Kuten varmaan olette huomanneet, kulttuuriala on ollut kovilla ei pelkästään koronan vaan myös digivallankumouksen takia. Kirjallisuus on hiukan laahannut perässä, mutta viime vuosina e-aineiston läpilyönti on ollut mittava. Nousukärjessä on e-äänikirjat, joiden myynti ja lainausmäärät ovat nousseet raketin lailla.
Kirjailijat ovat tietysti olleet iloisia siitä, että uusi formaatti on tuonut kirjallisuutta saataville uudella tavalla. On todella hienoa huomata, kuinka tarinat löytävät uusia kuuntelijoita ja lukijoitakin. Ongelmiakin on, ja yksi niistä on kirjailijoiden sopimukset, joiden ansaintalogiikka on hiukan heikohko ravintoketjussa jälleenmyyjä-kustantaja-kirjailija. E-äänikirjoista ei suuria kappalekohtaisia rojalteja sada kirjailijan laariin, mutta sopimustilanteen parantamiseksi töitä tehdään joka päivä.
Yllättävintä tässä digivallankumouksessa on Suomen valtion rooli. EU antoi jo 1992 vuokraus- ja lainausdirektiivin, jonka nojalla kirjastolainoista olisi pitänyt maksaa kohtuullista lainauskorvausta. Niin hämmästyttävää kuin se olikin, Suomi rikkoi sitkeästi lakia eikä maksanut mitään korvauksia ennen kuin vasta vuonna 2007, jolloin korvaus oli lähinnä nimellinen. Vasta 2017 korvaus nousi pohjoismaiselle tasolle. Ruotsissa toki vastaavaa korvausta on maksettu jo 1950-luvulta lähtien. Jos vuoden 2017 lainauskorvausmäärärahaa voidaan viimein pitää kohtuullisena (14,2 miljoonaa euroa), Suomen valtio pimitti kirjailijoiden ja kääntäjien rahoja vuosina 1992-2017 noin 350 miljoonaa euroa. Melkoista kulttuurin tukemista!
Nyt ollaan taas uuden äärellä. Opetus ja kulttuuriministeriö (OKM) on tukenut valtakunnallista e-kirjastohanketta, joka tähtää helppoon digikirjastoon. Suomeksi sanottuna tämä mahdollistaa vaivattoman e-aineiston lainaamisen kautta maan. Kirjailijat ovat tietenkin näin upean hankkeen takana. Vaan mitä tekeekään meidän oma ministeriömme OKM? Meillä on valmistelussa uusi tekijänoikeuslaki, johon pitäisi saada se pieni muutos, jolla lainaamisesta tehdään teknologianeutraalia, eli otetaan e-lainaukset myös lainauskorvauksen piiriin. Näin kirjailijat eivät jäisi (taas) jalkoihin, vaan lainauskorvaukset hoidettaisiin heti kuntoon, ettei vuosien 1992-2017 häpeä toistuisi. Kaikki poliittiset tahot, Kirjastoseura, kustantajat, lukijat, kirjailijat ja jopa parkkiautomaatitkin ovat kannattaneet tämän tekijänoikeuskorvauksen hoitamista kuntoon ensi tilassa.
Kirjallisuuskummihankkeen myötä minulla on ollut mahdollisuus tavata kulttuuriministeri Antti Kurvista. Tietysti olen esittänyt asialle taustat ja painottanut, kuinka tärkeää on hoitaa asia kuntoon nyt. Tekijänoikeuslaki on valmistelussa ja eduskunta suorastaan vaati tätä lausumassaan 20.12.2021:
Lausuma 3
Momentti 29.80.41Eduskunta edellyttää, että lainauskorvausmäärärahan tasoa korotetaan vastaamaan pohjoismaista korvaustasoa ja että e-kirjojen ja e-äänikirjojen lainaaminen saatetaan mahdollisimman pian lainauskorvauksen piiriin e-aineistojen kaupallisen markkinan toimintaa vaarantamatta.
Eli, eduskunta, edellyttää homman hoitamista kuntoon. Ja mikä parasta, muutos on helppo tehdä, koska siitä on olemassa jo vuosi sitten tehty lakialoite. Pihtiputaan mummo tai vaari voisi kysyä, mitä tästä nyt puuttuu? Eduskunta tahtoo tätä, tiedetään, mitä pitää tehdä ja lakipaketti on sopivasti auki. Vastaus on helppo, ei puutu yhtään mitään muuta kuin tahtoa. Ministeri johtaa ministeriötä, ja jos ministeri sanoo, että muutos laitetaan lakiin, se myös sinne laitetaan. Poliittisesti voidaan kiemurrella miten vain, mutta kylmä fakta on, ettei kulttuuriministerimme halua tätä asiaa hoitaa kuntoon ”mahdollisimman pian” vaan jättää kirjailijat ja kääntäjät roikkumaan löysään hirteen, jos asiaa ei hoideta nyt.
Kaikesta tästä huolimatta toivon, että tässä on tapahtunut vain pieni lapsus, ja lakimuutos saadaan tehtyä tänä keväänä. Olisi todella omituista, että Suomen lainauskorvaushistorian tuntien haluttaisiin munata vielä tämä toinenkin mahdollisuus. Eiköhän kirjallisuuden tekijöitä ole aikojen saatossa jo kyykytetty ihan tarpeeksi.
Savurenkaita 