Savurenkaita

Tosissaan mutta ei tosikkona

koskinen — Fri, 06 Jan 2012 11:10:03 +0000

Vuodet vierivät ja hyvä niin. Viime vuoden tilinpäätöstä ynnätessäni olin oikein tyytyväinen. Neljä teosta ilmestyi ja jokainen niistä löysi lukijoita hyvin, positiivista palautetta tuli ällistyttävän paljon. Minua tuo palaute hämmentää, sillä kirjan ilmestyttyä katson aina jo eteenpäin, kohti uusia ideoita ja kirjoja. Kun joku tahtoo kiittää kirjasta, olen vähän kuin herätetty unissakävelijä, kestää hetken ennen kuin tiedän missä mennään.

Kirjojen arvostelut olivat hyviä ja niitäkin oli yllätävän paljon. Jonkin verran tuo tulva varmasti söi yksittäisten kirjojen arvosteluja mutta kokonaisuutena palstatilaa tuli kyllä paljon. Hesarikin arvosteli molemmat romaanit (Eilispäivän sankarit, Paholaisen vasara), joten en voi valittaa, en todellakaan.

No, ruuhkavuosi 2011 on nyt takana ja uudet haasteet odottovat. Olen pohtinut hiukan sitä, että seikkailuni monen genren parissa on aiheuttanut paljon kummastusta monella taholla. Minulta on pyydetty, enkö voisi kirjoittaa sellaista kirjaa kuin vuonna x ilmestynyt y oli, samaan tyyliin, samoista aiheista. Mahdotontahan se ei tietenkään ole, mutta seuraan omaa sisäistä visiotani. Se kuulostaa hienolta mutta asia on yksinkertainen; tahdon tehdä muutamat mielessäni olevat jutut pois siinä järjestyksessä kuin tuntuu luontevalta. Kaupallisestihan tuossa ei ole järkeä mutta raha ei kai vielä ole jumala, vaikka pyhimys se taitaa jo olla.

Tyylini on myös seikka, joka kriitikkoja joskus tuntuu vaivaavan. Kun romaanihenkilö puhuu ärsyttävästi, se ei ole vahinko. Jos kriitikosta romaanihenkilön puheet ovat ärsyttäviä, voin vain riemuita, sillä niin ne olivat minustakin, ja se oli tarkoituskin! On hyvä muistaa, ettei romaanihenkilö puhu juuri koskaan kirjailijan suulla. Olisi varmasti mukavaa hieroa kaikki kirjan lauseet esteettisiksi ja filosofisiksi, mutta se tappaisi myös romaanihenkilön sielun. Voisin puhua pitkään tästä aiheesta, mutta Marko Hautala on sanonut siitä melkein kaiken sen, mitä olisin halunnut sanoa. Joten, en kirjoita sitä, sillä sen on Marko kirjoittanut riittävän hyvin. Näin se menee.

Hyvää alkavaa vuotta!

Joulun lukulahjat

koskinen — Sun, 18 Dec 2011 19:47:32 +0000

Hänelle, joka pitää jännityksestä!

OSTA TÄSTÄ!

Hänelle, joka pitää dekkareista!

OSTA TÄSTÄ!

Hänelle, joka haluaa nauraa!

OSTA TÄSTÄ!

Lahjaksi lapselle!

OSTA TÄSTÄ!

Kiitos!

koskinen — Fri, 09 Dec 2011 17:03:19 +0000

Keikkavuosi 2011 on nyt ohitse! Tänä vuonna minulla oli ilo esiintyä neljän eri kirjan tiimoilta kolmisenkymmentä kertaa. Lukijoita tuli kohdattua enemmän kuin koskaan. Palautteesta päätellen kirjani ovat löytäneet paljon myös uusia lukijoita, mikä on tietenkin hienoa.

Kaikki esiintymiset olivat mukavia mutta erityisesti Turun messujen lukulaakson keikka oli hieno. Yläasteen oppilaiden tekemä haastattelu oli rento ja osuva, juuri sellainen joka syntyy kun kirja on luettu huolella.

Tulevaisuudesta ei voi sanoa mitään, joten sanon tässä vain kaikille lukijoille kiitokset! Ehkä joskus vielä nähdään messuilla tai muuten tienpäällä, ehkä ei. Kiitos!

Julkaisemattomat klassikot

koskinen — Fri, 18 Nov 2011 12:05:22 +0000

Nyt kun uusi kässäri alkaa olla pian valmis, tuli mieleeni kaikki ne mahtavat projektit, joista ei koskaan tullut mitään. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että teen kirjani ihan tasan tarkkaan valmiiksi ennen kuin näytän niitä kenellekään. En siis koeponnista ideoita enkä edes alkulukuja kustannustoimittajilla. Minulla on kirjoittaessa kirkas visio siitä, mitä olen tekemässä, enkä kaipaa siihen kenenkään kommentteja kesken matkan. Vasta sitten, kun käsikirjoitus on kokonaan valmis, kierrätän sitä muillakin.

Tällä tavalla olen onnistunut pitämään tuotantoni sellaisena, että voin yhä olla siihen tyytyväinen. Tietysti tarinoita on hiottu myös kustannustoimittajien kanssa, mutta mihinkään kompromissiaivoriihiin en ole koskaan osallistunut.

Oman polun kulkemisella on tietysti hintansa. Kun viulut maksava julkaisija näkee käsikirjoituksen vasta valmiina, hän voikin todeta, ettei tämä nyt sovi kustannusohjelmaan syystä tai toisesta. Kirja jää odottamaan parempaa aikaa, mikä minun tapauksessani tarkoittaa sitä, että asiaan ei yleensä ihan heti palata. Olen tuossa vaiheessa yleensä jo matkalla kovaa vauhtia eteenpäin ja niskani on sen verran jäykkä, että aika huonosti kykenen katselemaan taaksepäin.

Kaikista tarinoista ei itsekään jaksa enää innostua jälkikäteen, mutta muutamat julkaisemattomat klassikot eivät unohdu. Yksi näistä on tietysti Nouseva kuu jonka tein aikoinaan ristiretkitrilogiani päätösosaksi. No sitähän ei koskaan julkaistu, joten trilogiani hiipui torsoksi ja julkaisuluettelooni jäi ammottava aukko, jonka tarkat lukijat ovat havainneet vuoden 2008 tienoilla.

Nousevan kuun aikoihin tein toisenkin romaanin, jota ei ole julkaistu. Graduani varten kirjoitin taiteellisen osion, kokonaisen rikosromaanin, Tapaturma tammikuussa, jonka ohjaajana toimi maestrojen maestro Olli Jalonen. Tuota romaania on sattuneesta syystä analysoitu niin terävästi, että sellainen toistuu tuskin koskaan. No, onhan tuo julkaistu, kun gradu on painettu. Kirjan omistavat Ollin lisäksi Tapani Bagge, Leena Lehtolainen, Seppo Jokinen, Tuula Mai Salmela ja Taija Tuominen. Painos on siis aika pieni. Mutta johtuen ehkä Ollin analyysistä, jota kirjasin keskustelujemme aikana ylös 20 sivua, en ole tarjonnut tuota romaania julkaistavaksi. Uusi, parempi versio on takaraivossa. Vanha on erinomainen, uusi olisi aivan loistava…

Olisihan noita klassikoita enemmänkin, mutta mainitaan nyt vielä yksi. Tuossa taannoin Teos järjesti scifiromaanikilpailun, johon tempaisin romaanin viidessä viikossa. Emmi Itäranta voitti ansaitusti kisan, mutta minunkin teokseni olin salaisella short-listalla, eli niiden kymmenen käsikirjoituksen joukossa, jotka lopulta voitosta kisasivat. Luciferin oppipojat oli Teoksen raadin mukaan mainio, mutta ei aivan valmis. No, myönnetäköön, 15 liuskaa lisää ei olisi ollut pahitteeksi, muutama kohtaus ja muutaman kohtauksen lavennus jäi tekemättä. Jostakin syystä tuo vuoden 2011 alku oli niin kiireinen, etten ihan lopulliseen iskuun ehtinyt kässäriä virittää. Tämän(kin) voisi kyllä tehdä loppuun.

Paljon on kirjallisuudessa salaisia kansioita, mutta eiköhän tältä erää suljeta kannet. Lukekaa niitä kirjoja, joita on saatavilla!

Keikalla, Helsingin kirjamessut

koskinen — Thu, 20 Oct 2011 09:36:44 +0000

Olen Helsingin kirjamessuilla tiiviisti 29.10. ja 30.10. esiintymässä. Nyt kannattaa hakea kirjoihin nimmarit jos sellaista kaipaa, seuraavaa tilaisuutta ei ihan heti ole luvassa. Ja voihan olla, ettei sellaista enää koskaan tulekaan, mistäs sen tietää.

Tässä kuitenkin muutama mahdollisuus kohtaamiseen & keskusteluun:

Lauantai 29.10.2011
klo 10.30-11.00 Mika Waltari (Paholaisen vasara)
klo 13.00-13.30 Kullervo (Pariisinvihreä työhuone)
klo 14.00-14.30 Messuosasto 7B47 Helsinki-kirjat (Paholaisen vasara)
klo 16.00-16.30 Messuosasto 7H53 Arktinen Banaani (Eilispäivän sankarit)

Sunnuntai 30.10.2011
klo 12:30-13.00 Z. Topelius, feat. Miranda Koskinen (Kauhea Gabriel Hullo)
klo 14:00-14:20 Messuosasto 7P50 (Paholaisen vasara)

Paholaisen vasara omin sanoin…

koskinen — Sat, 08 Oct 2011 16:11:14 +0000

Nyt riittää, että korvat toimii.

Apurahaa ei ole ansainnut kukaan!

koskinen — Tue, 04 Oct 2011 16:08:22 +0000

Kyllä se niin on, ettei apurahaa ole ansainnut kukaan, ei ainakaan yksikään kirjailija. Katsokaas, kirjailijoitahan on kolmea sorttia:

1) Menestyneet, vapaat kirjailijat

No nämähän eivät apurahoja tarvitse eivätkä ansaitse, sillä hehän saavat myyntituloja, luoja paratkoon. Kolme euroa joka kirjasta, laskekoon kukin mitä 80 000 myydystä kirjasta saa. Pitäisikö yhteiskunnan rahoja vielä antaa lisäksi, ei pidä!

2) Menestymättömät, vapaat kirjailjijat

Mitä hittoa, miksi nämä edes kirjoittavat? Kukaan ei osta tai lainaa näiden kirjoja, miksi heitä pitäisi tukea? Kuka tahansa voi runoilla jotakin ja jäädä odottamaan apurahoitusta. Kyllä kansa tietää ja jos kansa ei kaipaa näiden kirjoja, ei heitä pidä rahoittaakaan.

3) Palkkatyön omaavat kirjailijat

Niin siis nämähän saavat palkkaa siitä oikeasta työstä, eläkööt sillä. Ei muillekaan makseta kahta palkkaa, kyllähän se näin on. Ja jos tämmöinen menestyy, on palkkatyö jätettävä heti, että sen voi saada joku oikea tolkun ihminen, joka ei runoile ja haavaile kaikkea roskaa.

Kun tästä apurahariesasta päästään eroon, ei tarvita enää kulttuuriministeriäkään. Se voi lakata leikkimästä kiinnostunutta ja keskittyä täysillä urheiluun. Siinä sentään hiki lentää ja mittanauhalla näkee kuka on kuka!

Paluu Turkuun

koskinen — Sat, 01 Oct 2011 09:50:45 +0000

Sunnuntaina palaan Turkuun. Esiinnyn kirjamessuilla Paholaisen vasaran tiimoilta Fiore-lavalla (2.10. klo 13.00), joten kiinnostuneitten kannattaa tulla paikalle. Seuraavasta Turunretkestä ei ole tietoa, joten pelatkaa varman päälle.

Edellisen Turkuvisiitin aikana kävin myös Louhisaaren kartanossa. Oli todella synkkä päivä, joten kartanossa oli omanlaatuisensa tunnelma. Pari uimahuoneesta otettua kuvaa herätti hiukan hämmästystä. Tietysti kukin voi ajatella mitä tahtoo, mutta kolmen sekunnin välein otetut kuvat puhuvat puolestaan:

Samoiltahan nuo näyttävät, mutta kun katsoo ensimmäistä hiukan tarkemmin, alaoikealla olevasta ikkunaruudusta näkyy jotakin:

No, uimahuone oli lukossa ja tyhjä, joten kaikki on vain kirjailijan kameran mielikuvituksen tuotetta? Näillä mielin nyt Turkuun palataan, elävien ja kuolleiden keskelle.

Tulen synty

koskinen — Fri, 16 Sep 2011 15:17:19 +0000

Olin 11.9. Helsingin musiikkitalossa katsomassa ja kuuntelemassa Apocalypticaa. Ensinnäkin, musiikkitalon sali on aivan mahtava! Mikään kuva ei kerro koko totuutta, jokaisen on nähtävä sali ihan itse. Toiseksi, akustiikka pelaa hienosti vaikka perinteisen rockin (sitähän Apocalyptica rumpukappaleiden kera on) kannalta joka suuntaan antava lava on pienoinen ongelma.

Paikan päällä heräsi tietysti kaikenlaisia ajatuksia elämisen ja olemisen taiteesta. Koska kyseessä oli musiikkitalon ensimmäinen raskaampi musiikkiesitys, paikalle oli saapunut isännöimään myös Kauppalehti VIP-vieraidensa kera. Heille oli pyhitetty yläkerran lämpiö yksityisesti tunniksi ennen konserttia. Kuohuviinipullojen poksahtelun lomasta ylhäältä kantautuivat myös puheenpitäjän varoitukset siitä, kuinka meno saattaa äityä kovaääniseksi. Kun katsoi kutsuvieraiden puketumista, saattoi hyvin kuvitella, että varoitus oli tarpeen.

Konsertin aikana, juuri kun laskin mielessäni, että sellojen ääntä voisi vielä huoletta nostaa, vierustoverini oikaisi kravattiaan ja kävi hakemassa aulasta – korvatulpat. Muistelin virnistellen erästäkin Mötley Cruen keikkaa, jonka ensimmäinen kappale niitti ääniaalloilla seisomakatsomon lakoon kuin viikate viljan. Kaikki on suhteellista ja me ihmiset kovin erilaisia.

Apocalyptica on osasyyllinen myös Paholaisen vasaran syntyyn. Kirjoittaessani kirjaa kuuntelen yleensä musiikkia vailla sanoja. Esimerkiksi Cult ja Reflections -levyt pyörivät mukavasti ilman editointia täysin instrumentaaleina. Uudempaa tuotantoa pitää jo vähän karsia mutta eihän sekään mikä ongelma ole.

Toinen Paholaisen vasaran musiikki oli ehdottomasi Sibeliuksen viulukonsertto . Jo kirjan suunnitteluvaiheessa kuuntelin joka ilta tämän konserton, Pekka Kuusiston soittamana. Kuuntelen sitä yhä lähes joka ilta ja voin kauhuksenne paljastaa, että olen kunnellut sen nyt jo yli 700 kertaa viimeisten vuosien aikana. Toiveeni olisi tietysti päästä kuulemaan se parhaille paikoille Helsingin musiikkitaloon Pekka Kuusiston soittamana, mutta jos sellainen konsertti järjestetään, nuo paikat on varmasti varattu Kauppalehden tai Urheilulehden VIP vieraille…

Luomisen tiet ovat monimutkaiset. Ei varmaankaan ole sattumaa, että kunnioitan näitä rohkeita oman polkunsa kulkijoita (Sibelius, Toppinen, Lötjönen, Kivilaakso, Lilja). Jotakin tinkimätöntä kai minussakin on, kun haluan tehdä kaiken aina omalla tavallani, luottaen sisäiseen palooni. Ehkä juuri Paholaisen vasarassa kiteytyy tulen synty, alkuvoima. Mitä kirkkaammin se loistaa, sen tulisemmin se polttaa palvojansa.

Kirjan syntymusiikki on kuitenkin kohdallaan. Viulu on paholaisen soitin, sello Jumalan. Tässä kirjassa ne soivat hienosti yhteen.

Keikkailu on kovaa puuhaa

koskinen — Tue, 30 Aug 2011 16:05:44 +0000

Tiukka keikkaputki on nyt onnellisesti takana. Helsingin taiteiden yössä minulla oli kolme esiintymistä, joista kuumin oli Suomalaisen Kirjakaupan näyteikkunassa. Naputtelin kasaan liuskan jatkonovellia, jonka valmistumista väkijoukko seurasi pitkin iltaa. Nykäsen Harri sai viimeisenä kirjoittajana kunnian vetää jutun pakettiin ja tuotos ilmestynee luettavaksi tässä piakkoin.

Illan viimeinen veto oli Hautalan Markon kera Akateemisessa, jossa väki vielä keskiyön tietämissä pysähtyi kuuntelemaan meitä. Hauskat jatkot vietettiin siellä sun täällä, kotia kohti pääsin lähtemään 03:15 ja perilläkin olin 5:05.

Seuraava keikka olikin jo samana päivänä Kirjan ajassa, jossa Tapani Baggen kanssa toimme nähtäville vuoden saldomme, 12 uutta kirjaa. En ehkä ollut ihan terävimmilläni mutta tuostakin selvittiin kunnialla. Ja 12 kirjaa ei edes riittänyt, olihan meillä joitakin uusintapainoksiakin.

Esiintymisten tarkoitus on tietysti promotoida kirjoja mutta vielä tärkeämpää on tavata lukijoita. Kun muutamankin kanssa ehtii puhua, on tapahtuma ollut hyödyllinen. Ja näissä tilaisuuksissa kiinnostuneita ihmisiä oli, joten olen tyytyväinen. Tästä jatketaan syksyn messuille!!

Kuva: (c) Jan Erola