OSTA RUNOUTTA!
Paljon on taas ollut puhetta suomalaisen kirjallisuuden kaupallisesta tilasta. Taiteessa kaupallisuus ei kiinnosta ketään kakkakikkareen vertaa, ellei se syö pohjaa taiteen monimuotoisuudelta. Antti Majander toteaa Helsingin Sanomissa, että: ”Runous on siivottu pois kevään kustannusohjelmista – onko tappolistalla seuraavaksi proosa?” Kustantajat, nuo kirotut paskiaiset, ovat siis jo tappaneet runouden.
Olen ollut tekemisissä aika monen kustantajan kanssa, ja läpeensä pahaa kirjallisuuden hirttäjää en ole vielä tavannut. Innokkaimmat pilvilinnan rakentajat ovat kuitenkin usein joutuneet reivaamaan kurssiaan, ettei liikelaiva ole ajautunut siihen kuuluisaan kurssiin, konkurssiin. Onhan kustantajissakin kaikenlaista hiihtäjää, mutta harvoin kukaan nyt ehdoin tahdoin itseään ampuu jalkaan. No, jotkut kyllä, mutta ei puhuta heistä.
Kustantaminen on likaista liiketoimintaa. Jos ja kun kirjat eivät myy, niiden kustantaminen ei kannata. Mitä vähemmän kirjoja myydään, sitä vähemmän löytyy myös bestsellereitä, joilla voidaan kattaa kaupallisesti kannattamattomien kirjojen kustantaminen. Suomessa runoutta ovat tukeneet Ilkka Remes, Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo enemmän kuin koko muu kulttuuriväki yhteensä.
Kannattaa myös hiukan vilkaista peruutuspeiliin ja tuumia, miksi painokset pienenevät ja myynti putoaa kipurajan alle. Suomessa oli vielä vuonna 1960 peräti 4007 kirjastoa. 2015 niistä oli jäljellä 765. Wanhat kollegat muistelivat, että ennen kirjasta kuin kirjasta otettiin 3000 kappaleen painos, koska kirjastoihin meni kirjoja 1000-1500 kappaletta. Totta vai tarua, en tiedä, mutta se on ainakin totta, että kirjastojen määrä on romahtanut. Jossakin sekin tuntuu, että yli 80% kirjastoista on kadonnut. Kymmenen kirjastoa saattoi ostaa kukin yhden kappaleen jotakin marginaalista kirjaa, mutta yksi kirjasto ei kyllä osta sitä samaa kirjaa kymmentä kappaletta.
Kirjakauppojen kriisistä ollaan puhuttu jo niin paljon, ettei pirukaan jaksa jauhaa siitä enempää. Sanotaan nyt kuitenkin se, että 2008 kirjakauppoja oli 279 kappaletta ja 2015 enää 179, eli seitsemässä vuodessa noin 35% katosi taivaan tuuliin. Vaikka kirjakaupassa myydäänkin nykyään kaikkea sontaa kirjojen lisäksi, on niiden k
irjavalikoima taatusti laajempi kuin markettien. Ja katso, vuodesta 1997 kirjamyynti kirjakaupoista oli markkinasta vielä 37% kun marketeista meni 10% kirjoista. 2014 kirjakaupoista myytiin 27% kakusta ja marketeista 22%. Kehityksen suuntaa voitte ihan itse tuumia tuosta kuvasta. Onko marketissa runohylly?
Suomalainen kirjallisuus on aina uhanalainen laji. Musiikkimme on jo syntyessään kansainvälistä, samoin kuvataide, mutta mitäpä jenkki ymmärtää kirjallisista pupelluksistamme ilman käännöstä. Siksi meidän pitää vähillä voimillamme vaalia sitä vähää, mitä kirjallisuudesta on jäljellä.
Rahaa tarvitaan, niinpä niin! Ja tähän voi kukin jo huutaa, että mikä ei myy, sitä ei kaivata, menkää oikeisiin töihin. Vaan kulttuuri ilman omaa kieltä ja kirjallisuutta on kuin alkoholiton olut, onhan se olevinaan olutta mutta limua se on, sori vaan. Kuinka sitten saamme kaupalliselta tappolistalta pois proosan ja voimme herättää runoudenkin kuolleista? Kirjoja on yksinkertaisesti saatava myytyä enemmän, ei niitä muutoin paina mikään kustantamo.
En usko, että voimme mitenkään uudelleen rakentaa mahtavaa kirjastokoneistoa, jonka turvin moni kirja sitkutteli kannattavaksi. Myyntikanavien muutos on kapitalistisen evoluution tulos, sille ei edes ukko ylijumala voi mitään. Miten siis elvyttää vähälevikkisten kirjojen myyntiä? Pitäisikö valtion tukea suoraan kustantamoita, jotka julkaisevat vähälevikkistä kirjallisuutta, sillä siellä ne päätökset julkaisuista lopulta tehdään.
Jos olisin kunnallisvaaliehdokas, väittäisin tietäväni varmat ratkaisut tähänkin ongelmaan. Koska en ole, listaan neljä ajatusta, joita kukin voi vapaasti makustella.
- Ostakaa kirjoja! Jos olet huolestunut runouden kuihtumisesta, osta runokirja kerran kuussa.
- Yrityksille kirjahankinnat verovähennyskelpoisiksi. Ai että 1325 meidän äitiä Saarioisilla ilahtuu, kun saa firmalta joululahjaksi kirjan!
- Lainaa edes se kirja! Kirjasto tekee hankintoja myös kysynnän mukaan. Jos jotakin kirjaa lainaava yleisö kaipaa, kyllä kirjasto sen ostaa.
- Uuden kirjan hintaa alaspäin. ALV% pudotetaan nollaan ja koko myyntiketju tarkistaa marginaalinsa.
Nythän käy karkeasti ottaen näin, jos uusi kirja maksaa lähtökohtaisesti 30 euroa (myyntihinta on keskimäärin 90% tuosta eli 27 euroa):
alennus: 3 euroa
valtio saa: 2,7 euroa
kirjakauppa saa: 9,3 euroa
kustantaja saa: 15 euroa
josta
tuotantoon menee: 5 euroa
markkinointiin menee: 1,5 euroa
logistiikkaan menee: 1,05 euroa
yleiskuluihin ja voittoon menee: 3,75 euroa
ja kirjailija saa: 3,70 euroa
Jos nyt pitää arvata, kohdat kaksi ja neljä voisivat tuoda uusia lukijoita, kohdat yksi ja kolme ovat vain meidän kirjallisuuskuplassa lilluvien omaa puuhastelua. Mutta olen varma, että pian joku keksii oikeasti jonkin nerokkaan, huomattavasti paremman tavan jakaa kirjallisuuden ilosanomaa suurille massoille. Sitä odotellessa!
Savurenkaita 
Hyvä teksti. Olen itse huolissani siitä virtauksesta, että suuret ja hyvinvoivatkin kustannustalot tilaavat kaunokirjallisia teoksia julkkiksilta oikeiden kirjailijoiden sijaan. Suomi on globaalisti hyvin pieni kielialue, ja tämä ilmiö näkyy jo nyt osana nykykirjallisuutta ja sen laadussakin.
Ylipäänsä olisi tärkeää kirjallisuuden kohdalla keskustella enemmän laadusta (sitä kun vielä nyt on), teosten taiteellisista ominaisuuksista ja yhteiskunnallisuudesta. Mitä ja millaisia asioita kirjailija on nostanut esiin, ja toki miten – millaiset kentät ja todellisuus.
Koskinen kirjoittaa, että Hirvisaari, Remes ja Päätalo lienee tukeneet runoutta enemmän kuin muu kulttuuriväki yhteensä. Näin. Asioilla on synergiansa.
Nyt vuoden alusta voimaan tullut uusi kirjastopalvelulaki saattaa vähentää kirjastojen määrää entisestään tulevaisuudessa. En ole itse perillä, millaisena laki nyt voimaan astui, vaikka on siitä jo mediassa kirjoitettu. Mutta asiat muuttuvat tasan silloin, kun laki muuttuu. Tai määrärahat.
Mutta on silti hyvä jatkaa keskustelua.
Juuri näin, keskustelua on hyvä jatkaa. Tilastojen valossa on helpompi nähdä rakenteiden muuttuminen, kuten tässä esimeriksi kirjastojen osalta. Reagointi tulevaan tai olevaan on tehokkaampaa silloin, kun se perustuu tietoon. Tarkkaillaan ja toimitaan tilanteen mukaan.
Kustantajat, menkää itseenne ja hyvät kirjailijat, kirjoittakaa parempia kirjoja, . Meidän kuukausittaisen kirjallisuuspiirin mielestä moni kirja on liian erikoinen ja subjektiivisesti kirjoitettu – ei aukea kansalle. Tai pienelle kulttuurieliitin porukalle tarkoitettu. Ellei sitten jonkinsortin sairaskertomus. Lisäksi tiivistämisen taito olisi kultainen. Moni teos on rakenteellisesti löyhä, suorastaan pelkkä kasa. Sitten aihepiiristä. Työväenkirjailijoita ei enää ole – mitä heidän tilalleen? Kuka pystyy kertomaan nykyajastamme? Ulkomaiset taas ovat monasti kustannustoimittajien pelkästään myyntitarkoitukseen kyhäämiä. Oma lukunsa ovat julkkisten köyhät tekeleet sekä loputtomat aikuisten puuhastelu- ja ideakirjat. Nekö meidän ajastamme jälkeemme jäävät? Suuri osa kirjoista on kustantamojen kertakulutukseen tarkoittamia – ei ole tarkoituskaan säilyttää jälkipolville. Hyvä olisi myös muistaa, että suomalaisten suurin ikäryhmä ovat 65-67-vuotiaat. He ovat köyhästä nuoruudestaan asti lukeneet, koska se on aina ollut halpa harrastus. Ja vielä muutama nuorempikin sukupolvi. Mutta suomalaiset ikääntyvät ja monelle tulee lukemisvaikeuksia. Pokkareiden printti alkaa olla liian pientä ja pahempiakin vikoja tulee. Maailma on muuttunut viimeksi tänään. Nuoret sukupolvet onneksi saavat harrastaa muutakin kuin lukemista. Vielä voisi kysyä, että mitä heidän vanhempansa lukevat? Iltalehteä? Kaiken taustalla on aikuisuuden aliarvostus – emme arvosta sitä mitä teemme ja luemme.
Parannettavaa varmasti on monella saralla, enkä itsekään ole erityisen innostunut kaikista kirjoista. 30-vuotiaitten elämäkerrat ovat luonnollisesti fani- ja tirkistelykirjoja, mutta onhan niille ostajia/ottajia kuten myyntiluvuista voidaan päätellä.
Mitä taas tulee tuohon kirjoittakaa parempia kirjoja -teesiin, pitää sekin osaltaan paikkaansa. Varmasti monesti voi käydä niin, että mainostettu kirja ei osu lukijan makuun. Kirjoja julkaistaan kuitenkin niin paljon, että kirjakatalogeista kannattaa huolellisesti tarkistaa myös se markkinakärjen takana lymyävä tarjonta. Jos lukijat menevät aina siihen samaan lankaan ja ostavat kirjoja, joista eivät lopulta pidä, tilanne tuskin korjaantuu. Kustantamo on liikelaitos, joka myy sitä, mitä ostetaan ja yrittää sillä muulla tarjonnallaan vähän tarjota vaihtoehtoja.
Tuo huomio, mitä sanot pokkareista, on erittäin hyvä. Pienitekstiset ja olemattomin marginaalein varustetut pokkarit ovat lähes lukukelvottomia. Olen melko varma, että pokkareita myytäisiin enemmän, jos tuohon seikkaan kiinnitettäisiin oikeasti huomiota.
Mielenkiintoista olisi tietää, mitä tämän päivän kirjoista luetaan vielä 50 vuoden kuluttua. Ikävä kyllä se tutkimus jää ainakin minulta tekemättä.
Ja toki jos julkkisvetoisilla tarinoilla tai heidän kirjoittamillaan teoksilla saadaan kustantamoille myyntiä ja taloudellista tulosta, niin putiikit pysyvät pystyssä ja voivat ehkä kustantaa myös niitä vähemmän kaupallisia ja erilaista kulttuurista arvoa kantavia teoksia. Sama logiikka kuin Hirvisaaren, Päätalon ja Remeksen plus runouden välillä. Pakko kai myöntää tämä minunkin, vaikka edelleen kavahdan sitä, että kustantajat tilaavat julkkiksilta romaaneja ja runokokoelmia.
Viime vuosina on paljon keskusteltu siitä, että taiteet (kirjallisuuskin) ja kulttuurijournalismi olisivat menettäneet kykynsä käsitellä yhteiskunnallisia asioita. Vielä esimerkiksi 1980-luvulla Iltasanomissa kirjailijat kommentoivat pitkissä haastatteluissa yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kyse on varmasti laajemmasta ajan murroksesta, onhan politiikkakin nykyisin kovin henkilöitynyttä. Toivoisin taiteilijoilta (muiltakin kuin Aki Kaurismäeltä ja Hassan Blasimilta) kuitenkin edelleen enemmän kantaaottavuutta ja keskustelunavauksia.
Huippua Päivi, että teillä on kirjallisuuspiiri ja että keskustelette kirjoista ja niiden ominaisuuksista! Koko teoksen lukeminen on ainut varmaksi havaittu tapa, jotta pystyy muodostamaan mielipiteen teoksesta. Jos ei lue itse, on spekulaatioiden ja muiden mielipiteiden varassa.
Luen paljon myös kirjallisuuskritiikkiä, mutta ajoittain tuntuu, että totuuden jälkeinen maailma ulottuu nykyisin myös kirjallisuuskritiikkiin. Lähinnä Hesarissa tämä näkyy, vaikka sielläkin on myös kriitikkoja, jotka edelleen tarjoavat luotettavan tulkinnan arvostelemastaan teoksesta.
On totta, tai niin totta kuin osaan havainnoida, että kritiikeissä on ollut huomattavissa jossakin määrin erkaantumista lukijasta. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että on julistettu jonkin kirjan olevan juuri se, joka kaikkien pitää lukea, mutta selkeästi kirja ei ole ollut mikään tavallisen lukijan kirja. Kielen ja muodon rikkominen, vaikka se tehdään taitavasti, ei välttämättä ole juuri se juttu, jota iso osa lukijoista kirjoista hakee.
Jos lukija asetetaan tilanteeseen, että hänen käteensä lyödään kriitikoiden ylistämä kirja, eikä hän tajua tai jaksa lukea sitä, seurauksena on turhautuminen. Jos hyvä kirjallisuus on tätä, pitäkää tunkkinne. Lukija ei jaksa kovin usein ponnistella narratiivin neorealistisessa maailmassa, vaikka hamartian kautta peripetia on saavutettu juuri siinä, missä se optimaalisesti pitääkin.
Lukupiirit ovat hienoja, niissä kirjat todellakin elävät ja lukijat voivat vaihtaa mielipiteitä. Jokainen teos aukeaa kuitenkin hiukan eri tavalla eri lukijoille ja sehän on juuri kirjallisuuden suuri voima.
Olen täysin samaa mieltä asiasta. Kielen ja muodon rikkominen tuntuu olevan tällä hetkellä ainut trendikäs ja ”oikea” tapa luoda uutta. Kirjallisten lajityyppien yhdistäminen tuntuu sekin olevan jotenkin jo so last season.
Onneksi trendit vaihtelevat, vaikka Suomessa joskus niitä aletaan noudattaa, eikä rohjeta poiketa.
Toivon, että kustantajat uskaltaisivat tulevaisuudessa julkaista taiteellisesti moniäänistä ja monimuotoista kirjallisuutta.