää monia. Minulta ilmestyy kaksi lastenkirjaa, kaksi nuortenkirja, yksi dekkari, yksi historiallinen romaani ja yksi dekkari. Lisäksi eetteriin saadaan tuore äänikirja ja Apuun on tulossa kesädekkari. Miksi, oi, miksi JP julkaiset näin hirvittävällä vauhdilla? Tässähän kärsii laatukin, näin ainakin usein uskotaan. Romaania pitää kypsytellä vuosikausia, muutoin se on raakile.

Syitä ja seurauksia on tosiaan hyvä hiukan miettiä. Motiiveita urakointiin on oikeastaan kaksi. Tietysti kiivaan julkaisutahdin takana on osittain raha, sillä olen ammattikirjailija, joka saa maksun vain julkaistuista ja myydyistä töistä. Jos töitä ei ole, ei ole myytävää. Tällä hetkellä olen vuosiapurahalla, mutta sukanvarteen on kerättävä hiukan puskuria, sillä apurahan saaminen ei ole automaatio. Kun apurahoitus loppuu, uuden alkamista ei tiedä oraakkelikaan. Rahaa ihanampi syy on tietysti se, että pidän kirjoittamisesta eri lajeihin erittäin paljon. En ole yhden tempun poni ja siksi persoonani on jakautunut. Voidaankin sanoa, että minulla on kolme alter egoa: nuorisokirjailija, dekkaristi ja syvämietteinen kaunokirjailija. Näiden egojen teot eivät kosketa toisiaan, joten jo noilla asetuksilla julkaisut kolminkertaistuvat.

Minulla on myös muutamia puhtaasti teknisiä etuja. Olen nopea kirjoittaja ja ideani syntyvät melko valmiina. Minun ei tarvitse käydä jaakopinpainia kustannustoimittajien kanssa lukemattomien editointikierrosten kera, vaan yleensä päästään suhteellisen vähällä. Lisäksi aika on puolellani. En tosiaankaan ole töissä, joten vuorokauden kaikki tunnit ovat käytössäni. Tiedän kokemuksesta, että jos joutuu pakertamaan päivätyössä arkipäivät, yksi romaani vuodessa tai joka toinen vuosi on hyvä saavutus. Kalenteriaika ei tee käsikirjoituksesta hyvää vaan sen ääressä vietetyt tunnit. Työläinen ei arkena voi laittaa romaanin tekemiseen yhtään tuoreaivoista tuntia, kun minä voin tykittää niitä päivässä kuusikin pienten taukojen kera. Se on erittäin suuri etu, kuten raskaan työn raatajat varmasti tietävät.

Jos kirjailija pystyy ja ehtii kirjoittaa eri lajityyppejä, aivot pysyvät virkeinä. On paljon helpompaa kirjoittaa dekkarin jälkeen lastenkirja kuin toinen dekkari, tai lastenkirjan jälkeen dekkari kuin toinen lastenkirja. Tai peräti näytelmä, tai kuunnelma. Tietysti on oma vaivansa ottaa haltuun eri lajityypit, mutta kun tuska on kerran nähty, homma alkaa sujua helpommin.

Tiedän kyllä, että sarjat ja kiivas tuotantotahti saavat muutamilla tahoilla nenät nyrpistymään. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että jokaisella on oma, luontainen kirjoitusrytminsä. Mikä jollekin on nopeaa, on toiselle hidasta ja päinvastoin. Valkoisen paperin edessä istumiseen voi mennä yllättävän pitkiä aikoja, jos ajatukset eivät ole selkeitä.  Kirjojen julkaisuväleistä ei voi päätellä mitään, jos ei tunne tekijää ja hänen työtapojaan.

Seuraava romaanini, joka ilmestynee ensi syksynä, on jo valmis. Se saa siis kypsyä ihan rauhassa, vaikka näennäisesti taas vaikuttaa siltä, että se on sudittu kasaan hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki ensi vuonna ilmestyvät kirjani ovat jo valmiita, sillä olen noin vuoden tai kaksi edellä julkaisusuunnitelmaani. Näitä editoidaan sopivassa välissä lähempänä julkaisua, jotkin osiot syvenevät, toiset katoavat, mutta mitään uudelleenkirjoitusta ei tarvitse tehdä.

Helppoa rahaa me kaikki tietysti kaipaamme. Kirjailijana sellaista ei kyllä usein ole tarjolla, sillä kirjoittaminen käy työstä, olipa kuinka innostunut tahansa. Kaltaisellani kirjailijalla, jonka kaikkien vuoden aikana julkaistujen kirjojen myynti yhteensä saattaa raapaista vuoden myydyimpien kirjojen TOP 20 listaa, ei tule houkutusta levätä laakereilla. Ja toisaalta, en edes halua katsella katossa pörrääviä kärpäsiä. Teen työtä, josta pidän ja jollakin sairaalla tavalla rakastan tarinoita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin kuulla, kuinka lukijat ovat nauraneet, saaneet lohtua, pysähtyneet ajattelemaan tai unohtaneet arkihuolet kirjojeni parissa. Juuri siihen tähtään. Kirjoja jokaiseen makuun, vaikka markkinaosasto itkee verisiä kyyneleitä! Kiitos!

Kannattaa vilkaista:
Mitä kirjailija tekee? – Anneli Kanto
3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2) – Saara Henriksson 

Kirjailija markkinatalouden rattaissa

Klikkaa ja tutustu!

Kevät saapuu taas! Kirjailijalle keväässä on parikin hienoa hetkeä. Ensinnäkin, jos on jaksanut ahkeroida, kevään kirjat ilmestyvät kovalla vauhdilla juuri näihin aikoihin. Uudet tekijänkappaleet saapuvat laatikoissa ja se on aina yhtä suuri juhlahetki! Uusi kirja on upea ilmestys, se tuoksuu, kuulostaa ja näyttää aina yhtä hyvältä.

Myös vanhat synnit nousevat keväällä pintaan. Perinteiset kustantamot tilittävät edellisen kalenterivuoden myyntirojaltit pitkin kevättä, nopeimmat tammikuussa ja hitaimmat toukokuussa. Kirjailija saa nähdä, mitä se edellinen kirja nyt sitten myi ja tuleeko ennakon ylittävää rahaa tilille ja kuinka paljon.  Yllätyshän se on, sillä nykyään on ollut todella vaikea arvata yhtään mitään kirjan menekistä. Jos kirja ei ole päässyt esimerkiksi markettijakeluun, mitään myynnin riemuvoittoa on turha odottaa.

Kirjailijan taloudellinen tuska kiteytyy myös meitä vaivaavassa hopputaloudessa. Kun selailin tuossa vanhoja myyntitilityksiä, huomasin, että ilmestymisvuonnaan erästäkin romaania on myyty kustantamosta ulos hintaan 17,75€. Tuosta ulosmyyntihinnasta maksetaan se kirjailijan rojalti, ei siis kirjakaupan lukijalta ottamasta hinnasta. Ja kauhu tulee tässä. Kun vuosi vaihtuu, niin seuraavana vuonna samaisen romaanin ulosmyyntihinta näyttää olleen 5,70€, siis vain kolmannes siitä, mitä se oli ilmestymisvuonna. Tämä tarkoittaa sitä, että jos vuonna 2016 ilmestynyttä kirjaa myytiin ennen 31.12.2016 iloisesti vaikkapa 1500 kappaletta, se on yhtä arvokas myynti kirjailijalle kuin vuonna 2017 myydyt 4500 kappaletta. Ja moinen myynnin kolminkertaistuminen on yhtä todennäköinen kuin maitopurkin pääsy Suomen presidentiksi.

Tietysti lukemat hiukan vaihtelevat kustantamon ja kirjan mukaan, mutta nyrkkisääntö on kirjailijalle melko selvä. Jotta romaanista jäisi jotain käteen, sen pitää myydä myyntinsä nopeasti. Hitaasti syttyvät kirjat eivät enää paljoa tuota, ja nykyään tuollaista hidasta syttymistä ei edes odoteta, kun kirja jo kohtaa makulointikoneen. Kun markkinointi on aika harvalla kirjailijalla kovinkaan mittavaa, syksyllä ilmestyneen kirjan näkyvyys lepää usein suurten lehtien kritiikeissä. Aamulehti, Turun Sanomat ja Helsingin Sanomat pääsevät yhdessä 500 000 kappaleen levikkiin, joten niiden kritiikkejä on syytäkin arvostaa.

Jos kirja ilmestyy syyskuun lopussa, sen taloudellisesti tuottava elinaika on vain kolme (3) kuukautta. Kun hyvä kritiikki ilmestyy vaikkapa viiden kuukauden päästä ilmestymisestä, syksyn kirjan saatavuus kivijalkakaupasta saattaa olla jo lähes nolla. Tuohon seitsemän kuukautta lisää, ja kirjan makulointia jo suunnitellaan. Ikävä kyllä makulointivimma vie kovakantisen kirjan nopeasti pois myös kirjastoista, sillä liimasidotut kirjat hajoavat noin 20 lukukerran jälkeen. Kirjastoon on vaikea ostaa uutta kappaletta tilalle, jos sellaista ei ole saatavilla.

Kirjoittamisella leipänsä tienaava huomaa melko nopeasti, ettei ns. aikuistenromaanien pykääminen kannata taloudellisesti. Työmäärä on suuri ja kirjan elinaika on kutistunut järjettömän pieneksi. Syksyllä julkaistu kirja joutuu mielettömään taistoon, jossa kolmen suuren lehden kulttuuritoimituksen peukalon suunta voi ratkaista hyvinkin paljon. Kirja katoaa nopeasti näkyvistä, kun uudet hyökyvät tilalle. Vaikka kirja on aina uusi sille lukijalle, joka tarttuu siihen ensimmäistä kertaa, painovuodella on jokin maaginen, tuhoava taika.

Ihmeellisintä koko kehityksessä on, että juuri aikuiset ovat uutuuskiiman pahimpia lietsojia. Lasten- ja nuortenkirjojen myynti on paljon tasaisempaa. Tietysti uusi kirja myy ilmestyessään parhaan myyntinsä, mutta tulevina vuosina kirjaa voi mennä ihan mukavasti, jos sitä on saatavilla. Nuorison reipasta asennetta todistaa myös lainaustilastot. Kun katsoin vuoden 2016 tilastojani, vuonna 2011 ilmestynyt romaani oli lainaustenkin puolesta hiipunut huomattavasti, mutta samana vuonna julkaistu nuortenkirja porskutti ihan omilla luvuillaan. Ilmeisesti on niin, että nuoriso löytää lukemisensa itse sen mukaan, mikä on heistä hyvää, kun aikuiset menevät lampaina uutuuksien perään, eivätkä palaa vanhoihin kirjoihin, vaikka ne olisivat hyviä ja lukematta.

Tilanne omalta osaltani alkaa pitkälti olla se, että aikuisten romaanien kirjoittaminen on lähinnä harrastus, jota rahoitan muilla kirjoitustöillä. Vaikka dekkaritkaan eivät kovassa kilpailutilanteessa ole automaattinen kultakaivos, dekkariharrastajissa on myös se hyvä puoli, että he lukevat vanhojakin kirjoja. He pitävät kirjat elossa ostamalla ja lainaamalla vanhojakin kirjoja, mistä heille suuri kiitos.

Mutta eipä nyt pukeuduta säkkiin, eikä ripotella tuhkaa päälle. E- ja äänikirjat elävät ikuisesti, niiden saatavuus ei pääty sidoksen haurastumiseen eikä silppurin joutsenlauluun. Itse uskon vahvasti, että äänikirjat ovat piristysruiske, joka saattaa näkyä jopa tekijänkin kukkarossa. Sillä vaikka kuulostaakin kovin raadolliselta, ammattikirjailijan pitää palkkaorjuutta välttääkseen ajatella myös sitä, että viivan alle jää muutakin kuin miinusta.

Voitot ja pettymykset

1997

Vasta eilen hoksasin, että tänä vuonna vietetään kirjailijuuteni 20-vuotisjuhlaa! Tietysti laskutapoja on monia, mutta vuonna 1997 julkaistiin novellini antologiassa, joka koottiin kirjoituskilpailun avulla. Voitin tuolloin 10 000 markkaa, mikä oli muhkea summa novellista. Nykyrahassa tuo tarkoittaa inflaatioiden läpi talutettuna 2280 euroa, mikä on vieläkin aivan huikea raha novellista. Tuosta koviin kansiin päätyneestä tarinasta voidaan siis hyvällä syyllä laittaa laskuri käyntiin.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Tuskin olisin voinut kuvitella, mihin kaikki johtaa. Minulla oli tuolloin oikeastaan kolme hiukan erilaista tavoitetta: saada romaani julkaistua hyvältä kustantamolta, löytää kirjoilleni lukijoita sekä saada jossakin vaiheessa käännössopimus teoksilleni. Jotenkin olin varma, että aiheeni sopivat laajaan maailmaan paremmin kuin Suomeen, vaikka tuolloin suomalainen kirjallisuus ei liikkunut käytännössä laajemmalti juuri Ahvenanmaata kauemmas. Mutta olin nuori ja valmis taistoon, alle kolmekymppinen on kuolematon otus.

Hyvän kustantamon löytäminen kesti kauemmin kuin olin ajatellut. Kirjoitin enimmäkseen novelleja ja nakuttelin siinä sivussa romaaneja. Novellit keräsivät tasaisen tappavasti lisää palkintoja ja suureksi ilokseni esikoisromaanini ilmestyi vuonna 2004. Olin lähettänyt käsikirjoituksia vain viisikolle  WOTGK (WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Karisto), sillä halusin saada kirjoilleni jonkun suuren ja/tai perinteisen kustantamon. Karisto tarttui historiallisen romaanin kirjoituskilpailussa menestyneeseen teokseeni ja siitä se lähti.  Nyt jo pelkästään romaaneita on ilmestynyt 14 kappaletta, joten tämä tavoite on saavutettu.

2013

Lukijoiden löytäminen tapahtui hiljalleen. Mitään raivoisaa myyntihittiä ei ilmaantunut, mutta uin yleisesti laskevassa kirjamyynnissä vastavirtaan. 2013 oli tietysti se riemuvuosi, kun Finlandia-palkintoehdokkuus osui kahdeksanteen romaaniini. Siitä otettiin neljä painosta, joten kyllä ne lukijat ovat kivasti löytyneet. Rasti ruutuun siis.

Hämmästyttävää kyllä, jo 2006  Saksan Random House oli minuun yhteydessä Savurenkaita -romaanin tiimoilta. Agenttiahan minulla ei ollut, joten kirjeenvaihtoa käytiin suoraan kustantamon ihmisten kanssa. Hanke hiipui henkilövaihdosten myötä, mikä oli tietysti pettymys. Sama toistui nuortenkirjojeni kohdalla, kun ranskalainen kustantaja halusi kääntää kirjojani. Ja kuinka ollakaan, taas kirjoistani innostunut henkilö vaihtoi firmaa ja hanke kuivui kokoon. Muutaman vuoden ajan olin Bonnierin Foreign Rightsin listoilla, mutta vetäjä vaihtui tuona aikana kaksi kertaa ja minusta tuntui, ettei homma etene mihinkään ja sopimus purettiin. Nyt tosin heillä on vakaampaa menoa, joten päätökseni oli varmaankin väärä. Tapasin pariin otteeseen myös vapaata agenttia Elina Ahlbackia, mutta johonkin sekin kiinnostus tuolta agentuurin suunnalta hiipui. Koskaan ei päästy allekirjoittamaan mitään, vaikka innostus tuntui välillä olevan puolin ja toisin kova.

Tämä kolmas tavoite on siis yhä saavuttamatta, ja aika vaikea uskoa, että saavutan sitä koskaan. Mikä 2006 olisi ollut melkoinen jymypaukku, suora käännössopimus suuren saksalaisen kustantajan kanssa, on sulanut kymmenessä vuodessa pannukakuksi. Minulla ei ole agenttia kirjoilleni, joten niistä mitään ei edes kaupata ulkomaille. Suorien kontaktien aika on jo ohi, ammattimaiset myyntitykit hoitavat hommat. Ei tullut rastia tähän laatikkoon. Pettymyshän se on, turha sitä on peitellä.

Joka tapauksessa nämä vuodet ovat olleet mahtavia. Olen saanut kirjoittaa hienoja kirjoja, tavata innostuneita lukijoita ja nauttia menestyksestäkin ihan mukavasti. Seuraavat kaksikymmentä vuotta tuovat mukanaan ehkä uusia voittoja, mutta varmasti myös pettymyksiä. Elämä on kumpuileva maasto, niin se vain on.

Kirjailijan syksy

Kirjasyksy ja varsinainen syksy eivät kulje ihan käsikkäin. Kirjasyksy alkaa jo elokuun puolessa välissä ja jatkuu jouluaattoon saakka. Monille esikoiskirjailijoille pitkä kirjasyksy on täynnä jännitystä. Kirjan julkaisu muuttaa tekijänsä julkiseksi eläimeksi, jonka teosta, ja joskus tekijääkin, voi kuka tahansa arvostella. Esiintymisiä on enemmän tai vähemmän, haastatteluja annetaan ja ehkä vieraillaan televisiossakin.

Kirjailijan tie on kuitenkin pitkä. Jo esikoiskirjan jälkeen moni laittaa kynän santaan ja varsinainen kirjallinen ura jää rakentamatta. Jos kuitenkin intoa, ideoita, onnea ja kestävyyttä riittää, kirjasyksyistä alkaa tulla rutiinia. Samat kuviot toistetaan vuodesta toiseen, pienin variaatioin, mutta kuitenkin.

1) Kirja saapuu kotiovellesi
Kohokohta! Tekijänkappaleet tulevat kotiin, jos kustantamosi on maksanut kuljetuksen. Avaat laatikon ja siinäpä se on, suuren aherruksen tulos! Uusi kirja tuoksuu hyvälle ja näyttää hienolta! Käsikirjoitusnipusta on kuoriutunut kaunis perhonen. Nyt kaikki on siis totta, tarinasi on ihmisten saatavilla.

2) Ensimmäinen arvostelu ilmestyy
Arvostelua voi joutua odottamaan kauan, tai ei yhtään. Tämä riippuu hiukan kirjallisuuden nokkimisjärjestyksestä. Jos kirjasi on etukäteen kiinnostava (tai, sinä olet kiinnostava), arvosteluja voi olla lehdissä jo ilmestymispäivänä. Normaalisti lehtiarvostelujen  ilmestymiseen menee parista viikosta kolmeen, neljään kuukauteen, jos jotakin ylipäätään lehtiin tulee. Kaikkia kirjoja ei arvostella sanomalehdissä lainkaan. Onneksi on blogit ja muu internetissä majaansa pitävä media, joka paikkaa tätä hiljaisuutta silloin tällöin.

3) Kirja leviää kirjakauppoihin
Mitä tuoreempi kirjailija on, sitä varmemmin tekee mieli tarkistaa, miltä se oma kirja siellä kirjakaupassa näyttää. Se on aivan luonnollinen mielihalu eikä sitä pidä hävetä tai kavahtaa. Sitä vartenhan kirjaa on yön pimeinä tunteina tehty, että se olisi ihmisten saatavilla! Oman kirjan bongaaminen on yleensä yllätys. Kirja on joko hyvin esillä, tai ei lainkaan.

4) Esiintymiset alkavat
Kirjan tiimoilta esiinnytään, enemmän tai vähemmän. Julkkaritkin voi pitää, jos siltä tuntuu. Tyypillisiä esiintymispaikkoja ovat kirjakaupat ja kirjastot, sekä erilaiset messut. Joskus esiintymisiä voi olla paljon, joskus vähän ja joskus voi käydä niinkin, ettei niitä ole yhtään ellei itse ole aktiivinen.  Kirjaa on hyvä esitellä ihmisille, muutoin se voi vaivihkaa vaipua unholaan. Kirjoja ilmestyy paljon, ei lukijat tiedä niistä kaikista juuri mitään ilman huutelua.

5) Kustantamon kirjasyksyn avaus
Sosiaalisesti on terveellistä nähdä kollegoja ja kustantamon väkeä. Paikalla on usein lehdistöäkin, kustantamosta riippuen. Tilaisuuksissa kirjailija tuntee olevansa kirjailija! Uransa alussa voi nähdä omia suosikkejaan, uran lopussa nousevia, nuoria kykyjä.

6) Esiintymiset televisiossa/radiossa
Isossa mediassa on tietysti mukava kertoa kirjastaan, ja jos sellaista tilaisuutta tarjotaan, yleensä siihen kannattaa tarttua. Vanha hokema ”teeveestä tuttu” ei ole mikään löysä heitto, television kautta tavoitat ihmisiä tehokkaasti. Joskus se näkyy kirjan kysynnässä, toisinaan ei.

7) Turun- ja Helsingin kirjamessut
Kirjailijoiden kokoontumisajot ovat lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna Turussa ja viimeisenä viikonloppuna Helsingissä. Näillä messuilla esiintyy suuri joukko kirjailijoita, mukana on mukava olla, tuntee olevansa osa suomalaista kirjallisuutta. Tosin kun vuodet kuluvat, alkaa tuntua, että olisi paljon mukavampaa pysyä kotona.

8) Joulu saapuu
Ennen joulua saatetaan vielä järjestää joitain tilaisuuksia, joissa kirjoja tarjotaan joululahjoja etsiville ihmisille. Lopulta jouluaattona kierros on ohi. Vuoden vaihtuessa kirjasi putoaa alelaariin ja uudet kirjat valtaavat areenan. Toivottavasti olet muistanut kirjoittaa jotain uutta kaiken tämän keskellä.

 

Kuolemat, jotka meitä huolettavat

Kuvahaun tulos haulle bbc finland stabbKuolema pysäyttää, kokijan ja näkijän. Viime aikoina surulliset uutiset ovat seuranneet toisiaan. Järjettömän väkivallan aalto on lainehtinut ympäri maapallon, ja tiukimmin sen seurauksista on uutisoitu, jos tapahtumat ovat sijoittuneet Eurooppaan. Sanottakoon tässä, että kaikki väkivalta on tuomittavaa, olipa tekijät ja motiivit mitkä tahansa. Jokainen väkivaltainen kuolema on yhtä paha ongelma, kaikkiin pitää puuttua yhtä huolella, olipa uhreja yksi tai tuhat.

Niin ikävää kuin se onkin, väkivaltainen kuolema on suosittu klikkiotsikko. Jos jotakin terrorismiin vivahtavaa tapahtuu jossakin päin Eurooppaa, se on uutinen kautta läntisen maailman. Tätä mediahuomiota tekijät juurikin tavoittelevat, terrorismi ei elä verestä vaan huomiosta. Täydellinen mediapimento todennäköisesti hillitsisi ilmiötä, ainakin sitä kannattaisi kokeilla. Ymmärrän toki, ettei niin tehdä, sillä 100 000 klikkausta on rahaa, ihminen on vain ilmaista lihaa.

Ihmisen väkivaltainen kuolema  on siis uutinen, ainakin joskus. Jos tarkastellaan ikäviä tilastoja, saamme jonkinlaisen kuvan kuoleman olemuksesta Suomessa vuonna 2015.  Kyseisenä vuonna Suomessa kuoli 52 302 henkilöä. Näistä kuolemantapauksista 866 aiheutui jonkinlaisesta tahallisesta uhrille aiheutetusta väkivallasta. Karkeasti ottaen joka päivä kuoli kaksi henkilöä väkivallan vuoksi, toisinaan kolme.

On täysin selvää, että 866 väkivallan uhria on Suomessa valtava luku. Moni varmasti miettii, miksi CNN ei ole raportoinut tästä? Onko syylliset saatu kiinni, ampuma-aseiden myynti kielletty, rajat suljettu ja teräaseiden hallussapito tehty laittomaksi? Kuinka voi olla mahdollista, että meillä voi olla 866 kuolonuhria ilman kansallista hätätilaa?

Tilastokeskus paljastaa meille faktoja kylmien lukujen takaa:
Vahingoittavat tapahtumat, tahallisuus epäselvä, 65 kuollutta.
Murha, tappo tai muu tahallinen pahoinpitely, 70 kuolonuhria.
Itsemurhat, 731 kuolonuhria.

Armottomien lukujen ääressä on pakko hiljentyä. Suomessa kuolemaan johtavan väkivallan uhriksi joutuu siis todennäköisemmin omassa seurassaan. Väkivaltatilastojen merkittävään kaunisteluun ei selvästikään riitä poliisien vahvuuden lisääminen, vankilatuomioiden koventaminen tai rajojen sulkeminen. Suomalainen on vaarallinen itselleen, varsinkin jäädessään yksin. Voidaanko yksinjääminen kieltää?  En tiedä, en todellakaan tiedä.

Kuten jo tuolla aikaisemmin totesin, kaikki väkivaltaiset kuolemat tulisi estää. Tämä ei ole mikään kilpailu, jossa nostetaan kiinnostavimmat uhat toinen toisensa edelle. Jokaisella rintamalla on edettävä parhaan kyvyn mukaan. On kuitenkin hyvä hahmottaa maailman mittasuhteet, sillä usein ne unohtuvat minultakin. Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Tilaston kotisivu

Kymmenen yleisintä kuolinsyytä Suomessa 2015:
1) Iskeemiset sydäntaudit:                                                    10209
2) Dementia, Alzheimerin tauti:                                            8580
3) Aivoverisuonien sairaudet:                                                4299
4) Muut verenkiertoelinten taudit:                                     3089
5) Kurkunpään, henkitorven ja keuhkon syöpä:           2275
6) Muut syövät: (*)                                                                          1796
7) Muut pl. reumaattiset ja alkoholiset sydäntaudit: 1768
8) Alkoholiperäiset taudit ja alkoholimyrkytys:            1666
9) Muut hermoston ja aistimien taudit:                              1624
10) Keuhkoputkentulehdus ja keuhkolaajentuma:     1231

(*) Huom! Syöpiä varten on 17 tarkempaa kategoriaa, muut syövät on kokoomakategoria. Syöpiin kuoli yhteensä 12168 suomalaista.