Kritiikin kritiikki – kielletty aihe ?


Saako kritiikkiä kritisoida??

Taiteilija ei ole onneksi koskaan yksin, ei, vaikka hän eksyisi Saharan autiomaahan. Hänen pitää vain piirtää hiekkaan jokin kuvio tai hahmotella muutama runosäkeistö ja lausua ne ääneen, niin pian on kriitikko olkapään takana kertomassa, mikä meni pieleen, mikä onnistui, miten kaikki olisi oikeastaan pitänyt tehdä.

Kirjailijan kannalta kriitikot ovat ongelmallisia. He ovat kuin palkkasotureita, jotka voivat seistä puolellasi tai kääntyä sinua vastaan. Kun kirja ilmestyy, kirjailija ei koskaan tiedä pitäisikö kritiikkien ilmestymistä odottaa innolla vai pelätä. Onko parempi, että kriitikot haukkuvat kirjan näkyvästi vai että se armollisesti jätetään arvostelematta? Myynnin kannalta jälkimmäinen on aina tuhoisampi mutta edellinen voi olla vakava uhka kirjailijan mielenterveydelle. Kritiikin luonne sekä kaupallisena mainoksena että taiteellisen teoksen arvosteluna on kirjailijan kannalta vaikea. Jokainen kirjailija on varmasti jossakin vaiheessa uraansa toivonut, että kritiikkejä julkaistaisiin paljon tai ei lainkaan.

Oma suhteeni kritiikkeihin on ollut melko terveellä pohjalla. Tai ainakin olen halunnut uskotella itselleni niin. En ole halunnut esittää yksilöityä kritiikin kritiikkiä lähettelemällä vasteita sanomalehtiin, vaikka siihen olisi ollut aihettakin. Osaltaan tämä on varmaan johtunut siitä, että pääosin saamani kritiikki on ollut myönteistä, ja myönteinen kritiikkihän on aina ammattitaidolla laadittu.

Kun siirryin laveammasta historiallisesta proosasta minimalistisempaan ilmaisuun, tapahtui dramaattinen muutos. Kritiikit hajaantuivat koko arvosteluasteikolle: puolesta, vastaan ja kaikkea siltä väliltä. Sisäinen tutkijani heräsi kysymään, kuinka samasta teoksesta voidaan tehdä täysin toisistaan poikkeavia arvioita. Eikö kriitikko ole ammattilainen samalla tavalla kuin kaupallisen kustantamon kautta kirjojaan julkaiseva kirjailijakin, jonka tuotokset eivät päädy painokoneeseen ilman kuukausipalkkaa nauttivan kustannustoimittajan ankaraa laadunvalvontaa? Kuinka ammattilaisuus, jota kriitikot penäävät kirjailijalta, näkyy heidän omissa kritiikeissään?

Päätin hiukan tutkia asiaa tuoreen aineistoni turvin. Punainen talvi oli lopputalven aikana arvosteltu suurimmissa sanomalehdissä ja hyvässä joukossa pienempiäkin. Valitsin tarkastelun kohteeksi seitsemän arvostelua, sekä kiittäviä että syyttäviä. Mitä kritiikit oikeastaan kirjastani kertoivat? Lopputulos yllätti itsenikin.

Johdatus kritiikkiin

Kritiikkien ensimmäinen kappale paljastaa hyvin usein mitä on tulossa. Jo ensimmäisellä silmäyksellä erottaa negatiivisen arvostelun positiivisesta. Helsingin Sanomien arvostelussa Jukka Koskelainen kertoo, kuinka allekirjoittanut ”[…] pyrkii luomaan vahvoja kontrasteja […]”. Juhani Brander valottaa Turun Sanomissa kirjan tapahtumien taustaa kertomalla, että: ”Kemin veritorstai 18. elokuuta 1949 on jokaisen palokommunistin ja idealistityöläisen oma vinosti muunneltu jouluevankeliumi.” Jopa kirjailija saattaa aavistaa, että kehuja on tuskin tulossa jos johonkin vain pyritään perille pääsemättä tai kirjan keskeinen tapahtuma leimataan heti kättelyssä poliittiseksi kiihkopropagandaksi. 

Kalevan arvostelija Pekka Jaatinen aloittaa arvostelun kirjailijan esittelyllä ja analysoimalla kirjan sisältöä kyseenalaistaen terveellä tavalla takakansitekstin paikkansapitävyyden. Kirjailijan esittely ja analyyttinen ote tietävät aina hyvää. Tässä suhteessa verkkolehti Kiiltomadon arvostelu on omaa luokkaansa. Jari Olavi Hiltunen käyttää julkaisumedian suomien ruhtinaallisten mahdollisuuksien puitteissa jo teoksen alkuasetelmien esittelyyn kaksi kertaa enemmän palstatilaa kuin sanomalehtiarvostelija koko arvosteluun.  Warkauden Lehden arvostelijan Outi Tehomaan kritiikin pelkkä otsikko ”Jännitystä kaivoskylässä” on jo sinällään positiivinen. Jännittäviä kirjoja luetaan aina mieluummin kuin tylsiä.

Yleisesti alkuasetelmien esittelyssä käytettyjen lauseiden sävystä voi päätellä paljon. Kun Aamulehden kriitikon Juha Karvasen mukaan kirja ”[…] iskee asetelmallaan kuokkansa kuohkeaan maaperään” sen päähenkilö Turun Sanomien kritiikin valossa ”[…] saa ensikasteensa suomalaisessa maaperässä vuolaasti virtaavasta herravihasta ja isien syntien pyhistä laskeuma-arvoista pojilleen.”  Kirjailija huomaa, että kuohkeassa maaperässä muhii siis ainakin herravihaa. Ja että Turussa maaperä on hyvin erilaista kuin Tampereella

Kritiikin alkukappaleet toimivat kuten kirjan ensimmäiset sivut: ne virittävät  lukijan kriitikon haluamalle taajuudelle. Lukija voi jo aavistaa, pitikö kriitikko kirjasta vai ei, ja pitäisikö hänen pitää siitä. Kirjailija voi puolestaan vetää valmiiksi herneen nenäänsä jos ja kun juna lähti heti kättelyssä väärille raiteille.

Referaatista analyysiin

Nykykritiikkejä vaivaava julkaisutilan puute antaa hyvin vähän tilaa varsinaiselle kirjan referoinnille. Referaatin olisi tarkoitus antaa lukijalle jonkinlainen neutraali kuvaus siitä, mistä kirja kertoo. Johdannon jälkeen voidaan kirjasta kertoa vähän lisää ja hypätä nopeasti analyysiin, tai referoida enemmän ja analysoida vähemmän. Nämä osuudet ovat yleensä sulaneet yhteen. Referaattia värittää melkein aina jo kriitikon mielipide, hän ei malta esitellä kirjaa objektiivisesti ennen varsinaista analyysiä. 

Kun kriitikko puhuu kirjan tapahtumia referoidessaan miljööstä tai henkilöistä oman kokemuspohjansa yleistäen, syntyy ongelmia. On valaisevaa tietää, että kriitikon mielestä elämä Pohjois-Espanjan vuorilla ei välttämättä ole niin pippurista kuin kirjassa kuvataan. Yhtä mielenkiintoista on tietää, etteivät kriitikon tuntemat miehet pidä sellaisista naisista kuin kirjassa kuvataan. Nämä asiat ovat tuskin kirjan referaatin kannalta kuitenkaan olennaisia?  

Varsinainen kirjan analysoiminen on mutkikkaampi juttu. Kriitikot tietävät, että jos romaania halutaan analysoida, se pitäisi ensinnäkin suhteuttaa ympäröivään kirjallisuuteen, siihen mitä kirjailija itse on aikaisemmin kirjoittanut ja mitä aiheesta on aikaisemmin kirjoitettu. Kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea, mutta koska kriitikko on ammattihenkilö, hän luonnollisesti hallitsee alansa edes välttävästi. Romaaniteknisesti voi analysoida romaanin rakennetta; pää- ja sivujuonien kuljetusta, rytmiä, kertojavalintoja, henkilöitä ja niiden funktiota tarinassa. Aiheen valinta ja sille valittu käsittelytapa ovat myös olennaisia. Kaikki tämä pitäisi vetää yhteen lyhyessä palstatilassa niin, että tavallinen lukija saa lopulta jonkinlaisen käsityksen kirjasta, onko se hyvä vai ei ja miksi.

Kolmessa arvostelussa seitsemästä mainitaan, että allekirjoittanut on kirjoittanut jotakin ennenkin. Ainostaan Kiiltomadon arvostelussa teoksen tematiikkaa peilataan aikaisempiin teoksiini: ”Kuten Koskisen muissakin teoksissa, uskonnollinen todellisuus on uutuusromaanissa vahvasti läsnä.” Viitteitä muuhun vastaavaan aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen on tarkentamattomana Aamulehden arvostelussa ja Turun Sanomissa, jossa kriitikko tietää paljon mutta kertoo vähän: ”Kommunistien kostofantasioita löytyy maailmankirjallisuudesta liiaksi asti.” Ehkä muutama konkreettinen esimerkki olisi ollut paikallaan? 

Romaanin rakenteesta kriitikot eivät pääse yksimielisyyteen. Kun Savon Sanomien kriitikko Pentti Pesä toteaa, että: ”Kumpikaan juonista ei toimi itsenäisesti, ja yhdistettynä niillä on vain vähän annettavaa.” toteaa puolestaan Kalevan Jaatinen: ”[…] tarinat kyllä vetävät ja kiihdyttävät lukijaa kaksitahtisella poljennolla ja hitsautuvat lopussa yhdeksi kokonaisuudeksi.”  Tästä on vaikea päätellä mitään muuta kuin se, ettei kirja aukene kaikille samalla tavalla, ei edes kriitikoille.

Kovin syvällistä analyysiä käsittelemäni sanomalehtiarvostelut eivät sisällä. Ainoastaan Kiiltomadon ja Kalevan arvostelussa romaani avataan niin, että sen useammat tasot nousevat esiin. Ehkä tähän analyyttisyyteen olisivat pyrkineet myös muut kriitikot, jos kritiikille varattu tila olisi mahdollistanut sen.

Kritiikkien loppuyhteenveto

Hyväkin kritiikki voidaan nollata negatiivisella loppuyhteenvedolla. Kirja on jotakin mutta siitä puuttuu jotakin. Voi jospa kirjailija olisi kirjoittanut näin eikä näin. Kirjailija jää usein kiinni juuri näihin viimeisiin sanoihin. Ne ovat kriitikon langettama tuomio, josta ei voi valittaa, olipa kriitikko kuinka hakoteillä tahansa. Tämä on se osio, joka saa kirjailijan usein pohtimaan, kuinka loistavia kirjoja kriitikot itse osaisivatkaan kirjoittaa, jos vain viitsisivät. Ja kyllähän he joskus viitsivätkin, mutta sitten tulee toinen kriitikko ja kertoo heille, etteivät he onnistuneet pyrkimyksissään. 

Mitä siis Punaisessa talvessa on, mitä siitä puuttuu? Siitä puuttuu pari lisävivahdetta (Helsingin Sanomat), espanjalaista verevyyttä (Aamulehti), pientä viilausta, joka olisi tukenut kokonaisuutta (Savon Sanomat). Sen sijaan kirjassa on vahva sanoma (Kaleva), se on kioskikirjallisuutta (Turun Sanomat), se on tyylillisesti kypsää romaanikerrontaa (Kiiltomato), se onnistuu yllättämään (Warkauden Lehti). Ja kuten aina, ideassa olisi aineksia enempään tai siinä ei ole aineksia mihinkään, näkökulmasta riippuen.

Mutta oliko kriitikko kirjaa lukiessaan hereillä?

Kirjailija on yleensä valmistellut teostaan useita vuosia. Punaista talvea varten keräsin faktoja muutaman vuoden ja romaanin suunnittelu ja kirjoittaminen veivät toisen mokoman. Moni tarinan kannalta merkityksetönkin seikka on tarkistettu, juonta on viritelty, kappaleita jaksoteltu uudelleen, lukujen rytmitystä säädetty. Käsikirjoitus on hiottu, adjektiiveja poistettu ja vaihdeltu, lauseita tiivistetty. Teoksen tunnelma on luotu tietyillä valinnoilla, jotka eivät suinkaan ole sattumaa. Kustannustoimittaja on ruoskinut sekä tekstiä että kirjailijaa. Työtä on tehty pitkään ja hartaasti, mitä tekee kriitikko? Selaa kirjan huolimattomasti ja nurisee, ettei kirjailija ole tehnyt huolellista työtä.

Savon Sanomien kritiikissä Pentti Pesä valittaa, ettei kirjan lehdiltä löydy selitystä sille, missä ajassa ollaan ja kuinka Raafael osaa espanjaa auttavasti. Tosin sivulla 13 mainitaan, kuinka: ”Sputnik oli lentänyt avaruudessa jo neljä vuotta sitten”, jolloin pikaisesti voi laskea, että kuljetaan suunnilleen vuodessa 1961. Raafaelin kielitaitokin saa selityksenä heti alkumetreillä, sivulla 9: ”Minulle kerrottiin, että työväenopistossa ei ole koskaan ollut yhtä taitavaa kieltenopiskelijaa kuin sinä.” Jotta asia tulisi varmasti selväksi, Raafaelin terävää lukupäätä alleviivataan vielä takaumassa sivulla 136: ”Poika luki kirjoja. Hän oli luokkansa paras.” Puutteita on, mutta nämä erikseen arvostelussa esiin nostetut puutteet lankeavan huolimattoman lukijan piikkiin.

Juhani Brander puolestaan toteaa: ”[…] Liitto lähettää Raafaelin kostamaan aateveljen kuolemaa aina Amaroon, Espanjaan saakka. Kuinkas muuten? Tuttu tarina ja historiallista havinaa löytyy[…]”. Kuinkas muuten, mitä? Onko siis ilmeistä, että lähdetään Espanjaan? Juuri Espanjaan lähtö koetaan muissa kritiikeissä usein epäuskottavaksi, toisille se on ilmeistä. Kun kirjan maailmassa perustellaan, ilmeisen epäonnistuneesti, Raafaelin lähtöä, Branderin kritiikissä ei tarvitse perustella mitään. Kuinkas muuten, kyllähän te tiedätte.

Mutta on selvä, että kriitikot löytävät aiheellisiakin huomautuksia. Kun tempo mainitaan kolme eri kertaa hitaaksi, on uskottava, että se on hidas. Kun Pepitaa pidetään ohuena, karikatyyrisenä hahmona, on pakko todeta, että henkilökuvaus ei ole osunut nappiin. Sivulla 110 Pepita tosin mainitsee haaveistaan päästä teatteriin näyttelijäksi ja tähdentää: ”Olen näytellyt koko ikäni itseäni, se tuskin riittää mihinkään.”  Tässä on kirjailijan tarjoama avain siihen, että Pepita näyttelee roolia, jonka avulla hän uskoo pääsevänsä pois Amarosta. Ja kuten hän itsekin tietää, hän ei näyttele sitä kovin hyvin. Mutta koska avaimeen ei tarttunut kukaan, se on väärä, tai liian pieni löydettäväksi. Hukattuja avaimia on aina ja joskus se on jopa kirjailijan vika.

Kirjailijan kuluttajansuoja

Kritiikit luettuani mietin, näyttivätkö ne silmissäni ammattimaisilta, vakavasti otettavilta kritiikeiltä. Voiko näiden kritiikkien perusteella sanoa, että vuosien työ on saanut sellaisen käsittelyn, jota kirjailija voi kunnioittaa ja pitää asiallisena? Esitelläänkö kirja lukevalle, ja varsinkin ostavalle, yleisölle ilman kriitikon arvomaailman sanelemia painotuksia, vai annetaanko siitä joko tahattomasti tai tahallaan vääristynyt kuva? Täyttävätkö kritiikit hyvän kritiikin tunnusmerkkejä, ovat huolellisesti tehtyjä, löytävät teoksen omat kvaliteetit, asettavat teoksen mielekkääseen yhteyteen? Kyllä ja ei.

Luonnollisesti siirrytään vakavasti otettavasta arvostelusta huumorin puolelle, jos kirja leimataan heti kättelyssä kommunistipropagandaksi ja lopulta ”kommunistien kostofantasiaksi”. Kun kriitikko näkee punaista, hän unohtaa objektiivisuutensa eikä kirjaa arvostella enää kirjana vaan julistuksena, jossa romaanin tasot katoavat näkyvistä. Ammattilaisuuden ohut pintasilaus karisee oman näennäisnokkeluuden esittelyn huumassa. Pääosassa on itse kritiikki, ei kritiikin kohteena oleva kirja.

Selkeitä asiavirheitä sisältävät arvostelut ovat myös ikäviä. Kun lukijalle väitetään, ettei kirjassa ole jotakin mitä siellä faktisesti on, alkaa kirjailijaa todella kiukuttaa. Oikaisua voi vaatia, mutta eihän alkuperäistä arvostelua koskaan kuitenkaan oikaista ja lisäksi palkkana on nurisijan maine. Kriitikko saa tehdä virheitä, kirjailija ei.

Arvosteluista löytyy kuitenkin, merkkirajoitusten puitteissa, pyrkimystä myös muodon ja sisällön analyysiin. Niistä löytyy ajatuksia, joista kirjailija voi nähdä, että kriitikko on paneutunut teokseen ja miettinyt sen sanomaa. Näiden analyysien tuloksena löytyy kipupisteitä, joista kriitikko osaa sanoa, miksi ne tuntuvat huonoilta, ei pelkästään sitä, että ne tuntuvat huonoilta. 

Kirjailijan työt ovat luonnollisesti julkisia. Kirjoja saa arvostella kuka tahansa millä tahansa motiiveilla ja kyvyillä varustettu henkilö, ja näin pitääkin olla. Kirjailijan on myös turha vaatia oikaisua kritiikkeihin, joiden sisältö ei hänestä vastaa totuutta. Hänellä ei ole valitusoikeutta. Kritiikkejä ei saa kritisoida. Kirjailija on kirjallisuudessa kuin intiaani 1800-luvun Yhdysvalloissa; häntä saa ampua mutta hän ei saa ampua takaisin ilman hirveitä seurauksia.

Huono kriitikko voi tehdä yleisön silmissä hyvästäkin kirjailijasta huonon. Huono kirjailija sen sijaan ei voi pilata hyvää kriitikkoa. Jo tämä todistaa, kenellä on valta ja voima. Kriitikon kannattaa siis tarkasti miettiä, onko syytä edes tarjota lehdille arvostelua, joka sisältää vain naljailua kirjasta, jota hän ei todennäköisesti olisi ilman rahallista palkkiota lukenut lainkaan. Tällainen kritiikki on yleensä myös lukijalle hyödytön, sillä se paljastaa enemmän kritiikin kirjoittajasta kuin kritiikin kohteena olevasta kirjasta.

Vain teot merkitsevät

Mistä siis Punainen talvi kertoo ja miten? Mitä tavoittelin kirjaa kirjoittaessani? Jos unohdetaan jokaisen kirjailijan mielessä väikkyvät muistopatsaat ja kirjallisuuspalkinnot, päällimmäiseksi jää muutama seikka.

Kirjassa kuvataan vastakohtia monella tasolla. Luonteet, maisemat, maailmankuvat, tunteet, varallisuus, moraali, kaikille näille löytyy vastakohdista kärjistetyt edustajat. Jopa kerronnan tasolla on seesteisiä kuvauksia vastapainona väkivallalle. Kirjan edetessä jyrkät sävyt alkavat sekaantua, hyvyyteen päästään pahuudella, pahuuteen hyvyydellä, rakkaus synnyttää vihaa ja viha rakkautta. Kaikki ei olekaan niin yksinkertaista kuin ensi näkemältä näyttää. Ihmisen tuomitseminen muuttuu kirjan päähenkilölle Raafaelille vaikeaksi. Läheltä katsottuna musta ja valkoinen alkavat molemmat näyttää harmaalta. Ihmisen ykseys nousee erilaisuudesta.

Raafaelissa halusin kuvata katoavaa, tai jo kadonnutta, ihmistyyppiä. Ihmistä, jolle sanat ilman tekoja ovat yhdentekeviä. Raafael ei usko sanoihin, ainoastaan tekoihin. Hän ei kaihda väkivaltaa silloin kun hän katsoo sen oikeutetuksi. Väkivalta on hänelle tapa kommunikoida, vain siten hän saa äänensä kuuluviin. Hän uskoo pienen ihmisen oikeuteen seistä suurten joukossa ilman, että hänet tallataan jalkoihin. Tätä oikeutta hän haluaa puolustaa vaikka se ei henkilökohtaisesti ole hänelle järkevää. Juuri tätä ihmistä halusin kuvata, ihmistä joka puhuu vähän mutta tekee paljon, ihmistä, joka voi uhrata sielunsa ja ruumiinsa muiden puolesta eikä odota siitä mitään palkkiota.

Rakenteellisesti kirjassa on tehty muutama tärkeä valinta.  Luvut ovat huomattavan lyhyitä, keskimäärin vajaat viisi sivua kukin. Tällä tavalla tarinan rytmi pysyy kohtalaisen kiivaana. Raafaelin lapsuus ja nuoruus kerrotaan taukumissa, jotka on ripoteltu pääkertomuksen tapahtumien lomaan. Näin Raafaelin tarina avautuu muun tarinan rinnalla kunnes nykyisyys ja menneisyys yhdistyvät kirjan lopussa. Raafaelin äidin ja isoisän henkilökuvista paljastuu, kuinka kiivas rakkaus ja kiivas viha voivat molemmat olla yhtä tuhoisia. Raafaelin ajatukset on kuvattu kursiivilla. Niitä on paljon verrattuna Raafaelin dialogeihin. Vaikka hän puhuu vähän, hän ajattelee paljon. Nykyihmisten keskuudessa trendi taitaa olla juuri päinvastoin.

Yksinkertaistettuna kirjan päälinjat ja rakenne on kuvatun kaltainen. Kuinka hyvin kritiikit löysivät sen, mitä luulin kirjaan kätkeneeni? Vahvat kontrastit on mainittu, mutta niihin ei erityisesti ole kiinnitetty huomiota. Hyvyyden aiheuttamaa pahuutta (Padre Salvatierra, Raafaelin äiti) tai pahuuden synnyttämää hyvyyttä (Moscoten veljekset, Raafael itse) ei ole tarkemmin nostettu esiin.

Raafaelin luonnetta ei ole syvemmin analysoitu, sen kehittyminen on hyväksytty takaumien valossa. Rakenteen tuomasta sujuvuudesta kriitikot ovat kahta mieltä. Kerrontaa pidetään toisaalta alussa sitkaana tai jähmeänä, vasta loppua kohti kiihtyvänä, mutta lyhyet luvut on myös noteerattu ja niitä on kiitelty toimiviksi, sillä ne luovat lukijalle etenemisen tuntua. Takaumien toimivuudesta kriitikot olivat myös täysin kahta eri mieltä, kuten jo edellä kävi ilmi. Ratkaisua kuvata Raafaelin ajatukset kursiivilla on pidetty toimivana.

Kirjan analyyseissä on kiinnitetty eniten huomiota väkivaltaan, pelkoon ja vihaan. Raafaelin äidin sokea ja jakamaton rakkaus tämän isään on jäänyt täysin vailla huomiota. Onko Raafaelin isoisän suorasukainen luonne ollut Raafaelin luonteelle tuhoisampi kuin tämän vanhempien toisiaan kohtaan tuntema, jopa Raafaelin ulkopuolelle sulkeva, rakkaus? Siitä olisivat kriitikot voineet kehitellä allekirjoittanuttakin kiinnostavia tulkintoja. On kuitenkin selvää, että jos jokin seikka jää kaikilta kriitikoilta vaille huomiota, syy on yksin kirjailijan. Täytyy osata kirjoittaa selvemmin. Rivien väliin voi jättää paljonkin, mutta ei lukijaa.

Olinko tyytyväinen kritiikkeihin? Totta kai, ainakin niihin joissa kirjan sisältöä oli joko ymmärretty tai joissa sitä oli edes yritetty ymmärtää. Ammattitaitoa siis löytyy. Ja kuten sanottu, jokainen kirjailija tietää sydämessään, että kiittävä kritiikki on aina ammattilaisen käsialaa.

Lähteet:

Brander Juhani: ”Sinä tiedät luokkasi rajat” Turun Sanomat 20.2.2010

Hiltunen Jari Olavi: ”Suomalainen koston enkeli Espanjassa” Kiiltomato 17.2.2010

Ihonen Markku: ”Mitä on hyvä kritiikki?” Teatterikäräjät. Kangasala 26.-28.5.2000 s.11-17, Tampere, Tampereen yliopisto 2000

Jaatinen Pekka: ”Ammattiliiton kemiläisnyrkki Espanjassa” Kaleva 13.3.2010

Karvanen Juha: ”Kostokeikka Espanjassa” Aamulehti 24.2.2010

Koskelainen Jukka: ”Liiton mies kostaa Espanjassa” Helsingin Sanomat 1.3.2010

Pesä Pentti: ”Juha-Pekka Koskinen – Punainen talvi” Savon Sanomat 22.3.2010

Tehomaa Outi: ”Jännitystä kaivoskylässä” Warkauden Lehti 9.3.2010

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”Kritiikin kritiikki – kielletty aihe ?

  1. Todella hyvä aihe ja kirjoitus 🙂 Ja rohkea! On tosiaan melkoinen kynnys lähteä ääneen kommentoimaan kriitikoiden kirjoituksia edes silloin, kun kritiikeissä on suoranaisia asiavirheitä.

    Lukija lukee tekstin aina omista lähtökohdistaan, ja kriitikko on ihminen eikä mikään arviointikone, hän ei kykene olemaan täysin objektiivinen vaikka haluaisikin. Väärintulkintoja ja itsekorostavaa näsäviisastelua vielä ikävämpiä ovat ne kritiikit, joista haisee kilometrin päähän, että syystä tai toisesta kriitikko on päättänyt inhota kirjaa ennen kuin on edes poiminut sen käteensä. Mutta kuten sanoitkin, tämmöinen kertoo huomattavasti enemmän kriitikosta ja hänen ammattitaidostaan kuin kirjasta.

    En tosin tiedä, valitseeko joku ihan oikeasti lukemisensa kriitikkojen sanomisten perusteella? Minä en ainakaan.

    • Totta, ettei kritiikeistä saisi valittaa. Mutta nyt alkaa olla liikkeellä sellaisia eurot-pois-helposti -juttuja, joilla ei ole kritiikin kanssa mitään tekemistä.

      Mutta kuten sanoit, tuskin lukijat noille paljoa painoa laittavat…

    • Tämä oli tarkoitus saada Parnassoon mutta jutusta tuli liikaa jotakin, niin sitä ei sinne haluttu.

      Minusta kritiikkejäkin pitää saada välillä kritisoida ja aiheen pitäisi saada vähän enemmän tilaa edes kirjallisuuslehdissä.

  2. Loistokirjoitus. Kosmoskynä ei ole Parnasso, mutta todella mielellämme julkaisisimme sen siinä. Jos vaikka kaikki sähkö maailmasta loppuu, niin siitä olisi vielä paperiversio olemassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s