Kulttuuri kaipaa tekoja, ei tyhjiä puheita

Image

Kuten varmaan olette huomanneet, kulttuuriala on ollut kovilla ei pelkästään koronan vaan myös digivallankumouksen takia. Kirjallisuus on hiukan laahannut perässä, mutta viime vuosina e-aineiston läpilyönti on ollut mittava. Nousukärjessä on e-äänikirjat, joiden myynti ja lainausmäärät ovat nousseet raketin lailla.

Kirjailijat ovat tietysti olleet iloisia siitä, että uusi formaatti on tuonut kirjallisuutta saataville uudella tavalla. On todella hienoa huomata, kuinka tarinat löytävät uusia kuuntelijoita ja lukijoitakin. Ongelmiakin on, ja yksi niistä on kirjailijoiden sopimukset, joiden ansaintalogiikka on hiukan heikohko ravintoketjussa jälleenmyyjä-kustantaja-kirjailija. E-äänikirjoista ei suuria kappalekohtaisia rojalteja sada kirjailijan laariin, mutta sopimustilanteen parantamiseksi töitä tehdään joka päivä. 

Yllättävintä tässä digivallankumouksessa on Suomen valtion rooli. EU antoi jo 1992 vuokraus- ja lainausdirektiivin, jonka nojalla kirjastolainoista olisi pitänyt maksaa kohtuullista lainauskorvausta. Niin hämmästyttävää kuin se olikin, Suomi rikkoi sitkeästi lakia eikä maksanut mitään korvauksia ennen kuin vasta vuonna 2007, jolloin korvaus oli lähinnä nimellinen. Vasta 2017 korvaus nousi pohjoismaiselle tasolle. Ruotsissa toki vastaavaa korvausta on maksettu jo 1950-luvulta lähtien. Jos vuoden 2017 lainauskorvausmäärärahaa voidaan viimein pitää kohtuullisena (14,2 miljoonaa euroa), Suomen valtio pimitti kirjailijoiden ja kääntäjien rahoja vuosina 1992-2017 noin 350 miljoonaa euroa. Melkoista kulttuurin tukemista!

Nyt ollaan taas uuden äärellä. Opetus ja kulttuuriministeriö (OKM) on tukenut valtakunnallista e-kirjastohanketta, joka tähtää helppoon digikirjastoon. Suomeksi sanottuna tämä mahdollistaa vaivattoman e-aineiston lainaamisen kautta maan. Kirjailijat ovat tietenkin näin upean hankkeen takana. Vaan mitä tekeekään meidän oma ministeriömme OKM? Meillä on valmistelussa uusi tekijänoikeuslaki, johon pitäisi saada se pieni muutos, jolla lainaamisesta tehdään teknologianeutraalia, eli otetaan e-lainaukset myös lainauskorvauksen piiriin. Näin kirjailijat eivät jäisi (taas) jalkoihin, vaan lainauskorvaukset hoidettaisiin heti kuntoon, ettei vuosien 1992-2017 häpeä toistuisi. Kaikki poliittiset tahot, Kirjastoseura, kustantajat, lukijat, kirjailijat ja jopa parkkiautomaatitkin ovat kannattaneet tämän tekijänoikeuskorvauksen hoitamista kuntoon ensi tilassa.

Kirjallisuuskummihankkeen myötä minulla on ollut mahdollisuus tavata kulttuuriministeri Antti Kurvista. Tietysti olen esittänyt asialle taustat ja painottanut, kuinka tärkeää on hoitaa asia kuntoon nyt. Tekijänoikeuslaki on valmistelussa ja eduskunta suorastaan vaati tätä lausumassaan 20.12.2021:

Lausuma 3

Momentti 29.80.41
Eduskunta edellyttää, että lainauskorvausmäärärahan tasoa korotetaan vastaamaan pohjoismaista korvaustasoa ja että e-kirjojen ja e-äänikirjojen lainaaminen saatetaan mahdollisimman pian lainauskorvauksen piiriin e-aineistojen kaupallisen markkinan toimintaa vaarantamatta.  

Eli, eduskunta, edellyttää homman hoitamista kuntoon. Ja mikä parasta, muutos on helppo tehdä, koska siitä on olemassa jo vuosi sitten tehty lakialoite. Pihtiputaan mummo tai vaari voisi kysyä, mitä tästä nyt puuttuu? Eduskunta tahtoo tätä, tiedetään, mitä pitää tehdä ja lakipaketti on sopivasti auki. Vastaus on helppo, ei puutu yhtään mitään muuta kuin tahtoa. Ministeri johtaa ministeriötä, ja jos ministeri sanoo, että muutos laitetaan lakiin, se myös sinne laitetaan. Poliittisesti voidaan kiemurrella miten vain, mutta kylmä fakta on, ettei kulttuuriministerimme halua tätä asiaa hoitaa kuntoon ”mahdollisimman pian” vaan jättää kirjailijat ja kääntäjät roikkumaan löysään hirteen, jos asiaa ei hoideta nyt. 

Kaikesta tästä huolimatta toivon, että tässä on tapahtunut vain pieni lapsus, ja lakimuutos saadaan tehtyä tänä keväänä. Olisi todella omituista, että Suomen lainauskorvaushistorian tuntien haluttaisiin munata vielä tämä toinenkin mahdollisuus. Eiköhän kirjallisuuden tekijöitä ole aikojen saatossa jo kyykytetty ihan tarpeeksi.  

Haukansilmä on täällä!

HaukansilmäKirjailijan työssä on muutamia virstanpylväitä, jotka jaksavat säväyttää vuodesta toiseen. Vaikka kirjoja on ilmestynyt vuosien saatossa jo muutama, uusi kirja on aina uusi kirja.

Kirjojen synty on mysteeri kaikille muille paitsi kirjailijalle. Kukaan muu ei tiedä niiden työtuntien määrää, jotka käsikirjoituksen ääressä on vietetty. Kalenterista ei voi päätellä mitään, sillä kahden vuoden julkaisuväli ei välttämättä tarkoita muuta kuin kahdenkymmenenkahden kuukauden pituista oluttuopin tuijottelua ja kahta kiivasta kirjoituskuukautta. Tämän tietää jokainen kirjailija, mutta melko usein ulkopuolinen tarkkailija lankeaa tuohon arvuuttelun ansaan ja kommentoi kirjojen syntyneen ”nopeasti” tai ”huolellisesti harkiten”. Tälle seikalle olen nauranut jo niin monta kertaa, että se pajatso alkaa olla tyhjä.

Jokainen kirja on kirjailijalle kuin lapsi, joka laitetaan maailmalle pelonsekaisin tuntein. Menestystä ja oikeudenmukaista kohtelua toivotaan, mutta siihen on melko mahdotonta vaikuttaa. Itse päätin jo uran alussa, että jos kirja ei myy kirjailijan vaatekaappia esittelemättä, sitten se ei myy. Mediamyllyn olen yrittänyt mustasukkaisesti pitää kirjassa, en kirjailijassa. Se taktiikka on pitänyt minut tehokkaasti pois iltapäivä- ja aikakauslehtien sivuilta, mutta omapahan oli valintani. Toki suuntaus henkilöjuttuihin kirjan kustannuksella on voimistunut niin paljon, että ehkä minunkin on jossakin vaiheessa nöyrryttävä tai muutun tyystin näkymättömäksi.

Haukansilmä on nyt kuitenkin valmis, huikea liki 450-sivuinen romaani! Se on paksuin kirjoittamani kirja tähän mennessä. Tarinan koko oli niin mittava, että lopullinen pituus yllätti minutkin, vaikka leikkasin ja hion tarinasta kaikki turhuudet pois. Siitä huolimatta kirjan jo lukeneet ovat ahmineet sen yhdeltä istumalta, mikä on erittäin hyvä merkki. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjoja, jotka antavat lukijoilleen mahdollisuuden päästä arjesta irti. Vaatekaapin sijaan haluan tarjota matkoja maailmoihin, joihin voi päästä vain tarinoiden kautta. Sen tehtävän Haukansilmä kyllä taatusti täyttää, joten olen erittäin tyytyväinen. 

Onnea matkaan, Haukansilmä! 

Joulun 2020 parhaat lahjakirjat!

Niinhän siinä taas kävi, että joulu saapuu ja hiukan kulmikas vuosi 2020 lähestyy loppuaan. Moni kirjallisuuden ystävä haluaa sekä saada että ostaa kirjan lahjaksi. Vaan kun kirjoja on paljon, valinta ei aina ole niin helppo.

Vaan eipä hätää! Esittelen tässä nyt muutamia vinkkejä erilaisille lukijoille ja siitäpä on sitten jo hiukan helpompi toimia joulupukin apulaisena ja kääräistä lahjat pakettiin!

Klikkaa kuvaa ja tutustu!

Aikuiset, hyvän tarinan ystävät
Hyvä kaunokirjallinen tarina vaatii aina lukijalta
hiukan aikaa. Hyvä romaani on kuin matto, jonka
värikkäistä langoista muodostuu kiehtova tarina.
Hukkuva maa on romaani, joka vie lukijansa 2020-
luvun Suomeen keskelle Vaaterin perheen arvoitusta ja ilmastonmuutokseen liittyvää poliittista taistelua.

Tämä kirja on oiva lahja ihmiselle, joka rakastaa
jännitystä ja ajankohtaisia, ajatuksia herättäviä
aiheita.

Arvosteluja löytyy täältä!

Margarita
Klikkaa ja tutustu kirjaan!
Klikkaa ja tutustu kirjaan!

Tutustu myös näihin mainioihin opuksiin!

Finlandian voittaja 2020!
”Kun helmenpyytäjä avaa simpukan, se kuolee. Kun ihmisen kuoreen kajotaan, seuraukset voivat olla yhtä tuhoisat.”

Finlandia-ehdokas 2019!
”Syvä ja kuulaan kaunis romaani pojasta, joka tahtoo lentää.”

JP Koskisen (minun!) Tulisiipi ja Anni Kytömäen Margarita vievät lukijat huikealle retkelle!

Kesäkuun kalmantanssi
Klikkaa ja tutustu kirjaan!

Aikuiset, dekkarien ystävät
Dekkarien ystävät ovat armoton lukijakunta. He
eivät sääli romaanihenkilöitä, sillä usein jonkun on
kuoltava. Ja mitä salaperäisempi arvoitus, sen
parempi. Itsekin vannoutuneena dekkareiden
lukijana arvostan vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Kesäkuun kalmantanssi jatkaa suosittua 12-
osaista Murhan vuosi -rikosromaanisarjaa, jonka
pääosissa ovat Kalevi Arosuo ja hänen
sisarenpoikansa Juho Tulikoski. Parivaljakko
selvittelee jo murhatuomiotaan istuvan naisen
syyllisyyttä tämän veljen toimeksiannosta. Suku voi
joskus olla pahin, jopa rikostutkijoille.

Klikkaa ja tutustu kirjaan!

Lapset 5-9 vuotta
Mikäpä olisi tuskallisempaa kuin lukea lapselle
kirjaa, jossa ei ole kuvia ja jonka teksti alkaa
puuduttaa? Ei mikään, sen tiedän kokemuksesta,
sillä onhan minulla kolme lasta.

Gabriel Hullo & viheltelevä vampyyri on
loistava hankinta lapsille, joille luetaan ääneen tai
jotka ovat juuri oppineet lukemaan itse.
Riimimuotoinen, runsaasti kuvitettu, hauska ja
hiukan jännittävä tarina jää helposti mieleen niin lapselle kuin aikuisellekin.

Klikkaa kuvaa ja tutustu!

Nuoret 9-15 vuotta
Kun nuori lukee kirjaa, hän haluaa tempautua tarinan
vietäväksi. Reipas seikkailukirja on pakoa arjesta ja
toimii samalla tavalla kuin hyvä peli, se luo nuoren
mieleen elävästi uuden maailman ja sen henkilöt.
Benjamin Hawk ja kultainen sapeli on
merirosvojen kulta-aikaan 1600-luvun lopulle
sijoittuva seikkailu. Tähän tarinaan en viitsinyt
kirjoittaa tylsiä kohtia lainkaan, sillä itsekin hyppäsin
nuorena niiden yli. Ketterästi kulkeva tarina vie
lukijansa henkeäsalpaaviin Karibianmeren
maisemiin!

No, eiköhän tuossa ole jo vähän joka lähtöön suosituksia! Jos haluaa vielä tarkemmin selailla, mitä allekirjoittanut on puuhaillut, sen voi tarkistaa vaikka tuosta joulukatalogista! Onnea lahjojen metsästykseen!

Klikkaa ja tutustu katalogiin!

Tappamisen sietämätön keveys

Oletteko koskaan lukeneet dekkareita? Aika moni on, sillä hyvin usein kuulee kirjailijaksi mielivien haaveilevan rikastumisesta juuri dekkarin kirjoittamalla. Dekkari on genre, jota ostetaan, luetaan ja lainataan enemmän kuin mitään muuta, ainakin sitkeä legenda kertoo yhä niin.

Jos katsotaan Suomen  myydyimpien kaunokirjojen listaa vuodelta 2019, niin legendalle löytyy myös pohjaa. 20 myydyimmän kirjan joukossa on 7 dekkaria/trilleriä, joten jännityskirjallisuudelle todellakin löytyy lukijoita. Lainaustilastoista en voi sanoa mitään varmaa muuta kuin omalta kohdaltani. Ja totta tosiaan, vuonna 2018 kuuden lainatuimman kirjani joukossa on viisi dekkaria! Ja mikä hämmästyttävintä, kun perusromaani hiipuu aika nopeasti kirjastossa, dekkari pitää pintansa sielläkin!

Dekkarin kirjoittava kirjailija on hyvin pian dekkaristi. Tällä tarkennuksella on helppo myydä kirjailijaa käsitteleviä juttuja. Dekkaristi kertoo jo aika tarkasti, missä mennään. Kun keikalle ilmestyy dekkaristin sijaan kirjailija, yleisöllä on paljon vähemmän tietoa, mitä tuleman pitää. Ja koska minulle joka asiasta (miksi, oi miksi?) muodostuu lopulta ongelma, niin onhan tästäkin sellainen aikojen saatossa tullut.

Olen urani alusta asti ollut pelkkä kirjailija. Genreleimat ovat tarttuneet minut melko huonosti, sillä kirjoitan milloin mitäkin. Minulla ei ole valumuottia, johon väkisin valan jokaisen tarinan vaan tarinat saavat mennä siihen muottiin, johon ne parhaiten sopivat. Murhan vuosi -dekkarisarjani on yksi iso tarina, jonka hajotin kahteentoista osaan. Ja niin minusta tuli dekkarien kirjoittaja, mutta ei dekkaristia. En muista koskaan nähneeni juttua, jossa minua olisi tituleerattu dekkaristiksi. Se ei ole hyvä eikä huono juttu, se on fakta.

Pitkän urani aikana olen oppinut sen, että kun on monessa mukana, ei lopulta ole mainosmielessä mihinkään muottiin sopiva. Kunnon hyllpaikan saaminen vaatii punkin sitkeyttä, on nakerrettava tiensä ytimeen, alan tapahtumiin, lukupiireihin ja imettävä vain ja ainoastaan sitä verta, joka tietyn genren  lukijoissa virtaa. Kirjakaupan sisäänostajan silmissä JP Koskinen näyttää tältä:

”JP Koskinen, Te olette luova ja aikaansaava. Mutta kirjoitatte todella monenlaista genreä mm dekkaria ja fantasiaa, joten ongelma kuluttajan näkökulmasta on haaste oppia tunnistamaan minkätyyppistä kirjaa on myynnissä.

Esim. XXXXssa kirjat ostetaan usein heräteostoina ja tunnistettavuus on silloin tärkeää. Esimerkiksi Remes, jonka jokaisen on helppo ostaa kun tietää mitä ja minkätyyppisen kirjan saa.”

Miksi siis turhaan teen meagolmaanista rikosromaanisarjaani, kun dekkarien lukija ei sitä osaa/uskalla ostaa, koska se voi olla lastenkirja, tai historiallinen romaani? Vastaus on yksinkertainen. Teen aina ihan sitä mitä haluan ja tiedän kyllä, mikä hinta siitä maksetaan. Kyllähän tässäkin hommassa pitää olla vapaus, ja jos ette tunnista minua, ei se haittaa. Kirjan tunnistaa lukemalla! Tästäkin huolimatta, tai juuri tämän takia, erittäin hyvää dekkariviikkoa!

 

Mitä jäljelle jää

Olen ehkä surullisen kuuluisa siitä, ettei syvällinen kirjallisuuskeskustelu hirveästi innosta minua. En ole myöskään kirjoittanut saarnakirjoja enkä tehnyt niihin selitysosia, sillä uskon yhä, että ihminen tekee itse hyviä johtopäätöksiä, kun hänellä on asioista riittävästi tietoa. Olen luottanut aina lukijoihini, enkä suotta.

Ajoittain minua on syytetty nihilismistä, koska en ota kantaa juuri mihinkään enkä näytä olevan kiinnostunut mistään. Se johtuu enimmäkseen siitä, ettei minulla ole nykyihmisen geenimutaatiota R18EX, jonka avulla voisin muodostaa asioista mielipiteen viidessä minuutissa lukemalla iltapäivälehtien otsikot. Ja kun etanan lailla syvennyn asioihin, kuumat puheenaiheet ovat jo jäätyneet. Pahus!

Vaan eipä hätää! On eräs asia, jota olen seurannut muistiinpanojeni mukaan yli 20 vuotta vähintään kerran viikossa.  Kaikki alkoi viattomasti, kun laskeskelin Suomen kuukausilämpötilojen keskiarvojen summia vuosina 1960-1990 ja huomasin, että niissä alkoi näkyä melkoista nousua. Tuolloin keskilämpötilojen poikkeamia laskettiin vielä 1961-80 sarjasta, joten yllä näkyvä kuva oli huomattavasti punaisempi. Luvut kertoivat kiistatta, että lämpötila nousee (30 viime vuoden aikana keskiarvo on ylitetty 22 kertaa, alitettu 8 kertaa), mutta miksi ihmeessä?

Vuosien saatossa ilmastokeskustelu kuumeni ja kaasuuntui, kuten hyvin tiedetään. Olen tasaisesti seuraillut kaikkea, mitä käsiini olen saanut ja yrittänyt ymmärtää ilmastodatan syntyä, johon minulla ei ole koulutusta, tilastojen avulla, johon minulla on koulutus. Ja tietoahan löytyy, ainoa ongelma on haravoida totuus tiedon valtamerestä.

Kaikissa asioissa on aina voima ja vastavoima. Kun ilmaston lämpenemisen mittausdata alkoi näyttää pahalta, kiista syntyi siitä, kuinka paljon ihminen voi asiaan vaikuttaa. Tapetilla ovat olleet kasvihuonekaasut, jotka nostavat ilmakehän lämpötilaa. Varsinkin hiilidioksidin määrän nousu ilmakehässä on laitettu ihmisen piikkiin, koska me nyt vaan polttelemme niitä fossiilisia polttoaineita, joihin hiilidioksidia on sitoutunut. Ja CO2 nousu on linkattu suoraan lämpötilan nousuun. Alla näette maapallon (klikkaamalla jo erottaa jotakin) keksilämpötilan vuosittain ja nollalinjaksi on asetettu vuosien 1901-2000 keskiarvo:

 

 

Nousua siis on vajaan asteen verran tuohon keskiarvoon verrattuna. Ja kuvahan käy melkein yksiin tuolla ylhäällä olevan CO2 kuvan kanssa. Melkein, ja sekös skeptikkoja häiritsee.

Miksi tuo lupaavasti alkanut nousu häiriintyy 1945-80? Jos asioilla A ja B on suora yhteys, mikä oli C, joka sekoitti asioita 35 vuotta? Tietysti luonnollista vaihtelua lämpötiloissa esiintyy, varsinkin kun puhutaan asteen kymmenyksistä, vaan kun tuo kuvio menee rikki melko silmiinpistävästi. Mutta ah, tässäpä meillä on jo aihetta kiistaan!

Teorioita on monia ja kuten tiedämme, suuret tulivuorenpurkaukset viilentävät ilmakehää. Mitään valtavaa piikkiä purkauksissa ei kyllä tuolla aikavälillä ole, joten se ei tunnu sopivan kuvioon. No, ehkä kylmä sota viilensi ilmaa… no mutta, ehkä siinä on ajatusta! Kun tarkastelee noina aikoina tehtyjä ydinkokeita, niiden määrän huippu osuun kylmän kauden keskelle ja kun posautteluinto hiipuu, nousu alkaa taas. Vaikea sanoa, mikä vaikutus ydinpommeilla oli ilmakehään, varsinkin kun kokeita tehtiin niin monella eri tavalla ja erikokoisilla pommeilla. En kuitenkaan lähtisi ilmastoa viilentämään pommeilla, sen verran hutera teoriani on.

Jo tästä pienestä ajatusharjoituksesta huomaa, kuinka vaikeaa on rakentaa mistään täysin aukotonta teoriaa. Sen verran me tiedämme varmasti, että maan akselikallistuma ja kiertorata auringon ympäri vaikuttavat ilmastoon, kas kun nekään eivät ihan vakaat ole. Ja tietysti itse Aurinko, jonka aktiivisuus myös vaihtelee hiukan. Ja Maan oma termodynamiikka tekee asioista vielä hiukan mutkikkaampia.

Voiko kehenkään tai mihinkään luottaa, on hyvä kysymys! Ihmisen pitää aina epäillä kaikkea, ensisijaiseti omaa kykyään ymmärtää asioita. Liian helposti kuvittelemme, että olemme löytäneet yleispätevä ratkaisun asiaan, johon ei ole yleispätevää ratkaisua. Siksi tieteen tekeminen on tärkeää, tutkijan on auottava kaikkien komeroiden ovet, kerättävä kaikki mahdollinen tieto ja uskottava lukuja. Sillä luvut eivät valehtele. Ilmasto on lämpenemässä ja se tekijä, johon voisimme vaikuttaa… no, se on tuolla ensimmäisessä kuvassa. Pitikö sen mennä alaspäin?

Lisää tietoa kaikesta:
https://scripps.ucsd.edu/programs/keelingcurve/
http://nsidc.org/arcticseaicenews/
https://www.ncdc.noaa.gov/cag/global/time-series
http://www.theworldcounts.com/counters/shocking_environmental_facts_and_statistics/world_population_clock_live

Kirjailijaelämää vuonna 2018!

Klikkaa ja tutustu kirjaan!

Vuosi on lähtenyt todella vauhdilla liikkeelle, joku varasti minulta tammi- ja helmikuun! Töitä on piisannut, ja se on hyvä. Alkuvuodesta on edellisten vuosien hedelmiä kypsynyt ja pullahtanut painokoneesta ulos, kuten Mieletön museo ja Kalevanpoikien kronikka. Ja molemmista on jo tullut hyvät lehtiarvostelut, minkä ilolla olen huomannut. Lanu-kirjasta lehteen saakka pääsevä arvostelu on niin harvinainen, että täytyy oikein tällätä siitä kuva tähän, kas noin!

Kirjailijan elämähän on  erittäin mukavaa ja leppoisaa. Pääsääntöisesti kaikki menee hyvin, kun muistaa kirjoittaa teoksia ja hankkia niille kustantajan. Jos siltä tuntuu ja yleisöä kiinnostaa, voi käydä keikoilla puhumassa kirjoista. Siinähän se paletti onkin kasassa, ei ole monimutkaista.

Alkuvuoden olen todellakin keskittynyt olennaiseen. Olen viimeistellyt joitakin viime vuonna tehtyjä suurehkoja teoksia ja korjannut tänä vuonna ilmestyvien opusten oikovedoksia. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi suurempaa juttua, nimittäin Apuun tulevan kesädekkarin ja Storytelille uuden 10-osaisen äänikirjan, joka ilmestynee kesällä.  Hauskaa on ollut, vaikka molemmat työt ovat vaatineet kovia istumalihaksia säkenöivän ideoimisen jälkeen. Pieni työ lasten lukemisen edistämiseen tuli myös tehtyä, mutta se katosi tutkastani niin vikkelästi, etten tiedä, mikä sen tilanne mahtaa edes olla…

Muutaman kirjakeikan ehdin alkuvuodesta tehdä, ja mukavia ovat nekin olleet. Jotenkin on nyt lipsuttu puhumaan laajemmin kirjoittamisesta eikä keikoista tule enää sellaisia uusimman kirjan mainosiskuja, mikä on minusta oikein mukavaa. Ja yleisö on alkanut kysellä kysymyksiä yhä enemmän, ja siitä pidän paljon. Heitä varten olen paikalla, joten mielelläni selvennän lukijoita askarruttavia seikkoja.

Aika kuluu nopeasti, paljon ei ehdi jäädä laakereillaan lepäämään. Kirjoja ilmestyy nyt kevään aikana tasaiseen tahtiin, kaksi on tullut ja kolme on vielä tulossa. Syksyyn jää kaksi kirjaa, jotta pysytään jonkinlaisessa tasapainossa. Noista ei minulle enää vaivaa juurikaan ole, joten pitäisi kirjoittaa vuoden 2019 tuotantoa. Jotakin olen jo saanut valmiiksi, mutta en tarpeeksi.

Tässä ammatissa syntyy helposti harha, että homma on hoidossa. Kun kirjoja ilmestyy, iskee sellainen euforinen tunne, että kovaa menee, ei muuta kuin sivuikkuna auki ja antaa tuulen puhaltaa kiharat suoriksi. Mutta jos nyt jumitun sohvan pohjalle, 2019 tai viimeistään 2020 alkaa olla itku silmässä. Kun tukena ei ole toista ammattia, lekottelu näkyy ennemmin tai myöhemmin tiliotteessa. Palkka juoksee niin kauan kuin kirjailija juoksee. Ja luonteelleni sopii, että minulla on vähän juttuja varastossa, ihan vain varmuuden vuoksi. Silloin voin vapaasti tehdä ihan mitä haluan, kun on niitä sovittuja töitä tehty varastoon.

Tiedän kyllä, ettei tämä tekemisen malli sovi kaikille ja se on ihan luonnollista. Jokainen kirjailija on erilainen ja hakee oman tapansa sekä rytminsä tehdä töitä. Minulle tämä paahtaminen on juhlaa, pidä erittäin paljon kirjoittamisesta ja kun ideoita riittää ja niille myös ottajia, mikäs sen hienompaa. Tulevina vuosina tahti saattaa hiljetä, mutta katsotaan nyt. Kirjailijahan ei jää eläkkeelle koskaan! Ja minulle se olisikin vaikeaa, voiko hengittämisestä jäädä eläkkeelle?

Näin me nyt menemme tätä vuotta vauhdikkaasti eteenpäin. Alan tässä piakkoin kirjoittaa vuoden 2019 dekkaria, Toukokuun jotakin jotakin,  ja sen jälkeen mietin seuraavan työn. Tässä välissä ehdin muuten saada Murhan vuoden ensimmäisen kolmikon äänikirjoiksi, joten aina tässä yritetään kahvitauoilla lukijoita palvella ja toteuttaa heidän toiveitaan. Nykyään voidaan siis kirjallisuudenkin osalta toivottaa: ”Kuulemiin!”

 

 

Luciferin oppipojat – historia jatkuu huomiseen

Lucufer_frontcover_final

Tutustu kirjaan!

Olen aina ollut kiinnostunut historian pitkistä linjoista. Minua kiinnostaa, mistä olemme tulleet, mihin päätyneet ja myös se, mihin olemme menossa. Kirjallisuudessa tarinoita kerrotaan mielellään menneestä tai tästä päivästä. Tarinat eivät kuitenkaan pääty edes huomiseen ja mielikuvituksen voimalla voimme kurkistaa tulevaisuuteen Jules Vernen ja George Orwellin tapaan.

Luciferin oppipojissa harppaamme 150 vuoden päähän tulevaisuuteen. Kun mietin, miltä maailma näytti 150 vuotta sitten, totesin, ettei kirjan maailma eroa nykypäivästä niin radikaalisti kuin nykypäivä vuodesta 1866. Tekniikkaa muuttuu ja kehittyy, ihminen ei niinkään. Ihmiskunta toistaa sitkeästi samoja virheitä, vaikka tukka- ja takkimuoti vaihtuu tiheään.

Kirjan päähenkilö, Gabriel Bonhomme XIV, on ensimmäinen ihminen, joka on voinut omin silmin todentaa, ettemme todellakaan ole universumissa yksin. Hänen uskalias matkansa kaukaiselle planeetalle varmistamaan älyllisten olentojen meille jättämää viestiä on kirjan tapahtuma-aikana jo historiaa. Bonhomme on saanut kantaa sitä taakkaa, mikä koitui aikoinaan Galileo Galilein ja Charles Darwinin osaksi. Tieto lisää tuskaa ja tuskan lisääjää ei rakasta kukaan.

Bonhommen tehtäväksi lankeaa palata omille jäljilleen uuden retkikunnan mukana. Ihmiskunnan synnyn salaisuus vaatii uudelleentulkintaa, sillä Bonhommen kertoma versio on aikojen saatossa alkanut herättää epäilyksiä. Ehkä syystä, ehkä syyttä.

Moni lukijani on kysynyt minulta, miksi halusin kirjoittaa tulevaisuuteen sijoittuvan romaanin, varsinkin nyt, kun historialliset romaanit ovat jälleen muotia. Tähän on yksinkertainen vastaus: juuri siksi ja siitä huolimatta. Vaikka Luciferin oppipojat kertoo ajasta, joka on vielä tuleva, se on tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat ankkuroituneet meidän aikaamme ja aikaan ennen meitä. He ovat lapsiamme ja lapsenlapsiamme, kuten mekin olemme menneiden aikojen sankareiden lapsia ja lapsenlapsia.

Olen usein kääntänyt lukijoiden katseet kohti menneisyyttä. Menneisyyden tarkasteleminen hyvien tarinoiden kautta opettaa meitä ymmärtämään maailmaa ympärillämme. Emme suinkaan ole syntyneet tyhjiöön vaan maailmaan, joka on rakentunut edellisten sukupolvien tekojen seurauksena. Mutta jos katse on jatkuvasti menneisyydessä, kuljemme selkä edellä kohti tulevaisuutta. Takaperin kulkiessa kompastumisen vaara on suuri.

Mielikuvitus on ihmisen lahjoista suurin. Sen avulla voimme nähdä asioita, joita ei enää ole, mutta myös sellaisia asioita, joita ei vielä ole. Luciferin oppipoikien myötä haluan antaa lukijoille mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, joka voi olla heidän jälkeläistensä arkipäivää.

Tätä mieltä kirjasta ovat olleet muut:
#Kirja
Risingshadow
Tuomon kuva ja sana
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lukupino
Kirjakko ruispellossa
Kirjavinkit
Rouva Blanka ja Neiti Niilo
Normandiani
Kirjallisia
Kirjakaapin kummitus
Kulttuuri kukoistaa

Romaanikirjailijan 14. tuotantokausi alkaa!

Kirjailijan uusi tuotantokausi alkaa taas! Selviääkö hän ajan muutoksista ja kohoaa pätsistä siivilleen, vai palaako hän tuhkaksi? Mitä tapahtuu inspiraatiolle ja egolle, kumpi juonittelijoista jää voitolle? Rakastuvatko lukijat uuteen tulokkaaseen?

Kaikki tämä selviää uusien jaksojen myötä! Ensimmäiset osat Matkalla maineeseen -dokumentista ovat tässä!

Tässäpä esittelyssä tuotantokausien 10, 12 ja 13 jaksot!

Lucufer_frontcover_final

Klikkaa ja tutustu

Kuinka sydän pysäytetään

Klikkaa ja tutustu

YR kansi

Klikkaa ja tutustu

Luomiskausia: 6. kausi, vuodet 2014 –

e8982-jpKuudes luomiskausi on yhä meneillään, tai ainakin luulen niin. Tämä on kolmas ammattilaiskausi, joka sekä sisä- että ulkokirjallisten seikkojen takia voidaan nimetä kyyniseksi kaudeksi.

Ammattikirjailijana maailman realiteetit kutittelevat ilkeästi kylkiluita myynnin ja tekijänpalkkioiden muodossa. Vuosien saatossa kirjallisuusvienti nosti vaivihkaa päätään ja minä, joka jo esikoista tehdessäni valitsin helposti käännettävän aiheen, huomasin jääneeni junasta. Tällä hetkellä kukaan ei edusta kirjojeni käännösoikeuksia, joten niitä ei kaupata lainkaan maailman markkinoille. Ironista lie, että ennen kuin suomalaisen kirjallisuuden vienti oli muuta kuin vitsi, perustin ystävieni kanssa sivuston, jota kautta ulkomaiset agentit voisivat löytää meidät. Nyt se on hiukan nuupahtanut, mutta kivikkopuutarhallakin on arvonsa.

Toinen kyynistävä seikka on ollut kirjamarkkina, joka on ajan kuluessa sekä polarisoitunut että kuihtunut. Kirjan onnistumisen mittaaminen saavutetuilla lukijoilla on muuttunut mahdottomaksi, kun kirjan saaminen kirjakauppaan ei ole enää automaatio. Kuka ostaa kirjan, jonka ilmestymisestä ei tiedä mitään ja jota ei voi nähdä kaupassa?

On kuitenkin turha kuvitella, että rypisin tässä kyynisyyden kylpyvedessä aamusta iltaan. Helpointa asia on hahmotta kuvittelemalla, että huoliaiheeni ovat kuin kiskoparit rautatieasemalla, kaikki toisista erillään ja vaihteita on todella harvassa. Kyynisyys ei siis ole kirjoittavan minäni huoli eikä rasite, vaan töitäni kauppaavan minän. Nämä kaksi saattavat joskus riidellä, mutta niinhän ystävät aina.

Kyynisyyden kausi alkoi päätöksellä toteuttaa rikosromaanisarja, jonka suunnittelin jo 2008. Olin pitänyt sitä pitkään maton alla, koska dekkarikirjallisuus tuntui räjähtäneen käsiin, osittain sen vuoksi, että sen kuviteltiin myyvän lähes itsestään. Olen aina uinut mieluummin vastavirtaan, mutta nyt annoin periksi. Olihan ensimmäinen romaanini dekkari, joten takki ei edes pahemmin kääntynyt.

Romaaneja tällä kaudella on syntynyt kolme: Helmikuun kylmä kosketus (2014), Maaliskuun mustat varjot (2015) ja Vasten nousevaa pimeyttä (2015). Ensimmäinen näytelmäni, Luottamusmieshenkilö, syntyi 2015, samoin pitkä jatkokertomus Helppoa rahaa. Näistä tuotoksista on jo ilmestynyt Helppoa rahaa MeNaisissa sekä dekkari Helmikuun kylmä kosketus. Vasten nousevaa pimeyttä, joka rikkoo kerronnan rakennetta ja on muutoinkin haasteellinen tarina, oli kai liian haasteellinen, joten se on julkaisematta. Kalevanpoikien kronikan kirjoitin kokonaan uusiksi 2016.

Lasten- ja nuortenkirjoja jaksolla on syntynyt Lumottu lelutehdas (2014), Salaperäinen sirkus (2015), Mysteerien museo (2016), Benjamin Hawk – myrsky nousee (2016) ja Gabriel Hullo Meksikossa (2016).

Klikkaa kuvaa ja tutustu kirjaan!

Riimikronikan Säkenöivä Sibelius kirjoitin 2014. Tuo kirja sopi erityisen hyvin kyyniseen kauteen, sillä sen ainoa suurempi arvostelu käsitteli sitä runoteoksena, vaikka kyseessä on Sibeliuksen elämäkerta riimikronikan muodossa. No, jos luulee paprikaa mansikaksi niin kyllähän siinä ikävästi yllättyy. Mutta ainahan kirjailija tuntee tulleensa väärin kohdelluksi, jos ei kehuta. Tosin tunnelma on aika skitsofreeninen, kun lytätty kirja myy painoksensa loppuun alle vuodessa. Kevyen riskin otin myös kirjoittamalla Kannibaalin keittokirjan 2014, jota lukijat pääsevät hämmästelemään 2017.

Tämän kyynisen kauden satoa on vielä vaikea arvioida. Kirjoittamisen puolesta olen halunnut välttää luutumista ja tehnyt uusia aluevaltauksia, kuten jatkokertomus ja tuo näytelmä. Lisäksi Säkenöivä Sibelius oli iso ponnistus ja irtiotto ihan tavanomaisesta elämäkertakerronnasta. Kannibaalin keittokirja taas on sellainen kokonaisuus, jollaista ei tietääkseni ole aikaisemmin julkaistu. Vasten nousevaa pimeyttä oli ihan jotain muuta, mutta se jääköön arkistojen kätköihin.

Syntyneisiin dekkareihin olen todella tyytyväinen, niistä Murhan vuosi -sarjan lento vasta todella alkaa. Tammikuun pimeä syli kantoi mukanaan kaikuja Jäätävästä rakkaudesta, jonka tein tosiaan jo 1997. Tämän kauden helmi on mielestäni (tähän saakka) Maaliskuun mustat varjot, joka lyö niukasti Helmikuun kylmän kosketuksen. Tarinan liikkuvuus on nyt sitä, mitä tällä hetkellä rikosromaanissa tavoittelen ja silti siinä säilyy myös riittävä syvyys.

Julkaisut:
2014: Lumottu lelutehdas
2014: Gabriel Hullo ja keskiyön kestit
2015: Kirottu kartano
2015: Kuinka sydän pysäytetään
2015: Helppoa rahaa
2015: Säkenöivä Sibelius
2016: Tammikuun pimeä syli
2016: Benjamin Hawk – merirosvon oppipoika
2016: Gabriel Hullo ja hirveä Hekla
2016: Luciferin oppipojat
2016: Helmikuun kylmä kosketus

Luomiskausia: 2. kausi, vuodet 1996 – 1999

Ensimmäisten romaanikokeilujen jälkeen olin jo löytänyt ne teemat, joiden kehittelyä jatkoin toisella luomiskaudella, novellikaudella. Hain tekstin rytmiin tiiviyttä, enemmän eteenpäin vieviä kuin liian syvälle uppoavia elementtejä. Kehityksen mittaaminen oli tietysti vaikeaa ilman ulkopuolista tuomaria, joten päädyin tuottamaan novelleja erilaisiin kilpailuihin.

Kirjoittavan ihmisen suurin ongelma on saada objektiivista, ankaraa mutta rakentavaa palautetta. Tekstejäni luki vielä tuolloin ainoastaan rakas vaimoni, jonka mielestä ne olivat loistavia. Hänhän oli lopulta oikeassa, kuten tiedämme, mutta tuolloin kukaan muu ei uskonut häntä. Koska kirjoituskilpailujen idea on arvottaa nimimerkin taakse piiloutuvien kirjoittajien tekstejä, niistä kerättävä kokemus on arvokasta.

Joudun taas luottamaan arkistoihini, vaikka muistini on ristiriidassa muistiinpanojeni kanssa. Novellikauden aikana kirjoitin ainakin 19 novellia. Minulla on ollut paha tapa vaihtaa novellien nimiä, joten kaikkien kohtaloa on vaikea jäljittää. Näistä novelleista viidellä osallistuin johonkin kilpailuun ja kolme niistä palkittiin.

Novelleissa on selkeästi aikaisempaa enemmän realismin rikkovia elementtejä. Osa on kirjoitettu Portti -lehden kilpailuun, jolloin spekulatiiviset ja tulevaisuuteen liittyvät aiheet ovat pääosassa kilpailun luonteen vuoksi. Tämä ei suinkaan ollut huono asia, sillä kuvattavan maailman laajentaminen realismin tuolle puolen ja vallitsevasta ajasta tulevaan aikaan antoivat teksteihin uusia ulottuvuuksia. Valta, raha ja petos pysyivät yhä tarinoiden ytimessä mutta mukaan tuli myös ihmisen pienuus kohtalon edessä.

Novellikauden helmiä voidaan etsiä jälleen monella tavalla. Jos onnistumista mitataan rahassa, Yhtyneitten kuvalehtien novellikisassa jaetun ensimmäisen palkinnon saanut Ihme oli 10 000 markan arvoinen (noin 1 700 euroa). Taiteellisesti kovatasoinen on varmasti Paholainen, joka sai 3. palkinnon Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. 

IMG_0990Voin kyllä myöntää, että jos nyt kävisin näitä novelleja lävitse, punakynä tekisi tuhojaan. Joka tapauksessa jo näistä teksteistä huomaa jonkinlaisen kehityksen suunnan, kun vertaa kauden alussa kirjoitettua Ihmettä vaikkapa kauden lopun tuotokseen Paholainen. Eikä nuo alkupään novellit ihan kuraa olleet, muistaakseni Asvalttihiiristä ja Enkelinmunasta kaavailtiin TV2:een pientä proggista. Sen kariutuminen sisältää jo välähdyksen tulevien vuosien nurjasta onnestani.

Klikkaa ja OSTA!

Talvi on yksi näistä varhaisista novelleista, sen sisällytin 2011 ilmestyneeseen novellikokoelmaan Pariisinvihreä työhuone. Palkittujen novellien lisäksi näitä muita ei löydy kuin arkistoistani. Tai voi olla, ettei löydy sieltäkään.

Novellikauden aikana kirjoitin kyllä kolme romaaniakin. Jäätävä rakkaus, Olemattomuuden varjo sekä Ristin tie eivät päässeet enää sellaiselle kustantamokiertueelle kuin esiromaanisen kauden käsikirjoitukset. Muutama pistokoe suurimpiin kustantamoihin poiki jo pitkät vasteet, mutta en jaksanut vieläkään työstää vanhaa, kun halusin tehdä uutta. Näiden aika koitti myöhemmin, kuten tulette huomaamaan.  

Julkaisut:
1997: Suomalaisten uudet joulutarinat (Ihme)