Rikosromaani on aina rikosromaani. On lukijoita, jotka eivät halua muuta lukeakaan ja on lukijoita, jotka eivät halua koskea rikosromaaneihin pitkällä tikullakaan. Kun on keskusteltu viihteen ja korkeakulttuurin välillä kulkevasta matalasta aidasta, dekkarit on yleensä lapioitu siihen matalampaan päähän.
Mutta, tosiasiahan on se, että dekkarin lukija saa sitä mitä tilaa. Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja arvoitusten ratkaisuja. Kirjallisuuden klassikot ovat pullollaan rikosromaaneja ja novelleja. Sherlock Holmes, Hercule Poirot ja Philip Marlowe ovat monille tutumpia kuin naapurin Jaska. Kirjallisuus, joka koukuttaa näin pahasti, ei voi olla kovin heikkoa.
Itse olen lukenut dekkareita nöösistä lähtien. Sherlock Holmesin kaikki seikkailut olin läpikäynyt jo 70-luvulla, Hercule Poirotit hyvin pian siinä perässä. Kun dekkaribuumi räjähti käsiin, kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin joukosta ne, joita taas tahdoin lukea.
Mielessäni on kytenyt jos jonkinlaista rikosromaania, mutta aika monta vuotta tässä ehti kulua, ennen kuin sain sellaisen painokuntoon. Suunnittelupöydällä lojuu yhä se 12-osainen sarjakin, josta ensimmäinen osa on jo valmis. Se saa vielä hautua, sillä nyt on Eilispäivän sankareiden vuoro.
Jupe ei todellakaan ole poliisi eikä yksityisetsivä. Omasta mielestään hän ei myöskään ole rosvo, vaikka muilla on hiukan toisenlainen näkemys. Oikeastaan Jupe olisi voinut olla mitä vain, ellei olisi maannut koomassa 33 vuotta, elämänsä parhaita vuosia. No, Jupe ei sure turhia vaan ottaa vanhingon takaisin.
Kaikki muuttuu ajan kuluessa, sen Jupekin saa huomata. Vain Väyrynen pysyy ministerinä, olipa vuosi mikä tahansa…
Savurenkaita 