Matkalla oleminen on aina elämys. Kirjailijalle matka alkaa ideasta ja päättyy julkaisuun, kirjakeikkoihin ja yleiseen pöhinään. Alulla, keskikohdalla ja lopulla on kaikilla omat hyvät puolensa.
Kirjailijan ongelmaksi voi muodostua se, että jokainen syksy on perinteisesti lopun aikaa. Kirjoja pulppuaa kuin vettä lähteestä. On julkkareita, arvosteluja, messuja, palkintoja ja syvämietteisiä haastatteluja. Jos et ole julkaisemassa, kihinä nostaa helposti ihokarvat pystyyn. Kirjailija ei ole kirjailija, tai edes olemassa, jos syksyn laareihin ei ole laittaa uutta teosta. Ei, vaikka työstäisi kuutta seuraavaa käsikirjoitusta yötä päivää.
Kirjasyksyn aikana väärässä vaiheessa oleva kirjailija tuntee itsensä erakoksi. Olisi paljon tapahtumia, joihin voisi mennä vieraana, mutta oikeasti pitäisi olla kirjoittamassa. Tekee mieli ottaa etäisyyttä kaikkeen, keskittyä olennaiseen. Mutta toisaalta, ystävien saavutuksiakin olisi mukava juhlia.
Ehkä tämä on vain henkilökohtainen ongelmani. Ehkä olen herkistynyt syksylle, koska olen tottunut puhumaan tuore kirja käpälissä silloin kun illat pimenevät ja tuuli muuttuu kylmäksi. Kirjasyksyn seuraaminen sivusta on kuin katsoisi hauskaa seurapeliä, johon ei voi osallistua.
Luulen, että on vain parasta sulkea ikkunaluukut ja kirjoittaa. Kohina vaimenee ja maailma katoaa. Toivottavasti se on paikoillaan vielä silloinkin, kun luukut taas aukeavat.
Pöh pah, vaikka muuten skippaisi pippalot tyyten, syksy on mitä parasta aikaa istahtaa jupisemaan kollegoiden kanssa kirjoittamisen iloista ja kiroista
(syvämietteisiä haastatteluja, hihi)
“Mitä parasta”, ehkä piti sanoa mitä parhainta… Pää taisi jäädä kesämökille.
Totta tuokin. Mutta nyt kyllä täytyisi kirjoittaa, ei oikein ehtisi jupisemaan. Ei ole kirjankiertokello synkattu.