Tulisiipi lentää!

Tutustu kirjaan!

No niin, Tulisiipi todellakin lentää! Aika huimaa on ollut meno tämän kirjan kanssa, se on pakko myöntää. Tulisiipi on kerännyt lentonsa aikana jo Vuoden kirja 2019 -palkinnon, Finlandia-palkintoehdokkuuden ja Savonia-palkintoehdokkuuden. Joskus voi käydä näinkin.

Kirja sai mainion startin julkkareissa, kun moni ystävä oli myrskystä huolimatta saapunut paikalle juhlistamaan Tulisiipeä. Se tilaisuus oli jo niin mukava, että ehkä siellä kirjaan tarttui hyvä karma. Ystävät tekevät aina juhlan, näin se vaan on!

Kaikkihan on minulle helppoa. Kirja on tehty, ja se mitä tapahtuu nyt, tapahtuu muiden toimesta ja siihen en voi vaikuttaa millään lailla. Autoa ajavat muut, minä istun kyydissä ja katson kuinka maisema vaihtuu ja mihin päädytään. Hiukan tietysti välillä väsymys iskee vanhukseen, mutta eiköhän tästäkin selvitä.

Mutta, työ jatkuu ja 2020 kirjat ovat jo vahvasti tekeillä. Kiitän taas lukijoita, sillä ilman heidän intoaan en ehkä minäkään jaksaisi sauhuta näin paljon. On hienoa, että voin tuottaa muille iloa ja elämyksiä kirjojen parissa. Ja kyllä se arki kajahtaa päälle viimeistään tammikuussa, ketään ei kiinnosta enää mikään, tämän vuoden urotyöt ovat historiaa. Mutta iloitaan nyt vielä hetki, hip ja huraa. Tulisiipi lentää!

Omilla teillä

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.No niin, kaikki yllätykset eivät aina ole ikäviä! Tulisiipi otti ja voitti Vuoden kirja 2019 palkinnon! Tämän Suomalaisen kirjakaupan jakaman palkinnon voitti 2018 Yuval Noah Harari, joten ihan mukavassa seurassa ollaan.

Tulisiipi on kyllä lentänyt vauhdikkaasti koko syksyn, mistä tietenkin olen erittäin tyytyväinen. Jos ja kun kirja myy, se antaa työrauhaa tuleville teoksille. Aika on rahaa mutta ennen kaikkea raha on aikaa. Ja aikaa, sitä tässä työssä tarvitaan paljon, varsinkin jos on varustettu kovin mielikuvitusrikkaalla päällä. Hienoja tarinoita on aina enemmän kuin millään ehtisin kirjoittaa.

Tietysti olen syksyn aikana pohtinut samoja asioita, joita olen tuuminut koko urani ajan. Teen kirjan ja toivon, että se lentää lukijoiden käsiin. Jotta niin kävisi, tarvitaan sitä surullisenkuuluisaa näkyvyyttä. Ja se näkyvyys, se on Suomessa harvoissa käsissä. Vuoden 2017 tilastojen mukaan Helsingin Sanomien kokonaistavoittavuus on noin 1757000 lukijaa, Aamulehden 556000 lukijaa, Kalevan 322000 lukijaa ja Turun Sanomien 316000 lukijaa. Jo näiden neljän sanomalehden yhteiskattavuus on päällekkäisyyksien kanssakin yli 2,5 miljoonaa silmäparia. Siihen kun lisätään vaikkapa Arto Nybergin ohjelma, jossa joskus kirjailijatkin vierailevat, saadaan 813000 silmäparia lisää. Jos nämä kaikki mediat valloittaa, kirjan ilmestyminen kyllä huomataan. Tulisiiven kohdalta Aamulehti on tehnyt kirjasta jutun, näistä muut eivät, joten menestykseen ei ole menty perinteisen suurmedian kautta.

Muinoin Helsingin Sanomia sanottiin kirjallisuuden piirissä kuninkaan/kuningattarentekijäksi juuri sen vuoksi, että sen kritiikki määritteli kirjan näkyvyyden ja usein myös kohtalon. Tämä valta, kuten kaikki valta, turmeli osaltaan sekä käyttäjät että kohteet. Hesarin kritiikkiä odotettiin kuin tipattoman tammikuun loppumista. Jos Hesari ei tehnyt kritiikkiä, kirja oli auttamatta B-luokkaa. Jos teki, vaaka saattoi kallistua rajustikin suuntaan taikka toiseen. Toisinaan kritiikin pihvi oli kriitikon pakottava tarve esitellä omaa kirjallista lahjakkuuttaan, tai lahjattomuuttaan, tapauksesta riippuen.  Nythän kaikki on paremmin, ainakin joiltakin osin.

Vuodet tekevät tehtävänsä ja kirjailijan nahka kovettuu. Asioista murehtii yhä samalla tavalla kuin ennenkin, mutta nuolet eivät enää tavoita vereslihaa. Se tapahtuu, mikä tapahtuu, eikä kaikille asioille voi mitään. Loppupeleissä kukaan ei ole mitään, joten en ole alkanut polvillaan kontata median edessä. Ehkä sekin hetki vielä tulee, mutta onneksi todennäköisyys pienenee päivä päivältä.

Olen jo vuosia sitten päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjoja. Jotta voin tehdä sen, minun pitää varastaa kaikki mahdollinen aika kirjoittamiseen. Siksi olen keikkaillut luvattoman vähän ja aina kirjoittamiseni ehdoilla. Ja keikkailu on muutoinkin vaikeaa, kun olen lasten- ja nuortenkirjailija, dekkaristi sekä tavallinen prosaisti. Tästä suunnasta ei löydy keihäänkärkeä vaan laaja ukkosrintama, jota on vaikea saada mahtumaan yhteen purkkiin. Tilanne ei muutu tulevaisuudessa, sillä töitä on paljon ja aikaa vähän. Siksi minulle on tärkeää, että kirjat myyvät omalla painollaan. Minä en ole myynnissä, kirjani ovat. Niiden pitää näkyä, minusta ei niin väliä.

Syksyn aikana olen huomannut, että jos kirjallisuutemme olisi printtilehtien varassa, ala olisi näivettymisen sijaan todennäköisesti kuollut. Kritiikkejä näkyy painetuissa lehdissä yhä vähemmän ja yhä harvempien kirjailijoiden teoksista. Lukijan on vaikea himoita kirjaa, jonka hän ei tiedä edes ilmestyneen. Tulisiiven loistava lento on todistanut minulle kirjabloggareiden voiman. Heidän innostuksensa lennätti kirjaa alkusyksyn, nyt sitä lennättää tämä palkinto hetken verran ja sen jälkeen olemme taas pimeydessä, jossa voi vaania jotakin hyvää taikka pahaa. Olipa niin tai näin, työni jatkuu. Kiitos teille, jotka jaksatte yhä innostua kirjoistani! Niin kauan kuin te jaksatte lukea, minä jaksan kirjoittaa.

Tässä näitä nyt on!

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html

https://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi-kauno-historia.html

JP Koskinen: Tulisiipi

Kirja-arvio: JP Koskisen Tulisiipi kertoo julmasta, mutta kauniista maailmasta

https://suomenkuvalehti.fi/kirjailijanpaivakirja/jp-koskinen-lentaa-halki-1900-luvun/?shared=1597-13b60f09-999

Ihmisen käsissä mikään kaunis ei kestä

https://kirjanvuoksi.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://lumoustaetsimassa.blogspot.com/2019/08/tulisiipi-lentaa-korkealla.html?

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2019/08/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://savannilla.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://johiltunen.wordpress.com/2019/10/22/vihan-hedelmat-suomalaisittain-vievat-pilvien-paalle/

JP Koskinen: Tulisiipi

https://kirjakaapinkummitus.blogspot.com/2019/09/jp-koskinen-tulisiipi.html?

https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/poika-joka-halusi-lentaa/

Kreisi boi sai siivet selkään

https://kirjakkoruispellossa.blogspot.com/2019/10/jp-koskinen-tulisiipi.html?

Pysyvää on kai vain muutos

Pari viimeistä vuotta ovat olleet melkoista menoa pienen kirjailijan arjessa. Suunnitelmat vuodelle 2018 olivat selvät ja kaikki lähtikin käyntiin mukavasti. Sitten alkoi surkeiden sattumusten suma, joka rapautti sitä ihmisen tärkeintä peruskiveä, eli terveyttä. Hommat hidastuvat kummasti, kun pitää kursia itseään kasaan muutaman kuukauden ajan. Pari katkennutta kylkiluuta vaivaa yllättävän pitkään.

Julkaisujen suhteen vuosi 2018 oli ruuhkavuosi, monestakin syystä. Muutamat vanhat jutut valmistuivat salakavalasti julkaisukuntoon ja yksi tulevaisuuteen suunniteltu siirtyi hiukan aikaisemmaksi. Markkinointimielessä ei tietenkään ole optimaalista julkaista vuodessa seitsemää kirjaa viideltä eri kustantajalta ja vielä äänikirjaa kuudennelta taholta. Mutta minä olenkin kirjailija, en markkinamies. Tosin, jos joku on noita julkaisuja seuraillut, niin eihän ne nyt kovinkaan verisesti keskenään tappele, sillä tarjonta on sironnut ikähaitarissa ja lukumieltymyksissä laajalle alueelle.

Vuosi 2018 toi mukanaan myös henkisesti kipeitä päätöksiä. Vanhana Waltarin ystävänä olin nuorena miehenä päättänyt, että WSOY on kirjojeni koti, ennemmin tai myöhemmin. Tämä haave myös toteutui vuonna 2012. WSOY oli ollut minuun yhteydessä edellisen romaanini (Paholaisen vasara) jälkeen ja ilmoitti, että voisin laittaa myös heille joskus jonkun sopivan käsikirjoituksen luettavaksi. Tuolloin minulla oli alustava sopimus Ystäväni Rasputin -kirjasta Helsinki-kirjojen kanssa ja asia jäi harkintaa. Sattuma kuitenkin puuttui peliin ja Helsinki-kirjojen taival loppui. Kustantamot neuvottelivat keskenään ja romaanini julkaisuoikeus siirtyi WSOY:lle. Vierailin Bulevardilla ja totesin, että tässä ollaan, tein sen, mistä haaveilin! Huraa!

Jos tämä olisi satu, kaikki päättyisi hyvin. Alkuhan olikin lupaava, Ystäväni Rasputin ponnahti Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjasta otettiin painos toisensa jälkeen. Kaikki näytti oikein hyvältä. Ajattelin, että nyt olin paikkani ansainnut omalla kynällä ja iso kone tekisi töitä hyväkseni. Mutta ikävä kyllä kustantamo ei ole kiviseiniä vaan ihmisiä. Osuin Södikalle juuri siinä vaiheessa, kun ihmiset vaihtuivat tiuhaan. En tietenkään tiedä kokonaiskuvaa, mutta kohdallani keskittyminen alkoi herpaantua. Seuraavan romaanin kanssa tuli jumalaton kiire, kun se makasi aina vastaanottavassa päässä kuukausia ennen seuraavaa viilauskierrosta. Kustilla oli kiire keskittyä jonkun muun kirjailijan teokseen. Onneksi olen tottunut venymään, ja homma saatiin pakettiin. Nokkimisjärjestys tuli kyllä selväksi kerralla.

Yksityiskohtiin on turha mennä, mutta kuten jokainen tietää, kun ruukku särkyy, sen kyllä voi liimata, mutta saumat jäävät tahmaisiksi. Hiekkaa alkoi kertyä rattaisiin hiljalleen. Henkilökemiat toimivat toisten kanssa oikein hyvin, toisten kanssa huonommin, sellaista se vain on. Varmasti vika oli minussa, sillä odotin WSOY:ltä paljon, mikä olikin ihan liikaa. Kuuden vuoden kokemukset puhuivat puolestaan. Jokin mätti kohdallani ja kun WSOY ei tietenkään vaihda, eikä pidäkään vaihtaa, tapojaan tai ihmisiä minun vuokseni, oli minun tehtävä taas ihan omat päätökseni. Kun kivet pyörivät, pienempi väistää, jos ei halua murskaantua.

Mikään ei tietenkään ole lopullista, paitsi kuolema, eikä ehkä sekään. Joka tapauksessa olin jo tehnyt yhteistyötä Liken kanssa muutaman kirjan verran. Kaikki sujui hyvin, kysymyksiin vastattiin heti eikä hetken päästä, lupaukset ja aikataulut pidettiin. Peruskauraa, mutta se maistui oikein hyvältä. Siksi päätin, että seuraava, syksyyn 2019 tähdätty, kaunokirjallinen romaanini ilmestyy Likeltä, jos se heille kelpaa. Ja kelpasihan se. Jatkosta tietää vain Ukko ylijumala, varalleni voi olla jo kuuma kivi, joten turha innostua liikaa. Joka tapauksessa Tulisiipi on painokoneessa ja putkahtaa maailmaan 22.8.2019.

Näistä asioista ei kirjailijoilla ole tapana puhua julkisesti juuri mitään. Kustantamosuhde on pyhä ja kipeät päätökset niellään hiljaisuudessa. Ehkä hiukan pelätään myös sitä, että kustantamo pahastuu (kivitalo vai ihmiset?) ja kostaa, tavalla taikka toisella. Minä en moiseen usko. WSOY:n kanssa oli hauskaa monissa asioissa ja talossa oli ja on yhä runsaasti loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulin toimeen mainiosti ja jotka tukivat minua loppuun saakka. Pitkälti homma ratkesi siihen, että saavuin sisään väärään aikaan ja parilla kirjalla maksoin turhan kalliisti siitä, että paletti haki vielä muotoaan. Ja kuten sanottua, vikaa oli minussakin. Jos olisin ollut aina kiltisti hiljaa, kuten kirjailijoilla on enimmäkseen tapana, rakkauteen olisi syntynyt muutama ryppy vähemmän. Ilman Anna-Riikka Carlsonia lähtö olisi tapahtunut aiemmin, meillä aina kaikki sujui hyvin. Mutta tajusin kyllä itsekin, että aloin olla hänelle rasite, kun vaihtuvien henkilöiden vuoksi lähes kaikki viestiliikenne meni lopulta hänen kauttaan. Kiitos Anna-Riikka, kestämisestä!

Tulevaisuus on aina siitä jännittävä, että se tuo tullessaan yllätyksiä. Ratkaisuni voi jostakin näkövinkkelistä osoittautua täysin vääräksi, mutta tässä ajassa ja paikassa se poisti mielestäni valtavan määrän stressiä. Tämä vuosi on ollut henkisesti helppo, näin se vaan on. Tietysti tämä hiukan muuttaa suunnitelmiani tulevien julkaisujen suhteen, sillä WSOY oli jyhkeiden kaunokirjojeni julkaisija ja Likelle olin hahmotellut hiukan erilaista linjaa. Jo Henry Ford tiesi, että kun jonkin linjan ajaa alas, tuotantomäärä ja/tai kirjo putoaa. Mutta kuten sanottu, pysyvää on vain muutos!

Kiitokset WSOY:lle yhteisistä vuosista, teimme monta hyvää kirjaa lyhyessä ajassa!

Tuotantoni WSOY:llä (2013-2018)

Ystäväni Rasputin (2013)
”Koskinen onnistuu vakuuttavasti ja näyttää, mihin faktoilla tuettu mielikuvitus ja romaani muotona pystyvät. Kaikki aistit on valjastettu; kirjasta välittyy ajan kohina. ”

 

Kuinka sydän pysäytetään (2015)
Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin”

 

Luciferin oppipojat (2016)
Arvio: JP Koskinen kirjoitti yhden Suomi-scifin vuoden helmistä”

 

 

Kalevanpoikien kronikka (2018)
Koskisen romaani on loistava, hän sekoittaa historiaa ja mytologiaa mielenkiintoisella ja uudella tavalla.

Mitä jäljelle jää

Olen ehkä surullisen kuuluisa siitä, ettei syvällinen kirjallisuuskeskustelu hirveästi innosta minua. En ole myöskään kirjoittanut saarnakirjoja enkä tehnyt niihin selitysosia, sillä uskon yhä, että ihminen tekee itse hyviä johtopäätöksiä, kun hänellä on asioista riittävästi tietoa. Olen luottanut aina lukijoihini, enkä suotta.

Ajoittain minua on syytetty nihilismistä, koska en ota kantaa juuri mihinkään enkä näytä olevan kiinnostunut mistään. Se johtuu enimmäkseen siitä, ettei minulla ole nykyihmisen geenimutaatiota R18EX, jonka avulla voisin muodostaa asioista mielipiteen viidessä minuutissa lukemalla iltapäivälehtien otsikot. Ja kun etanan lailla syvennyn asioihin, kuumat puheenaiheet ovat jo jäätyneet. Pahus!

Vaan eipä hätää! On eräs asia, jota olen seurannut muistiinpanojeni mukaan yli 20 vuotta vähintään kerran viikossa.  Kaikki alkoi viattomasti, kun laskeskelin Suomen kuukausilämpötilojen keskiarvojen summia vuosina 1960-1990 ja huomasin, että niissä alkoi näkyä melkoista nousua. Tuolloin keskilämpötilojen poikkeamia laskettiin vielä 1961-80 sarjasta, joten yllä näkyvä kuva oli huomattavasti punaisempi. Luvut kertoivat kiistatta, että lämpötila nousee (30 viime vuoden aikana keskiarvo on ylitetty 22 kertaa, alitettu 8 kertaa), mutta miksi ihmeessä?

Vuosien saatossa ilmastokeskustelu kuumeni ja kaasuuntui, kuten hyvin tiedetään. Olen tasaisesti seuraillut kaikkea, mitä käsiini olen saanut ja yrittänyt ymmärtää ilmastodatan syntyä, johon minulla ei ole koulutusta, tilastojen avulla, johon minulla on koulutus. Ja tietoahan löytyy, ainoa ongelma on haravoida totuus tiedon valtamerestä.

Kaikissa asioissa on aina voima ja vastavoima. Kun ilmaston lämpenemisen mittausdata alkoi näyttää pahalta, kiista syntyi siitä, kuinka paljon ihminen voi asiaan vaikuttaa. Tapetilla ovat olleet kasvihuonekaasut, jotka nostavat ilmakehän lämpötilaa. Varsinkin hiilidioksidin määrän nousu ilmakehässä on laitettu ihmisen piikkiin, koska me nyt vaan polttelemme niitä fossiilisia polttoaineita, joihin hiilidioksidia on sitoutunut. Ja CO2 nousu on linkattu suoraan lämpötilan nousuun. Alla näette maapallon (klikkaamalla jo erottaa jotakin) keksilämpötilan vuosittain ja nollalinjaksi on asetettu vuosien 1901-2000 keskiarvo:

 

 

Nousua siis on vajaan asteen verran tuohon keskiarvoon verrattuna. Ja kuvahan käy melkein yksiin tuolla ylhäällä olevan CO2 kuvan kanssa. Melkein, ja sekös skeptikkoja häiritsee.

Miksi tuo lupaavasti alkanut nousu häiriintyy 1945-80? Jos asioilla A ja B on suora yhteys, mikä oli C, joka sekoitti asioita 35 vuotta? Tietysti luonnollista vaihtelua lämpötiloissa esiintyy, varsinkin kun puhutaan asteen kymmenyksistä, vaan kun tuo kuvio menee rikki melko silmiinpistävästi. Mutta ah, tässäpä meillä on jo aihetta kiistaan!

Teorioita on monia ja kuten tiedämme, suuret tulivuorenpurkaukset viilentävät ilmakehää. Mitään valtavaa piikkiä purkauksissa ei kyllä tuolla aikavälillä ole, joten se ei tunnu sopivan kuvioon. No, ehkä kylmä sota viilensi ilmaa… no mutta, ehkä siinä on ajatusta! Kun tarkastelee noina aikoina tehtyjä ydinkokeita, niiden määrän huippu osuun kylmän kauden keskelle ja kun posautteluinto hiipuu, nousu alkaa taas. Vaikea sanoa, mikä vaikutus ydinpommeilla oli ilmakehään, varsinkin kun kokeita tehtiin niin monella eri tavalla ja erikokoisilla pommeilla. En kuitenkaan lähtisi ilmastoa viilentämään pommeilla, sen verran hutera teoriani on.

Jo tästä pienestä ajatusharjoituksesta huomaa, kuinka vaikeaa on rakentaa mistään täysin aukotonta teoriaa. Sen verran me tiedämme varmasti, että maan akselikallistuma ja kiertorata auringon ympäri vaikuttavat ilmastoon, kas kun nekään eivät ihan vakaat ole. Ja tietysti itse Aurinko, jonka aktiivisuus myös vaihtelee hiukan. Ja Maan oma termodynamiikka tekee asioista vielä hiukan mutkikkaampia.

Voiko kehenkään tai mihinkään luottaa, on hyvä kysymys! Ihmisen pitää aina epäillä kaikkea, ensisijaiseti omaa kykyään ymmärtää asioita. Liian helposti kuvittelemme, että olemme löytäneet yleispätevä ratkaisun asiaan, johon ei ole yleispätevää ratkaisua. Siksi tieteen tekeminen on tärkeää, tutkijan on auottava kaikkien komeroiden ovet, kerättävä kaikki mahdollinen tieto ja uskottava lukuja. Sillä luvut eivät valehtele. Ilmasto on lämpenemässä ja se tekijä, johon voisimme vaikuttaa… no, se on tuolla ensimmäisessä kuvassa. Pitikö sen mennä alaspäin?

Lisää tietoa kaikesta:
https://scripps.ucsd.edu/programs/keelingcurve/
http://nsidc.org/arcticseaicenews/
https://www.ncdc.noaa.gov/cag/global/time-series
http://www.theworldcounts.com/counters/shocking_environmental_facts_and_statistics/world_population_clock_live

Voitot ja pettymykset

1997

Vasta eilen hoksasin, että tänä vuonna vietetään kirjailijuuteni 20-vuotisjuhlaa! Tietysti laskutapoja on monia, mutta vuonna 1997 julkaistiin novellini antologiassa, joka koottiin kirjoituskilpailun avulla. Voitin tuolloin 10 000 markkaa, mikä oli muhkea summa novellista. Nykyrahassa tuo tarkoittaa inflaatioiden läpi talutettuna 2280 euroa, mikä on vieläkin aivan huikea raha novellista. Tuosta koviin kansiin päätyneestä tarinasta voidaan siis hyvällä syyllä laittaa laskuri käyntiin.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Tuskin olisin voinut kuvitella, mihin kaikki johtaa. Minulla oli tuolloin oikeastaan kolme hiukan erilaista tavoitetta: saada romaani julkaistua hyvältä kustantamolta, löytää kirjoilleni lukijoita sekä saada jossakin vaiheessa käännössopimus teoksilleni. Jotenkin olin varma, että aiheeni sopivat laajaan maailmaan paremmin kuin Suomeen, vaikka tuolloin suomalainen kirjallisuus ei liikkunut käytännössä laajemmalti juuri Ahvenanmaata kauemmas. Mutta olin nuori ja valmis taistoon, alle kolmekymppinen on kuolematon otus.

Hyvän kustantamon löytäminen kesti kauemmin kuin olin ajatellut. Kirjoitin enimmäkseen novelleja ja nakuttelin siinä sivussa romaaneja. Novellit keräsivät tasaisen tappavasti lisää palkintoja ja suureksi ilokseni esikoisromaanini ilmestyi vuonna 2004. Olin lähettänyt käsikirjoituksia vain viisikolle  WOTGK (WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Karisto), sillä halusin saada kirjoilleni jonkun suuren ja/tai perinteisen kustantamon. Karisto tarttui historiallisen romaanin kirjoituskilpailussa menestyneeseen teokseeni ja siitä se lähti.  Nyt jo pelkästään romaaneita on ilmestynyt 14 kappaletta, joten tämä tavoite on saavutettu.

2013

Lukijoiden löytäminen tapahtui hiljalleen. Mitään raivoisaa myyntihittiä ei ilmaantunut, mutta uin yleisesti laskevassa kirjamyynnissä vastavirtaan. 2013 oli tietysti se riemuvuosi, kun Finlandia-palkintoehdokkuus osui kahdeksanteen romaaniini. Siitä otettiin neljä painosta, joten kyllä ne lukijat ovat kivasti löytyneet. Rasti ruutuun siis.

Hämmästyttävää kyllä, jo 2006  Saksan Random House oli minuun yhteydessä Savurenkaita -romaanin tiimoilta. Agenttiahan minulla ei ollut, joten kirjeenvaihtoa käytiin suoraan kustantamon ihmisten kanssa. Hanke hiipui henkilövaihdosten myötä, mikä oli tietysti pettymys. Sama toistui nuortenkirjojeni kohdalla, kun ranskalainen kustantaja halusi kääntää kirjojani. Ja kuinka ollakaan, taas kirjoistani innostunut henkilö vaihtoi firmaa ja hanke kuivui kokoon. Muutaman vuoden ajan olin Bonnierin Foreign Rightsin listoilla, mutta vetäjä vaihtui tuona aikana kaksi kertaa ja minusta tuntui, ettei homma etene mihinkään ja sopimus purettiin. Nyt tosin heillä on vakaampaa menoa, joten päätökseni oli varmaankin väärä. Tapasin pariin otteeseen myös vapaata agenttia Elina Ahlbackia, mutta johonkin sekin kiinnostus tuolta agentuurin suunnalta hiipui. Koskaan ei päästy allekirjoittamaan mitään, vaikka innostus tuntui välillä olevan puolin ja toisin kova.

Tämä kolmas tavoite on siis yhä saavuttamatta, ja aika vaikea uskoa, että saavutan sitä koskaan. Mikä 2006 olisi ollut melkoinen jymypaukku, suora käännössopimus suuren saksalaisen kustantajan kanssa, on sulanut kymmenessä vuodessa pannukakuksi. Minulla ei ole agenttia kirjoilleni, joten niistä mitään ei edes kaupata ulkomaille. Suorien kontaktien aika on jo ohi, ammattimaiset myyntitykit hoitavat hommat. Ei tullut rastia tähän laatikkoon. Pettymyshän se on, turha sitä on peitellä.

Joka tapauksessa nämä vuodet ovat olleet mahtavia. Olen saanut kirjoittaa hienoja kirjoja, tavata innostuneita lukijoita ja nauttia menestyksestäkin ihan mukavasti. Seuraavat kaksikymmentä vuotta tuovat mukanaan ehkä uusia voittoja, mutta varmasti myös pettymyksiä. Elämä on kumpuileva maasto, niin se vain on.

Erään kirjan kuolema

Se saapui täysin yllättäen, kuten kuolemalla usein on tapana. Sain kirjeen kustantajalta, avasin sen ja hämmästyin suuresti. Makulointikirje! Vaikka vuoden 2016 kirjamyyntitilitykset eivät olleet vielä saapuneet, myyntiluvut olivat ilmeisesti ainakin jollakin osastolla selvillä. Kuinka sydän pysäytetään ei ollut liikkunut riittävästi vuoden 2016 aikana, joten painoksen häntä, 234 kappaletta, oli päätetty makuloida. Siis, tuhota, silputa, hakata kappaleiksi.

Olin hämmästynyt, tyrmistynyt ja hiukan vihainenkin. Kirjan julkaisusta oli kulunut 24 kuukautta, siis kaksi vuotta. Kirja kertoo talvisodasta, ei suinkaan päivän säästä tai muusta ohimenevästä ilmiöstä. Olisin kuvitellut, että viimeiset kahdeksan laatikollista kirjoja saisivat rauhassa odottaa ostajiaan vielä ainakin kaksi vuotta. Mutta ei, vuonna 2015 ilmestynyt kirja oli matkalla silppuriin jo armon vuonna 2017, vaikka aihe ei todellakaan vanhene ihan heti. Minkäs teet, ajat ovat kovat.

Muistan, kuinka kirja syntyi. Kun sain kustannustoimittajaltani puhelun syksyllä 2013, jossa hän kertoi Ystäväni Rasputinin olevan Finlandia-ehdokkaana, ennen vastaamista ajattelin puhelun koskevan tätä uutta romaania. Olin juuri päättänyt lisästä kirjaan noita autenttisia lehtileikkeitä, joita sain kummitädiltäni ja joita olin myös ostanut The New York Timesin arkistosta. Kirjan hahmo alkoi olla selvä, halusin tehdä jotain ihan muuta, tuoda sodan juurineen ja mytologioineen esiin. Keitos oli vahva ja omaperäinen, olin onnellisesti työn syövereissä.

Jokin pieni hiekanjyvä  oli kuitenkin jo tässä vaiheessa uinut kirjaprojektiini. Syksy 2014, jolloin kirja olisi hyvin voinut ilmestyä, alkoi tuntua mahdottomalta aikataululta. Kirjan hiominen tuntui venyvän joka käänteessä, palautteen saaminen viivästyi, emme olleet kustin kanssa samalla nuottiviivastolla, emme ehkä aina ihan edes saman kappaleen äärellä. Kun aika kului, oli pakko siirtää kirjan ilmestymistä seuraavaan kauteen, kevääseen 2015. Kansikuva ei oikein meinannut löytyä, sitä väännettiin ja käännettiin ja lopputulos oli kompromissi kompromisseista. Ennakkokappaleen saaminen liikkeelle oli kaaosta, aikataulut eivät talon sisällä olleet  kaikkien tiedossa ja ihan viime hetkillä

minun piti vielä purkaa teoksen rakenteeseen ehdotettu viritelmä, joka ei olisi toiminut lainkaan. Mutta lopulta kaikki onnistui nappiin, ennakkokappale saatiin matkaan joulukuussa ja oikeakin ilmestyi 13.3.2015. Tehtiin hieno kirjatraileri, joka keräsi katsojia mukavasti. Ihan normaalia kustannustoimintaa siis pienine ylä- ja alamäkineen.

Kirjan vastaanotto valtamedioissa ratkaisee aika usein, kuinka kirja lähtee lentoon. Sen jälkeen on markkinoinnin vuoro hehkuttaa kirjaa sen verran, että ihmiset tietävät sen ilmestyneen. Siksipä voitte kuvitella iloni, kun Turun Sanomat julisti jo kirjan ilmestymispäivänä: ”Koskinen on noussut kotimaisen proosan ehdottomaan kärkikaartiin.” ja Hesarikin intoutui antamaan hyvän arvion. Ikävä kyllä silloin ei ollut vielä tapana, että hyvillä arvioilla tienataan etusivun mainoksia, mutta ajat olivat ankarammat.  Aamun kirjassa ja Radio Rockissa ryntäilin kertomassa kirjasta ja siten saattelin lapseni maailmalle.

En tiennyt vielä silloin, että kirjan huippuhetket olivat jo käsillä ja pian myös ohi. Kirjan julkkareita vietettiin kahteenkin kertaa, virallisesti Elina Hirvosen kanssa Bonnierin tiloissa ja sitten vielä toinen kierros Anu Holopaisen ja Laura Honkasalon kanssa Villa Kivessä. Elinan kanssa kiersimme myös yhdessä puhumassa kirjoistamme pitkin ja poikin maata. Ja ehkä juuri tuon kiertämisen aikana aloin huomata, ettei tämä kirja ole syntynyt onnellisten tähtien alla.

Jossakin vaiheessa yhteisesiintymisiämme Elinan loputon energia pelasti monta tilaisuutta. Esiinnyimme kirjakaupoissa, joissa kirjojamme ei ollut esillä missään, ennen kuin Elina sai henkilökunnan, tai jonkun, ne meille etsimään. Haastattelijoita oli tarjolla harvoin, suurimman osan keikoista haastattelimme toisiamme. Se sujui hyvin, koko projektin suurin voitto oli tämä kollegiaalinen ystävyys Elinan kanssa. Olimme hyvä markkinointitiimi, ja kirjanjulkkarimme muodostui alan klassikoksi, jota tuskin ylitetään pitkiin aikoihin.

Kevään edetessä tein kirjan tiimoilta keikkaa myös yksin. Myrskypilvet alkoivat kasaantua. Olin Jyväskylän messuilla puhumassa, mutta kirjaa ei ollut lainkaan myynnissä ja se saatiin sinne vasta kun ArtHouse/Jalavan Urpu taikoi sen sinne (älkää kysykö miten). Esiinnyin Turussa äidinkielen ja historian opettajille, mutta heille luvattu haastattelija ei ollut saapunut paikalle, joten pidin kirjasta kolmen vartin monologin. Pientä kitkaa ilmeni pitkin matkaa, mutta samaan aikaan sain paljon hyvää palautetta lukijoilta ja innokkaimmat alkoivat väläytellä F-korttia. Kirjasta pidettiin paljon, mikä tietysti nosti mielialaa.

Tuli syksy 2015. Monista veikkauksista huolimatta kirja ei ollut millään ehdokaslistalla. Kirjakaupan ystävämyynneissä tapasin lukijoita, jotka kysyivät, milloin ilmestyy seuraava romaanini Ystäväni Rasputinin jälkeen. Kirjaa ei huomattu edes kirjakaupassa, ennen kuin hain sen lukijalle omin käsin. Kannesta ei pidetty. Tehtiin uusi kansipaperi, mutta sekin jakoi mielipiteet. Jollakin tavalla kirja putosi lukijoiden tutkasta, palkintohuuma vei valokeilan pois. Joulumyynti tuli ja meni, hyvää nostetta ei saatu kantamaan. Ehkä kustantamo oli laskenut liiaksi palkintoloton varaan ja mainoshyökkäys jäi suutariksi.

Vuodesta 2016 en tiedä mitään. Myyntilukuja en ole nähnyt, mutta makkelikirje kertonee kaiken. Tosin vielä joulun 2016 alla kirjaani kaivattiin joululahjaksi kerralla 20 kappaletta, mutta sitä ei löytynyt Helsingin keskustan Akateemisesta eikä Bonnierin omasta kirjakaupasta. Ehkä kirjani odottivat jo varastossa makulointia, ne eivät osanneet liikkua omatoimisesti. Onneksi ostaja löysi tilalle toisen kirjailijan kirjoja, sekin oli varmasti ihan hyvä ostos.

Kuinka sydän pysäytetään

Klikkaa ja jätä hyvästit!

Katselin makkelikirjettä ja tuumin, ettei painetun kirjan elämässä ole enää kehumista. Kirjaa etsivä ei löydä kirjaa vuoden kuluttua sen ilmestymisestä, koska kirja ei osaa itse liikkua. Varastokirjanpidon punaiseksi numeroksi muuttunut, lähes uusi teos, halutaan tuhota, ei voi jäädä tuleen makaamaan. Mieletöntä tuhlausta ja samalla pakollista säästöä. Fyysisen kirjan hävityksen myötä vuosien työn konkreettinen muistomerkki  katoaa silppuna taivaan tuuliin, sitä ei voi enää kosketella muutoin kuin digitaalisesti. Mutta hyvä, että edes niin.

En tietenkään voinut niellä tätä kohtaloa miehen lailla, vaan harasin vastaan, kuten tapanani on. Neuvottelin WSOY:n kanssa loppuvaraston ostamisesta ja pääsimme heidän kanssa todella hyvään sopimukseen. Ostin loput kirjat omalla rahalla, mitäpä sitä kirjailija rahalla muuta tekisikään. Sekä kustantaja että minä olimme yhtä mieltä, että kirja on tehty luettavaksi eikä silputtavaksi, emmekä nyt sen enempää ruotineet, miksi edes ajauduimme makulointikoneen ääreen.

Mitä tein 234 romaanilla? Lahjoitin ne 20-30 kappaleen erissä yhdeksään eri koulukirjastoon ympäri Suomea, Turkuun, Jyväskylään, Kouvolaan, Espooseen, Nurmijärvelle, Klaukkalaan, Mikkeliin, Imatralle ja Perttulaan. Äidinkielen opettajat ottivat ne riemuiten vastaan, lämmin kiitos heille! Lukemisen tukemisestahan juhlapuheissa puhutaan paljon, mutta koulukirjastojen hyllyt taitavat olla taas se paikka, jossa puhe kohtaa ikävän realismin. Siksi oli mukava päästä helpottamaan tätäkin ahdinkoa, edes hiukan .

Kun kirjat lähtivät varastolta, Kuinka sydän pysäytetään oli paperikirjana tullut tiensä päähän. Alla olevien linkkien takana kirja muistelee suuruutensa päiviä, muistelkaa tekin! Kiitos, ja hyvästi!

Viikon kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Puhe, Kuinka sydän pysäytetään
Yle Häme, Kuinka sydän pysäytetään
Radio Rock, Kuinka sydän pysäytetään
Aamun kirja, Kuinka sydän pysäytetään
Elina Hirvonen & JP Koskinen
Prosak, Kuinka sydän pysäytetään

Kirja-ala sairastaa, häntä hellikäämme

Bigini

OSTA RUNOUTTA!

Paljon on taas ollut puhetta suomalaisen kirjallisuuden kaupallisesta tilasta. Taiteessa kaupallisuus ei kiinnosta ketään kakkakikkareen vertaa, ellei se syö pohjaa taiteen monimuotoisuudelta. Antti Majander toteaa Helsingin Sanomissa, että: Runous on siivottu pois kevään kustannusohjelmista – onko tappolistalla seuraavaksi proosa?” Kustantajat, nuo kirotut paskiaiset, ovat siis jo tappaneet runouden.

Olen ollut tekemisissä aika monen kustantajan kanssa, ja läpeensä pahaa kirjallisuuden hirttäjää en ole vielä tavannut. Innokkaimmat pilvilinnan rakentajat ovat kuitenkin usein joutuneet reivaamaan kurssiaan, ettei liikelaiva ole ajautunut siihen kuuluisaan kurssiin, konkurssiin. Onhan kustantajissakin kaikenlaista hiihtäjää, mutta harvoin kukaan nyt ehdoin tahdoin itseään ampuu jalkaan. No, jotkut kyllä, mutta ei puhuta heistä.

Kustantaminen on likaista liiketoimintaa. Jos ja kun kirjat eivät myy, niiden kustantaminen ei kannata. Mitä vähemmän kirjoja myydään, sitä vähemmän löytyy myös bestsellereitä, joilla voidaan kattaa kaupallisesti kannattamattomien kirjojen kustantaminen. Suomessa runoutta ovat tukeneet Ilkka Remes, Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo enemmän kuin koko muu kulttuuriväki yhteensä.

Kannattaa myös hiukan vilkaista peruutuspeiliin ja tuumia, miksi painokset pienenevät ja myynti putoaa kipurajan alle. Suomessa oli vielä vuonna 1960 peräti 4007 kirjastoa. 2015 niistä oli jäljellä 765. Wanhat kollegat muistelivat, että ennen kirjasta kuin kirjasta otettiin 3000 kappaleen painos, koska kirjastoihin meni kirjoja 1000-1500 kappaletta. Totta vai tarua, en tiedä, mutta se on ainakin totta, että kirjastojen määrä on romahtanut. Jossakin sekin tuntuu, että yli 80% kirjastoista on kadonnut. Kymmenen kirjastoa saattoi ostaa kukin yhden kappaleen jotakin marginaalista kirjaa, mutta yksi kirjasto ei kyllä osta sitä samaa kirjaa kymmentä kappaletta.

Kirjakauppojen kriisistä ollaan puhuttu jo niin paljon, ettei pirukaan jaksa jauhaa siitä enempää. Sanotaan nyt kuitenkin se, että 2008 kirjakauppoja oli 279 kappaletta ja 2015 enää 179, eli seitsemässä vuodessa noin 35% katosi taivaan tuuliin. Vaikka kirjakaupassa myydäänkin nykyään kaikkea sontaa kirjojen lisäksi, on niiden kmyyntikanavairjavalikoima taatusti laajempi kuin markettien. Ja katso, vuodesta 1997 kirjamyynti kirjakaupoista oli markkinasta vielä 37% kun marketeista meni 10% kirjoista. 2014 kirjakaupoista myytiin 27% kakusta ja marketeista 22%. Kehityksen suuntaa voitte ihan itse tuumia tuosta kuvasta. Onko marketissa runohylly?

Suomalainen kirjallisuus on aina uhanalainen laji. Musiikkimme on jo syntyessään kansainvälistä, samoin kuvataide, mutta mitäpä jenkki ymmärtää kirjallisista pupelluksistamme ilman käännöstä. Siksi meidän pitää vähillä voimillamme vaalia sitä vähää, mitä kirjallisuudesta on jäljellä.

Rahaa tarvitaan, niinpä niin! Ja tähän voi kukin jo huutaa, että mikä ei myy, sitä ei kaivata, menkää oikeisiin töihin. Vaan kulttuuri ilman omaa kieltä ja kirjallisuutta on kuin alkoholiton olut, onhan se olevinaan olutta mutta limua se on, sori vaan. Kuinka sitten saamme kaupalliselta tappolistalta pois proosan ja voimme herättää runoudenkin kuolleista? Kirjoja on yksinkertaisesti saatava myytyä enemmän, ei niitä muutoin paina mikään kustantamo.

En usko, että voimme mitenkään uudelleen rakentaa mahtavaa kirjastokoneistoa, jonka turvin moni kirja sitkutteli kannattavaksi. Myyntikanavien muutos on kapitalistisen evoluution tulos, sille ei edes ukko ylijumala voi mitään. Miten siis elvyttää vähälevikkisten kirjojen myyntiä? Pitäisikö valtion tukea suoraan kustantamoita, jotka julkaisevat vähälevikkistä kirjallisuutta, sillä siellä ne päätökset julkaisuista lopulta tehdään.

Jos olisin kunnallisvaaliehdokas, väittäisin tietäväni varmat ratkaisut tähänkin ongelmaan. Koska en ole, listaan neljä ajatusta, joita kukin voi vapaasti makustella.

  1. Ostakaa kirjoja! Jos olet huolestunut runouden kuihtumisesta, osta runokirja kerran kuussa.
  2. Yrityksille kirjahankinnat verovähennyskelpoisiksi. Ai että 1325 meidän äitiä Saarioisilla ilahtuu, kun saa firmalta joululahjaksi kirjan!
  3. Lainaa edes se kirja! Kirjasto tekee hankintoja myös kysynnän mukaan. Jos jotakin kirjaa lainaava yleisö kaipaa, kyllä kirjasto sen ostaa.
  4. Uuden kirjan hintaa alaspäin. ALV% pudotetaan nollaan ja koko myyntiketju tarkistaa marginaalinsa.

    Nythän käy karkeasti ottaen näin, jos uusi kirja maksaa lähtökohtaisesti 30 euroa (myyntihinta on keskimäärin 90% tuosta eli 27 euroa):
    alennus: 3 euroa
    valtio saa: 2,7 euroa
    kirjakauppa saa: 9,3 euroa
    kustantaja saa: 15 euroa
    josta
    tuotantoon menee: 5 euroa
    markkinointiin menee: 1,5 euroa
    logistiikkaan menee: 1,05 euroa
    yleiskuluihin ja voittoon menee: 3,75 euroa
    ja kirjailija saa: 3,70 euroa

Jos nyt pitää arvata, kohdat kaksi ja neljä voisivat tuoda uusia lukijoita, kohdat yksi ja kolme ovat vain meidän kirjallisuuskuplassa lilluvien omaa puuhastelua. Mutta olen varma, että pian joku keksii oikeasti jonkin nerokkaan, huomattavasti paremman tavan jakaa kirjallisuuden ilosanomaa suurille massoille. Sitä odotellessa!

Vuosi 2016, kiitos ja näkemiin!

Ensinnäkin, tuossa katalogi, josta selviää viime vuonna julkaistut kirjani. Mukana pieni ohjeistus, mikä kirja voisi sopia kenellekin.

Sitten se rapsa. Lyhyesti, olen hiukan väsynyt joihinkin vuoden 2016 tapahtumiin. Kirjoittamisen saralla kaikki meni loistavasti. Töitä tein paljon ja paljon tuli julkaistuakin. Uusia uria tuli vallattua ja hyvä niin, sillä kehittyminen on ollut minulle aina tärkeää.

Väsymys johtuu suurelta osin siitä, että tunsin jääväni pahasti paitsioon. Koska minulla ei juuri onnea ole (se on tärkeää joka alalla), työtä vaaditaan paljon. Nyt tuntui välillä, että jäin kovin yksin kirjojeni kanssa. Kirjailija tarvitsee mediaa ja näkyvyyttä, maailma on nykyään sellaisessa asennossa. Maailman pienimmät kirjamessut osoittivat, että kyllä ihmisiä kirjat kiinnostavat, kun järjestetään hyvä tilaisuus kiinnostua niistä. Itse tehtynä messu oli onnistunut, mutta onhan se aina raskasta järjestää tapahtumia ihan itse. Kun en jaksanut heilua, kukaan ei juurikaan kutsunut heilumaan mihinkään. Tuntui, että markkinointivankkureita oli vedettävä omin käsin, kun voisi luulla, että kirjailijan tarvitsee istua enemmänkin vain kyydissä.

Kaikki tuokin voi ja onkin osittain optista harhaa. Syksyllä sain olla mukana Dekkarifestivaaleilla, ja sehän oli mainio tilaisuus! Tuossa tilaisuudessa mietin itsekseni, miksi edes enää kirjoittaisin aikuisille romaaneja, kun minulla on suuri työsarka aloittamassani dekkarisarjassa? Dekkareilleni on selkeä tilaus, niistä on pidetty ja jokainen tietää, mitä on tulossa, jopa minäkin.

Tavallisen romaanin saralla on vuosi vuodelta ollut suurempia vaikeuksia saada niille tilaa mediasta ja jopa kirjakaupasta. Kun olen halunnut välttää jämähtämistä, romaanejani ei ole voitu markkinoida tarralla ”sen-ja-sen osa 5” tai ”jatkaa-samalla-linjalla-kuin-kirjassaan”. Tämän syksyn romaanikeikkahiljaisuus on osaltaan osoittanut, ettei tuota muuria ehkä kyetä murtamaan pienellä vaivalla.

Jollakin tavalla vuotta leimasi tunne, että nyt JP paukutti hattutempun mutta yleisö olikin naapurinkentällä katsomassa, kuinka Ypäjän Yritys nyhjäsi maalittoman tasapelin. Kaikkea tapahtui pinnan alla, mutta onneksi ei sentään mullan alla.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja uskon, että vuosi 2017 sisältää uusia kujeita. Inhoan taatusti myös vuonna 2017 itsetehtyä tyrkkymainontaa yhtä paljon kuin nyt, mutta siitä ei voi kokonaan luopuakaan. Jollakin tavalla on yritettävä edistää kirjalastensa elämää tässä hektisessä maailmassa. Ainakin sen verran, että lukijat edes huomaavat niiden ilmestyneen.

Tutustu!

Lukijoille kuuluu tästä vuodesta suuri kiitos! Teidän palauteenne on ollut kannustavaa ja se on ollut runsasta. Ei teistä kaikki olleet katsomassa Ypäjän Yritystä, vaan rohkeasti siellä, missä suuret massat eivät olleet. Kiitos ja näkemiin!

Kirjailijan yö

Helppoa rahaa 1 - JP Koskinen

Kuuntele!

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Kirjailijan työstä ovat kirjoittaneet kaikenlaiset akateemiset ja pystymetsästä singonneet kirjailijat, niin naiset kuin miehetkin ja kaikki siltä väliltä. Kirjailijan työstä on sanottu kaikki oleellinen ja epäoleellinen, totuus ja valhe. Siitä ovat kirjoittaneet kirjailijat, jotka tietävät aiheesta kaiken ja ne, jotka eivät tiedä mitään. En siis jaksa puhua kirjailijan työstä.

Kirjailijan yö on huomattavasti vähemmän käsitelty aihe. Kukapa haluaa puhua hämärän hetkistä, valottaa pimeyttä, jossa ei loista toivo muutoin kuin poissaolollaan? Vaikka kirjailijan työhuoneessa palaa usein kelmeä lamppu silloin, kun järjelliset ihmiset nukkuvat, kaipaa kirjailijakin päivänvaloa, ainakin kirjoilleen. Ja katso, median hehkuva silmä on se ihana valo, joka saa kaiken kasvamaan, kirjat ja niiden merkityksen. Pimeydessä voi toki olla paljon suuria asioita, mutta ne huomataan vasta, jos niihin törmätään vahingossa.

Vuosi 2016 on lähestymässä loppuaan. Vuoden aikana sain julki ne kirjat, joita olin edellisten vuosien aikana suunnitellut ja vähän jopa kirjoittanut. Kaksi dekkaria, kaksi lanu-kirjaa ja yksi tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani on iso määrä kirjoja. Liian iso yhdelle miehelle markkinointijumalien mielestä, älkää toki luulko, etten tajua sitä itse. Mutta jumalat voivat laskelmoida mitä tahtovat. Kuolevaiset eivät elä ikuisesti, en edes minä, joten asiat on tehtävä nyt mieluummin kuin huomenna. Sitku-elämä ei ole minua varten.

Herkkäuskoinen ihminen voisi kuvitella, että median määrä on suhteessa julkaisuihin. Lanu-kirjat menevät eri yleisölle kuin dekkarit ja dekkarit taas puolestaan usein eri yleisölle kuin tieteiskirjat. Voisi olettaa, että lehtien kulttuuripalstoilla olisi mukava määrä arvioita tuollaisesta määrästä kirjoja. Lyhyesti voin todeta, ettei näin ole. Ilman meidän mainioita kirjabloggareitamme joistakin kirjoista ei olisi ilmestynyt yhtäkään arvostelua. Sinänsä asialla ei olisi egolleni suurtakaan merkitystä, mutta näkyvyys on itseään ruokkiva peto. Ja tuo peto myös pääsääntöisesti myy kirjat, ja iso peto myy aina enemmän kuin pieni, näin se vaan on.

Käytin vuoden 2016 omasta mielestäni järkevästi ja keskityin kirjoittamiseen. En erityisesti haalinut keikkoja enkä tyrkyttänyt itseäni lehtiin, radioon tai telkkariin. Tarjotut keikat otin, tulipa ne suoraan taikka kustantajan kautta. Nyt kun saldoa ynnää, voi havaita, ettei taktiikka mennyt ihan nappiin. Lehtiarvostelujen määrä on ollut surkea ja eipä naama ole muutenkaan kulunut kulttuuriohjelmissa. Rahalla ostettavaa julkisuutta ei ostettu rahalla. Lukijani ovat ihmetelleet katoamistani ja kyselleet, miksi olen käynyt yöhön yksin.

En kuitenkaan ole erityisen pettynyt kuluneeseen vuoteen. Medianäkyvyys on ollut mitä on, mutta voittoja on silti tullut. Dekkarit ovat menneet hyvin kaupaksi ja palaute on ollut kiittävää. Sarja on selkeässä nousukiidossa. Lanu-kirjat ovat löytäneet lukijansa. Hullosta on tullut paljon riemukasta palautetta, Benjamin Hawkin painos lähenee loppua ja joulu on vielä ovella. Luciferin oppipojat kerää tasaisesti neljää tähteä viidestä eri foorumeilla ja jatko-osaa on toivottu moneen kertaan. Pimeydessä elävät pikkuötökät nykivät minua hihasta ja kuiskuttavat, että hyvin menee. Rakastan heitä kaikkia.

Maailmassa on asioita, joihin voi vaikuttaa ja niitä, joihin ei voi. Yö tulee aina, sitä on turha yrittää estää. Vuoden aikana huolestuin hämärän laskeutumisesta ja yritin saada jonkun laittamaan valot päälle. Sitten totesin, etten pilaa kirjoitushuumoriani asioilla, joita varten on omat ammattilaisensa. Keskityin kirjoittamiseen.

Ensi vuonna tämän vuoden aherruksen tuloksia pitäisi näkyä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niitä näkyy myös vuosina 2018 ja 2019. Kolme aika suurta juttua vei aikaani, ja jos niistä jotain kuuluu ensi vuonna, se on sitten suuri yllätys, sekä minulle että muille. Lisäksi ilmestyy varmasti kaksi romaania, dekkari Maaliskuun mustat varjot keväällä ja eräs vaikeasti määriteltävä teos syksyllä. Lanu-osastolle on tarjolla Salaperäinen sirkus kevääseen ja Benjamin Hawkin seikkailuja syksyyn. Muutakin voi vielä tulla, ken tietää, mutta noista on sopimukset allekirjoitettu. Ehkä joku hauska kuunnelma voisi kajahtaa eetteriin, kenties.

Kirjailijan yö ei siis ole hiljainen. Se on täynnä työtä ja onnistumisen iloa, ahkeruutta ja ideoita, jonkin verran epätoivoa ja alistumista kaiken turhuuteen. Mutta jos rakentaa jotain suurta, se on helpointa pitää salassa pimeyden keskellä. Ja ehkä jossakin välissä ukko ylijumala tai kaiken olevaisen ylin tuomari sanoo: Tulkoon valkeus!

Nämä ilmestyivät armon vuonna 2016, kiitos ja anteeksi!

Luciferin oppipojat

Tutustu!

Benjamin Hawk

Tutustu!

Gabriel Hullo & hirveä Hekla

Tutustu!

Tammikuun pimeä syli

Tutustu!

Helmikuun kylmä kosketus

Tutustu!

Kirjojen TOP30 – mahdoton tehtävä?

lista

Musiikkiteollisuus listaa näin

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että Suomessakin kirja-alalla on muutama koko alan kattava järjestö. Yksi näistä, Kirjakauppaliitto, esittelee itsensä näin: ”Kirjakauppaliiton toiminnan tarkoituksena on parantaa kirjakauppojen toimintaedellytyksiä sekä valvoa kirjakaupan etuja suhteessa julkishallintoon ja muihin alan kannalta keskeisiin sidosryhmiin. Kirjakauppaliitto turvaa kirjakaupan asemaa kirjojen jakelutienä, seuraa aktiivisesti alan kansainvälistä kehitystä ja nostaa kirjakauppaa esille mediassa.”

Ehkäpä tunnetuin tavallisen lukijan havainnoima ulostulo Kirjakauppaliitolta on kuukausilistaus Suomen myydyimmistä kirjoista. Se kerätään myyjiltä otoksena, eli ei se nyt ihan mikään absoluuttinen totuus ole, mutta mikäpä olisi. Mitä Suomi lukee? -lista julkaistaan kymmenen kertaa vuodessa ja se sisältää kokonaisuudessaan viisi listaa:
– TOP10 listaus kotimaisesta kaunokirjallisuudesta
– TOP10 listaus käännetystä kaunokirjallisuudesta
– TOP10 listaus lasten- ja nuortenkirjoista
– TOP10 listaus pokkareista
– TOP20 listaus tietokirjoista

Toinen koko alaa syleilevä toimija on Suomen Kustannusyhdistys. Sekin edistää kirjallisuutta omasta vinkkelistään ja julkaisee bestseller -listaa, joka käsittää siis (kustannusyhdistyksen jäsenten)  Suomen myydyimmät kirjat vuositasolla. Tuo lista on TOP20 listaus ja kategorioita on hiukan enemmän, kuten vuonna 2015 uutena jännänä tulokkaana värityskirjat. Kustannusyhdistys on ollut perustamassa myös Suomen Kirjasäätiötä, jonka näkyvimmät ponnistukset ovat ne kaikki Finlandia-palkinnot.

Meillä siis on jo listoja, ja listojahan ihmiset rakastavat. Mutta minulle ei kelpaa listamikään, kuten monet jo hyvin tietävät. Olen muutaman vuoden ajan varovaisesti kysellyt sekä Kirjakauppaliitosta että Kustannusyhdistyksestä, olisiko mitenkään mahdollista saada tilastoja hiukan useammin ja hiukan laajemmin. Kymmenen listaa vuodessa ei ole hirveän paljon näinä viivakoodien ja reaaliaikaisen varastokirjanpidon aikoina, jolloin myyntilukujen kerääminen sujuu huomattavasti sukkelammin kuin lyijykynän ja ruutuvihkon avulla. Lisäksi olisi mukavaa nähdä laajempi lista TOP30, TOP40 tai jopa TOP50. Kuten musiikissakin, ostajat haluavat nähdä myös pinnan alle, eikä aina vain sitä vaahtoa aallon harjalla.

Minusta näille listoille olisi käyttöä monestakin syystä. Ensinnäkin, laajempi listaus antaisi bloggareille ja muille innostuneilla kirjaihmisille mahdollisuuden laatia omia listojaan, kuten myydyimmät runokirjat, myydyimmät esseet, myydyimmät dekkarit, myydyimmät historialliset romaanit, myydyimmät YA kirjat jne.  Tällä tavalla tietoisuus siitä, että Suomessa julkaistaan paljon hyvää kirjallisuutta, leviäisi tehokkaammin. Niiden tuttujen kymmenen nimen sijaan löytyisi listoilta muitakin nimiä, lukijoiden etsimisen tuska saattaisi hiukan helpottaa. Kirjojen näkyvyys paranisi halvalla ja helposti.

Melkoinen shokki olisi nähdä listan ilmestyvän useammin kuin kerran kuussa. En edes kuvittele, että kirja-ala voisi rynniä kertaheitolla 2000-luvulle ja julkaista listan joka viikko, mutta hyvä uudistus olisi julkaista se vaikkapa parillisina viikkoina. Silloin listalla vilahtavien nimien määrä vain lisääntyisi ja taas saataisiin näkyvyyttä uusille kirjoille.

Kuten sanottu, ole tätä asiaa jo kutitellut ja lähestynyt noita puulaakeja keväästä 2015 lähtien. Sain tiedon, että kuukausilista kerätään (tai kerättiin 2015) kahdeksan toimijan tuottamasta datasta ja heidän siis pitäisi kyetä toteuttamaan tuo muutos kohti laajempaa listausta. Nykytekniikalla se tietysti onnistuu, mutta voi vaatia pientä (siis joillakin vaatii) päivitystä kunkin käyttämään järjestelmään, kuten vaihtamalla muuttuja x=10 => x=40. Mutta sehän tietysti maksaa. Eli, tähän pisteeseen pääsimme, ei voi tehdä, se maksaa, kuka maksaa, en minä, etkö sinä, miksi ei vain olla hissun kissun, niin kuin ennenkin.

Tämän saagan myötä heräsi tietysti sellainenkin kerettiläinen ajatus, että mihin näin pienessä maassa tarvitaan erillistä Kirjakauppaliittoa ja Kustannusyhdistystä, jotka siis keräävät näitä tilastojaankin eri tavoilla ja eri tahdissa?  Onkohan alan edistämisen tahtotila kuitenkaan ihan kohdallaan, jos ei löydy rahaa tukea tuota muutosta, joka minusta olisi ”lukemista ja kirjallisuutta edistävä tapahtuma ja kampanja” tai ”toimisi suomalaisten lukemisharrastuksen parhaaksi”. Eikö kuitenkin kirja-alan etu olisi parempi näkyvyys? Ei kai näkyvyys voisi tämän uudistuksen myötä ainakaan vähetä? Jos yhteen hiileen olisi puhaltamassa yksi suu kahden sijaan, näinkin yksinkertaisen asian järjestäminen  olisi varmasti vähän helpompaa, ehkä?

Suunnattomassa tiedonjanossani haluaisin vielä tietää, kuinka moni bloggaaja olisi valmis koostamaan oman myydyimmät kirjat -genrelistansa, jos tuota tietoa olisi enemmän tarjolla? Itse tekisin ainakin dekkarilistausta ja todennäköisesti myös listaa historiallisista romaaneista. Kiinnostavaa olisi kuulla, onko muilla samoja mielihaluja, vai olenko yksin tilastoperversioni kanssa? Ehkä kirjabloggaajien suuri huuto verkon uumenista voisi antaa vauhtia tälle uudistukselle?