Alussa kirjailija loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja kirjailijan henki liikkui vetten yllä.
Uusi kirja alkaa tyhjyydestä. Ajatusten vetten yllä leijuu pyörteilevää usvaa, jonka muoto muuttuu alituisesti. Kun aurinko nousee, usva katoaa. Valossa näkee kirkkaammin vain sen, mikä on olemassa, ei sitä, mikä on tuleva.
Kirjailija elää aina kahdessa ajassa. Julkinen aika on hänelle menneisyyttä. Kirja ilmestyy, siitä puhutaan, se ehkä jopa arvostellaan, sitä analysoidaan. Kirja, jonka yleisö näkee uutena, on kirjailijalle vanha. Mieli on jo irtaantunut siitä, kääntynyt kohti tulevaa. Kirjan täytyy kuolla kirjailijalta, jotta se voi syntyä lukijoille.
Uuden luominen on paluu alkuun. On vain tyhjyys, aavistus jostakin, jota ei voi vielä koskettaa. Kaikki ihmiset, miljööt, ilot ja surut, jotka hetkeä aikaisemmin täyttivät maailman, ovat nyt poissa. Kun muut juhlivat sankarin syntymää, on kirjailija jättänyt tämän haudalle jo ruusun.
Luomisen kirous on, ettei mikään mennyt menestys takaa loistavaa tulevaisuutta. Luominen ei ole pituushyppyä, jossa voi ennakoida ilman loukkaantumisia olevansa 710-750 kunnossa koko kesän, koska harjoitukset ovat sujuneet erittäin hyvin. Kirjoittamisen taito ei katoa, mutta tuhannet valinnat kertojan, aiheen, käsittelytavan, sivuhenkilöiden, teemojen ja tyylin suhteen voivat loksahtaa kohdalleen, tai sitten ei. Kirjailija elää epävarmuudessa siihen saakka, kunnes lukijat antavat tuomionsa.
Kun työ on tehty, työ voi alkaa. Kirjailija ei ole Jumala, jolle luomiseen riitti seitsemän päivää. Kirjailija käyttää luomiseen kaikki elämänsä päivät, vaikka aina näkyvää jälkeä ei syntyisikään. Kuolinvuoteellaankin kirjailijan aivojen poikki välähtää viimeinen valo, tarina, josta tulisi loistava kirja.
Savurenkaita 